Ilmestynyt alun perin Facebookissa.
Kun kauppahallin nurkalta lähtee kohti luodetta ja löytää kapean Rua de Conceiçāo’n, niin ensin sitä ylöspäin muutama sata metriä. Ei niin pientä kujaa ettei vastaan tulisi moottoriliikennettä reipasta alamäkikäyntiä, joten ei unohtumista ajatuksiin, please. Kuljettaja kääntää rattia, renaultti tottelee, renkaat vingahtavat tahmaisesti vaaleilla, neliskanttisilla kalkkikivillä – ja auto kaartaa sivukadulle. Nyt voi irtautua seinästä ja kävellä hetken keskellä tietä.
Jyrkähkön neljän kadun risteyksen takaa alkaa Rua de Santa Luzia. Kohde: numero 113. Tämä tarkoittaa noin viittäkymmentä paritonta osoitetta ja kahtakymmentä perättäistä korttelia. Tarkista tossunnyörit. Onko reppu hyvin selässä? Hapensaanti ok?
Tähän asti ei nousua ole ollut nimeksikään, mutta nyt se alkaa.
Silti silmä hämää. Sitä kuvittelee näkevänsä ajoittain vähintään 25 asteen nousukulman, koska polvet osuvat melkein palleaan. Mutta tekniikka ei petä; kännykän vatupassi väittää ettei missään mittauskohdassa ylitetä 10 astetta.
Tevere do Pinan kohdalla tekee mieli vetää henkeä. Ja kannattaakin, sillä kujan varrella on lähin ruokakauppa, joten paikka on hyvää pitää mielessä. Pinaa loivasti ylös ja alas, tiukka oikea, jyrkkä alas. Ja sama toisin päin. Majapaikasta mennen tullen rapiat 30 minuuttia, ostostapahtuma mukaan lukien. Kauppa on melko basic, mutta saa sieltä silti tuoretta leipää, viiniä ja muita peruselintarvikkeita. Oven suussa on läjä 40 litran kukkamultasäkkejä. Niille on epäilemättä tarvetta, sillä näillä main ei juuri enää näy maata an sich. Jokainen neliösentti on tuunattu. Kivetetty, asfaltoitu, rakennettu, otettu käyttöön. Mutta myös viljelykseen. Harva se talon piha, jossa ei ole paria metriä viiniköynnöstä ja muutamaa banaanikasvia.
Apropå banaani. Wikipedia valistaa, että se on lievästi radioaktiivinen hedelmä, sisältää luonnossa yleistä Kalium-40-isotooppia. Tiedä sitten, eikö samaista isotooppia ole missä tahansa mitä nielee tai hengittää päivän mittaan. Anyways, tein Wikipedia-syrjähypyn kun piti tarkistaa, voiko banaanikasvia kutsua puuksi. No voi, mutta ei se puu ole, vaan enemmänkin ruoho. Inkivääri on samaa porukkaa.
Enää R. Nova Petro José de Ornelasin ylitys, ja tuttu likaisenkeltainen, kulunut muuri on saavutettu. Nyt voi alkaa hikoilla! Oikein kunnolla tukanrajasta asti, pitkin kasvoja, hiuksien päistä roiskeina silmälaseille, polvitaipeissakin on runsaasti hikirauhasia. Tulee mieleen Helsingin metroasemien tämän talven ykkösmainoslause:”Alensimme hien litrahintaa pysyvästi!”
Muurin puolivälissä, 10 asteen mäessä, on aina parkissa jono keltaisia takseja. Ensimmäisten kuljettajat nojailevat autoonsa tai seisovat hajareisin keskellä katua. Hännillä kuskit torkkuvat ikkuna auki. Kun pääsee kohdalle, jokainen valpastuu vuorotellen. “Monte? Taxi?”
No, no Monte. Osoitetaan porttia, joka on viimeisen auton perävalojen kohdalla. Kolmimetrisen muurin päällä mutkittelee paksu, ryhmyinen, harmaa runko, josta ryöppyää kukkaa violettina koskena. Bougainvillea, joka kukkii Madeiralla (ja muuallakin etelässä) tammikuussa, keskellä talvea, jolloin viiniköynnökset vasta näkevät unta rypäleistä, Funchalin naiset kulkevat pitkävartisissa talvisaappaissa ja miehillä on pastelli villapaita harteilla.
Avain lukkoon, kääntö vasemmalle – ja sähköistetyn portin ovet avautuvat hissukseen. Tervetuloa Quinta de Santa Luziaan.
Kolmikerroksinen päätalo, joka katsoo alas Funchalin keskustaan ja Atlantille. Biljardirakennus, romanttisesti ränsistynyt eritasopuutarha, sammakkolampi, vanha tenniskenttä, uima-allas, alhaalla polun päässä erillinen B&B-talo, viiniviljelmiä, kasvihuone, lampola. Kylki kyljessä päätalon kanssa koulukäytössä oleva rakennus, josta kantautuu arkisin melskettä, jota lapsista lähtee luonnostaan kaikkialla maailmassa.
Vuokraan kuuluu kaksi vanhaa koiraa ja laikukas kissa. Kissaa ei ole näkynyt sitten tulopäivän, mutta koirat vaeltavat päivittäin ympäriinsä. Ylimpään kerrokseen ne eivät nouse. Siellä nukutaan. Usein koirat lojuvat yhdistetyn kirjasto-, työ- ja telkkarihuoneen sohvalla. Kun keittiössä kolistellaan, etäältä alkaa kuulua kynsien rapinaa. Koirat tulevat tarkistamaan, mahtaisiko lattialle tipahtaa tällä kertaa mitään. Meitä pyydettiin olemaan ruokkimatta koiria, ja sääntöä on noudatettu. Sitä vetoavien katseiden määrää!
Majoitus on niin lähellä museoasumista kuin vain voi olla. Vanhoista huonekaluista, virttyneistä matoista, tahdon voimalla kasassa pysyvistä monimetrisistä samettiverhoista ja laikukkaiksi kostuneista kirjoista leviävä tuoksu vaeltaa nenään heti kynnyksellä. Massiivipuinen pääovi on aina raollaan, jotta ilma vaihtuisi edes joskus.
Blandy-suvulla on Madeiralla pitkät perinteet. Kuinkas muuten, suvuilla aina on. Quintaa pyörittää Andrew, joka on Madeiran Blandyja seitsemännessä polvessa. Syntynyt 1978, opiskellut Englannissa mm. puutarha-alaa, isä kuollut 52-vuotiaana, äiti elää vielä. Nämä ja monta muuta asiaa voi tarkistaa melko tuoreesta historiikista. Sitä on kirjaston pöydällä selailukappale ja keittiön viereisessä pikkuhuoneessa yksi myynnissä, muovitettuna, samassa hyllyssä Blandy-madeiraviinipullovalikoiman vieressä. On sukupuut ja kaikki.
Wikipedian suhteen Blandyt ovat olleet vähäsanaisia. Blandy-hakusanalla löytää pari riviä kolmesta tyypistä, joista yksi on taiteilija, toinen murhanainen ja kolmas amiraali. Ehkä ei kukaan tätä sukua. Wikipediasta kannattaakin ottaa suuntima kohti http://www.blandy.com/en/ mikä kertoo olennaisen tästä monialayrityksestä, ja ihan tyylikkäästi kertookin.
“Good good”, sanoo Andrew, kun käy kysymässä onko kaikki ok, ja kaikkihan on ihan ok. Ystävällinen hymy, tarkka katse, kalju, pitkähkö, arkiset farkut ja tennarit, kiireinen.
Tietysti tämä on naurettavan iso talo kahdelle turistille. Ensimmäisen viikon sekoili huonejärjestyksen kanssa, ja vieläkin löytää käytäviä ja ovia, joita ei ole huomannut aiemmin. Toisin kuin ulkona, sisällä voi harrastaa horisontaalia liikuntaa, millä tarkoitan you silly people kävelyä keittiöstä ruokasalin, kirjaston, olohuoneen ja aulan kautta takaisin keittiöön.
Yksin täällä ei olla. Talon ensimmäinen, maan tasalla oleva kerros on toimistokäytössä, ja lisäksi siellä asuu pariskunta, joka tekee talonmiehen ja puutarhurin töitä.
Mitään überkallista tämä ei ole, sillä on hiljaisin = halvin kausi koko vuodesta. Takana ovat kuuluisat joulubileet ja uuden vuoden mega-ilotulitukset. Kun ensi maanantaina poistumme saarelta, tänne alkaa virrata karnevaalikansaa, ja samalla hetkellä Quintan vuokra tuplaantuu. Vanhan kaupungin majoituksesta kahdelle viikolle olisi saanut maksaa enemmän.
Luksusta? No kyllä kai, jos sellaiseksi luokittelee esimerkiki sen, että talossa ei ole lämmitystä. Lähes aina kun istuu paikallaan – ja sitä on tehty paljon, sekä sisällä että ulkona terassilla – on oltava päällä tuplasukat, villapusero ja päällä vielä fleece. Terassilla pitää olla varmuuden vuoksi mukana iso ja raskas keltainen puuvillapeitto; ainoa ylimääräinen tekstiili, joka löytyi kun kävi läpi yläkerran lukuisia vaikeasti avautuvia puukaappeja. Öisin ei tule vilu, koska sängyssä on untuvatäkki, mutta aamulla on kiire vilahtaa sängystä suoraan 110% vaatetukseen. Talon kylmin paikka on keittiö, jonka jääkaappiin pitää itse kantaa alhaalta kaupasta ruokatavarat! Ja kokata omat ruokansa! Kuten joka paikassa, huonekorkeus on keittiössäkin 5 metriä. Jos metalliveitsi tipahtaa vahingossa kivilattialle, korvat soivat minuutin. Lisäksi: muurahaisia. Ei massiivisia määriä, mutta yllättävissä paikoissa kuten sähköisen vedenkeittimen filtterissä ja pöydälle yöksi unohtuneen vihreän paprikan sisällä.
Silti. On tässä puolensa. Yksi mielenkiintoinen juttu on kirjojen määrä. Niitä on paitsi varsinaisen kirjastohuoneen seiniä kiertävissä kirjahyllyissä, myös yläkerran aulan matalissa kaapistoissa, pinoissa pöydillä, kylppäreissä, pimeiden käytävien varrella … Joku täällä on harrastanut lukemista. Yleensä majapaikoissa on ns. turistin vaihtarihylly, jonne voi lisätä ja josta voi ottaa. Aika mielenkiinnotonta, yleensä. Sanoisin fiinisti, että Quintassa kokoelma on eklektinen. Eniten on englanninkielisiä agenttitarinoita ja dekkareita. Erityisesti pokkareita, mutta myös kovakantisena. Sitten: poliittista historiaa, taloushistoriaa, henkilöhistoriaa. Viinikirjallisuutta useita hyllymetrejä, mikä ei yllätä, paljon myös portugaliksi. Vanhoja karttakirjoja. Taidetta, matkailua, vuorikiipeilyä (?), puutarhanhoitoa.
Kirjastohuone on muutenkin mainio. Sen kello on pysähtynyt jonnekin 80-luvulle. Iso valikoima VHS-kasetteja, LP-levyjä ja singlejä. Telkkari tosin on vaihdettu jossain vaiheessa littuun, mutta muuten, ken huoneeseen käy saa jättää 2010-luvun digitaaliset hömpötykset taakseen. Soittimia ei ole vielä kokeiltu.
Katetun ulkoterassin katto hilseilee ankarasti, kalusteet ovat mitä ovat, lasiovien puoliintumisaika on ohitettu kauan sitten – mutta maisema on ihana.
Mustapääkerttuja, mustarastaita, kanarialintuja, punarintoja, tuulihaukkaperhe. Isoja monarkkiperhosia, sudenkorentoja, pari hyttystä, pallopäävalaita, lepakkoja. Sammakkojen taukoamaton kurnutus lammelta. Ja kaiken yllä haukuntaa, sillä joka ikisen funchalilaisen talon takorautaisen portin takana päivystää ja yövartioi vähintään yksi koira. Erityistarkkailussa on – tietysti – postinkantaja, joka päräyttää arkisin mäkiä ylös alas punaisella mönkijällä. Sietääkin tulla haukutuksi.
“Au au!”