Costa Rica 2017

Green and black poison dart frog

Jan 28, 2017 Green and black poison dart frog by the Camino Experimental Norte, La Selva Biological Station.

Jan 28, 2017 The previous time here was in April 2013. If you are interested, read tweets from my archive http://tuijasonkkila.fi/blog/2022/10/costa-rica-2013/

Jan 28, 2017 La Selva is shipshape. New signs, kitchen renovated, tasty meals, ultra speed laundry service.

Jan 28, 2017 Yahaira, the guide, comments on Otto, the southernmost hurricane on record to hit C America: “No big deal here”

Jan 29, 2017 What La Selva cannot do is noice-cancel Sarapiqui traffic. 🚛 & 🏍gain more horsepower. Airplanes roar over 🍌fields, spraying pesticide.

Jan 29, 2017 It is silent only during wee hours. Luckily, that coincides with owls calling.

Jan 29, 2017 On the 23rd, 2-4am, a Mottled owl near the family house 3. On two subsequent nights after that, the popping call of a Spectacled owl.

Jan 29, 2017 Toucans (both Yellow-throated and Keel-billed), Collared aracaris, Rufous motmots, Slaty-tailed trogons, and Great tinamous are aplenty.

Jan 29, 2017 During the last 7 days, several Swedish birding groups have been unloaded from the archetypal Costa Rican tourist vehicle, a white minivan.

Jan 29, 2017 Later on this trip, a revisit to Mirador de Quetzales. In Jan2004, s/he was there (quetzals too). At that time, Jorge was the manager.

Jan 29, 2017 The page of La Selva mammals lists 4 species of primates.

Jan 29, 2017 However, Aotus lemurinus (Gray-bellied night monkey) has been seen here only 3 times, all in the 80’s.

Jan 29, 2017 The only time I’ve seen a night monkey species was in Oct 2007 in Peru. Few huddled together above the boat dock of Sandoval Lake Lodge.

Jan 29, 2017 Smallish groups of howler monkeys are common at La Selva and many of them stay near the station.

Jan 29, 2017 By contrast, in 7 days, only 3-4 busy spider monkeys, and a single capuchin. Lack of fruit trees? For howlers, there are always leaves.

Jan 31, 2017 Initially, after La Selva, the plan was to spend 4 nights at the Sirena station in Corcovado NP, where wildlife watching is at its best.

Jan 31, 2017 But things have changed since the last time there (April 2007). In Costa Rica too, there are new financing models for public services.

Jan 31, 2017 The station is now run (at least for three years) by an Osa Peninsula -based community organization, ADI.

Jan 31, 2017 This has brought a number of visible improvements, e.g. facilities have been renovated.

Jan 31, 2017 Earlier, eating was a slightly austere operation in a cantine. Now there’s a new restaurant where you can pay with a credit card.

Jan 31, 2017 The old plain, wooden platform for tents and hammocks is extended, and furnished with mosquito net hooded two-storey beds to rent.

Jan 31, 2017 On the other hand, new regulations are in place (e.g. no own food), and what once was free (e.g. canoeing) carries now a price tag.

Jan 31, 2017 However, the most challenging thing for a Costa Rica nature tourist these days is to get an entrance ticket to Sirena to start with.

Jan 31, 2017 We were told that a limited amount of tickets is on sale w/in a narrow time window at a time. This creates two markets for the tickets.

Jan 31, 2017 I guess hotels in the Drake Bay area and leading tour operators make a deal w/ ADI, and buy tickets in big quantities, just in case.

Jan 31, 2017 Smaller players and independent tourists have to enter the laborious “black” ticket market. Know somebody who might have spare tickets?

Jan 31, 2017 In our times when tax funding carries (sadly) a bad reputation, financing national parks and other top nature sites is a tough nut.

Jan 31, 2017 Our contact, a naturalist guide & good friend, failed to get tickets. Alas, no Sirena. Anyway, do (try to) visit Corcovado! It’s a gem.

Feb 3, 2017 If the Caribbean Lowlands featured only one Capuchin monkey, the welcome in the Osa Peninsula on the Pacific side was overwhelming.

Feb 3, 2017 The tiled roof of cabin nr 10 at Copa De Arbol Beach & Rainforest Resort in Drake Bay is enhanced by slabs of corrugated iron.

Feb 3, 2017 Around 5pm when daylight is getting old and tired, a group of a dozen Capuchins heads to their overnight tree top by the beach.

Feb 3, 2017 Their route goes via nr 10. You’re wildly shaken up from the late afternoon doze. What the…falling coconuts?

Feb 3, 2017 It’s peak season. Drake Bay aka Bahia Drake is buzzing with tourists hiking, snorkeling, horseback riding, fishing, pool-dwelling.

Feb 3, 2017 To the cooler spectrum of activities belongs a flight on a superlight, open, helicopter-type thingy. Like two bathtubs chained together.

Feb 3, 2017 Some bring their own toys. On the spacious sandy shore of the nearby Corcovado Adventures Tent Camp, a woman is operating a drone.

Feb 3, 2017 After few minutes of tap-tapping, she takes few steps back. Swiftly, the 4 rotors gain full speed, and the white quadcopter takes off.

Feb 3, 2017 At the same time, a V-shaped fleet of twenty Brown pelicans approaches. The vehicle whizzes by, but the birds show no reaction.

Feb 3, 2017 “Just taking some video from the scenery”, she explains in US English. On the tablet, surprisingly sharp live footage.

Feb 3, 2017 “In theory, it can fly up to 6 miles, but batteries may not last that long.” Her aircraft has disappeared from view.

Feb 3, 2017 Two mid-size passenger ships are anchored further away.

Feb 3, 2017 National Geographic Sea Lion, “the closest thing to Cousteau’s Calypso”, is on an 8d cruise. Start: Panama.

Feb 3, 2017 The other ship is Star Breeze. On 5 Nov 2005 at 5:50 am, on the coast of Somalia, it was attacked by pirates.

Feb 3, 2017 Here, Star Breeze is on her zigzag cruise along the Pacific coast of Costa Rica.

Feb 3, 2017 The Drake Bay area has also local residents. How many, I don’t know. Often the only witness of their houses in the woods are dogs.

Feb 3, 2017 What’s odd here compared to La Selva, is lack of mosquitoes. La Selva was swarming of them. Here, none, not even in the forest.

5:51 am

Feb 4, 2017 5:51 am at Drake Bay Getaway.

Feb 4, 2017 Looking back, one of the unplanned themes of the visit to La Selva was ants.

Feb 4, 2017 First, the cabin of the latter part of the stay was Zompopa (=ant)

Feb 4, 2017 Second, on two consecutive days, I was startled to find a Bullet ant walking up on my sleeve.

 Feb 4, 2017 Third, a colony of army ants passed by. This happened twice, both on the same trail, Sendero Tres Rios (STR).

Feb 4, 2017 Unlike in Corcovado NP where the number one bird family following army ants is antbirds, in La Selva it’s woodcreepers.

Feb 4, 2017 Northern barred-, and Plain-brown were the most numerous species, but few Ruddy woodcreepers were also there.

Feb 4, 2017 La Selva’s main trails like STR are 1,5 m wide concrete walkways. They make a good stage to watch the movements of the ant colony.

Feb 4, 2017 Part of it flowed in narrow streams (up) while others formed short-lived dense heaps (down).

Feb 6, 2017 Night of a Half Moon in Drake Bay as seen by Sony RX100 IV. I like this idea by the Drake Bay Getaway to put up hammocks for stargazing.

Feb 6, 2017 Cocoa woodcreeper repeats its song over and over again. On the bay, boats are returning from today’s tours. Drake Bay breaths tourism.

Feb 6, 2017 There are no docks. Boats are hooked on a buoy a few 100 m from the shore. In the morning, captains paddle or SUP to their vessels.

Feb 7, 2017 On top of the steep hill where the cabins of the hotel face the bay in the N, and Corcovado NP in the SE, blooms a balsa tree.

Feb 7, 2017 The flowers are an animal magnet. Scarlet macaws, Red-legged honeycreepers, Golden-naped woodpeckers, Red-tailed squirrels…

Feb 7, 2017 You might think that wildlife is scarce here, far from the NP, but that’s not true.

Feb 7, 2017 “We have seen tapir footprints”, tells Yens Jimenez Steller, one of the two owners of the lodge, “both those of an adult – and a baby!”

Feb 7, 2017 Many striking bird species visit the garden, e.g. Orange-collared manakin, Bay-headed and Golden-hooded tanager, and Barred antshrike.

Feb 7, 2017 Yesterday, down by the lodge’s café/restaurant, a pair of Slaty-tailed trogons was picking up termites from a nest eye level on a tree.

Feb 8, 2017 Mirador de Quetzales at Cerro de la Muerte. 2,5 km above sea level.

Feb 9, 2017 As a traveller, I appreciate an active, everyday presence of hotel owners. No big bosses, no “just working here” middle management.

Feb 9, 2017 Of course this does not scale. But if you ask me, time is running out of corporations in tourism anyway.

Feb 9, 2017 Around 20 local people are hired by Drake Bay Getaway but Yens and Patrick are its face and soul.

Feb 9, 2017 I still see them standing there side by side behind the counter, one laptop each, like Kraftwerk.

Feb 9, 2017 They route meals and drinks from kitchen to tables, and chat with guests. The total area of 5×3 m makes it all easy and intimate.

Feb 9, 2017 And when transportation is needed, Patrick starts the legendary red Toyota Land Cruiser (1980) and roars up and down the hill.

Feb 9, 2017 Some of that same authenticity that makes service stand out, is still left also here, at Mirador de Quetzales aka Cabinas Eddie Serrano.

Feb 9, 2017 On the wall, a weathered 1995 article from Costa Rica Today. The then Finca was still new. Eddie Serrano had settled here in 1950.

Feb 9, 2017 Luckily, the deforestation law was soon reverted. Much of Eddie’s beautiful cloud forest is said to be intact even today.

Feb 9, 2017 We saw the place in 2002. Eddie was already dead by then, and Jorge, one of his four sons, was in charge.

Feb 9, 2017 Jorge is a bit of an artist. After dinner, he carved wooden bird miniatures, explaining characteristics of different species to his son.

Feb 9, 2017 Today, Jorge has his own lodge downhill, Paraiso Quetzal Lodge. Lawns, jacuzzis etc. The lodge seems to draw US overnighters.

Feb 9, 2017 The main attractions of the original Mirador property however, are still the many wild avocado trees, and Resplendent quetzals.

Feb 9, 2017 Mirador is now run by the family of Jorge’s brother, Oscar. 2002, there were 8 cabins. Now, 15. But ppl seem to prefer day tours.

Feb 9, 2017 If time permits, we might visit Paradise to see if Jorge is present. His dry humor, love of nature, and artwork are fond memories.

Feb 9, 2017 At 5:30 am, in your simple wooden cabin, under four blankets, you wake up to cheerful calls of a Rufous-collared sparrow.

Feb 9, 2017 The thermometer shows +8 degrees Celsius. Inside.

Feb 9, 2017 Cloths are damp, feel terrible at first. The 1st night I went to bed w/ all cloths on. This way, they stayed dry but sleep was patchy.

Feb 9, 2017 After few hours, the morning chill is long forgotten. Sunny days are gourgeous. In left, front and right: Talamanca Mountain Range.

Feb 9, 2017 Some time during early afternoon, clouds start creeping in from SW, often accompanied with gusts of wind.

Feb 9, 2017 Clouds feel like aerosol when they surround you. Visibility is zero. Temperature falls sharply.

Feb 9, 2017 Before the sun sets, clouds slowly depart again. During the night, all heat of the day is sucked up to the clear starry sky.

Feb 10, 2017 The long tail feathers of a male quetzal are a genius adaptation.

Feb 10, 2017 Cloud forest trees are full of moss the size & shape of the quetzal, with some vegetation hanging from it, swaying in the wind.

Feb 11, 2017 Also, the red of the promeliads is close to that of the quetzal, especially when seen against the sky from below (which is always).

Feb 11, 2017 So how do you search for a quetzal? One option is to find a wild avocado tree, and wait.

Feb 11, 2017 Another (better) option is to follow Oscar Serrano and a selection of his dogs on a 6-8 am walk along the 4 km trail in the forest.

Feb 11, 2017 This time of the year, male quetzals start to show off, so they are relatively easy to film. Females, on the other hand, are shy.

Feb 11, 2017 Higher altitudes in neotropics are home to many hummingbirds species. On Mirador’s list there are half a dozen.

Feb 11, 2017 To most memorable experience this time up at Mirador de Quetzales is shared between stupefying sunsets, and flocks of Barret parakeets.

Feb 12, 2017 High up on the sky, in tight formation, a very big flock of birds is approaching at astonishing speed.

Feb 12, 2017 The flock reduces height, and passes you with a loud SWOOSH, almost reaching the sound barrier.

Feb 13, 2017 The 2,5 hr drive down from Cerro de la Muerte and then NW towards Quepos brings you first to San Isidro del General.

Feb 13, 2017 Some sources describe it as a “bustling metropolis” which is silly, but San Isidro do emits urban, Latin life that feels compelling.

Feb 13, 2017 “I have lived my whole life here”. Eric, a twenty-something Morpho Vans driver, wears sunglasses, a smartwatch and impeccable haircut.

Feb 13, 2017 Near San Isidro del General is Los Cusingos, a home-cum-museum of Alexander Skutch, the father of the first definitive book of Costa Rican birds.

Feb 13, 2017 ICYMI we were honoured to shake hands with Dr. Skutch there in 2004. He was 99 yro.

Feb 13, 2017 Anyway, this time the target was further up, one of the few NPs yet to be conquered, Manuel Antonio.

Feb 14, 2017 The last half an hour before Quepos is miles after miles nothing but oil palm plantations, on both sides of a perfectly straight road.

Feb 14, 2017 Top 5 Costa Rican export: 1) needles, catheters etc; 2) bananas; 3) pineapples; 4) medical instruments; 5) other food preparations by https://wits.worldbank.org/CountryProfile/en/Country/CRI/Year/2015/Summary

Feb 14, 2017 You can be sure that what you eat is not a whimsical product. The banana handbook comes in two volumes: theory, and praxis.

Feb 14, 2017 Manuel Antonio is small and extremely crowded, but thanks to the top-notch guiding by Johan Chaves, the 7-12 tour was very good.

Feb 14, 2017 Some highlights: Helmeted iguana, Common potoo (two), Lesser nighthawk.

Feb 14, 2017 Crowdedness was partly due to Sunday, and the fact that Star Breeze (familiar from Drake Bay) was in town.

Feb 14, 2017 The picturesque beaches of the park are famous, accessible via the park itself.

Feb 14, 2017 Big groups of busy cruise guests, local families on their way to the beach with ice coolers – a bit confusing and noisy, but vibrant.

Feb 14, 2017 At the park entrance, the toilets are closed, wrapped w/ a yellow tape. Johan looks worried. “They have given only 3 days to fix this.”

Feb 14, 2017 The septic tank system is broken. Few portable toilets acts as a substitute. “In the worst scenario, authorities close the park.”

Feb 14, 2017 “But three days is not enough. Now they have appealed for deadline extension.” In peak season, closing the park would be a catastrophe.

Feb 14, 2017 There is also another looming problem in Manuel Antonio, both in the park and in local hotel gardens: Capuchin monkeys.

Feb 14, 2017 Clever and omnivore, Capuchins raid birds’ nests. That happens in the wild too, but these rather closed ecosystems are more vulnerable.

Hammock testing crew

Feb 14, 2017 Capuchins love hammocks. They hop & swing & play in them. Show me a human who wouldn’t laugh and feel joy watching it all. That’s it.

Feb 14, 2017 Ecotourism has its own wicked problems. How to find a balance between healthy nature and income is one of them.

Johan Chaves

Feb 14, 2017 Here, I realized that nature guides benefit a lot from mini tablets. With offline photos and vids they can show & tell so much more.

Feb 14, 2017 Breakfast on the balcony of a Tulemar villa. A lowland rainforest species, Chestnut-backed antbird, walks by, singing its 3-tone song.

Feb 14, 2017 Despite the secluded property (or perhaps thanks to it), the resort is home to a big number of wild sloths.

Feb 14, 2017 Today’s sport fishing armadas disappeared to the South [x]. Capuchins arrived [x]. Squirrel monkies too [x]. Luggage closed [x]. 💔

Ilmestynyt alun perin Facebookissa.

21.1 illalla Iberian Boeing laskeutuu hieman töksähtäen Miamin kentälle. Ehkä miehistö oli väsynyt; lennon viimeiset tunnit alas USA:n itärannikkoa olivat jatkuvaa turbulenssia.

Vaikutelmaa keventää kaiuttimista virtaava John Lennonin, Plastic Ono Bandin ja Harlem Community Choir’in

“And so happy Christmas / For black and for white / For yellow and red ones / Let’s stop all the fight”

Vai oliko musiikkivalinta sittenkin lentoyhtiön puolisarkastinen ennuste alkaneelle vuodelle?

Muuten, en ole koskaan kuu(nne)llut sinkun b-puolta “Listen, the snow is falling”. Oletteko te?

Liput oli ostettu Finnairin lennolle, mutta kun check in -aika raksahti käyntiin, tulleessa viestissä oli maininta, että Miamin reitti lennetään koko kevään Iberian koneilla. Tämän katsottiin olevan sen verran järeä muutos, että liput olisi halutessaan voinut peruuttaa ja saada rahat takaisin.

No. Iberia on lentänyt ennenkin, kone oli vain pari vuotta vanha ja kielipuolituristeja varten mukana oli varmuuden vuoksi myös suomalainen lentoemäntä. Mielenkiintoista kyllä, kun turbulenssi uhkasi sitoa matkustajat liian pitkäksi ajaksi tuoleihinsa, suomeksi annettiin tiedote:

-Tällä Iberian lennolla teillä on mahdollisuus liikkua koneessa, vaikka turvavyövalo on päällä.

Okei?

Miamista Karibian yli Costa Ricaan.

-The flight will be choppy but we will do our best to fly you safely to San José. Please relax and enjoy your flight.

Tämä saattoi olla uutta, ovelaa psykologiaa American Airlinesilta. Ei ainuttakaan ilmakuoppaa koko matkalla. Sileää kuin photoshopattu selfieposki. Matkustajalle jäi joko se mielikuva, että ohjaamossa istui henkilöilmailuliikenteen paras kokoonpano ikinä tai sitten American is simply the best.

Kahdeksas matka tähän Viron kokoiseen maahan, joka on toistuvasti ykkösenä niissä ehdottoman tieteellisesti pätevissä kyselyissä, joissa haetaan maailman onnellisinta kansaa.

Eipä silti, eivät surveyt ihan pielessäkään ole. Jos nyt verrataan vaikka merentakaiseen naapuriin Haitiin, niin onhan Costan Rican asiat tosi mallikkaasti. Sää, esimerkiksi. Aina kun Karibian yli pyyhältää hirmumyrsky, sillä on poikkeuksetta välilasku Haitilla. Viimeisen 50 vuoden aikana Costa Ricaa on koetellut ainoastaan yksi hurrikaani. Se onkin tuore tapaus, marraskuulta 2016.

Costa Rican onni on sijainti. Se on juuri riittävän kaukana Atlantin hurrikaanivyöhykkeeltä.

Marraskuinen Otto vaati muutaman kuolonuhrin Costa Rican pohjoisosassa, lähellä maan toista kansainvälistä lentokenttää, Liberiaa. Otto mökelsi idästä länteen pitkin pohjoisen rajanaapurin, Nicaraguan, rajaa.

Siitä puheenollen, yksi asia Nicaraguasta on helppo nähdä lentokoneesta: valtava Lake Nicaragua. Etelässä se viistää Costa Rican rajaa, lännessä järven ja valtameren välissä on vain kapea kannas.

Kova Otto-tuuli aiheutti tietysti kaikenlaista ongelmaa yli koko maan.

– It was just awful. We were out of electricity for five days.

Tyynen [sic] valtameren puolella, Osan niemimaalla, Drake Bay -lahden rannalla, alueella josta kirkkaana päivänä voi kuvitella näkevänsä Panaman rannikon ja melkein näkeekin, Drake Bay Gateaway Resortin toinen omistaja Yens Jimenez Steller pyörittelee silmiään.

– We had to rent a generator!

Yens on niitä harvoja, joiden LinkedIn endorsement-lista sisältää mainesanat Virtualization, Linux ja Honeymoons. Hän ja partnerinsa Patrick Ludwig muuttivat tänne Seattlesta, perustivat Drake Bay’hyn ensin kahvilan ja vuonna 2014 hotellin. Alku on ollut mairitteleva: palkintoja ja taputuksia satelee. En ihmettele. Yens ja Patrick ovat ahkeria ja sosiaalisia ihmisiä, näköala mökeiltä on huima ja ruoka on herkullista.

– The only food that we repeat is the breakfast fruit plate. All others portions are different during your stay.

Erikoista sinänsä, mutta Yens on takaisin kotikulmillaan.

-See that red roof there? That’s the house where my family lived.

Yensin isoisä muutti tänne 1970-luvulla Costa Rican pohjoisosista kasvattamaan karjaa. Vaikka niistä ajoista tuntuu olevan vain muutama hassu teinivuosi, täällä se tarkoittaa historiaa, joka ei toistu. Sademetsään lähteneille pioneereille jaettiin maata käytännössä ilmaiseksi. Heidän katsottiin tekevän valtiolle palveluksen kesyttämällä villi luonto ihmisen hyötykäyttöön.

Hotelli on sustainability-luokan mallioppilas. Ei kertakäyttötavaraa, ei energiasyöppöä ilmastointia, minimivalaistus, lähiruokaa jne.

Sähköä sinänsä toki kuluu paljon. Omistajapari itsekin seisoo päivittäin tuntikausia ravintolatiskin takana ja näpyttelee läppäriä samalla kun seurustelee asiakkaiden kanssa, kantaa keittiöluukulle asetetut annokset pöytiin, ottaa vastaan smoothie-tilauksia ja suristelee erilaisia kahviannoksia kromatulla masiinalla. Kahvilan lattiaan on asennettu sähköpistokkeita puolen metrin välein.

Kahvin ja mansikoiden suhteen Yens on periaatteen miehiä.

– We don’t use strawberries.

Yens rytmittää nopeaa puhettaan horisontaalisilla, täsmällisillä kädenliikkeillä, kyynärpäät lähellä vartaloa, seisoo ryhdikkäästi, katsekontakti ei hellitä. Kaikesta huomaa että hän on tehnyt uraa yritysmaailmassa.

Kaikki tuntevat Costa Rican kahvimaana, mutta mansikka on tuntemattomampi suuruus. Pääkasvatusalue on Poás-tulivuoren rinteet. Kaikkialla on mustalla verkkokankaalla peitettyjä kasvitarhoja, ja ohikulkijoille kaupitellaan tien varresta mansikoita kilometrien matkalla. Mansikkamarkkinat läpi koko vuoden. Vapise, Suonenjoki!

Jos Yensiltä kysytään, niin paras kahvi tulee sekin Poásilta. Hotellissa käytetään vain sitä. Jos oikein keskittyy, kahvissa on havaitsevinaan tuliperäisen maan rikin aromin.

Syy mansikkaboikottiin ei käy täysin selväksi. Arvelen että taustalla on sekä halua erottautua massamarkkinoista että puoltoääni kahvinviljelyn puolesta ylipäänsä. Mansikat näyttävät vallanneen alaa kahvilta, ja tämä on pieni maa. Vaikka en asiantuntija olekaan, luulen että kahvin on tarkoitus pärjätä minimi-interventiolla – samaan tapaan kuin viiniköynnös – onhan kahvi täällä kotonaan. “Vieraslajina” mansikka taas vaatii jatkuvaa paapomista.

Toisin kuin viimeksi tässä maassa (huhtikuussa 2013), wifiä on nyt tarjolla about kaikkialla. Hotelleissa myös huoneissa/mökeissä. Ensimmäisenä wifiä tarjosi kännykkänsä hot spotin kautta Morpho Van -taksifirman kuljettaja. Kuten sovittu oli, hän odotti meitä San Josén kentällä Alajuelassa pahvilapun kanssa, ja sitten ajettiin vuorten yli Karibian puolelle, La Selvan biologiselle asemalle. Viikon kuluttua hän haki meidät takaisin. Seuraavana aamuna 12-paikkaisella koneella etelään, Osaan.

La Selvan salaateissa oli mansikkalohkoja.

Elintaso on noussut. Kuljettajalla oli Applen älykello, auto uusi, mukava ja äänetön, vuoristotiet hyvässä kunnossa.

Kuluneen Osa-viikon piti mennä toisin. Pääkohde oli Corcovadon kansallispuisto, Sirenan asema. Ei onnistunut, joten oli pakko turvautua plan-B:hen ja varata Drake Bay’sta hotelli neljäksi yöksi. Onneksi wifi! Jos kiinnostaa, mikä suunnitelmissa mätti, niin olen puhunut siitä jo tarpeeksi Twitterin puolella. Lyhyesti: sen jälkeen kun puiston majoitus- ja ruokailupalvelut ulkoistettiin jokin aika sitten, sinne on ollut todella vaikea saada sisäänpääsylippuja. Kenenkään. Lisäksi sinne ei enää saa viedä omia eväitä. Kuten Yens asian ilmaisi:

– We don’t know any more what’s going on!

Viimeksi eilen illalla Drake Bay’n hotelleilla oli ollut yhteiskokous, jossa oli pohdittu painostustoimia. Toivon hartaasti, että Costa Rica ei mene samaan jekkuun kuin eräät muut maat, joissa kansallispuistot ollaan ajamassa alas, “koska ei ole varaa”.

Rant over.

Fregattilintujen aaltosulkufiguurit taivaalla; lahdelle parkattuja veneitä siivotaan päivän snorklaus-, kalastus-, delfiininkatselu- ja tavarankuljetusretkiltä; pihan Lantana-suvun kukkapensaissa asioi suklaanruskeapäisiä, vihreäselkäisiä, sinivatsaisia (Bay-headed) tangaroita; (Rufus-tailed) kolibrit zingahtelevat viivana pisteestä toiseen; ihan kohta (Chestnut-mandibled) tukaanit lentävät korkeimmille puunoksille ja aloittavat kaikkialle kantautuvan illansuukieunnan.

Mitähän keittiölabra on tänään kehittänyt illalliseksi?

Kuhmo, Suomussalmi, Lieksa 2019

Julkaistu alun perin Instragramissa ja Facebookissa.

8.7

Brown bear

The first night behind, and already two wolves (too far for my snapshot gear), 7-8 bears, 50+ ravens, and a bunch of gulls. This particular hideout site is at the edge of a big swamp. The distance from the hut to the feeding place is about 50 m. The bears know you are there but don’t care because of the food (pig or salmon, depending on what’s available). Wolverines haven’t shown up yet, perhaps because of wolves. Soon to today’s/tonight’s trip in another site. The agenda: late lunch at 4pm, stay in hide 5pm-8am, breakfast, sleep. #wildlifefinland #kuikkacamp

9.7

Brown bear

The second hideout was on the shore of an oval-shaped, dark-watered bog pond with water lilies. Most of the bear traffic was over at 9 pm already. I lost count of individuals but I’d say not more than 10. The width of the pond was maybe 30 m at most, which was kind of thrilling. Other sightings were birds. Besides the usual suspects of ravens and gulls: a goldeneye, a juvenile white-tailed eagle, and a peregrine falcon who tried to catch a sandpiper but failed.

During these still long midsummery days with hardly any night I begin to realize that the day versus night thing is also a social construct of the modern man. You need sleep but not 8 hours straight unless you have a daytime work inside four walls or something similar. Outside, it feels natural to split the day in 1-2 hour bursts of activity, followed by a nap. Not on top of the foodchain, humans better be prepared. #wildlifefinland #kuikkacamp

10.7

Wolverine

The third hideout is by a beautifully rugged old boreal forest. Irregular terrain with big rocks, trees both alive and dead, shrubs of blueberry, crowberry and lingonberry, moss. A perfect place to play geocaching by modified rules: food is welcomed, and finders keepers.

None knows how to perform an unexpected arrival to the stage like the wolverine. Now it isn’t there, now it is. With the no-nonsense determinism of an intelligent, curious and agile mammal who has a superb sense of smell, it checks every possible nook and corner, whether low or high. And the wolverine doesn’t give up easily; if it suspects that some odd place was still left unchecked, it returns. One individual (recognizable from a scar over its right eye) kept coming back the whole night, once escorted by a red fox. The fox was screaming loudly, perhaps warning its cubs somewhere nearby. #wildlifefinland #kuikkacamp

11.7

Because of the topsy-turvy agenda here, one really should be sleeping when at the camp. However, it isn’t that simple. Local dogs for example need their daily attention. Note how the German wirehaired pointer can also be trained to find edible mushrooms. #wildlifefinland #kuikkacamp

13.7

The last night at the swamp was dramatic although nothing actually happened as such. The bears acted quite differently than on the previous two nights. They seemed shy, even suspicious. Bolted away for no (for us) obvious reason, and stayed away for hours. Maybe there was a new smell, an unknown visitor.

Bears are said to reveal their emotions and are therefore easier to understand whereas wolves for example are unpredictable. Maybe so but there is always the slippery slope of anthropomorphism. Anyway, wolves are 100% predators so to survive they need to have capabilities that let them attack the target. Bears on the other hand are all-eaters. 

There is only one known pack of wolves around this area. A ”pack” in this case is only two, an alpha male and its new female. The old alpha female has died, and all the offspring has moved elsewhere. The male wolf is a handsomely pale individual, almost white. We had zero luck in filming/photographing it. An example of the unpredictability of the wolf if you like was that it seemed to visit the area during the wee hours of the day, around 2 am, except when it did not.

The last morning was rainy. The wind blew harshly over the swamp from the North, making every loose part of the small hideout to flap. The camera lens needs protection from the rain, so we had pulled all our stuff in. It was time to leave anyway, we would be picked up in fifteen minutes. It was precisely at that point when the male wolf appeared from the right. Very close to the hideouts for some reason, or for no particular reason. I had just enough time to see how the long pale fur waved in the wind, how light the gait was. There it was, the canine that is both passion and hate embodied for so many humans.

We were not the only ones who suddendly saw the animal. When several long lenses hastely returned to the peeping holes and turned towards the wolf it stopped, turned on its heels and ran as hell back where it came from.

Instead of a snapshot featuring a wolf at close range, here is Antti Silen spreading some dogfood for the bears. He and other staff had interesting stories to tell about the life here at the border zone. Respect.

14.7

Brown bear

The distance between Kuhmo and Suomussalmi is a 2 hr drive. In theory. It took us 4 but then again we stopped twice: first at Tokmanni Kuhmo to buy SD cards and warm long johns for both of us, and later on at the Mäkeläisen Pojat village grocery store in Ala-Vuokki. 

The store isn’t just for food. In 2000, the owner Saku Mäkeläinen started an online shop of Pioneer electronics. Today, the selection is much wider. To enter his store is a Doctor Who type of experience. Outside, the building looks a regular K market with a small post office at the other end. Inside, it is something completely different. Surreal. Warmly recommended.

Back to bears. Martinselkonen Wilds Centre is famous and it’s easy to see why. There. Are. Many. Bears. And then there are cubs.

The first hideout place was in the corner of a swamp. A small area nicely framed by a forest. Bears walked closer the hides than ever in Kuhmo.

These cubs are 1,5 year old. Baby cuteness is taken over by teenage looks and behaviour.

15.4

Brown bear

Just like at Wildlife Finland in Kuhmo, the second night was at a lake. The scenery was wide, wild, wonderful.

BTW here’s one thing: pro nature photographers like water because it reflects, generates fog, is swimmable etc. In a word: action. A cliché, you might say, but surely water is a versatile element. 

No bears from 4:30 pm until 7:45 pm. Then, a more or less constant flow of them until almost midnight. Several families of mom and 2-3 young ones. Lone males in all ages, some deep brown, some with a silvery coating. Somewhere between 10 and 15 different individuals in total I think.

Although no open aggressions, there were few mild confrontations between the males. These were displayed by standing in a majestic posture on two feet against a dead tree and shaking it; rubbing the butt against a well-grown pine tree so that it sways, not much but just enough; blowing and teeth-clattering.

What a show.

19.7

Brown bear

The last night at Martinselkonen was in the forest. They call this site their main one, and no wonder. After a ten minute drive and a brisk 15 minute walk on the mosquito-rich forest path up and down small hills, past big dead tree trunks and over numerous roots, you arrive to a clearing – and it is full of bears! They just sit and stand there, waiting for us (well, food). We were told not to stop for photographs but to continue to our respective hideouts a bit further away.

It looked absolutely crazy. True but so abnormal. A bit like in classic Disney animations were all the animals of the forest are gathered together to help Cinderella. Wild bears for sure but used to come here for supper.

Later that night, a mother with three cubs loitered past our hut few times. Our position was not the best one perhaps but still, good to see members of the youngest generation. Cubs are not made for photos but film. They just don’t stop but wrestle, climb, and run.

Bears are no early birds. Next morning we left at 7. Not a single bear was visible.

Suomussalmi is within the reindeer herding area. This means that well before the opening of the bear hunting season on August the 20th, Martinselkonen is closing down, and bears wander wherever bears wander when they need to be on their own. Many of these individuals are wise enough to head East. 

Bye bye, brown bears. Take care and prosper.

The hideouts are special movable constructions big enough for two normal size adults to sit and sleep. Basketball players might feel uncomfortable I think. You need to stay in for ~14 hours so there’s also a pot. The tall chimneys are for ventilation. They produce a peculiar, wind instrument like deep humming sound.

Back in the camp it’s time to relax, take a hot shower, eat, and cuddle the setter.

If not for the bears, visit Martinselkonen for their jam made of strawberries, blueberries, and apples. Dark blue with an elegant taste that resembles black currant. Five stars.

19.7

The 4 hour drive from Suomussalmi to Lieksa is also a journey between two Finnish regions. You leave Kainuu behind, and enter North Karelia. I fell in love with the vast uninhabited distances in Lieksa. Miles after miles without anything else in sight than green hills, and swamps with the most beautiful palette of colors. I tried my best not to see the frequent clearcuttings, and the shortage of (for me) real forests; the majority is cultivated tree parks.

The last few kilometers before the destination you drive along a stunning high ridge of sand. The gravel road makes pleasant turns left and right, sometimes tilting horizontally. An awesome stretch of road!

At Erä-Eero you feel welcomed immediately. The camp site is like from a fairytale, or LOTR. Cozy old buildings, friendly atmosphere, and one of the best sauna experiences I’ve ever had in Finland. Saunaseura’s services in Lauttasaari are nr 1 but then again, that’s their core business.

Wolverine

Erä-Eero himself is a delight to listen to. He has tons of amusing backstage stories about the various international film groups that are frequently seen here, the top site in the world to film wolverines.

Whatever nature documentary you watch featuring wolverines, the chances are that they are filmed here at Erä-Eero, no matter which country the doc is said to represent.


Kenia 2020

Julkaistu alun perin Facebookissa.

1.2

Safarilinkin 12-paikkaisen Cessnan kapteenilla on pitkät, kapeat, taipuisat sormet. Niillä hän sulkee kaasuvivun vaakasuoran nupin huolellisesti oikean käden kämmenen sisään, tukee ranteen kaasuohjainlaatikon reunaan, avaa kertaalleen sormet ääriasentoon, sulkee. Käden asento on kuin modernin tanssin ohjelmistosta; luonnottoman kulmikas, liikkumaton, täynnä ladattua energiaa. Kohta lähtee!

Amerikkalaisvalmisteinen Cessna Caravan C208B on yrityksen esitteen mukaan rugged workhorse. Tämä tarkoittaa sitä, että malli on omiaan olosuhteissa, joita Wikipedia kuvailee sanoin jungle clearings and desert strips of third-world countries. Markkinoilla koneen hinta on reilut miljoona dollaria. Haluat sittenkin paineistetun ja 50% nopeamman kyydin thank you? Silloin valintasi on kanadalainen Bombardier Dash. Hinta nousee noin viisinkertaiseksi ja voit unohtaa laskeutumiset muulle kuin asfaltille.

Safarilinkin laivueessa on 10 Caravania ja kolme Dashia. Näillä hoituvat sekä Maasai Maran tapaiset luonnonkentät että urbaanimmat kohteet kuten Intian valtameren rannikon Mombasa tai pohjoisessa, lähellä Turkana-järveä sijaitseva Lodwar – tuttuja mm. John le Carrén romaanista Constant Gardener.

Maan sisäiset lennot lähtevät Wilsonilta, jonne ajaa kansainväliseltä lentokentältä puolessa tunnissa, ainakin näin sunnuntaiaamuisin. Kuljettaja muistuttaa, että Nairobissa on yli neljä miljoonaa asukasta. Monella heistä on auto.

Kenian liikennetilastot eivät näytä hyvältä eivätkä sitä olekaan. Maasai Maraan voisi siirtyä myös maitse, mutta Basecamp Explorerin edustaja ei varsinaisesti suositellut kuuden tunnin ajomatkaa. ”You take a flight”.

Täyspilvistä, ripsoo sadetta.

Sunnuntaiaja(tteli)ja voi päätellä yhtä ja toista kansakunnasta, kun katsoo julkista taidetta.

Läntisessä naapurimaassa Ugandassa liikenneympyrän keskellä on usein koroke, johon on nostettu liioitellun suuri ja psykedeelisen värikäs näköispatsas. Jonkin tunnetun eläinlajin edustaja on jähmetetty valtiomiesmäiseen poseerausasentoon.

Jomo Kenyattalta ajetaan Wilsonille pitkin Nairobin bisneskeskustan ohittavaa moottoritietä. Sumuisessa horisontissa erottuu rykelmä pilvenpiirtäjiä.

Moottoritien ruohikkoiselle keskialueelle on sommiteltu lähes luonnollisen kokoisia, tummia, metallisia eläinhahmoja. Afrikan elefantteja perhekunnittain, aikuisten massiivisten tolppajalkojen alla vilkkaita pikkuronsuja kärsät mutkalla. Perässä, sopivan välimatkan päässä, yksinäinen iso uros seuraa laumaa korvalehdet lepattaen. Gnuantilooppeja hajalaumana. Tutun parrakas, liehuvahäntäinen, kulmikkaan tumma olemus, kuin suoraan graafikon piirustuspöydältä, aina valmiina keinuvaan juoksuun.

Eläimet suuntaavat kohti kansainvälistä lentokenttää. Taiteilijan kannanotto? Todennäköisempää on, että maahan juuri saapuneille ei näytetä etääntyviä takalistoja vaan etupää.

Wilsonin modernissa terminaalissa on aluksi hiljaista, mutta parin tunnin odottelun aikana sali täyttyy. Koko seinän peittävistä lasi-ikkunoista näkee kompaktille kentälle, jossa koneita tankataan ja huolletaan. Konepellinkin alle vilkaistaan, mutta erityisen monta kertaa pyöritetään käsin etunokan potkuria. Lavoissa ei saisi olla sinkoutuneiden kivien aiheuttamia koloja.

Sade yltyy. Lentomekaanikot ja matkatavaroiden kantajat yrittävät hoitaa hommiaan iso, avattu sateenvarjo toisessa kädessä.

Lähtöportteja on vain yksi. Lähtöjä on silti lyhyen ajan sisällä eri puolelle maata. Mikkiin pikaisesti hönkäisty swahilinkielinen paikannimi ei kuulosta miltään tutulta. Palvelumuotoilija on ratkaissut ongelman: boarding passit ovat kirjanmerkkiä muistuttavia, tanakoita pahvisuikaleita, joissa kaikissa on samat logot ja mainostekstit, mutta pohjaväri vaihtelee. Niinpä kuulutukset sujuvat tähän tyyliin:”Attention! Flight to Olo’aloala is ready to board. Yellow boarding pass, please.”

Lounaanjälkeiset tupluurit katkaisee klassinen ääni: bensakäyttöinen ruohonleikkuri karahtaa kiveen.

Siunattu asia sinänsä, ettei siimaleikkuri ole vielä täällä. Toivottavasti se pysäytetään rajalla.

Basecampin vanhin telttaleiri on Talek-joen mutkassa (ei siis Dalek), lähellä samannimistä kylää. Puistomainen, istutettu alue. Keskusaukion reunoilla, Talekin töyräällä, on parikymmentä erikokoista telttaa. Teltan puuverannalta pilkottaa Maasai Maran luonnonpuisto.

Meidän teltaltamme joki ei näy. Töyräälle on matkaa kymmenisen metriä, ja siitä on pudotusta viitisen metriä.

Kolmantena yönä herään pilkkopimeässä. Unensekaiset aivot yrittävät rekonstruoida, mitä on meneillään. Voimakas, tasainen suhina. Kuin lojuisi valtameren maininkien äärellä. Vai tuultako tämä on? Teltan ikkunana toimii karkeasilmäinen verkko, jonka läpi silmä fokusoi hankalasti. Lähipensaiden lehdet eivät liiku. Teltan päädyssä on heikko yövalo, joka heittää kelmeää valoa puuverannalle. Mitään ei näy, kohisee vain.

Aamu sarastaa puoli seitsemän maissa.

Veden pinta joessa on noussut ällistyttävästi. Kohina oli ollut silkkaa virtauksen voimaa kasvillisuuden läpi. Ruskea vesimassa pyyhkii yhä ohitse vuolaana, paikoin akanvirtaisena. Näyttää siltä, kuin joen keskellä vesi olisi korkeammalla kuin sen laitamilla. Teltan edustalla ruohikko on laossa. Sulan suklaan värinen, märkä savi ulottuu puisen platformin alle. Vesi on siis jo laskemaan päin.

Ravintolarakennus on aivan joen rannassa. Vesi on yltänyt yöllä sinne asti. Henkilökunta kuivaa lattioita ja kertoo, että Talek-joen pinta on ollut näin korkealla viimeksi vuonna 2006.

Sääennusteet osuivat kohdalleen: sadetta on tullut taajaan ja runsaasti, yleensä ukkosen kera. Useimmiten illansuussa jatkuen myöhään yöhön. Pilvestä toiseen lyövät salamat valaisevat taivaan maksimissaan lähes viideksi sekunniksi. Kaukana häämöttävät vuoret saavat osansa sateista ja juoksuttavat sitten vedet jokia pitkin ensin Talekin sivujokiin, sitä kautta Talekiin ja lopulta Maraan, joka laskee Victoria-järveen.

Kenia-käsikirjan mukaan maassa on kaksi sadekautta, lyhyt ja pitkä. Lyhyt alkaa loppusyksystä ja kestää muutaman viikon. Talvi on kuivaa kautta. Pitkä sade hallitsee kevättä.

Nyt ei mennä by the book.

Lyhyt sadekausi on venynyt usealla kuukaudella. Kuiva kausi uhkaa jäädä kokonaan pois välistä.

Kolmen yön jälkeen siirrytään Basecampin seuraavaan leiriin Eagle View. Se sijaitsee 30 x 30 kilometrin kokoisella Naboisho-suojelualueella, jossa on hieman rennommat säännöt kuin Maasai Maran kansallispuistossa. Siinä missä Maasaissa puistosta pitää poistua iltakuudelta, Naboishossa saa ajella kuinka myöhään tahansa.

Eagle View’n apulaisjohtaja Christine seisoo lähellä, katsoo tiukasti silmiin.

– Rain is a blessing. And also, we cannot do anything about it.

Tämän voi tulkita joko niin, että jotkut turistit ovat jo ehtineet valittaa olosuhteista tai sitten se on varotoimi mahdollisten negatiivisten TripAdvisor-päivitysten varalta. Onhan tunnettua, että siellä itketään jopa siitä, jos ulkoa kuuluu eläinten ääniä.

Savanni alkaa täälläkin paikoitellen muistuttaa suota. Savipitoinen maa on heikko imemään. Sekä varsinaisilla teillä että safariajelujen tuloksena ruohomaahan sinne tänne syntyneillä ajourilla valuu, lilluu ja kuravelliytyy vettä. Sammakot kurnuttavat. Niillä ei ole hätäpäivää.

Nelivetojeepit ovat sitkeitä, mutta kuljettajan on silti syytä olla huolellinen.

Kello on kahdeksan aamulla. Öinen sade on vaimennut puoli seitsemältä, juuri sopivasti jotta ehditään siirtyä autoon ja lähteä aamuajelulle. Täyspilvistä. Aurinko on nousemassa, mutta tänään sitä ei huomaa.

Eläinrintamalla on hiljaista. Yksinäinen gnu seisoo hievahtamatta keskellä puutonta maisemaa. Harmaasävyinen, härkämäinen siluetti taivasta vasten. Kauempana joukko thomsoningaselleja näykkii yhteistuumin ruohoa. Lyhyt häntä vipattaa taukoamatta puolelta toiselle.

Älykännykkä tyytähtää etupenkillä. Puhelin kuuluu Johnille, paikalliseen maasai-heimoon kuuluvalle opas-kuljettajalle. Jos olisin ollut fiksu ja opiskellut varuiksi swahilia (en ole), oppi olisi mennyt hukkaan. John puhuu tuttujen kanssa maa-kieltä, jolla on luultavasti juuret siellä missä maasaillakin, Niilin yläjuoksun tietämillä.

Puhelu päätty. John kääntyy etupenkillä, pidättelee naurua. Yksi hotellin jeepeistä oli jäänyt jumiin savannilla. Kuljettaja oli soittanut työkaverin apuun. Kuinkas sitten kävikään?

– He got stuck too! I will bring you now to the lodge and go help them.

Sadejeremiadista huolimatta Maasai Mara ja Naboisho ovat olleet hieno kohde. Kaikkia isoja kissoja on päästy näkemään läheltä, esimerkiksi.

3.2

Kävelysafari aamuisella savannilla kuulostaa yksinkertaiselta toimitukselta—you know, kävellään—mutta turvajärjestelyt tekevät siitä ison numeron. Varman päälle pelaaminen syö luontokokemusta, mutta paha mennä sanomaan missä kohtaa voisi löysätä.

Jeeppi on eläinten näkökulmasta iso, ajoittain örisevä, enimmäkseen harmiton otus. Se joko väistää tai on hiljaa. Kaksijalkainen ihminen sen sijaan on jotakin, mihin pitää ottaa kantaa.

Mukaan lähtee oppaan lisäksi kolme muuta maasaita. Kaksi kulkee edellä tähystämässä ja kolmas tulee ryhmän viimeisenä. Kaikilla on mukana pitkä keihäs; osalla se on kokonaan metallia, toisilla varsi on puusta.

Ennen kuin lähdetään pidemmälle, John tuikkaa keihään maahan pystyyn, ottaa esitelmöintiasennon ja pitää briiffin. Käydään läpi mahdolliset mutta epätodennäköiset vaaratilanteet.

Isot villieläimet eivät yleensä piittaa ihmisestä, ellei ihminen häiritse niitä, käyttäydy uhkaavasti tai asetu emon ja pennun väliin. Vahingoittunut eläin on luonnollisesti arvaamaton myös. Lisäksi—asia jonka John jättää mainitsematta, koska tietää sen olevan hankala—koska eläimet ovat yksilöitä, niillä saattaa olla muuten vaan huono päivä. Niin tai näin, ykkösasia on pitää niihin kaikkiin etäisyyttä. Jos etäisyys syystä tai toisesta supistuu, pysytellään tuulen yläpuolella. Vai oliko se alapuolella… anyway paikassa jossa tuuli ei tuo hajuasi eläimen sieraimiin.

”Ne” ovat ruohosavannin olosuhteissa leijona, kafferipuhveli eli afrikanpuhveli ja elefantti. Virtahepo on yleisissä kuolemansyytilastoissa fataalein, mutta hipot liikkuvat ruohotasangolla vain öisin syömässä ruohoa (kop kop).

Ironista sinänsä, että nykyihmisen oman toiminnan tuloksena isoista nisäkäslajeista ovat jäljellä enää suurimmat ja agressiivisimmat. Ihminen tappoi nopeasti sukupuuttoon kaikki pienemmät ja helpommin metsästettävät. Virtahepojakin on aikanaan ollut vähintään kahdeksaa eri lajia.

Leijonan metsästysvietti on vahva kuten kissoilla yleensä, joten leijona on riistalle tai sitä muistuttavalle riski myös päivällä, vaikka varsinaista ruuanetsintäaikaa onkin yö. Mitä pienempi olet, sitä ikävämpi tilanne. Jos kaiken lisäksi käännyt ja pinkaiset juoksuun, selässäsi lukee kissankorkuisin kirjaimin OTA MINUT KIINNI.

Neuvo kuuluu, että leijonan edessä ihmisryhmän on tiivistyttävä näyttääkseen isommalta, ja peräännyttävä sitten vähitellen selkä edellä. Tiedä sitten, onko kenestäkään neuvoa noudattaneesta myöhemmin kuultu. Vältä paikkoja, missä leijonien tiedetään viettävän päiväsiestaa. Kierrä puskat kaukaa. Pysy keskellä aukeaa.

Puhveli ja elefantti ovat kasvissyöjiä thank god mutta ihminen on inisevä hyttynen kummankin rinnalla.

Kafferipuhveli on agressiivinen laumaeläin, mikä on epäsuotuisa lähtökohta tapaamiselle. Yllättävää kyllä, puhvelipalaverista voi selvitä hengissä, jos a) on puita mihin kiivetä tai b) jos a on negatiivinen, heittäydyt vatsallesi maahan.

Puhvelin heikko kohta ovat sen massiivisten sarvien kärjet; ne kääntyvät ulospäin. Sisäelimesi saattavat välttyä kuolettavilta pistoilta. Loukkaannut vaikeasti, mutta elämisen kannalta se on kaikki kotiinpäin.

Afrikanelefantti. Ei. Älä. No can do.

Summa summarum: kävelysafarilla liikutaan keskellä ruohotasankoa, jossa ei aamuisin tapahdu juuri mitään. Puoliksi hajonneita gnun kalloja, topi-antiloopin sorkanjälkiä savessa. Aamukasteesta ja kaikesta sateesta märkää ruohoa, joka kastelee jalkasi polvia myöten.

Vali vali. Jänskää, kivaa ja kaunista kaikki on. Sitä paitsi: korvaketun (bat-eared fox) pesäkolo, josta pilkistää rivi aktiivisia, mustia korvapareja!

5.2

Mainitsiko joku kävelysafarin turvapykälistä? Pysy aukealla? Njäää, mennään puskan läpi. Säilytä etäisyys eläimeen? Hmm, yritetääs päästäänkö lähemmäs.

Basecamp Explorerin leiri Leopard Hill on rakennettu Naboishon lounaisrajalle. Täällä ollaan matalalla. Muualta laskee alueelle vettä tasaiseen tahtiin kuin kastelujärjestelmästä. Sen ansiosta uutta ruohoa pukkaa jatkuvasti, seikka jota monikymmenpäinen seepralauma osaa arvostaa.

Manageri Belinda tekee kädellään täysmittaisen panoraamaliikkeen. Sen sisään mahtuu koko itään aukeava näkymä. Etualalla kasvaa superpitkää ruohoa ja kolme isoa viikunapuuta, taustan täyttävät matalat akaasiapuut niin kauas kuin näkee. Joukko kirahveja näykkii niiden latvoja kaula hankalasti 90 asteen kulmassa.

Belindalla on äänessä tervettä ammattiylpeyttä.

– There was a lot of water here in the beginning. We built ponds and things, a whole watering system. Now we have no floods here and never a draught.

Naboisho on yksi noin paristakymmenestä maasaiden maille perustetusta suojelualueesta (conservancy). Naboisholla on noin 500 omistajaperhettä. Luontoturisteilta veloitetaan päiväkohtainen käyntimaksu. Järjestely vaikutta onnistuneelta. Koko yhteisö saa rahaa kouluihin, sairaaloihin ja muuhun infraan, villieläimet säästyvät, ja lisäksi maasait voivat laiduntaa nautakarjaansa sovituilla puskurivyöhykkeillä. Satunnaiset petoeläinten aiheuttamat kotieläinhävikit korvataan yhteisestä rahastosta; raadellun tilalle annetaan 1-2 elävää. Salametsästystä yritetää hillitä partioinnilla ja kirjaamalla ylös kaikkien alueelle tulevien autojen rekisterinumerot.

Ihmisluontoon kuuluu tylsä tapa hypettää omalla tai toisten sotaisuudella ja raaoilla perinteillä. Maasaiden brutaalit initiaatiomenot, sukuelinten silpomiset, säännöistä poikenneiden jättäminen hyeenojen saaliiksi savannille—forget all of it and do it quickly please.

Vauraus on tuonut maasainuorille uusia mahdollisuuksia elämään ja kaikille pääsyn Instaan ja Tubeen. Arvostan.

Toinen ja tämän matkan viimeinen kävely käynnistyy aamuseitsemältä.
Kypsän mangon värinen aurinko on juuri noussut. Afrikanpöllöpari (African Wood Owl) vetäisee viimeisen matalan dueton, sammakkolammen yökonsertti on tauonnut jo aiemmin.

John odottaa meitä ravintolateltan luona.

Kuten aina töissä, tänäänkin päällä on maasaimiehen virkapuku: yhdestä kangaspalasta leikattu polvipituinen, hihaton kietaisuasu, swahiliksi kanga (Wettenhovi-Aspa: ”Jes!”) Punaista skottiruutukangaa näkee paljon. Paljaissa jaloissa on mustat muovisandaalit. Lanteilla roikkuu helmipunoksesta ja pienistä, kiiltävistä metallipelleteistä kokoonpantu vyö, joka helisee vienosti kävellessä. Kaulakoru samaa tyyliä. Värikkäästi helmikirjailtu ranneke kummassakin kädessä.

Tämä on korujen normisetti, joka täydentyy tarvittaessa lisämateriaalilla.

Monella on näkynyt myös korvakoruja. Johninkin korvalehtien päällä on isot reiät, mutta ainakaan meidän nähden hän ei ole pitänyt niissä mitään. Epäilen, että pitkät, metalliset helistimet suoraan korvakäytävän edessä haittaavat pahasti kuulemista.

Lämpötila ei ole vielä noussut 20:een. Perinteinen apu kylmyyttä vastaan on iso mutta ohut villahuivi. Maasait käärivät ja solmivat siitä monenlaisia variaatioita yläkropan suojaksi. Kätevä kuin mikä. Punaista väriä suositaan siinäkin. Modernimpi lämmike on vetoketjullinen fleece. Johnilla on molemmat.

Vapaa-ajalla kanga vaihtuu shortseihin ja t-paitaan.

Kävelyseurueeseen liittyy tällä kertaa peräti neljä muuta maasaita. Tulee ihan VIP-olo.

Läntinen osa Leopard Hillin aluetta on tiheästi kasvavaa pusikkoa, idässä sen sijaan aukeaa ruohikkoinen kaistale. Sinne.

Hyeenan ja virtahevon jälkiä. Liukkaita saviläntäreitä.

Maasait puhuvat keskenään lähes tauotta. Kieli on nopeaa, rullaavaa, vokaalipainotteista.

Pahkasian pesue saa ainakin minut hätkähtämään. Emo ja possut pärähtävät esiin maakuopasta ja säntäävät häntä pystyssä kohti pensaikon reunaa.

Iso lauma hirviantilooppeja (eland) väistää heti kun huomaa meidät, kiirehtii ylös kivikkoista rinnettä. Suurin nykyään elävä antilooppi on paljon säikympi kuin pienemmät serkkunsa.

John pysähtyy, ottaa Nikon-kiikarit esiin ja ryhtyy tuijottamaan kasvillisuuden peittämää kukkulaa muutaman kilometrin päässä. Meidän ja kukkulan välissä on soinen alue. Puita harvassa ja nekin pieniä, vetisiä silmäkkeitä siellä täällä.

Kukkulan rinteellä erottuu kaistale paljasta kalliota. Sen laella, juuri ja juuri kiikarietäisyyden päässä, lepää leopardi. Näin kaukaa ei näe kuin pään muodon ja yleisvärin (ruskehtava). Turkin tyylikästä täplitystä ei pysty erottamaan.

– They told me that it has been seen here for the last five days.

Lähdetään etsimään paikkaa, josta sen näkisi paremmin. Kahlataan kahden reippaasti virtaavan pikkujoen yli, noustaan elandien jäljissä viereiselle kukkulalle, puserrutaan puskien läpi, väistellään piikkisiä akaasioita, loikitaan kiveltä toiselle. Tulee hiki.

Sillä välin leopardi on vaihtanut paikkaa, siirtynyt enemmän varjoon. Nyt siitä näkyy vain hännän vaalea pää ja toinen korva.

Hiki sumentaa silmälasit, kädet tärräävät.

Puoli tuntia seistään ja kiikaroidaan. Lopulta leopardi nousee ylös, venyttelee ja katoaa. Mutta hei—kallion takaa tulee saman tien esiin kaksi muuta, pienempää hahmoa. Pentuja!

Expedition Leopard Hill oli menestys. Tutkimusmatkailijat palasivat hengissä leiriin.

Tämä oli jo toinen leopardihavainto tällä matkalla. Maasai Marassa meillä oli onnea heti ensimmäisenä iltana: emo ja pentu tapasivat toisensa päivän päätteeksi ruohosavannilla, leikkivät yhdessä ja viettivät muutenkin laatuaikaa. Valo oli silloin jo vähissä. Kuvista tuli pehmeitä ja rakeisia.

6.2

Kenian ihmeitten joukosta valitsen paluumatkalle muistoksi viirupääskyn (Lesser striped swallow). Yleinen telttaleirien lähellä. Lämpimää ruskeaa, yönsinistä, vahvasti viiruinen vatsa. Ja—laululintu! Kolmen askeleen pärisevä, laskeva sarja, kuin entisajan modeemin numerovalinta. Hymyilyttää joka kerta. Pariskunta seisoo vierekkäin puuverannan kaiteella ja laulaa vuorovedoin.

Brasilia, Pantanal 2014

Julkaistu alun perin Facebookissa ja Twitterissä. Tässä versiossa poistettu toimimattomia linkkejä yms.

9.8

Place: Hotel Fazenda Baia das Pedras (-19.2568653384, -55.7862468326)

Address: Campo Grande, MS, Brazil

Aamupäivän autokierros sillä osaa tiluksia, joka on tulvan alla. “This is the fourth year when rainy season and dry season are kind of mixed”, sanoo luonto-opas Stefan joka tuli samalla Cessna-kyydillä Campo Grandesta. “It’s been raining quite a lot in a few weeks”.

Sitä en tiennyt, että suurin osa tätä Pantanalin suistoaluetta on yksityisomistuksessa. Kaikki yhtä suurta ulkoilmaeläintarhaa; samalla tulvaniityllä nautoja, hevosia, kapybaroja, kaimaaneja ja sikoja. Viimeksi mainittuja on sekä kesyjä että villiintyneitä (feral pigs).

Doio ja Rita Coelho Liman tilalla on kokoa 17 000 hehtaaria. Parikymmentä kilometriä suuntaansa.

Kylmä säärintama on päällä, ja näkyvyyttä muutama sata metriä aina kello kymmeneen asti.

13.8 Tweets

The fan bolted to the wall has the same sound as the 4-seat Cessna we flew with from Campo Grande in here, Baia das Pedras, Pantanal. The skyline of Campo Grande is surprisingly grand. “Cow money”, says Stefan, a naturalist guide who came to Brazil five years ago. The city has got one of the biggest slaughterhouses in South America.

The wifi of the lodge is aptly named ‘INTERNET’. No password. Here, the nearest neighbour is more than 20 km away.

The cattle ranch of Doio and Rita Coelho Lima is 17 000 hectars, twice the size of the metropolitan area of São Paulo. Everything is XL incl. the Giant Armadillos, the main reason why we stay here.

Pantanal is privately owned, give or take some smaller patches of land. For research, this is not necessarily a bad thing.

14.8

On the far end of the sandy courtyard is the tent camp of the research team. Under a low shelter nearby is the cage of Gaja. Gaja is trained to become an armadillo tracker. “She also finds bat guano”, explains her owner, a biologist-cum-dog entrepreneur. The dog already masters the various flavors of the armadillo scent. Next lesson: how to stay put when a nesting burrow is found.

Dr. Arnaud Desbiez locks his dark eyes on you and fires a series of sarcastic comments. “In-the-resting’? So British. Field work is boooring”. Arnaud knows the ins and outs of his field of research. It’s also obvious that in him the team has a leader who is fun to work with.

Mating frenzy of Yellow Armadillos 4-5 PM. Much running on a sandy road, digging reddish soil, pushing & hissing. 1 female, 4 males.

The ranch has nearly 6000 cows. Last year, pumas killed 50 calves. Rita raises seven fingers. “Jaguar kills.”

On one side of the main building: 75 yro mango trees, a perfect shade for a herd of domestic pigs in all sizes & color combinations.

The late Michael Jackson would be green with envy. This is a vast private zoo where rare wildlife wanders together with livestock.

9-11 AM, Gabriel Massocato plays (well) a double role: polite host serving water and crackers & serious scientist doing field work.

We are at the Cerrado, sitting quietly under a lone tree. 20 meters ahead of us, underground, is a Southern Naked-tailed Armadillo. This is nature geocaching with high stakes. The animal (it’s a she) has got a GPS chip. The battery lasts for about 8 months.

Armadillo Channel

Gabriel takes a light, hand-held antenna (familiar from nature documentaries), clicks the receiver to channel 6, and concentrates. Faint, steady PINGs among electrical cacophony. Gabriel nods. “Still there.” When the armadillo moves, the sound begins to oscillate.

She was found by the Giant Armadillo Project. “By accident”, Gabriel smiles behind his sunglasses. He observes her from time to time.

The armadillo comes up few times a day between 9 and 15, and stays out in the open from a few minutes up to half an hour. We wait. Gabriel tiptoes forward, listens, and draws a circle in the air ~5m from the hole the animal had dug, went into, and covered. “I heard it brake a root, it’s on a move”. Cameras, ready.

The script said that she’d first put out her nose, sniff the air ~5 min, and when all clear, start walking about.

What she did however, was that she basically popped up at once, and scurried behind a hump of ground at the back of the stage. Maybe she was extra hungry. During the ~10 min she was up, she started to dig in several places, looking for ants and termites. Big ears, that was my first impression of the armadillo. Didn’t really have the chance to see its big claws, nor the famous tail.

The most common avian predator is Southern Crested Caracara. I don’t fancy acts of chase, but this time couldn’t help watching one.

We were filming the nest of a Jabiru, 100 m from the main building. The nest is on a massive dead tree overlooking a sheep pen. Enter Caracara, chaising a Cattle Egret, which is roughly its size. Such a dumb idea of the egret to land inside the cramped pen! Sheep are not the smartest of animals, but the way they totally ignored what was going on around them, was odd. Caracara hops from sheep to sheep, trying to catch the egret that zigzags in the dense jungle of feet. When it all starts to look desperate, a miracle: the egret gets enough space and flies over the wire fence. There, it finds allies.

Nesting Southern Lapwings patrol the wet fields, chasing away all suspicious creatures, in which they include everyone. What lapwings do not tolerate a second are raptors. The caracara doesn’t take any risks of loosing tail feathers, and gives up.

15.8

In the dusk, few dozen Nacunda Nighthawks lay on the ground near water, purring. Then, in a white flash of fluttering wings, they all take off at the same time.

Although this is dry season, it’s been raining so much that low areas are flooding. Capybaras, caimans, frogs & waterfowl everywhere.

All big parrots are fantastic, but Hyacint Macaws are stupendous in so many ways. When you see them on the ground, breaking nuts with their huge bill, you start to suspect that wordly scales are somehow distorted.

16.8

On a shelf in the corner of the cabin is a small gadget. Every 15 min it emits repellent w/ a loud sneeze as if it’d have a bad cold.

Ipê-amarelos are in full bloom. The yellow is so – yellow

16.8

Place: Hotel Mohave (-20.46708, -54.63005)

Address: Avenida Afonso Pena, 602, 79005-001 Campo Grande, MS, Brazil

Eilen: kuusi tuntia Pantanalista tänne poliisin kyydissä.

“On the road”, sanoi Stefan ja piirsi virtuaalihipsut. Ensin ranchilta kaksi tuntia tietöntä savannia, sitten järjettömän pölyinen suora kohti Campo Grandea. Toisessa suunnassa tie päättyy toiseen farmiin; tie on olemassa jotta karjankuljetusautot pääsevät tänne osaa Pantanalia hakemaan eläimet Campo Grandeen teurastettaviksi.

Jefferson, vähäpuheinen kolmekymppinen on ammatiltaan poliisi mutta tekee myös ajokeikkaa Pantanaliin. Eikä siinä kaikki, ammattilentäjäopinnot ovat puolivälissä.

Taajamasta toiseen. Aamiaisen jälkeen taksi kentälle ja Gol-koneen nokka kohti Cuiabáa, pohjoisen Mato Grosson pääkaupunkia.

Campo Grande on toffeen ystävien salainen kokoontumispaikka. Tästä ja muusta ensi kerralla.

17.8 Tweets

Traffic around the airport of Cuiabá, the capital of Mato Grosso, is slightly chaotic. A tram line is under construction. Tracks are there already, and the site is buzzing with workforce. On the horizon, Cuiabás skyscrapers. This is the town of Varzéa Grande.

To see some wildlife, you only need to drive 30 minutes, pass 50 roundabouts and cross 100 speed bumps. And not just “some” wildlife but Black-tailed Marmosets, living in a tiny protected area of 4 hectars.

Black (Long) -tailed Marmoset

The marmosets are so used to people (and bananas they usually bring) that it doesn’t take long before the group is there. We people are different in that a) no bananas and b) we climbed over the fence to get in. Unlike agreed, the gate was closed. Anyway, marmosets were fun to watch. Sadly, all man-made noise almost drowned their very high-pitched, birdlike communication.

Next: on Transpantaneira as long as it lasts, which is Porto Jofre.

20.8 Tweets

Transpantaneira is a dirt road. Before it reaches Porto Jofre, you’ve crossed 145 wooden bridges (says the driver, Wikipedia: 122). Before long, roadsides begin to be marked by motionless, gleaming, 1-2 m long items that seem to be casted out of metal. The number of Spectacled Caimans is staggering. In the late morning sun, these crocodilian reptiles look like seals. On top of electric power poles: bulky, multichambered nests of Monk Parakeet colonies. The power line ends hrs before the 6 hr ride.

21.8 Tweets

‘ONE JAGUAR PER LINE, PLS.’ Onboard the Jaguar Flotel operated by SouthWild, on a white felt pen board, is a jag log. The flotel is anchored on the Cuiabá river bank, 30 min boat ride from Porto Jofre. Jaguar data is a table. Sightings in rows, variables in columns: date, name, relation, time, where, behaviors. The oldest date on the board is 13th August. “On average, we see 2.5 jaguars per day”, says Dr. Charles A. Munn. Data confirms his words. 14 rows in the last 7 days.

Munn is a known figure in nature tourism of S America. Tall, dreamy-eyed and courteous, he is a successful businessman personified. Finnish names incl. ours are notoriously difficult to pronounce. Not to him. Busy, Munn is only on a short visit to the flotel.

Arms race also in Pantanal. The bigger engine on the boat, the quicker you arrive to the jag; the longer lens, the closer close-ups. When the walkie-talkie shouts “onça!”, big guys & girls vanish behind the next bend, leaving us put-putting in their foamy waves. Then again, we are here longer than most, six nights. Average on this flotel seems to be 2.

P1070772

“Very large and heavy, built for power, not for speed” as Louise H. Emmons puts it. The first wild jaguar I see in my life walks languidly along a river bank. It’s 4 PM, and the heat of the day is slowly cooling down. In today’s beauty standards, the cat might perhaps lose some pounds. Still, a handsome animal. “In Amazon, jaguars weigh up to 120 kg, here to 150”, says Oscar who is guiding us. He is a lowland Peruvian w/ experience on both. The patterns on the body resemble the city block structure of Barcelona from above. The rest is more plotty. People in SouthWild know the local population. 20+ different individuals are identified.

During the daily agenda of 5+3 hrs on the boat, slowly going up and down the small tributaries of Cuiabá, your mind starts to wander. Water has the color of liquid cream fudge. The riverbed looks convex. Filming here is nerve-wrecking. Photographers can shoot from the boat but for the tripod we need solid ground, often N/A. Also, no chance of natural sound. Engines, walkie-talkie blabber and human OOH!’s fill the audio track. Understandable, unavoidable. Rant over. In 4 days, good footage of 9 different big cats, one found by us (=captain). You become spoiled so easily, and want more.

The flotel creates a small watery ecosystem between it and the shore. In its fauna: Amazon Kingfisher, Rufescent Tiger Heron, Rufous-Tailed Jacamar, Yellow-billed Cardinal, capybara (w/ 2 cubs), caiman.

On the same (!) side of the river but 100 m away, under the shade of a tree, a female jaguar named Patricia. Patricia had a sore left front paw. When she finally stood up and walked away, she limped.

22.8

Jaguar Flotellin peltikatto laajenee rämähtäen keskipäivän auringossa.

Ollaan Cuiabá-joella, puolen tunnin venematkan päässä Porto Jofresta.

Joen rantapenkasta kuuluu Rufous-tailed Jacamarin kireitä, yksittäisiä kirkaisuja.

Siinä parin metrin levyisessä, muutama kymmenen metriä pitkässä vesiekosysteemissä, jonka SouthWild-firman asuntolaiva muodostaa penkan puolelle, muutama Amazon Kingfisher kisaa strategisesti parhaista oksista puussa. Puu on joskus kaatunut jokeen mutta toistaiseksi jäänyt paikalleen, koska juuristo haraa vielä vastaan. Kuningaskalastajalle on a ja o saada hyvä paikka mistä tuijottaa pikkukaloja.

Capybara on täsmälleen saman värinen kuin penkan savi. Ruskea, mutainen ja auringon kilon juovittama. Sen kaksi pientä poikasta – normaali lapsiperheen koko täällä – erottuvat juuri ja juuri, niin tiukasti ne painautuvat emon takaliston suojaan. Penkkaa ei tällä kohtaa ole nimeksikään.

Silmälasikaimaani on liikkumattomana pysymisen ammattilainen. Vaatii melkoisia lihaksia olla tekemättä mitään, vaikka paksu panssari ehkä jeesaakin. Tässä paikassa se on yksin, mutta pienillä sivujoilla niitä on niin paljon, että vaikka moottoriveneen kuljettaja yrittää väistellä, aina johonkin kopsahtaa. Kaimaaniurosten tyyliin kuuluu kellua keskellä jokea osoittamassa missä menee veteen piirrettynä viivana niiden reviiri. Isoimpia lukuun ottamatta kaikki lopulta väistävät. Isot kihot eivät liikahda vaan alkavat uhittelemaan veneelle; matalat, äänekkäät urahdukset kuulostavat matelijaksi harvinaisen nisäkäsmäisiltä.

Flotellin capybara on sekin poikkeus. Yleensä nämä isot jyrsijät ovat pieninä perhekuntina avarilla paikoilla jokien vihreillä rantatörmillä tai hiekkasärkillä. Ne erottaa jo kaukaa. Kuono on tutun neliskanttinen ja koko olemus pönäkkä vertikaalinen möntti horisontaalisessa maisemassa. “Unmistakable” kuten tavataan sanoa eläimestä, jota ei hevillä voi luulla muuksi. Etelä-Pantanalin puolella, Baia das Pedraksen tulvaniityillä, villiintyneitä isoja sikoja saattoi erehtyä pitämään capybaroina ja päinvastoin, koska korkea heinä esti näkyvyyttä ja aakeaa laakeaa oli kilometritolkulla. Täällä pohjoisen suistoalueella näkee sivusuunnassa vain joen leveydeltä, eteen ja taakse sen verran kun joessa on suoraa pätkää, mikä ei yleensä ole paljon. Eipä silti, vedessä veneessä mittasuhteet ovat vaikeita, tottumattomalle.

Kahdeksan tuntia päivässä, viisi päivää putkeen. Veneessä ei ole katosta. Vielä ei auringonpistosta ole tullut, vaikka sitä tarmokkaasti nenästä kaivetaankin.

Perämoottorin heppamäärä on niin vaatimaton, että kuljettaja on peittänyt koko hoidon hupulla. Täällä jylläävät vähintään 100-hevosvoimaiset. Sen todella huomaa kun tulee kiire. Hetki vain, ja muut veneet kaartavat näkymättömiin. Me putputamme perässä, isoja jälkimaininkeja väistellen.

Eipä silti, meillä on aikaa. Kuusi yötä, kun muut ovat flotellilla keskimäärin noin kaksi.

Kiireen aloittaa radiopuhelimen yhtäkkinen, säröinen metakka.

“Onça?” Perusta kotoisin oleva luonto-opas Oscar, joka istuu etutuhdolla, kääntyy kuljettajaan päin. Moottorin pärinältä ei kuule mitään, mutta Oscarin huulilta pystyy lukemaan. Tämä, “Otra onça?” ja “Vamos” muodostavat oppaan ja kuljettajan välisen keskeisen, yhteisen sanavaraston. Oscar puhuu espanjaa ja vähän englantia, kuljettaja vain portugalia. Me istumme keskellä ja viittilöimme millä kielellä vaan.

Kun jaguaarihavainto on varmistunut, nupit kaakkoon! Se lisää volyymiä, ei juurikaan vauhtia.

Välimatkojen taittaminen kestää yleensä puolesta tunnista tuntiin. Aina ei ehditä paikalle ajoissa. Finder’s keepers tuntuu olevan vallalla, eli ne jotka jaguaarin äkkäävät, saavat kuvata jonkun aikaa ennen kuin ilmoittavat muille. Jos ilmoittavat. Täällä pelataan kaikenlaista peliä.

Oscar on kriittinen Brasilian ja eritoten Pantanalin menolle. “No rules, no national park. In Manú, we have rules.” Manún kansallispuistosta Perussa on juteltu sen mitä keskustelemaan on pystytty, koska 2007 syys-lokakuussa olimme siellä, ja paikka on myös Oscarille tuttu.

Tämä osa Pantanalia on valtion omistamaa, mutta kukaan muu ei valvo mitä täällä tehdään ja miten, kuin turismia pyörittävät yritykset itse. Kansallispuisto toisi sisäänpääsymaksun, jolla palkata valvojia. Ei se tietysti ainoa ratkaisu ole. Myös neighbour watch voi toimia, mutta vain jos kaikilla on yhteinen eettinen säännöstö kirkkaana mielessä ja sitä noudatetaan. Näin ei ole. Houkutukset ovat liian suuret. Tänään nähtiin esimerkki.

Jättiläisjokisaukkoja ei tapaa usein, vaikka ne eivät varsinaisesti harvinaisia olekaan. Kaikki toki haluavat niistä kuvia. Hurjia, isoja, kuvauksellisia eläimiä.

Pantanal Eco Explorer oli paikalla kahdella veneellä. Toisessa oli kuljettajan lisäksi joukko vanhempia naisia, toisessa yksinäinen mies. Kaikilla isot putket kameroissa ja muutkin välineet viimeistä huutoa. Ammattikuvaajia tai kunnianhimoisia amatöörejä.

Naisten vene ohjattiin jatkuvasti kaikkien muitten eteen, aivan saukkojen viereen. Muut veneet pitivät etäisyyttä vähintään 5-10 metriä, mikä on virtapaikoissa inhimillistä (tai eläimellistä, miltä kantilta sen nyt ottaa).

Miehen veneen annettiin vapaasti ajautua kiinni saukkoihin niin, että niiden oli pakko sukeltaa viime hetkellä turvaan. Kun osa saukkoryhmästä siirtyi pienelle lammelle, sama vene ohjattiin sen suulle. Näin saukot jäivät nalkkiin veneen eri puolille. Saukkojen ääntely on voimakasta ja vaikkei sen sanomaa voi tietysti tajutakaan, vaistonvaraisesti ymmärsi että ne olivat hädissään. Ryhmän integriteettiä oli uhattu.

Valokuvaajalle huudettiin useasta muustakin veneestä, mutta tyypin ilme ei värähtänytkään. Puistattavaa. Hän voi tietysti aina sanoa, että so what, hän vaan kuvaa ja venettä hoitaa joku muu, niin kuin tekikin. Isoin syyttävä sormi osoittaa firmaan, mutta kyllä kuvaajallakin oli osansa. Hän olisi voinut kieltää moisen toiminnan.

Luontomatkailussa on aina mukana nurja puoli. Sitä pitää yrittää minimoida, ei maksimoida. Toivottavasti kukaan ei osta näitä valokuvia, on äärihurskas toive. Firman nimen voi aina yrittää nostaa kuivumaan, mutta kuvaajasta ei ole tietoa.

Jaguaareja? Kyllä! 4,5 vuorokauden ja 35 tunnin (5 tuntia jäljellä) jokikruisailun tuloksena on muisti-, valo- ja videokuvaa yhdeksästä eri jaguaarista. Se on vajaa kolmasosa siitä kissapopulaatiosta, jonka täkäläiset tunnistavat, lähinnä pään täplityksen perusteella.

Ensimmäinen vaikutelma: aika paksu jaguaariksi. Tanakka. Kaunis eläin! Kellertävä pohjaväri. Vartalon kuviot tuovat mieleen Barcelonan korttelirakenteen ilmasta katsottuna; kaupungin matkamuistoista tuttu. Pää, jalat ja vatsa täpläisiä, hännässä paljon mustaa. Iso pää.

Eräät tahot väittävät, että jaguaareja syötetään täällä. Että niitä ei muuten olisi näin paljon ja useimmiten “hot spoteissa”, tiettyjen Cuiabá-joen sivuhaarojen yläjuoksulla. Toiset tahot sanovat että bullshit. Oma vaatimaton vaikutelmani on, että ei syötetä. Jokainen näyttäytyminen on ollut erilainen ja eri paikassa. Kolme kertaa jaguaari on ollut metsästämässä, kävellyt tarmokkaasti rantapenkkaa eteenpäin. Kahdessa näistä se sai lopulta kiinni kaimaanin – mikä ei liene vaikea homma, mutta riskinsä saattaa siinäkin olla. Muut kissat ovat torkkuneet, istuskelleet, käveleskelleet.

Muita nisäkkäitä onkin sitten vähemmän tässä osassa Pantanalia. Mustia mölyapinoita (tyypillistä nimipolitiikkaa, sillä vain koiras on musta, naaras on täysin vaalea) on näkynyt muutamia. Tapiiri on harvinainen toisin kuin Etelä-Pantanalin puolella. Siellä me näimme kolme, kaikki puolen tunnin sisään.

Yksi iltakeikka jäljellä, pari tuntia huomisaamuna. Sitten takaisin Porto Jofreen, Transpantanalia jonkun matkaa ja yöpyminen SouthWild-firman lodgessa. Mutta se onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Vamos!

23.8 Tweets

I stand corrected about (at least) two things about jaguars. First, the one that our crew found, has the name Bianca, not Patricia. Secondly, the number of identified cats THIS YEAR is 20+. Over the years, they’ve recognized up to 80.

Two hours of Transpantaneira towards Poconé, sitting up on an open truck, is a multi-sense experience. There is not much traffic but every vehicle produces a frightening, yellowish cloud of dust that lasts a small eternity. Patience is Oscar’s 2nd name. He arrived from Peru by bus. “Three days”, he shouts over the wind, flashing a wide but narrow smile. A stereotypic Finn isn’t a cocktail party hot-shot, but I’m sure Oscar could stay silent for weeks.

Our 2 ppl (hobby) filming team is a toy project compared to what Oscar has been contributing to. In 2012, Luc Jacquet (eg ‘March of the Penguins’) filmed ‘Il était une forêt’ in Peru. Oscar & co took part in pre-production.

Back in the land of gates. Wandering on dry land of Pantanal means that you frequently depart one cow pasture and arrive in another.
SouthWild Pantanal Lodge along the Pixaim River is a former cattle ranch, now a relaxed overnight hotel.

At 5:15 you wake up to a peculiar sound. Like after heavy rain, when wather is still pouring out of drainpipes in irregular splashes. A herd of capybaras is munching grass in front of the cabin. Fresh, muddy footprints on the pale concrete terrace floor.

28.8 Tweets

Along rivers, you often see jabirus standing alone on the shore. A tall, long-legged, silent figure. Body wrapped in a big white cape, it stands still.
The black head continues as a black peak. Vis-à-vis body, the structure makes jabiru a muscular eighth note. I try to avoid anthropomorphism, but a lone jabiru, staring at horizon, is a character from an Ingmar Bergman film.

Many young jabirus grow up in an almost uninterrupted, loud chatter of Monk Parakeets. These middle-sized parrots like to build their community dwellings underneath jabiru’s bulgy nest. The roof part they can skip.

Jabiru families are in different stages. Many nests are occupied & repaired but without any sign yet of incubation activity. In quite many other nests, hairy juveniles (often 2) half the size of an adult. Their bill looks like carved from old driftwood. An iconic bird – closely followed by the Toco toucan – jabiru waits for you already at international airports. Looking for a wooden jabiru with cool, dark sunglasses? Or a guitar playing jaguar? No problem.

The rainy season is approaching. Dryness cannot get much drier, hot hotter. On Tuesday afternoon, thermometer hits 37°C. Farmers have already started seasonal burnings. Sunsets are extra-red and smoky.

For a reason only known by the two Tegu lizards themselves, they walk around the yard of Pouso Alegre Lodge only counterclockwise. The older one has a broken tail. Despite this, the ranking order is clear: age rules. Depends on whom you ask, of course. Tegu looks like a hybrid of iguana and monitor lizard. Iguana’s flshy neck. Body and walking style of monitor.
They are at the right place. The owner, Luiz Vicente Campos, is a part-time herpetologist.

“But nowadayz, no time to anything”. His English is perfect, decorated with the musical s’s of local Portuguese. In a 6-yr research project at the lodge, they’ve listed 40 species of snakes. “When we started, I was aware of 15. My guess is we’ll find 50.” Luiz himself has done field work by traps: a few meter of green net strategically placed on the ground leads to a plastic can.

The only snake so far: a motionless Yellow-tailed Cribo, eye-level, on top of vegetation on Cuiabá River.

Wasp nests can be perplexingly elaborate. 30 min walking distance from the lodge, ~3 m up on a tree trunk, was one such. This one was not yet finished but the shape was there already: Synoeca Big, dark, elegant wasps.

A group of 5+ Long-tailed Marmosets in an island of dry forest. Fur&tail in much better shape than on those in Cuiabá. Which is nice.

Lodges w/ all the food are lucrative for wildlife, and ppl love to see animals. We too. But there’s a tradeoff. “Coatis, they are worst.” Danilo Kluyber shakes his head. He works as a vet in the Giant Armadillo Project. “Teeth like chisels.” All is well as long as food is served as usual. But if not, the cuddly South American Coati can turn mean.

29.8 Tweets

Insect life has been quiet. This one was up on the wall during lunch time.

The Bare-faced Curassow is “shy in most areas, but due to reduced hunting pressure now much tamer along Transpantaneira.” True. The 1st thing we see when we sign in to Araras Eco Lodge at noon: 3 curassow’s (female, 2 males) wander in the outdoor lunch area. Several Chaco Chachalacas and Purplish Jays plus countless Yellow-billed Cardinals are present, too. In a man-made multi-level fountain, a Narrow-billed Woodcreeper takes a bath by first dipping its tail. Sayaca Tanager just drinks. So much avian fauna so close to food keeps staff busy. Every item has to be under cover, and cleaning takes time.

30.8 Tweets

A Brown Capuchin Monkey takes a firm position, and bangs a palm nut four times against a thick horizontal branch. It is left-handed. Two more vigorous hits, and the nut cracks open.

Do you see gray, 1-2 m tall, pointy or tombstone kind of termite mounds? If yes, you’re in the Northern Pantanal. If mounds are of reddish soil, max 1 m tall, and of roundish shape like blown inside, that’s the South style. Point anyone in S/N at this or other difference that a tourist notices, and you’ll hear:”Oh, but we do have them here also!” In S you’ll see Burrowing Owls, Red-legged Seriemas and armadillos, not in the N. Maybe soil in S is more sandy, easier to dig, and more of clay in N? “No no, we have sandy areas here too”, Luiz’s answer is quick. “There were armadillos when I waz a child. More flooding here I suppose.”

“We are like the UN here. So many nationalities. Nice!” An explosive laughter cuts the soundscape of the A/C’ed dining room. Like all ranch/lodge owners we’ve met on this trip, also Andre Thuronyi spends quite some time w/ his guests, especially the meals. The size of his property, Araras Ecolodge, divided by Transplantaneira in two slices, is 1/10 of that of Baia das Pedras. Faded jeans, loose white shirt, wild hair, barefoot. Thuronyi’s slim figure is that of a well-matured rock star. “I don’t speak Hungarian”, he says. Over a plate of grilled fish, mashed pumpkin, rice, beans & salad, few words on Uralic languages.

Looking back, It was the “tittarfilm” competition of SVT Natur about 10 years ago that made me aware of Pantanal. I wonder what places here the lucky winner visited, and what they were like. I didn’t know how much is not known. Take savanna, for instance. Preservation today is a Q of attention value. It’s been said that savannas and dry forests are far less glamorous ecosystems than rainforests, which is probably true.

After few weeks in Brazil, I cannot get rid of the silly feeling that all of this is some film by Werner Herzog. The spirit of adventure and unexplored wilderness is there. Yet, Brazil is a booming industrial nation with e.g. car manufacturing. VW 4×4 is a common sight.

At the overnight hotel in Campo Grande, I flipped through the TV channels. You know you are in an agricultural power land when you switch over to Canal Rural. The channel is owned by JBS S.A., a food processing giant.
In the program that was on, a slideshow was presented, visualizing some statistics.

Days with the same, previously unknown, private naturalist guide follow roughly the Hype Cycle. With Aynore, we are now on the Plateau of Productivity. BTW, I’ve no idea if guides in turn experience mood changes towards their clients. Guiding is their job, after all. Of all guides I’ve met, Aynore is among the most pro ones. Specialized in birds, but tracking mammals belongs to his assets too.

Frankly, I didn’t realize that Pantanal would be this hot. Yesterday 40°C. Today, at least the same. Rainforests stay cool-ish. Open land like this, not. During the night, temperature drops slowly to 25 or so.

1.9

P1080507

Place: Araras Eco Lodge, Pantanal, Brazil (-16.512013551896, -56.711254119873)

Address: Rodovia Transpantaneira, km 32, 78175-000 Poconé, MT, Brazil

Kello on 5:30. Hetki, jolloin ei ole enää pimeää mutta valostakaan ei voi vielä puhua. Aurinko nousee kuuden maissa.

Betonisen kävelytien mutkassa seisoo Aynore Soares. Hänet erottaa juuri ja juuri. “Had a good rest?” Tummasta hahmosta irtoaa käsi. Se heilahtaa kohti Araras Ecolodgen pihan nurkasta alkavaa pitkää puista kävelysiltaa. “This way. Let’s go.”

Jos joku on täsmällinen liikkeissään, se on Aynore. Kun valoa tulee muutama lumen lisää, näkee mitä hänellä on yllään. Eikä se olekaan mikä tahansa lenkkeilyasu vaan täydellinen sotisopa jolla villi luonto otetaan haltuun.

Farkut; maastokengät; vihreä kauluspaita hihat viikattuna hauiksen alapuolelle; maastokuvioinen lierihattu nyöri kireänä takaraivon kohouman alla; harun lierin päällä aurinkolasit; harmaat liivit, joiden etumuksessa on useita erikokoisia, läpällisiä taskuja välineille joita en osaa kuvitellakaan saati selostaa; henkselit, joilla maastokuvioitu kiikari pysyy heilumatta rintalastan päällä; lanteilla vihreä vyö, josta roikkuu, vartalon eri puolilla, viidakkoveitsikotelo ja musta vyölaukku (jossa laserosoitin ja MP3-soitin linnunäänineen), molemmat nyöritettynä reiden ympäri etteivät ne hakkaa kävellessä reittä vasten; housunkauluksessa, takataskun seutuvilla, klipillä radiopuhelin; selässä iso reppu jonka painoa jakaa rinnan yli kiinnitetty hihna; kädessä monopodi kameralle.

Aynore kävelee hallitun ripeästi ja tasapainoisesti, selkä suorana, kyynärpäät hieman koholla. Kääntelee samalla päätään puolelta toiselle ja skannaa tiukasti ympäristöä kapean lierin alta.

Reilut 180 senttiä urheilullista, parransänkistä, tummasilmäistä, matalaäänistä, noin kolmekymppistä brasilialaista miestä. Ei ole vaikea kuvitella elokuvaa/peliä/kirjaa/leluvalikoimaa, jossa hänenlaisensa eco-warrior taistelee hyvien puolella ahneita luonnontuhoajapahiksia vastaan.

“Excuse me, I have to take my medicine”. Aynore poistuu illallispöydästä varhain. Sen ajan minkä hän pöydässä viettää, hän on hiljaa ja syö nopeasti.

Vielä joitakin vuosia sitten tämä luonto-oppaamme oli lupaava ratsastuksenopettaja. “I have been riding horses since I was four”, kertoo hänen LinkedIn-profiilinsa. Sitten, onnettomuus. Mikä, sitä hän ei ole tarkentanut emmekä ole viitsineet udella enempää. Veikkauksia: hevosen selästä putoaminen, hevosen potku, autokolari. Oli mikä oli, leukaluu murtui. “Eating hurts.”

Naurettavuuden rajoja hipovan täsmävarustelun selittää neljä vuotta armeijan palveluksessa.

Matkan kolme luonto-opasta (Stefan, Oscar, Aynore) olivat kaikki erikoistuneet lintuihin, mitä emme olleet suinkaan toivoneet. Linnut ovat jees ja niitä on helppo seurata, mutta luonto on niin paljon enemmän kuin ne. Hyvät yleisluonto-oppaat ovat harvassa. Erikoistumisen ymmärtää kun näkee, miten isoimmat rahat liikkuvat juurikin lintuturismissa, edelleen. Voisin joskus avautua tästä asiasta enemmänkin mutta en nyt, viimeisenä päivänä Pantanalissa.

Stefan on ainoa tapaamani ihminen, jolla on kolmen maan passi: Brasilia, USA ja Hollanti. “That’s difficult to say”, hän nauroi kun ensi kertaa kysyin mistä hän on kotoisin. Syntynyt Rio de Janeirossa, äiti Kaliforniasta, isä Hollannista. Vuoden ikäisenä Englantiin, jossa asui n. 30 vuotta. Kielitieteen yliopisto-opinnot Edinburgissa, Skotlannissa. Ala-asteen opettajana. Viimeiset viisi vuotta Brasiliassa, Pantanalin tietämillä. Isällä oli sielä karjatila, joka harjoitti myös luontomatkailua. Yleinen konsepti täällä. Itseoppinut freelancer luonto-opas, jonka kanssa oli mukava jutella mistä vaan mm. koska englanti.

Huomenna kamat kassiin, aamulla pari tuntia autolla Cuiabáan ja sieltä sitten lentokenttähyppelyllä lopulta Helsinki-Vantaalle.

Jo on aikakin. Päivä päivältä kuumempaa ja kuivempaa. Ei jaksa kävellä, ja suolainen hiki valuu silmiin.

Tää Pantanal on niin nähty.

2.9. Tweets

Marshy area at the back of the lodge. From there, repeated whines of an immature Black-collared Hawk. Mom isn’t much bigger. Similar family scenes 1: A couple of Plumbeous Ibis feeds their twins. Long decurved bills mean laborious I/O syncing. 2: The immature Southern Crested Caracara is still a crybaby. When a frog escapes, the wanna-be mighty predator starts to weep.

This. Cuiabá River just after sunset. First big bats fly around the boat, near water. Sky, still bright, shines through their wings.

Peru 2022

Julkaistu alun perin Instagramissa.

8.7

2022-08-01_08-43-33

Carretera a Manu, the Manu Road, is sometimes so hairy that the same dust that your vehicle generates is sucked in when you drive around the bend. The dry season is still young but the amount of fine-grained, yellowish dust is already epic. 

The road begins after Paucartambo, a three hour ride from Cusco. Today, this first leg, Carretera a Cusco, is paved, which means potentially (and also actually) faster driving. Your stomach switches to alert mode if you are me and sit on the back. 

The Manu Road ends in Atalaya, by the shore of the river Alto Madre de Dios. In 2007 the only option from Atalaya onwards, from the department of Cusco to the department of Madre de Dios, was by boat. Now there is also a road. It follows Alto Madre de Dios on its Southern side until Boca Manu, the local traffic hub with an airstrip. Google maps don’t show the last leg from Shintuya to Boca Manu but it’s there. We will not use the road though but will embark on a boat. First to Boca Manu. Then, sharp right, and we sail on Madre de Dios the rest of this journey.

In September 2007 all roads were still gravel. Many a thing has changed in 15 years but one remains. David Fuerte was our guide then, and he is our guide now. It must be Cusco’s altitude of 3000 meters where David lives or his frequent guiding trips through the humid montane forests of the Andes down to the lowland Peruvian Amazon or maybe both, but he doesn’t look a day older.

Estación Biológica Wayqecha sits right next to the Manu Road, on a scenic, steep slope of the Kosñipata River valley. That said, slopes here belong to only two categories: A. steep or B. really steep. Both are scenic. 

Here, bordering Manu National Park, just below 3000 m, you are saved of the inescapable headache of Cusco, but any physical activity like sliding into bed after 9 pm when the 6-to-9 generator is turned off and blackness is turned on, results in serious panting. 

Stars! As if someone had wiped clean the big celestial window from all accumulated dirt. Venus shines boldly in low East until a quarter to 6 am when the last Broad-eared bats return from their nocturnal shift and fly underneath the cabin roof as effortlessly as only bats can do.

[Identification of the bat species thanks to the Echo Meter Touch 2 Pro ultrasonic module by Wildlife Acoustics Inc.]

Wayqecha is one of three lodges operated by ACCA (La Asociatión para la Conservatión de la Cuenca Amazónica). The main object of research at the moment is the Spectacled bear, a small photogenic bear with distinctive white face markings. “So far we have identified nine different individuals from camera trap photos”, tells Ruthmery Pillco Huarcaya, the science coordinator at Wayqecha. 

Camera traps are in heavy use. 60+ are in operation in any given time. One can only imagine what it takes to install and maintain the lot. In normal conditions, the battery lasts roughly one year. Wayqecha is not normal in that sense. For one thing, it’s cold and humid. Secondly, bears. Curious and strong, they are famous of bringing havoc to the camera world. One of the items on the donation wish list of ACCA is a camera trap, 250 US dollars. “My team checks all cameras every other month.” The cost of one of these field research trips is 1000 USD.

20220708_200953

Radio collars are another state-of-the-art technology in the field of biological sciences. Here, the team is moving at that direction too. 
The mascot of Wayqecha is Ukuku, a rescue dog trained to find bear excrement.

10.7

20220709_125337

After a rainy day, colors are left hanging in the sky to dry. 

Andean Guan #penelopemontagnii climbs on the top branch of a lichen-and-moss-laden tree to catch the most of the early morning sun.  Other common birds are Hooded Mountain Tanager #buthraupismontana, Masked Flowerpiercer #diglossopiscyanea, Great Trush #turdusfuscater, Rufous-collared Sparrow #zonotrichiacapensis, Grass-green Tanager #Chlorornisriefferii and of course numerous hummingbird species. Follow tags for photos.

One must appreciate the way the small kitchen was able to deliver three meals a day in six days without repeating the dishes once. 

Potato is a core ingredient, followed closely by rice, and chicken. Tofu is a newcomer. Every dinner starts with a hot soup, often accompanied by a lingering scent of coriander. Desserts are light and delicious.

11.7

DSC07607

To descend from the mountains to the level of 700 m of Pillcopata and the next research station-cum-lodge of ACCA, Villa Carmen, is like moving fast forward to another season. Everything changes in one way or other: temperature, humidity, vegetation, animals – you included. The more tropical it gets, the more you, a traveller, begin to be aware of your inevitable place in the big picture. No longer are you just a cool observer, capable of making your own decisions as you please. From now on you have to admit that there is fairly little you can do just by reasoning; you must adapt. 

At daytime, Wayqecha was almost empty of insects give or take few smallish butterflies at high noon, sand flies, bees, some small spiders, and one stubborn shield bug that kept crawling back into the cabin underneath the door. Zero ants, for instance. No mosquitos whining into your ear.

After 6 pm though, moths in various sizes began to bounce against the glass windows, distracted by the temptingly bright artificial light inside. Beyond 1000 m, beetles and allies. 700 m, ants, and bigger butterflies. Moths increase in size and color palette. Mosquitos.

12.7

Villa Carmen used to be a hacienda, a farm. Now it is returning to its more natural state. A slow process. 

The former owner, Abel Muñiz, was a man of visions and passionate about improvements in agriculture, sharing his knowledge with locals, we are told. Then, during the first decade of the 21st century, he decided to move on. 

In the forest trails, you are surrounded by bamboos. They are a dominant “evergreen perennial flowering plant” (Wikipedia). You need to mentally pinch yourself that hello! this is South America, not Asia. Zigzagging the canopy with their long, green stem that, when bent enough by the wind, age or whatever, bamboos start to produce vertical shoots from its nodes.
Unburnable, bamboo has unique uses. David tells that Peruvians cook fish in bamboo stalks. Google with ‘Pacamoto’.

Bamboo forest floor is covered with pale bamboo leaves. Suddenly, you encounter a rolling swarm of black caterpillars.

Abel Muñiz didn’t operate on land only. In 1990 he started the region’s first cargo airline, Aero Manu. The fleet of 7 biplane Antonov An-2 Russian airplanes traded forest goods across the Peruvian Amazon and into Brazil. 
Aero Manu was short-lived. Three non-fatal aircraft accidents resulted in law suits which put an end to the business in 1991. 

20220711_121812

When you come out of the bamboo forest into a big open field with waist-high grass and a few scattered trees, it’s like walking straight into a Werner Herzog movie. The field is a former airstrip. In the far corner, barely noticable due to all vegetation and debris, is one An-2. 

It is a philosophical sight. 

An-2 was – and is – sort of a dream machine. “Its remarkable durability, high lifting power, and ability to take off and land from poor runways have given it a long service life.” (Wikipedia). 

I know nothing about airplanes but this is crazy:”The slow stall speed [the minimum speed needed for an airplane to produce lift, 48 km/h for
An-2} makes it possible for the aircraft to fly backwards relative to the ground: if the aircraft is pointed into a headwind of roughly 56 km/h, it will travel backwards at 8 km/h whilst under full control.” 

The cave-like fuselage is now home to Seba’s short-tailed bats #carolliaperscipillata, and Pallas’s Long-tongued bats #glossophagasoricina

20220711_160406

Reptiles are masters of surprise. 

There you walk in your rubber boots, heading for the cabin to catch some Zs after lunch. The gravel path runs first along the restaurant building, and then takes a sharp dip down the hill. The hillside is supported by a stone wall, so tall that your eyes are on the level of the lawn that spreads from the top of the wall until the back side of the restaurant where the kitchen is.

You glance up, and look into a black eye that sits in a yellow-green, raised head.

The Yellow-bellied puffing snake #Pseustessulphureus is venomous, and can grow up to 3 meters. This individual looked full grown. The snake eats small mammals, and birds. The theory is that this one was after rats.

13.7

20220712_152857

It’s been raining now for almost two days in a row. While rain reduces activity, extra water is welcomed. The local Piñi-Piñi River feeds Alto Madre de Dios, our waterway tomorrow. Two weeks ago, David told, the water level was so low that they had to push the boat every now and then.
The plan is to land before dark to the next stay, Manu Wildlife Center on the bank of Madre de Dios. David’s educated guess is that the boat ride will take 8 hours.

Measuring the distance with Google Maps by dropping several pins along the meandering rivers, I came up to the rough figure of 91 miles (145 km) between Atalaya and MWC. That’d mean a whopping speed of 18 km/h. Probably an underestimation. Still, we are not talking about speed boats here, and then there is the unknown pushing factor.

Our car driver, Bruno Lora Moreno, will drop us to Atalaya and return to Cusco where he lives. Incidentally, tomorrow is also the day when thousands of Peruvians start to flock in and around Paucartambo, a city you cannot avoid. Fiesta de la Virgen del Carmen de Paucartambo #paucartambofiestavirgendelcarmen is a yearly Catholic festival but with strong party vibes. Traffic will be catastrophic. 

The little I’ve come to know Bruno during these last 10 days, he seems to be an easy-going person. He’ll survive the fiesta chaos. When not driving tourist vans, Bruno plays trombone in a popular music band. A nice combination I think.

18.7

20220714_114821

Halfway from Atalaya to Manu Wildlife Center, overlooking Madre De Dios River, is Boca Manu. 

We hoped that we’d meet again the pet Mealy Parrot in the village shop just next to the river bank. In 2007, the parrot gave the best laughs of the whole trip, also literally. The parrot giggled just like ladies are supposed to. And we giggled back. Etc. I cannot fathom why some parrot species are able to imitate the human voice so well. Is there a Turing test for parrots?
The parrot was gone. Much of what used to be the village of Boca Manu in the past was gone too.

Every year, particularly in this area, Madre de Dios flushes its banks with 5 meters a pop. Since 2007, land of the size of a football field has disappeared. The village is constantly backing up away from the river. 
On the Southern side of Madre de Dios is a parking area of several trucks, cars, and other vehicles. Scattered around the sandy beach, they are waiting for stuff from the village to be delivered to Cusco. 

The new road is changing life here. David predicts that the number of families in Boca Manu will increase. In 2007, it was around 60.

Around 6,5 hours from Atalaya to MWC. No difficulties on the way except the last mile. In the small tributary to Madre de Dios, just before the lodge, the water level was so low that the captain’s helper Rafael had to stand in front, and push the boat forward with a five meter long pole. Samuel, the captain, and Rafael are members of the Diamante community that lives by the river. They know their Madre de Dios. And to know you must; the river is filled with logs from upstreams.

18.7

20220714_213326

To return to some place years after is risky. Changes happen, and not always for the better. Fifteen years ago, Manu Wildlife Center was a bustling lodge. Elegant wooden cabins surrounded by a garden of fruit trees and flowers. Saddleback Tamarins were having siesta near the restaurant, and Vanessa the Tapir who was a wild animal but oddly enough appeared regularly to get some care. It must be one of the strangest things I’ve ever done when I pulled huge ticks from her skin. 

Three years ago, because of COVID-19, the lodge was shut down. There were changes in the ownership structure, and part of the property was sold. 

In this climate, buildings need constant care. The shutdown was devastating. 

Now there is family who lives in the premises, fixes the 20+ cabins as best they can, one by one, and serves the tourists that happen to find themselves here. We came for three nights because we needed to split the long boat trip to our last destination in the Amazonian lowlands, Los Amigos Biological Station. Except for us, there were two photographers who stay in MWC for four weeks.

The restaurant is a big building with separate areas for the restaurant itself, a bar, an annex with hammocks, and quiet corners to discuss day’s adventures in a comfy chair, over a glass of pisco sour. Enough place at least for 50 people.

Eerie. Just emptiness. Also, no light bulbs. All the meager amount of electricity the generator produces in the evening, goes to a tired ceiling fan, and a small battery charging station. Some candles here and there, making the blackness even blacker.

The garden is left unkept, which is understandable. Priorities. The garden floor is littered with rotten oranges, mandarins, and grapes. Wasps build nests in the bigger fruits. At night, your sleep is broken when an orange falls on the roof with a thump.

Despite of the nagging feeling that you are a witness to an apocalypse, Manu Wildlife Centre still has a few things to offer. One of them is two very tall looking towers, the older one owned by the lodge itself.

DSC08001

The basic idea is the same: a wooden platform is built in the canopy of a kapok tree #ceibapentandra. You ascend there via a cable-supported, metallic staircase that stands close to the tree, and looks like a tower.

The one at MWC was built around 1995. Height: 43 m. The staircase is cylindrical in shape, so you just walk round and round the central pole. The newer one is dated 1999. Height: 50 m. Here you walk back and forth inside a rectangular construction.

20220716_095839

A 400-500 old kapok tree is a masterpiece of Neotropics. The canopy spreads far in all directions. Branches are thicker than regular tree trunks. Even though you stand so high up with nothing much between you and the ground 50 meters down, the stoic presence of the tree feels very comforting.

The much more famous attraction, a 40 minute boat ride from Manu Wildlife Lodge, is the Macaw clay lick of Blanco Blanquillo Private Reserve.
In September 2007, the number of different parrot species and the total number of birds was staggering. David told that the month of June is totally dead. Zero birds. In July, when the dry season is in its infancy, the activity is slowly increasing, peaking in September.

This time it was clear why smaller parrots like parakeets were not around. Roadside Hawks #buteomagnirostris and Black Caracaras #daptriusater patrolled the area.

Birds come to the lick to eat clay. Clay acts as an antidote to all the toxic stuff they eat. If some species are missing like the iconic Scarlet Macaws #aramacao this time, it can be an indication that birds nearby are eating more non-toxic food. Birds can of course choose among several natural licks. From their point of view, there’s nothing special in this particular one. 

Red-and-green Macaws #arachloropterus were present. The only other parrot species during the 6-hour long stay in the hide, 70 meters from the vertical clay lick, was Blue-headed Parrot #pionusmenstruus.

DSC07875

One animal species is thriving around the lick hide, and it’s the honey bee. Every group carries a box breakfast with pancakes, maple syrup and other wonderful, yummy stuff.

19.7

20220717_114132

The 6 hour boat drive down Madre de Dios from Manu Wildlife Centre to Los Amigos Biological Station is also a short introduction to the recent history of mankind. 

Halfway, at Boca Colorado, we stop to buy fuel for the 60 hp outboard engine. 

Boca Colorado, the way you see it from the boat, is a busy gas station on wheels. On the shore, several Land Roys motorcycle cargo taxis wait for customers. The gas station proper is more inland in the city. Our crew hops in one taxi, and returns with a full barrel on the back.

The reason why the business runs so well in Boca Colorado, is illegal gold mining and logging. Miners and loggers come here to buy supplies. 

20220717_133648

From now on, downstream Madre de Dios, you pass by mining stations on both sides of the river. They come in all sizes and level of quality, to an unexperienced eye anyway. Puffing and smoking, they leave behind conical heaps of sand, like dunes in Sahara.

They say that you can learn the mining technics in half an hour. What happens next is, depending on whom you ask, either an exciting, independent, nomadic job with prospects of earning a buck, or a questionable job for outlaws, a job that destroys the health of both them and the river.

The big bad thing is mercury. “Mercury and gold settle and combine together to form an amalgam. Gold is then extracted by vaporizing the mercury.”

The Peruvian government has several times tried to put an end to mining, even with military inventions, without much result. As the saying goes, it is a whac-a-mole game. Also, all parties do not necessarily share the opinion that miners should vanish. Ask any business owner in Boca Colorado, for example.

20.7

20220717_143338

Los Amigos welcomes you with an eye-popping ~300 step stairway. The other end vanishes uphill into all the green.

DSC08195

Rotschild’s silk moth #rothschildiaerycina

20220718_172917

The station sits on a high terrace on the Northern bank of the Madre de Dios River.  The edge is a popular spot for watching the daily disappearance of the Sun below the horizon. Also, the best place for mobile reception.

21.7

A window screen is great because it does not block the soundscape.

If you ask me, there is no better wake-up call than an early morning concert of a group of Bolivian red howlers #alouattasara Unlike their Northern cousins Mantled howlers #alouattapalliata the red ones don’t as much as howl, they produce a wall of sound that is mechanical. Like a distant tram, or gurgling drains. 

Toppin's titi

Titi monkeys #callicebinae are astonishingly avid singers. Small, all-brown, furry, and not moving very much, titis are hard to see through the foliage, but their song has volume and pondus. The way they end their song is hilarious. Howlers dwindle and fade away, but titis use an abrupt full stop.
A short rant. Titis are a good example of how scientific classification can become silly in everyday use. The number of known species of titis has doubled in recent years, mostly thanks to DNA sequencing. Fine, but I cannot any longer find a name to this local species; it will certainly be “wrong”. 

Anyway, every new species asks for a new name. One option is to auction it off, and to give the funds to some nonprofit organization. The winner of a recent auction was the online casino GoldenPalace.com, hence the titi was named P. aureipalatii.

From the two lowland and thus window screen ACCA stations, Villa Carmen is a clear winner though. The number of bird species you could hear in any given time was impressive. In addition, there was no man-made noise, whereas Los Amigos is suffering a bit from gold mining clatter and bang down by the river. 

During the first night in Villa Carmen, we were happy to hear even the spectacular Great Potoo. If you feel inclined, check it’s Wikipedia page – and the birdsong file. It is recorded and uploaded by me! For much better quality, go to xeno-canto.org

DSC08220

This colourful, moth-like, clear-winged butterfly didn’t want to leave the sweet scent and salt of the boots.

23.7

Real estate news. 

One hour drive down on the Manu Road from the Estación Biológica Wayqecha towards Pillcopata, on the pleasant altitude of ~1000 m, is what remains of Manu Cloud Forest Lodge and Private Reserve. The gate by the road is locked so you cannot see inside the premises. What is visible though when you stand on the road, is one corner of the restaurant  building with a roof of corrugated iron. A picturesque place by a lively mountain stream. 
The size of the reserve is 1400 hectars, 14 km², which corresponds to the size of Los Angeles International Airport LAX. The owner, we were told, abandoned the place when he decided to start a new career in politics. The rumour has it that he keeps the price so high that potential buyers have lost interest. 

Blanco Blanquillo Private Reserve, the one with a Macaw clay lick, is on sale too. And it is not just the lick with the spacious hide. There is also a lodge, two lakes, and the 50 meter tall observation tower built in 1999. The price is not known but the estimate is 2-3 million USD. That’s roughly equivalent to, say, a new 200 m² apartment in the Telakkaranta/Nosturi block in Hietalahti, downtown Helsinki. However, the purchase price is just a start. Maintenance costs will be substantial.

24.7

Los Amigos is close to the size of Kulosaari, my home neighbourhood in the city of Helsinki. It is a small reserve but an important one, one of the last remaining pockets of wildlife around here really. The fact becomes clear when you have seen the monkeys. 

There are 11 species of New World monkeys recorded in Los Amigos, of which we saw 10. Except of Sakis they are relatively easy to spot. 
The most abundant around the lodge is Bolivian Red Howler #alouattasara, Toppin’s Titi #plecturocebustoppini and Bolivian Squirrel Monkey #saimiriboliviensis. 

Guiana Brown Capuchin #Sapajusapellaapella and Humboldt’s white-fronted capuchin #Cebusalbifrons often roam the trees, and Emperor Tamarin #saguinusimperator and Saddle-backed Tamarin #saguinusfuscicollis make breaf (and fast) visits in a mixed group. 
Peruvian Spider Monkey #ateleschamek stays in the tall forest. Black-headed Night Monkey #aotusnigriceps is hiding at daytime.
It took us several days and multiple trips to the trails to eventually find Gray’s Bald-faced (Ryland’s) Saki #sakipitheciairrorata What a personality!
The 11th species, Goeldi’s Monkey #Callimicogoeldii is rare and seldom seen. @jorge.mendozasilva who works at the station as a scientific advisor, has a recent photo in his feed, please have a look. Jorge was kind enough to assist us to find the Sakis. 

20220723_155950

My photos feature a Titi, and a Saki. The latter is a shot from the monitor of my husband’s video camera.

Malachite

Malachite #Siproetastelenes is named after the mineral malachite. Black and brilliant green on the upperside, light brown and olive green on the underside. “Adults feed on flower nectar, rotting fruit, dead animals, and bat dung.” Charming.

26.7

Infinity pool

This week, Peru celebrates Fiestas Patrias de Perú, or Peruvian National Holidays. 28th is the Independence Day, and July 29 is held in honor of the Armed Forces and the National Police. A big annual two-day fiesta, comparable only to Christmas.

In the Amazon area, even some gold miners had put up the Peruvian red and white flag. We wondered why they do that, but Wikipedia explains: “During the whole month of July, homes, office buildings, public and private institutions, schools, and restaurants display the national flag. It is obligatory and it is rare to see any of these places without a flag.”

The name Miraflores might ring a bell if you are into Peruvian history (I’m not). In January 15, 1881, during the so-called War of the Pacific, the district was the scene of the Battle of Miraflores. Two thousand people died. A terrible figure.

The War of the Pacific is also known as Saltpeter War, which tells about the root cause. It was a war between Chile and a Bolivian–Peruvian alliance over Chilean claims on coastal Bolivian territory in the Atacama Desert. The war ended with a Chilean victory. It gained a significant amount of resource-rich territory from both Peru and Bolivia. Bolivia became landlocked. Not a minor issue. Today, Bolivia is the largest landlocked country in the Southern Hemisphere.

Miraflores of the present day is an upscale residential and hotel district south of downtown Lima. Large waves of the South Pacific Ocean collapse onto the shore in both directions as far as the eye can see. Surfing must be fantastic here.


Guyana 2012

Julkaistu alun perin Facebookissa.

7.2

Generaattori polkee ja posti kulkee! Tämän sammakon (tai sen serkun) kanssa samassa suihkussa. Rewa Eco-Lodge, Guyana, 60 km Annain kylästä Rupununi-jokea alavirtaan ja pätkä Rewa-jokea ylävirtaan.

8.2

Tavarat lähtövalmiina. On löytynyt opas, vene ja kapteeni. Vielä ei ole kokkia, apupoikaa eikä tarpeeksi bensaa. Bensan määrä paaluttaa matkan kokonaispituuden ja veneen kantajien lukumäärä sen, pystytäänkö ensimmäinen koskenpaikka ohittamaan. Lieviä vastoinkäymisiä, mutta mikäpä tässä, odotellaan. Päällä eilen pestyt vaatteet ja sade näyttäisi vetävän henkeä. Amazoninpapukaijapareja (Scarlet macaw) lentää rääkyen kohti duunia. Kohta leiriin saapuvat päiväksi sen vakiovierailijat: tyylikkään puna-musta-valkoiset caracara-haukat (Black caracara) ja ruskeapäiset Caica-papukaijat.

Joki ja vene.

13.2

Veneilijät teistä olisivat varmasti osanneet päätellä täyteen lastatusta alumiiniveneestä ja 15 hevosvoiman perämoottorista, että jos veneessä on neljä aikuista, venettä ei pysty kantamaan vesiputouksen ohi (tyhjänä) eikä 20 gallonan bensamäärä riitä kuin kävelyvauhtiin, kun matkaa on arviolta 300 kilometriä kanttiinsa.

14.2

Rock View Lodge, Annai. Parin yön hengähdys ennen seuraavaa intiaanikylää, Suramaa.

Surama on turismibisneksessä jo konkari, 15-v. Rewa aloitti vasta 5 vuotta sitten. Sitä ennen rewalaiset eivät harjoittaneet rahatalouttakaan. Kolme kuukautta sitten pihan perälle kannettiin satellittiantenni ja taivaat avautuivat.

Raha ja sen arvo kiinnosti monia Rewa Eco-Lodgessa. Veneretkellä boatman Joe katseli tarkkaan meidän kuvauskalustoa, kiikareita, taskulamppua jne ja kysyi aina lopuksi:”How much?” Pyysi myös nähdä euroja. Viidenkympin seteli muistutti kuulemma Brasilian rahaa.

20.2

Tunnin kävelymatkan päästä löytyi näitä nykyajan kotkotuksia. Huomaa mukavan varjoisa läppäripystis.

Surama Eco-Lodgeen on tulossa oma satelliittiyhteys, uuteen toimistomajaan. Rakennus on jo valmis, vain kytkennät puuttuvat. Sähköäkin on luvassa lisää. Nyt sitä saa vain klo 18-21 ruokalamajan yläkerroksesta. Otsalamput rules.

Hallitus on lahjoittanut aurinkokennoja ympäri maata “and Chinese batteries of which some work”, kuten Suraman pääopas Roy huomautti kuivasti. Arsenaalilla saa valoa kolmeen energiansäästölamppuun.

Siellä täällä matkan varrella, savannien laitamilla, yksinäisten palmunlehväkattoisten majojen pihalla sojottaa aurinkopaneeli kepin nokassa. Kepin juurella, paneelin heittämässä minimaalisessa varjossa makaa koira tai pari. Paljasjalkaisia pikkukersoja viipottaa pihalla. Majan nurkalla on moottoripyörä ja polkupyörä.

20.2

Kuva ei tee oikeutta näkymille. Vuoret ovat vajaan kilometrin korkuisia, sademetsän peitossa. Majojen ympärillä on savannia, jossa kasvaa ruohotuppaita ja parin metrin korkuisia, hiekkapaperilehtisiä puita. Leiskuvan oranssi savannihaukka päivystää klo 8-16.

Eilen aamulla klo 6, juuri kun aurinko oli noussut, isohko brasiliantapiiri käveli savannin reunaa vasemmalle, arviolta 400 metrin päässä. Illalla varttia vaille 6, hämärän rajamailla, se palasi takaisin.

Lodgen vieressä on kymmeniä keltapeffaisen kasikin (Yellow-rumped Cacique) roikkupesiä. Volyymia ja juttua piisaa. Koti-Suomen kottaraiset kalpenevat näiden matkijoiden rinnalla.

Majojen ja vuorten välissä on Burro Burro -joki. Yksi yö vietettiin leirissä sen rannalla. Yläjuoksulle meloen 1,5 tuntia, alavirtaan puolisen tuntia. Paikan tärppi: keltamusta myrkkynuolisammakko, jota paikalliset kutsuvat nimellä Bumblebee. Melko arkoja, mutta kun odotti huolellisesti ja hiljaa, ne tulivat esiin puun rungoille ja juurille, etsimään syötävää ja kurnuttamaan. Kurnutus on kuivaa, vaimeaa, rullaavaa moottorin säksätystä.

Burro Burrolla oli myös kapusiinilintuja (Capuchinbird), joilla on orastava kalju, komea oranssi höyhenpuku ja omaperäinen honottava, elektroninen ääni.

Trooppisten alueitten linnuista monet harrastavat nk. lek-meininkiä. Maassa, kannon nokassa tai tietyillä oksilla on jokin hot spot, jossa koiraat kukkoilevat ja naaraat ovat katsovinaan toisaalle. Kapusiinilintujen lek jäi hämäräksi, koska ne arastelivat kovasti. Ääntä kuultiin ja lintuja singahteli muutamia, mutta varsinainen action jäi näkemättä.

Etelä-Amerikan linnuista kuuluisimpia, ainakin tietyissä piireissä, on harpyija (Harpy Eagle). Väli-Amerikassa se on enää legenda. Täällä sitä vielä on. Seurasimme reilun parivuotisen naaraslinnun liikkeitä pesän lähellä. Pesä on Suramasta tunnin automatkan ja tunnin kävelyn päässä, keskellä kylän hakkuumetsää. Pesä on noin 20 metrin korkeudessa, mahtavassa ceiba-puussa (Silk Cotton Tree). Muutama isohko karahka ristissä. Harpyijateini ei muuta kotoa kovin nopeasti. Se ei osaa vielä saalistaa, ja viipyy äidin helmoissa ainakin puoli vielä vielä. Lintu ei ole jättimäinen siivekäs kuten korppikotkista monet, mutta kaikki sen osat ovat XLL-kokoa. Lettipäinen atleetti. Erityisesti jalat ja kynnet ovat todella massiiviset. Tässä iässä lintu on jo 3/4 aikuisen koosta.

Huomenna Atta Lodgeen, viimeiseen majapaikkaan ennen 10-11 tunnin automatkaa Georgetowniin pitkin maata halkovaa pölyistä highwayta. Jaguaari olisi kiva yllätys. Niitä tuntuvat näkevät täällä kaikki muut paitsi me. Erityisesti tanskalaisilla vaikuttaisi käyvän flaksi. Yksi nuori naaras on liikkunut tällä viikolla vartin ajomatkan päässä Suraman kylästä, highwaylle vievän pistotien varrella. Vei yhden kylän koirista. “We have a healthy jaguar population here”, sanoi Ron, Eco-Lodgen pääopas. Hän näkee ison kissan kerran kuussa, keskimäärin. Mutta ei luonto tee mitä käsketään: 6+3 tuntia tien varressa ei tuottanut tulosta. Lintuja kyllä.

Lounas odottaa. Sadekuuro ohitti sopivasti tätä näpytellessä.

22.2

Puun rungolla Plant Hopper, kaskaan sukua.

Atta Rainforest Lodgen opas Cassius on kotoisin Annaista, makushi-heimoa hänkin kuten kaikki tähänastiset intiaanit, joiden alueella on liikuttu ja majoituttu. Heimoja on kymmenkunta jäljellä. Väkimäärältään suurin ovat arawakit, n 15000, pienin etelässä asuvat wai-wait joita on vai-vaiset 200. Makusheja on n 8000.

Cassius muisteli viime vuotta. Kohokohta: 56 päivää sadekaudella viidakossa, kartoittamassa tämän valtion omistaman Iwokrama-luonnonpuiston puustoa. 200 metrin välein otettiin näyte ja merkittiin muistiin. Työtä tehtiin muutaman kymmenen hengen porukalla, mutta koska nuoremmat eivät uskaltaneet liikkua metsässä kuin polkuja pitkin, Cassius oli niitä harvoja jotka kulkivat etunenässä macheten kanssa. Purkkiruokaa oli mukana, mutta kantamukset todettiin pian liian painaviksi. Heittivät pois ja siirtyivät metsästykseen, vaikka se onkin alueella kielletty. Metsä tulvi, ja kaksi kuukautta kului jatkuvassa märkyydessä. Tulen teko ja vaatteiden kuivatus eivät olleet helppoja. “It was fun”, Cassius sanoi ja hymyili omintakeiseen tyyliinsä: puhuu vakavasti ja hiljaa kuin itsekseen, sitten pää kääntyy hitaasti kohti kuulijaa, silmät nauliutuvat – ja hymy välähtää niin että ristissä olevat kulmahampaat näkyvät.

Tämä osa Iwokramaa on korkeammalla eikä tulva ole koskaan yltänyt lodgelle asti, kuulemma. Sen sijaan puiston pääasema Essequibo-joen varrella on alamaata ja helposti veden alla.

Sade on iso musta hevonen. Suramassa, Burro Burro -joen leiripaikalla Rock Landingilla järjestetään guyanalaisen Bushmasters-järjestön selviytymisleirejä. Paikallista partiojuttua machomausteilla. Leiri on tukikohta josta lähdetään metsään. Tavoite on olla metsässä kuusi päivää omillaan, ilman lisähappea, napanuorana radiopuhelin. Viime vuonna (kuten tänäkin) kuiva kausi oli kovasti myöhässä. Bushmasterit lähtivät metsään – “to the bush” kuten täällä sanotaan – ja aluksi kaikki sujui selviytymisoppaan mukaan. Kolmannen päivän aamuna alkoi sataa. Eikä tauonnut. Burro Burron vedenpinta alkoi nousta. Illalla metsässä riippumatto piti sitoa normaalia ylemmäs. Aamun valjettua kuivaa maata ei näkynyt enää missään. Kantti petti, radiopuhelimella yhteys leiriin, joka sekin oli jo veden alla – sieltä soitto Suramaan, ja koko Bushmasters-väki evakuoitiin. “It was a historic event”, naureskeli Roy Surama Eco-Lodgesta ja osoitti nescafe-kupillisella Rock Landingin majojen rapaista ulkoseinää. Kuivunutta ruskeaa töhnää oli puolen metrin korkeudelle asti. Burro Burro suhisi vaimeasti taustalla, kymmenisen metriä alempana.

Atta Rainforest Lodgen majat ovat viime vuodelta. Ulkokylppärin kalusteet ovat paljon paremmassa kunnossa kuin kotona. 54 Mbit/sek internettiä tarjolla. Baari. Kylmää paikallista Banks-olutta ja erinomaista guyanalaista El Dorado -rommia.

Lauantaihin asti vain me yövymme täällä plus kokki, apulainen ja opas. Apulainen on nuori makushi-tyttö Annaista. Ollut täällä neljä kuukautta. Opettelee lukemaan luontoa Cassiuksen johdolla ja opastaa päivävieraita, jotka tulevat katsomaan puolen kilometrin päässä olevaa nähtävyyttä, latvuston tasalle viritettyä riippusiltaa (Canopy Walkway).

Lodgen tähtiä ovat metrin korkuiset metsäkanat (Black Curassow). Kaksi nuorta yksilöä käppäilee silloin tällöin aukion laitamia ja mylvii. Ääni on tuttu jo vuosien takaa Costa Ricasta: palleaa tärisyttävä matala “uuh-uuh”, joka kantaa metsässä pitkälle. Enemmän lihastuntemusta kuin ääntä. Tämä on jo toinen sukupolvi, joka on tottunut ihmisiin. “Joskus ne kyllästyvät valokuvaamiseen ja ovat poissa pari päivää”, sanoi Cassius.

Curryn tuoksua. Kokki on aloittanut lounaan valmistamisen, onhan siihen enää kaksi tuntia aikaa! Guyanalainen cuisine on monipuolinen. Sekoitus Intiaa, Karibiaa… Tiesitkö muuten, että suurin Intian ulkopuolella oleva intialaisten keskittymä on Guyanassa? Siihen on ei-niin-ylevät historialliset syyt. Siirtomaaherra Englanti rahtasi tänne 1800-luvun lopulla halpaa työvoimaa alueiltaan, sokeriplantaaseille.

25.2

Liekö Atta saanut nimensä Atta-suvun muurahaisista, ei tietoa. Murkkuja ei täällä ole mitenkään erityisen paljon, mielestäni, mutta seurattavaa riittää.

Kahta vaeltajamuurahaisten (Army ant) kolonnaa ja niitä seuraavia erilaisia anttilintuja (omakeksimä, engl. antbird) on päästy katsomaan läheltä. Aina Tapaus. Army antit liikkuvat isona elävänä mattona paikasta toiseen, ja kai ne joskus liikkuvat vahingossa toisesta paikkaankin, eh-heh.

En tiedä muurahaisista juuri mitään. Yhden ja saman kuningattaren jälkeläisiä kaikki, siinä tiivistetysti yleistietous. Mutta ainakaan nämä army antit eivät ole kekomuurahaisia vaan nomadeja. Kolonnan tulo on hieno mediatapahtuma. Metsä sähköistyy. Ensin alkaa kuulua matalalta, metristä-parista, rullaavaa hyrinää, kiljahduksia ja naksutusta. Anttilinnut tulevat! Eivätkä ne ole mitä tahansa ruskeita pikkulintuja. Niissä on metsänpohjan hämärässä selvästi erottuvia yksityiskohtia ja paljon muunnelmia teemasta. Joillakin hätkähdyttävän sininen silmänympärys, toisilla suorana sojottava valkoinen töyhtö nokan tyvessä tai täyskirjava etumus. Anttilintujen mukana on usein puukiipijöitä.

Lintujen kiihtyneisiin ääniin alkaa sekoittua suhinaa. Lähestyykö sade? Ei nyt. Tällä kertaa se on liikennettä.

Linnut seuraavat armyjä hyvästä syystä. Kolonnan tieltä hyppii, lentää, juoksee ja loikkii pakoon kaikki mikä ehtii tai osaa. Hämähäkkejä, kovakuoriaisia, päivätorkulla olleita yöperhosia, pieniä sammakoita. Muurahaiset syövät hitaat ja linnut napsivat pakenijat.

Army anteista liikkuu kaikenlaisia juttuja, syövät tieltään kokonaisia lehmiä ynnä muuta yhtä groteskia. Tarinoihin pitää suhtautua varauksella, hypetys keksittiin jo ennen internettiä. Kymmenen neliön kolonna on toki vaikuttava näky, ja sitä väistää jokainen jolla on järki päässä.

Riippusillan platformien kaiteilla liikkuu suomalaisen hevosmuurahaisen kokoisia bullet antteja Niiden pureman avulla voi testata omaa kipukynnystään. En ole koskaan testannut kun en harrasta madventuresia. Tropiikin sääntöjä nro 1: jos seisot metsäpolulla pidempään tsiikailemassa pään päällä melskaavia apinoita tai muuten vain yrität näyttää fiksulta, niin muista silti aika ajoin skannata maaperä ympäriltäsi bullettien varalta.

Kaikki te tiedätte lehdenleikkaajamuurahaiset. Sateella niitä ei näy. Jäljellä on vain polulla hiljalleen vettyvä, horisonttiin katoava lehtileikkeiden jono.

Karanambu Ranchin tuore, vasta vuosi sitten tänne New Yorkista muuttanut manageri Salvador oli raivoissaan. “Those bastards!” hän jyrisi ja huitoi tupakallaan. Majojen ympärille istutetut hibiskukset ja muut koristekasvit oli putsattu lehdistä. Niinpä Salvador on päättänyt hävittää lehdenleikkaajamuurahaiset. Siinä hänellä onkin tekemistä. Voittaja ei ole suinkaan varma. Metsässä näkee lehdenleikkaajien pesäalueita, lentopallokentän kokoisia punertavia kumparekaupunkeja. Ihminen meni tyhmyyksissään puuttumaan luonnon kiertokulkuun tälläkin kohtaa ja pisti lihoiksi suuren osan jättiläisvyötiäisistä. Giant armadillot olivat tehokkaita lehdenleikkaajien kannan säätelijöitä. Söivät ja tasasivat kokonaisia yhdyskuntia pesineen. Yön jättiläisiä on onneksi vielä jonkin verran jäljellä. Vahvojen kynsien jäljiltä on kuoppia siellä täällä metsässä ja jokien varsilla, erityisesti etelämpänä Rewan alueella.

Tulimuurahaisia (Fire ant) ei ole näkynyt. Sanottakoon: onneksi. Niiden olemassaoloa ei aina muista. Pieniä ovat. Seisahdut majan nurkalle auringon läikkään (ei tosin tällä matkalla) kiikaroimaan lintujen sekaparvea, sandaaleissa – ja samassa reaktiivinen systeemisi käynnistyy pärähtäen. Rajapinta sinun ja fireanttien välillä on tulinen. Polte ei ole infernaalinen mutta ei sitä silti kestä sekuntiakaan.

BTW, suurin eliömassa maapallolla muodostuu muurahaisista.

Tätä menoa Atta alkaa olla vetisimpiä paikkoja joissa on koskaan yövytty neotropiikissa kaudella, jonka sanotaan olevan kuiva. Selvää sadekautta tämä tietysti on. Tuuheaa häntää joka tapauksessa. Jo neljättä päivää pitkiä, rankkoja vesikuuroja. Öin päivin. Aurinkoakin, mutta vain muutamia hätäisiä tunteja. Juuri sen verran että ehtii virittää riippumaton taivasalle ja kiehnätä siinä etsien parasta asentoa, jossa voisi sekä torkkua että tarkkailla ympäristöä.

Ollaan 300 metriä merenpinnan yläpuolella. Jos Iwokraman alempana olevat paikat alkavat tulvia, sieltä alkaa siirtyä eläimiä ylemmäs. Kuuluisin on sininen nuolimyrkkysammakko, jota on enemmän Surinamin puolella, mutta ei tavaton täälläkään. Tarvitaan kuulemma vain kolme päivää jatkuvaa sadetta, niin polun vartta voi alkaa katsella sillä silmällä, näkyisikö sinistä.

Tilastollisesti ja perstuntumaltakin märin majapaikka on ollut Rara Avis Costa Rican Karibian puoleisella vuoristoalueella, vajaassa kilometrissä. Sademäärä 5 metriä vuodessa. Buzzwordia käyttääkseni “eeppinen” käynti monella tapaa, mutta siitä joskus toiste (ehkä). Rarasta jäi päällimmäisenä mieleen vetisyyden lisäksi savi. Savikerros oli paikoitellen ainakin metrin paksuista, silkinhohtoisen märkää ja tuliperäisen maan ansiosta punertavaa tai okraan, oranssiin ja keltaiseen vivahtavaa. Savea oli pakko aina välillä käydä hivelemässä ja läpsyttelemässä tien poskessa, niin vastustamatonta se oli.

26.2

Karanambu Ranch aloitti karjatilana. 80-luvun alussa siirryttiin maatilamatkailuun. Kuuluisaksi Karanambu tuli kesyistä jättiläissaukoista (niitä ei enää ole) ja savannilla elävistä jättiläismuurahaiskarhuista.

Tilaan kuuluva savannialue on laaja ja aukee. Nautoja on nyt satakunta. Isohkolta tuntuva määrä, mutta vain murto-osa entisestä. “The whole savannah was full of them”, muistelee Jerry, tilan Associate Manager, ja piirtää kädellään kaukaisuuteen täyden ympyrän. Seisomme Karanambua ja muita lähipaikkoja palvelevan lentokentän laidalla, rommipunssilasit kädessä. Tänne on ajettu varta vasten katsomaan auringonlaskua. Mitään esteitä ei ole. Horisontista horisonttiin pelkkää vaakatasoa. Lentokenttä on täsmällinen termi tässä yhteydessä: kenttä on, ei muuta. Tiukaksi painunutta hiekkamaata pienlentokoneiden laskeutua ja nousta.

Pohjoisen Rupununi-alueen historiassa on mustelma, joka ei ole täysin parantunut vieläkään. Se tunnetaan nimellä Rupununi Uprising. Alueen englantilaistaustaiset karjatilalliset aloittivat 60-luvulla aseellisen kapinan keskushallintoa vastaan. Piirittivät lähimmän poliisiaseman ja esittivät kovaäänisiä vaatimuksia. Kuolleitakin tuli. Syistä on paha sanoa, mutta jonkinlaisesta turhautumisesta oli kai kyse. Kapina kuivahti. Georgetownin rangaistus oli symbolinen mutta tuntuva: tilallisten karjat teurastettiin. Niin loppui suur-Karanambukin.

Karanambun keittiö- ja ravintolarakennuksen seinässä, pitkän puupöydän takana, roikkuu joukko puisia, varrellisia, tylppäpäisiä esineitä. Arvelin niitä maatalostyökaluiksi. Jerry korjasi:”They are weapons.” Kolautus-, mäjäytys- ja kallonhalkaisutyökaluja sievänä etnografisena kokoelmana. Muistuttamassa siitä, että menneisyyttä ei ole unohdettu eikä lyöty kättä päälle asianosaisten kanssa.

Tietyssä vaiheessa Karanambun jättiläismuurahaiskarhubalanssi keikahti. Turisteja alkoi virrata niin taajaan ja heillä oli niin kiire, että jättiläisiä alettiin etsiä savannilta maastoautolla. Eläimet häiriintyivät, ja piiloutuivat kun kuulivat peltilehmän ulvahduksen. Nyt on tultu siihen pisteeseen, että tarina alkaa kääntyä rumaksi.

Jos jättiläismuurahaiskarhua ei löydetä ensimmäisellä yrityksellä, selitetään että on “liian sateista” tai “liian myöhäistä/aikaista”. Mikäli turistilla on aikaa ja halua toiseen etsintään kuten meillä – viivyimme majapaikassa viikon siinä missä vakioaika on kaksi yötä – yritetään uudestaan. Jos ja kun sekään ei onnistu, ajetaan Karanambun nk outpostille, savannin toisella laidalla könöttävän talon pihaan. Täällä asuvat tilan kaksi jäljellä olevaa cowboyta perheineen, hevosineen, koirineen ja kanoineen.

Kuljettaja ja kuistilla ratsastuskamppeita huoltava cowboy lyövät kättä ja alkavat käydä keskustelua kreolin ja makushin sekoituksella. Radiopuhelin otetaan esiin, annetaan cowboylle. Jotain sovitaan. Kuljettajan englanti on sen verran vaatimatonta ja lyhyttä, että emme ymmärrä mitä hän meille selittää järjestelyistä. Levittelee käsiään. Nähtävästi kyse on eläimen paikantamisesta. Kun se on löydetty, cowboy pirauttaa lodgelle radiopuhelimella ja me tulemme paikalle.

Seuraava aamu. Kännykkä herättää 5:30. Hyttysverkon alta pois ja pikainen pukeutuminen, sillä hämärän rengit iskevät nopeasti.

Keskellä Karanambun pihaa kasvaa yhtä leveä kuin korkeakin tamariinipuu. Puun alla seisoo eläköitymistä odottava puutarhakalustesetti. Pöydälle tuodaan joka aamu puoli kuudelta termarillinen brasilialaista kahvia, ja viereen sytytetään kynttilä. Varttia vaille kuusi on vielä sen verran hämärää, että kynttilää ei viitsi puhaltaa sammuksiin. Kahvia kuppiin ja katselemaan taivaalle, miltä päivän sää näyttää. Kello on kuusi, kun Little Chacalacha -kanalinnut kajauttavat Rupununi-joen suunnalta reippaan, monikurkkuisen aamulallatuksensa. Viittä yli. Päivä on alkanut. Pihan perällä yskähtää käyntiin 60-luvun nuori, Land Rover -pickup. Kuljettaja sitoo narulla ohjaamon oven kiinni ja kurvaa puun viereen. “Ready?”. “Yeah.”

Kiipeämme lavalle ja lankulle istumaan. Manuel ja Jeremiah, yksi Karanambun nuorista allround-kavereista, jäävät roikkumaan lavan takareunalle.

Edellisinä aamuina muurahaiskarhuja on tarkkailtu innokkaan oloisesti neljän hengen voimin heti kun on päästy savannille. Pojat ovat seisseet lavalla ja kiikaroineet. Tänä aamuna on toisin. Kundit rupattelevat keskenään, istuskelevat. Vaikuttaa siltä, että kaikki on jo järjestetty. Niin kuin onkin. Ajetaan suoraan ilman kurvailuja outpostin lähelle. Jo etäältä näkee, että siellä seisoo kaksi ratsukkoa. Ajetaan viereen. Kuljettaja sammuttaa moottorin, ei sano mitään. Katsomme toisiimme ja ihmettelemme, mitä nyt. “Do we step down here?”. “Yeah.”

Sadan metrin päässä, toisen ratsun takana niin ettei sitä heti äkännyt, liikkuu tumma eläin. Koiraa isompi.

Muurahaiskarhu on pois tolaltaan, yrittää päästä karkuun. Juoksee yllättävän ketterästi ja lujaa. Täyttä laukkaa eteenpäin, keinahdellen eteen ja taakse. Jokainen pakoyritys päättyy siihen, että ratsastajat karauttavat sen kiinni ja johdattavat takaisin kohti autoa ja meitä. Silkkaa karjanajoa.

Typertyneinä kuvaamme eläintä pari minuuttia ja pyydämme sitten, että sen annetaan mennä. Hetkessä musta selkä on kadonnut pusikon sekaan.

Luontoturisti kuten kuka tahansa ulkomaan elävä joutuu kamppailemaan omantuntonsa kanssa. Hiilijalanjälki, tippauskulttuuri, köyhyys, eriarvoisuus – lista on pitkä ja pitenee koko ajan. Sille kuuluu myös eläinten kohtelu. Se raastaa, jos eläimiä pidetään pelkkinä rahasampoina, viihdykkeinä tai objekteina.

Guyanasta on opettajien aivovuotoa Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, kertoi Atta Rainforest Lodgen Cassius. Maassa ei riitä töitä nyt kun hallitus on taas luopunut peruskoulutuksen järjestämisestä. Sama on siis tapahtunut ennenkin. Ikävä juttu, sillä harvat rikkaat laittavat lapsensa yksityiseen kouluun. Köyhille eli lähes jokaiselle jäävät vain pappien vetämät opinahjot, jossa luonnontieteellinen opetus on mitä on.

Taikausko tappaa. Karanambussa opaskeikkoja tekevä Manuel kertoi, että hänen kotikylänsä savannilla, lähellä Yupukarria, eli vielä joitakin vuosia sitten seitsemän jättiläismuurahaiskarhua. Kylässä alkoi kiertää huhu, että ne tuovat huonoa onnea. Niinpä vanhemmat pistivät lapset asialle. Lapset tottelivat kiltisti ja ehtivät tappaa muurahaiskarhuista kuusi, ennen kuin Manuel ja muut luontoturismista leipänsä ansaitsevat tajusivat mitä oli tapahtunut. “We went to the village council and told them that anteaters do no harm”.

Yhden muurahaiskarhun henki säästyi, ja tämä yksilö meidän oli ilo nähdä. Se tapahtui ikävän karjanajovälikohtauksen jälkeisenä aamuna, Manuelin henkilökohtaisen aloitteellisuuden ja aktiivisuuden ansiosta. Hän varasi tilan paremman jeepin, sopi kuljetuksesta ja neuvotteli managerin kanssa. Matkaan lähdettiin neljän jälkeen aamulla. Ennen kuin eläin spotattiin savannilta kello 7 jälkeen, Manuel ehti jo luvata että jos karhua ei näy, voimme mennä yöpymään hänen kotiinsa – hän näkee sen ikkunastaan joka aamu.

Onnekas mutta epäilemättä perin yksinäinen muurahaiskarhu käveli rauhallisesti pitkin savannia, ehkä etsien ruokaa tai lepopaikkaa tai molempia. Tuulen yläpuolella seisten pystyimme seuraamaan eläintä ja sen puuhia puolisen tuntia. Välillä karhu ohitti itse meidät kymmenisen metrin päästä. Nosteli kuonoa ja haisteli. Oliko lähettyvillä jokin uusi odööri? Lopulta se otti etäisyyttä ja katosi suonotkelmaan, jossa kasvoi korkeaa ruohoa ja palmuja.

Jättiläismuurahaiskarhu on fysiikaltaan ja kävelytekniikaltaan vertaansa vailla. Pitkänhuiskea häntä ja pitkä, notkea kärsännäköinen kuono. Kapea, korkea ruumis. Pienet likinäköiset silmät. Voimakkaat eturaajat, joissa kämmen on kaartunut sisäänpäin. Kaikki palvelee kaivamista. Kävely hoituu rystysillä. Toisin kuin nimi väittää, ruokavalio koostuu termiiteistä.

27.2

Cassiuksen on vaikea peitellä tuohtumustaan. “When I came here, the company promised to give us a car. Nothing has happened”.

Lähes viivasuora highway rannikon Georgetownista Brasilian rajalla sijaitsevaan Lethemiin on kohtuullisessa kunnossa. Ainakin ajettavassa. Tie avattiin 1992. Suunnitelmat olivat isoja niin kuin tällaiset suunnitelmat aina; piti tuli moottoritie, saatiin tavallinen soratie. Matkalla ei ole suuria korkeuseroja, joten maanvyörymistä ei ole pelkoa. Sadekaudella tie kuuleman mukaan tulvii paikka paikoin, mutta arvaamattomampia ovat sillat.

Tie siis on, mutta miten päästä tien päälle?

Georgetownista lähtee puoliltaöin minibussikaravaani kohti Brasiliaa. Toyota-pakuja täynnä minibudjetilla matkaavia turisteja ja paikallisia, joilla raha on aina tiukalla. Tavaratelineelle on köytetty rivi bensakanistereita, polkupyörä, erinäisiä kapsäkkejä pressun alla. Aamukuudelta saavutetaan Iwokraman puiston portti. Ajoitus on tärkeä, sillä puiston läpi ei pääse kuin päiväsaikaan. Yöllä portit ovat säpissä. Illansuussa ehditään Lethemiin.

Atta on vain kahden tunnin ajomatkan päässä Annain kylästä, Brasilian suuntaan. Sieltä saa tuoreita kasviksia, lihaa, generaattoriin ja vesipumppuun polttoainetta ja kaasua keittiöön. Matka ei ole pitkä, mutta Attassa ei ole mitään millä kulkea eikä varsinkaan mitään, millä saada tavarat kulkemaan. Oletin, että ruokahuolto toimisi Iwokraman pääaseman, River Lodgen, kautta. “No, we get everything from Rock View in Annai or from Georgetown”, Cassius sanoo, “but transportation is a big problem. There are truck drivers that don’t want to stop by our junction but continue straight to Rock View and leave the stuff there. And then there are these security issues”.

Cassius on vastuussa Attan asiakkaista. Näin julistaa Iwokramaa pyörittävän valtiollisen firman paragraafi. Kun astuu aukiolta metsän puolelle, voimaan astuvat luonnonlait. Vastuu riisuu bootsinsa ja ottaa nokkaunet riippumatossa. Riittää, että 30-metrinen Suya-puu pudottaa yhden parikiloisista hedelmistään juuri kun Mary Andersson kulkee puun alta. Puita kasvaa riippusillalle johtavan polun varressa, niin kuin missä tahansa muuallakin metsässä. Mitä tekee Cassius? Juoksee alas lodgelle, käynnistää generaattorin, rukoilee että läppäri toimii ja satelliitti löytyy, kirjoittaa häthätää sähköpostin “Send an ambulance immediately!”, lähettää sen (minne, ei aavistusta), ja jää odottamaan.

Karanambun johtaja Salvador sanoi sen suoraan:”This is not a place to get sick in.”Ja heillä on siellä sentään useampi auto ja oma lentokenttä!

Vielä viime vuonna highwayta liikennöi säännöllisesti bussilinja. Sen kun vain seisoi Attan pistotien risteyksessä, nousi aamulla kyytiin, asioi Annaissa ja palasi illalla takaisin. Bussiyhtiö oli kuitenkin sitä mieltä (virallisesti) että tie oli syvältä, ja lopetti.

Rock View Annain kylässä on Tuurin kyläkaupan märkä uni. Logistiikkakeskus, jossa on lentokenttä, kasvitarha, hevostalli, posti, kauppa, puutarha ja majatalo, lodge. Kesy tapiirikin käyskenteli puutarhassa vielä viime vuonna. Niin ja se kivi. Pikimusta lohkare jonka päälle on pultattu penkki. Kiveltä näkyy missä ollaan: vihreässä, aidatussa keitaassa keskellä kuivaa savannia. Kaukana siintävät vuoret ja Brasilia.

Rock View -minivaltion perustaja, päämies, kyläpäällikkö, patruuna ja toimitusjohtaja on englantilaissyntyinen Colin Edwards. Hän on täällä instituutio. “You know what, I am just a farmer”. Colin brittiaksentti on yhä virheetön. Hän tarttuu vierailijaa olkapäästä, katsoo tiukasti silmiin 30 sentin etäisyydeltä ja purskahtaa raikuvaan nauruun niin että poninhäntä heilahtaa. Savannin laidalla heinätupsuja mutustelevat aasit hätkähtävät ja kiljahtavat takaisin.

Lodgessa ovat vierailleet kaikki vähänkin merkittävät henkilöt kuten prinssi Charles, Guyanan vastikään väistynyt presidentti ja reggaetähti Eddy Grant. “He was nice. We went fishing”, sanoo Vitor, Colinin toiseksi nuorin poika, kolmannesta avioliitosta. Ensimmäinen vaimo kuoli malariaan, toinen avioliitto päättyi eroon. Vitorin äiti on makushi, syntynyt Suramassa, Annain naapurikylässä. Vitor on juuri saanut oppivelvollisuutensa suoritettua, aikoo jäädä Rock View Lodgeen. “Dad is becoming old”, Vitor sanoo.

Rock View viettää ensi kuussa 20-vuotisjuhliaan avoimin ovin. Colinista on tullut hallituksen palkitsema mesenaatti, palveluntarjoaja, amerintiaanien ekomatkailun konsultti, arvostettu seuramies ja arkkitehti. Hän on suunnitellut sekä oman lodgensa että Atta Rainforest Lodgen (tästä on iso plakaatti päärakennuksen ulkoseinässä).

Rock View Lodgen iltaohjelmaan kuuluu klo 19 alkava rommiaperiitivituokio. “Single or double?” Isäntä viihdyttää vieraitaan, tarjoilee paahdettuja cashew-pähkinöitä ja esittelee taidekokoelmaansa. Sitten syödään illallinen. Colin istuu aina vieraittensa kanssa. Politikoi, tekee bisnestä, verkostoituu.

Mekin yövyimme lodgessa mennen tullen Rewasta. Oli pakko. Siirtymiset ovat pitkiä eikä pimeällä liikuta, ei varsinkaan joella.

3.3

Tie ei ollut huonoin mitä on nähty, mutta huonokuntoisista pisin. 250 mailia, ajoaika reilut yhdeksän tuntia. Ennen Lindenin kaupunkia keskinopeus oli 30 km/h. Lindenin jälkeen tie muuttui päällystetyksi ja vauhti parani. Normikeli oli tien leveydeltä veden täyttämiä monttuja tai raakaa kuraa. Varmasti ajettiin kymmeniä kilometrejä ylimääräistä. Jatkuvaa väistöliikettä ja ajouran etsintää. Positiivista oli se, että liikennettä ei ollut juuri lainkaan ennen kuin vasta Lindeniä lähestyttäessä. Olisikohan vastaan tullut 20 autoa koko matkalla.

Tie kuuluu Guyanan valtiolle, mutta sen ylläpito on ulkoistettu. “The company doesn’t care”, sanoi Georgetownissa asuva kuljettaja Andre. “Look. Everything is done wrongly.” Andren ammatti on mekaanikko, mutta turistikaudella hän tekee ajokeikkoja.

Iwokrama päättyy Essequipo-jokeen ja lossiin, joka palvelee kerran tunnissa ja vain toispuolisesti. Auto pitää peruuttaa lossille, ja puolimatkassa koko systeemi kääntyy ympäri.

Joen toisella puolella kaikki muuttuu radikaalisti. Sademetsä jää taakse. Perusmaisemaan ilmestyy yllättäen valkoista hiekkaa, paikoitellen dyyneiksi asi. Kuvittelin, että kaikki maa-aines on punertavaa kuten tiekin. Andre selitti, että tien sora on tuotu muualta. Kestää säätä paremmin.

Tästä eteenpäin on vain ihmisen jälkiä ja niitä on lapsellisen helppo seurata: hakkuualueita, kultakaivoksia, hylättyjä leiriytymispaikkoja ja koneita, sahoja, jättimäisiä puunrunkoja varastoituna ja merkattuina. Tien kylkeen on kasvanut taajamia, joissa on palveluja kaivosten ja sahojen mustille työntekijöille. Levottoman oloisia mestoja, joissa näkyi älykkäitä kapusiiniapinoita kiinnitettynä tolppaan ja häkeissä suurimpia papukaijoista, aroja. Tervetuloa Eldoradoon!

Werner Herzog on liikkunut näillä main vaikkei ihan täsmälleen täällä. Dokumenttielokuva The Diamond Land on kuvattu Guyanan ykkösturistikohteessa, maailman korkeimmalla vesiputouksella Kaieteur Fallsilla. Se on täältä pohjoiseen, linnuntietä ei kovinkaan kaukana. Fiktiiviset Aguirre ja Fitzcarraldo taas on filmattu Perun ja Brasilian Amazonilla. Herzogit täytyykin katsoa uudestaan. Aikanaan ne vaikuttivat ylidramaattisilta, tuskin enää. Hullun ahne kiilto silmissä täällä liikkuu moni.

Lindenin laitamilla, suunnilleen sillä kohtaa, missä tie vaihtuu sorasta päällystetyksi, on paikallinen kaatopaikka. Sinne on tultu autolla ja dumpattu kamat maastoon. Kaikkialla on muovia, tietysti. Painajaismaisen iso bauksiittitehdas sylkee taivaalle savua, joka ei näytä terveelliseltä. “The market price has come down, and the government tries to keep up the plant. I guess they hope to get some Chinese money in here”, kertoo Andre. “The smoke? Well yes, people are always complaining”.

Jaguaaria ei tavattu, mutta nähtiinpä tien varressa joukko kultatassutamariineja ja punaperäisen agoutin pesue, emo ja kolme siilinkokoista penskaa.

Georgetownissa satoi kaatamalla koko illan, yön ja aamun. Aivan niin kuin satoi kuukausi sitten, silloin kun sieltä lähdettiin sisämaahan.

Uganda ja Ruanda 2014

Julkaistu alun perin Facebookissa.

19.1

Munantuottaja tiluksillaan. Le Petite Village’n continental breakfast sisälsi ällistyttävän monia leipälajeja, pihan toisella laidalla pöhisevän Le Patisserie’n valmistamia. Taustalla Kampalan keskustan smog. Tänään viiden tunnin ajomatka suoraan länteen, Kibaleen. Churchill Safaris & Travelin kuljettaja, Brighton, odottaa jo.Munantuottaja tiluksillaan. Le Petite Village’n continental breakfast sisälsi ällistyttävän monia leipälajeja, pihan toisella laidalla pöhisevän Le Patisserie’n valmistamia. Taustalla Kampalan keskustan smog.

Tänään viiden tunnin ajomatka suoraan länteen, Kibaleen. Churchill Safaris & Travelin kuljettaja, Brighton, odottaa jo.

31.1

Ishasha Wilderness Camp, Queen Elisabeth National Park, Uganda. Here, Congo is just few kilometers away.

At noonish, a family of elephants comes to the river to drink and splash water just for the fun of it. Their favourite spot can be seen from the camp restaurant area.

There is also a lone bull that visits the camp site from time to time. “He is friendly”, says the escort who follows us to our tent after dinner around 9 PM. ‘Escort’ in this case doesn’t mean a rifle like in some places, just a torch.

Internet is a scarce commodity in wild Uganda, as is electricity.

1.2

Pienestä nonchaleerauksestani huolimatta Ishasha osoittautui mainioksi luontopaikaksi. Ja siis nimenomaan telttaleiri.

Joka päivä norsuperhe käy joella ja yksinäinen uros meluaa metsässä armeijan majojen takana – “All Ugandan lodges have some local army people for the safety”, selitti Brighton.

Mustavalkoisia, liehuvaturkkisia Pied Colobus -suvun apinoita (paholaisgueretsa lienee ainoa suomenkielinen nimivastine) ruokailee ja yöpyy puissa. Niiden äänekäs kurkkusointinen älämölöinti (tuntemattomasta syystä) on hienoa kuultavaa yön tunteina.

Borneossa sarvinokat ovat aina läsnä, mutta täälläkin on muutamia varsin vaikuttavia yksilöitä, vaikkakin hiljaisempia. Ylilennossa Black-and-white-casqued Hornbillin siivistä kuuluu vahva matala WOOSH WOOSH. Muita wau-lajeja: kirkuva, valkopäinen African Fish Eagle; söpö African White-backed Vulture; lukuisat eri mehiläissyöjälajit; lähes metrinen, punk-hiuksinen Great Blue Turaco joka näyttää hassulta kun se seisoo puun latvassa; totaalisen ällistyttävästi vihreää ja keltaista auringonpaisteessa toistava African Emerald Cuckoo; monet eri Sunbird-lajit joita tuli ihasteltua jo E-Afrikassa, pieniä koukkunokkaisia, mettä juovia jalokiviä; ja ehkä wauin kaikista tähän asti: variksen kokoinen Splendid Starling josta jo nimikin sanoo että awesome on, niin ääneltään kuin ulkonäöltään. Superlatiivisakkia kaikki.

Ehkä kaikkein kaunein näkemäni matelija on täällä yleinen: Blue-Headed Agama.

Hyönteisosasto on suht vaatimaton. Perhosia on kyllä paljon keskipäivän kuumuudessa, mutta lajikirjo ei ole kovin suuri, mikä voi olla kiinni vuodenajastakin. Tämä on kuukausista kuumin. Amerikoissa perhosten määrä kasvaa mitä ylemmäs nousee, saas nähdä miten asiat ovat täällä. Pari jalopuista sarvijäärää. Runsaslukuisimpia ovat iltaisin jostakin ilmestyvät, parin tuuman pituiset sirkat, cricketit. Ensimmäisenä iltana niitä kannettiin teltasta ulos puolisen tusinaa kunnes tajuttiin että tätä krikettipeliä ei oysty voittamaan. Ne tai niiden sukulaiset kömpivät saman tien takaisin. ‘Teltta’ ei ole varsinaisesti teltta vaan maahan paalutettu platformi jonka päälle on viritetty tuplakerros telttakangasta. Rakoja ja reikiä on yllin kyllin.

Jottei kaikki olisi pelkkää auvoa, nyrjäytin nilkkani koko matkan ensimmäisen aamukävelyretken alussa.

Aina, aina pitää katsoa mihin astuu tai laskeutuu! Aina. Mutta ei, en katsonut kun hypähdin jeepistä ulos aamun hämärässä. Edessä oli koko päivän simpanssiretki Kibalen puistossa. Bootsit jalassa tietysti, mutta pudotus olikin yllättävän iso ja alla ei tietenkään ollut tasamaata vaan jonkinlaiset portaat. Osuin täsmälleen portaan reunaan. Kirosin, mutta purin hammasta. Muutamaan tuntiin en juuri tuntenut mitään, kun käveltiin lähes koko ajan. Mutta puoliltapäivin, lounastauon aikaan ja varsinkin sen jälkeen, alkoi mennä hankalaksi. Silti kestin puoli kolmeen asti, lähes 9 tuntia. En tiedä olenko ylpeä itsestäni ja onko sillä mitään väliä, mutta ainakaan en missannut simpansseja joten so far so good. Nyt, lähes pari viikkoa tapahtuneesta, nilkka on suht koht ok mutta ei suinkaan terve. Odotan ihmeparantumista ensi yönä koska aamulla odottaa ehkä työläin kävely: gorillojen luo kävely vuoristoisessa, sumuisessa (tai sateisessa), nokkosia kasvavassa metsässä. Aikaa kävelyyn kuluu mitä tahansa väliltä 15 minuuttia – 6 tuntia, riippuen siitä mihin gorillaryhmään meidät on arvottu; niiden paikat tiedetään melko tarkkaan. Gorillojen luona ollaan tunti, ja sitten samat 15min-6 tuntia takaisin.

5.2.

Engagi Lodge, Bwindi Impenetrable Forest.

Rujo tie vajaasta kilometristä ylös 1500 metriin. Monin paikoin pelkkä raaka tienpohja. Isoja, karkeita kiviä. Yllättäviä kuoppia, joiden kohdalla autossa kaikki hypähtää ylös penkiltä ja rämähtää takaisin alas. Pölyä. Brighton etsii parasta ajoreittiä molemmilta puolilta tietä, siksakkia. Kun vastaan tulee auto joka tekee samaa, vaihto vasemmalle puolelle tietä tehdään vasta aivan viime hetkessä. Jos vastaan tulee vähintään kuorma-auton kokoinen ajoneuvo, sillä on isomman oikeudella lupa ajaa vaikka keskellä tietä; pienemmän on väistettävä puolittain penkan puolelle.

Henkilöautoja on hyvin vähän. Autoista leijonanosa on matkatoimistojen nelivetoja, joilla turisteja kuskataan nähtävyydestä toiseen. Kampalan seudulla liikkuu myös kimppataksibusseja.

Paikallisten asukkaiden ykköskulkuneuvo on omat jalat. Tien vartta kävelee ajoittain runsaastikin kaikenikäisiä ihmisiä. Matkalla pellolle tai kouluun, myymään tai ostamaan tavaraa markkinoilta, hakemaan muovikanisterilla vettä kylän kaivosta – mihin sitä nyt ihmiset ikinä keksivätkään asiaa tai ajanvietettä.

Moottoripyöriä on paljon, mutta nähtävästi suurin osa niistä on takseja. Minkä tahansa taajaman keskeisellä paikalla, heikkoa varjoa heittävän puun suojassa, nojailee tusinoittain nuoria miehiä pestyihin, omanlaisekseen tuunattuihin ajokkeihin, odotellen asiakkaita.

Sunnuntait erottaa siitä, että väellä on paremmat vaatteet, ollaanhan menossa messuun tai palaamassa sieltä. Naisilla on korkeat tukkalaitteet ja koreasta kankaasta tehdyt leningit, joissa on omintakeiset, äkkijyrkät hartialeikkaukset. Taksimotaristilla ei olekaan tarakalla asiakasta vaan tyttöystävä joka istuu sivuttain, tukka tiukassa asetelmassa, hymy herkässä.

Joitakin polkupyöriä on näkynyt. Bwindin seudun erikoisuus näyttää olevan puinen, omatekoinen, pyörän ja potkulaudan välimuoto. Isot raa’at banaanitertut näyttävän kulkevan sillä melko lailla kätevän näköisesti, vaikka värkin on pakko olla todella raskas ja oikukas käsiteltävä.

Moottoripyörän päälle voi viritellä mahtumaan ääretön kombinaatio ihmisiä ja tavaraa: kokonainen sohvakalusto, viisihenkinen perhe, kaksi miestä ja kaksi vuohta, ruumisarkku (luultavasti myös täytenä).

Filippiineiltä tuttuja sivuvaunullisia, kuomullisia pyöriä täällä ei ole näkynyt. En tiedä, miten kuljetus avopeleillä mahtaa toimia sadekaudella. Toisaalta, ei se sade silloinkaan taukoamatonta ole.

Uganda on tiehidasteiden luvattu maa. “There’s all too much of them”, Brighton huokaa kun taas kerran vaihtaa pienemmälle ja jarruttaa. Jokaisen kyläpahasenkin kohdalla on korkea töyssysarja sadan metrin välein.

Töyssyjäkin enemmän on vuohia. Mustia, valkoisia, mustavalkoisia, ruskeita, laikullisia, yksivärisiä. Pieniä ja hieman isompia. Täysin irrallaan, yhdestä jalasta kiinni narulla tienpenkalla tai ohjatussa laumassa matkalla kohti uusia laidunmaita. Paimen kuuluu yhä Ugandan ammattiluokitukseen. Olemme tähän mennessä nähneet 3667 vuohta, ensimmäiset jo Kampalassa.

Vaikuttavimpia maatilan elikoita mitä missään olen nähnyt on täkäläinen härkä. Sarvet ovat reilusti yli metriset, loivasti sisäänpäin kaartuvat. Awesome!

Ei ohi vilahtavaa taajamaa ilman Mobile Payment- ja Pork Joint -kioskeja; myyntitiskejä joille on pinottu näyttäviä pyramidiasetelmia tomaateista ja perunoista; maahan levitettyjä kankaita joilla kuivatetaan kahvia, teenlehtiä tai maissintähkiä; lukuisia myyjiä joiden ainoa artikkeli on banaani.

“Potassium, it is good for your health”, esitelmöi Brighton painokkaasti, katsoo peruutuspeiliin ja vahvistaa faktoja isoilla, hitailla käsiliikkeillä joihin kuuluu käden nosto sormet suorana kello kymmeneen, etusormen heristys, kämmenen avaus ja heti perään käden pudotus alas. Brightonin vasemmassa kädessä loistaa paksu kultainen vihkisormus ja löysästi ranteessa roikkuva, kullanvärinen rannekello.

47-vuotias, naimisissa, kaksi lasta, lintumies, pelaa futista. Churchill-matkatoimiston leivissä jo ties kuinka kauan, ja näin ollen tuttuja joka paikassa Kampalasta länteen. “He is my friend”, Brighton selittää kun on taas kerran heilauttanut kättä tervehdykseen. “Hello, my brother”, hän sanoo kun henkilö ei ole tuttu mutta voisi olla: hymytön hotelliportin avaaja, kansallispuiston virkailija hitaine askelineen ja ikuisine blanketteineen, bensa-aseman henkilökuntaa (BTW nelivedossa on kaksi 70 litran tankkia, “that’s why I like these cars. You just drive and drive and drive”).

Brighton pitää puhumisesta, isolla peellä. Ajoittain haukotuttaa, ja Kekkos-Suomi palaa mieleen. Ylikorrekteja ilmauksia, retorista toistoa, besser-wisserismiä. Pitää tietysti muistaa maan tapa; olen ymmärtänyt että Ugandassa ollaan varsin konservatiivisia. Sekin pitää muistaa, että puhuminen on Brightonin ässä, hänen assettinsa.

On aina mielenkiintoista seurata, miten hän rakentaa kohtaamistilanteita. Niihin kuuluu pitkähkö alustus, jossa vaihdetaan omaan ja perheen vointiin liittyvät kysymykset ja vastaukset. Usein kätellään, joskus myös halataan jos ollaan oikein hyviä tuttuja. Sitten naurahdellaan kevyesti samalla kun aletaan kaivamaan esiin transaktion välineitä kuten papereita, mutta korostetun hitaasti. Loppuun liittyy alun tapaisia toivotuksia, jotka jatkuvat niin kauan kuin ihmisääni kantaa moottorin äänen yli. Käsi jähmettyy heilautusasentoon avoimeen autonikkunaan.

Bwindin hieno pilvimetsä, Uganda ja sen gorillat jäävät huomenna taakse. Varhain aamulla auton nokka kohti Ruandan rajaa.

Ennen rajaa on kuitenkin edessä pysähdys. Matka kulkee Brightonin kotipaikan kautta, ja olemme sopineet että hän voi käydä tervehtimässä maanviljelijävanhempiaan sillä aikaa kun me syömme box lunchit läheisessä tourist hotellissa. “They are my friends. I’ll tell them that they take good care of you. You are the King and the Queen after all!” Brightonin vakiovitsi on esitellä meidät Suomen kuningasparina.

Ruandan puolella odottaa toinen matkan gorillakeikoista, tällä kertaa kahdessa kilometrissä. Bambumetsikköä enemmän kuin Bwindissä, sanovat. Yksi yö päälle ja sitten taas varhain aamulla autoon ja koko päivän ajo Ruandan halki, Nyungwen metsäalueelle etelään.

Rajan ylitys maitse Ugandasta Ruandaan jännittää pikkasen. Ollaan sitä sukupolvea joka on kokenut tiukkapipoista syyniä, tavaroiden epäluuloista penkomista, läpivalaisua, nestekieltoa, you name it. Tarinoita liikkuu siitä miten Afrikassa viranomaiset konfiskoivat kameroita ja muuta elektroniikkaa. Ruanda on lisäksi yksi niitä maita joissa yritetään lainsäädäntöteitse vähentää muovijätteen syntymistä ja mm. estää muovipussien ja -kassien maahantuonti. Ekologisia järkisyitä on, eikä siinä mitään. Mutta on muovia ja muovia. Tavaroita pitää voida kuivattaa ilmatiiveissä muovipusseissa silikonin avulla. Entä ei kai vaan yritetä lahjontaa? Edellinen Madagascarin matka on ikävästi mielessä, sillä siellä on vajottu näkyvään korruptioon; lentokentällä, maasta poistuessa, virkailija laittoi passin sivuun, madalsi ääntään ja kysyi onko meillä antaa dollareita. Piti esittää täysin naiivia ja suurin silmin sanoa että mitään rahaa ei valitettavasti ole. Surullisia asioita on leegio, ja kansakunnan rakenteiden romahtaminen köyhyyden ja poliittisen mielivallan vuoksi on yksi niistä.

Noh, tuskinpa mitään odottamatonta tapahtuu. Ruanda kävi alhaalla mutta on nykyään Keski-Afrikan mallimaita. Köyhyyttä on mutta halua edetä. Ugandankin maahantulomuodollisuudet Entebben lentokentällä olivat erittäin kevyet ja professionaalit. Viisumirahat tiskiin, sormenjälkien skannaus ja NEXT!

Pakataan tripodi ja kamerat ja kiikarit ja kännykät ja MiniGripit (ja pari pientä brandypulloa) matkalaukkuun, otetaan passit, viisumihakemukset ja taalat kauniiseen käteen ja mennään. “Let me talk to them”, sanoo Brighton.

11.2

Nyungwe Forest Lodge, Ruanda

Black-billed Turaco haukahtelee unettavasti. Lounaan jälkeinen torkkukytkin on päällä. Keskipäivän auringonpaiste on vaihtunut pilviseen, ja ukkonen kolistelee peräkylillä.

Aamupäivän retki oli vaativaa kävelyä jyrkillä rinteillä. Kulmaa oli välillä useita kymmeniä asteita. Vaikka kunto onkin tyydyttävä ja nilkka lähes terve taas, niin 2.5 kilometrin korkeudessa on pakko välillä pysähtyä läähättämään oikein tosissaan.

Eilen kävimme luonnonpuiston offiisissa varta vasten pyytämässä, että pääsisimme katsomaan Mona Monkey -suvun paikallista edustajaa joka tunnetaan nimellä Dent’s Monkey. Se ei kuulu puiston vakio-ohjelmistoon kuten simpanssit, mutta saimme vihjeen että niitä voisi olla lähettyvillä. Toimiston pomo, Mr. Alfonse, oli tiukan ja malttamattoman oloinen nuori mies, mutta kuitenkin yllättävän joustava. TripAdvisorin perusteella oletimme, että täällä ei normista juuri poiketa, mutta propsit puistolle.

Luonnonpuistoissa toimitaan kaikkialla samalla tavalla. Jäljittäjät, trackerit, lähtevät varhain aamulla etsimään apinoita. Koska niitä seurataan joka päivä iltaan asti, yöpymispaikka on melko hyvin selvillä. Sieltä he aloittavat aamulla. Luonto-oppaat, jotka vetävät turistiryhmiä, ovat trackereihin yhteydessä radiopuhelimien ja/tai kännyköiden avulla. Kun trackerit on yhytetty, kaikki alkavat seurata apinoiden liikkeitä. Kuvataan, kiikaroidaan, etsitään paikkoja lehvistön seasta josta ne näkyisivät parhaiten. Jos/kun lauma lähtee eteenpäin, sitä seurataan pitkin metsää välittämättä varsinaisesta polkuverkostosta. Kasvillisuudesta ja maanpinnan muodosta riippuen tämä osuus voi olla melko työlästä, kuten täällä tänään. Korkeuseroja on runsaasti, sillä koko Nyungwe on yhtä suurta, aaltoilevaa vuorijonoa. Maaperä rinteillä on pehmeän haurasta.

Nyungwe Forest on Afrikan viimeisiä laajoja vuoristosademetsiä. Ajoimme koko puiston halki kun tulimme tänne pohjoisen Volcanoes National Parkista. Aivan huikea metsä. Säätila vaihtelee äkisti, ja osa vuorista on usein pilvien peitossa. Tie on serpentiiniä ylös-alas-vasemmalle-oikealle, ja aina välillä mutkan takaa avautuu maisema joka alkaa kuristaa kurkkua.

Lodgen huoneessa numero 4 on kehystettynä kolme mustavalkoista valokuvaa. Kaikissa esiintyy tutsi-heimon jäsen. Minun lapsuudessani heistä käytettiin nimitystä watussi.

Vanhin (retusoitu) kuva on 1800-luvun puolivälistä. Siinä Kigeri IV Rwabugili, silloinen Ruandan kuningaskunnan hallitsija, istuu sivuttain kuvaajaan, päässään tyylikäs sulkapäähine josta roikkuu helmin koristeltuja nyörejä. Hieno profiilitutkielma miehestä, josta Wikipedia tietää kertoa, että hän oli ensimmäinen ruandalainen kuningas joka tapasi eurooppalaisia.

Kaksi muuta valokuvaa kertovat siitä, mistä watussi-tutsit tulivat aikanaan kuuluisiksi: sotaisuudesta ja pituudesta.

Jousta jännittää atleettinen mies. Hauiksen ympäri kiedottu nauha on kireällä, ranteissa ja kaulassa rivi koruja. Taustalla ruohosavannia ja muutama epätarkaksi jäävä ihmishahmo.

Korkeushyppääjä on juuri ylittämässä – tai pudottamassa – riman. Sisäjalantyylillä, ehkä. Olisikohan riman korkeus yli kaksi metriä? Telineen vieressä seisoo afrikkalaisittain puettu pariskunta valvomassa suoritusta, jonkin matkan päässä istuu rivi ihmisiä. Heidän kasvojaan ei erota, mutta vaikuttaa siltä että he muodostavat yleisön. Nyt ei olla millään eurooppalaisella stadionilla.

Tutsien arvioidaan harrastaneen korkeushyppyä enemmänkin näytösmielessä kuin kilpaillakseen. Hyppytyylin piti olla sellainen että sillä päätyi jaloilleen, koska alla oli kova maa. Ponnahdusalustana toimi termiittikeko.

Pitkillä automatkoilla tulee katseltua ihmisiä. Minun silmiini väki ei ole Ruandassa sillä tavalla erikoispitkää kuin hollantilaiset nykyään ovat, mutta toki joitakin kaksimetrisiä henkilöitä on tullut vastaan. Niin kuin tulee Etelä-Esplanadillakin.

Tutsit ovat Ruandassa vähemmistönä, enemmistö on hutuja.

Kuninkaista puheen ollen, lodgen Tea Loungessa on joitakin valokuvakirjoja. Yksi niistä on Kings of Africa (Daniel Lainé). Seuraavan linkin takaa löytyy muutama esimerkki teksteineen:
http://twistedsifter.com/2012/07/kings-of-africa-portraits-by-daniel-laine/ Herkullisia henkilökuvia. Asetelmia tietysti, viimosen päälle, mutta sopii teemaan. Kuninkailla on parasta olla huumorintajua, olot kun ovat mitä ovat. Sitä en tiennyt, että kuninkaallisilla on edelleen seremoniallinen asema ja että heitä on (oli) näinkin iso joukko vielä elossa, mukana valkoihoisiakin.

Teetä.

Kun oli ajettu vain muutama tunti Ugandan pääkaupungista Kampalasta länteen ja noustu yli kilometriin, Kasesen kaupungin paikkeilla – niin jo alkoivat teeviljelmät. Horisontista horisonttiin kumpuilevassa maisemassa pelkkää vaaleanvihreää, metrin korkuista, tiheään kasvavaa teepensasta. “Mainly exported to Europe”, Brighton selittää. Pensaikkoa lyhennetään mekaanisesti mutta itse teelehdet poimitaan käsin. Uutta lehteä pukkaa viikottain. “Plantations give a lot of jobs, and one tea factory can occupy a thousand workers.”

Nyungwe Forest Lodge rakennettiin 2011 keskelle valtion omistamaa teeplantaasia, Gisakura Tea Estate’a. Alue oli ennen osa Nyungwen metsää, sen tasaisempaa osaa. Kansallispuiston luonto-opas puhuu suoraan:”They cut the trees, shot the Mountain Elephants that liked to stay there, and planted tea. And that was the end of the elephants here.”

Rewind viikko taaksepäin.

Rajan ylitys Ugandasta Ruandaan kesti puolitoista tuntia. Puoli tuntia Ugandan puolella, loput Ruandan. Ugandassa oli kahden luukun systeemi (jonka tarkoitus ei ihan käynyt selväksi), Ruandassa yhden.

Ruandan rajan ‘Entry’-puolen jonotus oli kokemus sinänsä. Ihan näin härskiä etuilua tai sen yritystä en muista kokeneeni, vaikka eivät suomalaisetkaan häävejä jonottajia ole. Laji vaikutti olevan erityisesti naisten suosiossa. Jatkuvasti joku yritti tunkea edelle, vielä tiskilläkin. Peukaloskannaus Hamster IV -laitteella, naamakuva Logitechin webbikameralla, kahdesta viisumista 60 taalaa yhteensä ja siinä se.

Autoa ja matkatavaroita ei tsekattu ollenkaan. “They know me, and they know I wouldn’t do any harm to my brothers. I told them you are my clients, and that in the suitcases you have only clothes.”

12.2

Retrospektiiviä:

Mountain Gorilla View Lodge, Volcanoes NP, Ruanda

Puistossa on 19 ihmisiin totutettua (habituation) gorillaryhmää, joista 9 on varattu tutkimukselle. Näistä kaksi on varalla siltä varalta, että jokin turistikäyttöön tarkoitettu ryhmä ei löydykään.

Habituation toteutetaan niin että apinat näkevät ihmisiä joka päivä. Kahdessa vuodessa totutus on sillä tolalla, etteivät apinat säntää karkuun kun kuulevat ihmisten lähestyvän. Ei luontoturismia ja tasaista tulonlähdettä täällä ilman habituation-prosessia; eläinten muistissa on jälki joka kertoo että iso kahdella jalalla kävelevä otus tappaa.

Meille ja kuudelle amerikkalaiselle allokoitu ryhmä oli isohko, yli 20 yksilöä. Johtajauros silverback, puolisenkymmentä naarasta, loput eri-ikäisiä nuoria ja babyja.

Ryhmän historiassa on ollut draamaa (varmaan kaikkien ryhmien on, ei sen puoleen).

Entinen johtaja, silverback, kuoli mutta adjutantti, blackback, ei osannutkaan ottaa ryhmää haltuunsa. Ulkopuolinen uros tuli ja otti vallan. Aluksi osa naaraista ei hyväksynyt sitä, murjottivat ja olivat eri mieltä. Leppyivät aikanaan, ja lauman naarasmäärä kasvoi kun uros voitti niitä muualta. Blackback yritti paluuta 2000-luvun lopulla mutta hävisi, menetti tappelussa näkönsä ja kuoli jonkin ajan kuluttua.

Kello on aamukahdeksan huitteilla. Hentoa sadetta, mikä toivon mukaan kuivahtaa aamupäivän aikana. Onhan kuiva kausi.

Allons-y !

Perunapellon laitaa reilu puoli tuntia kunnes saavutetaav puiston reuna.

Mutaa, runsaasti ja jatkuvasti. Polku on puhveleiden käyttämä, mistä merkkinä isoja, tuoreita kirkkaanvihreitä läjiä. Bambumetsää.

Pari tuntia tallustelua ennen kuin trackerit tavataan. Puoli tuntia lisää, ja on aika valmistautua kohtaamaan sukulaislaji.

Gorillojen luo ei saa viedä kättä pidempää – ehkä siksi että paikalliset asukkaat hätistelevät villieläimiä pois maatilkuiltaan kepeillä – eikä heidän läsnäollessaan syödä eikä juoda, ettei vaan levitetä mitään tauteja.

Reput ja kävelykepit jätetään kantajien luo. Edessä ja takana kiväärimies – elefanttien varalta – seuraavana trackerit, sitten opas ja me muut.

Yksinäinen naaras istuu buddhalaisessa asennossa avoimella rinteellä, taustalla painii pari nuorta. Pikkuvanhan näköisiä, turkin musta jäykkä karva sojottaa kuin Seitsemällä veljeksellä.

Silverback astuu näyttämölle. Kiipeää saman tien ja yllättävän ketterästi bamburyteikön latvaan. Yhtä bambun vartta pitkin temppu ei onnistu, niitä pitää kahmaista iso kourallinen.

Liikutaan eteenpäin, aukiolle, jossa kasvaa nokkosia ja muuta vihreää mitä gorillat syövät. Useita naaraita ruokailemassa, yhdellä baby ratsastamassa selässä.

Meihin ei juuri kiinnitetä huomiota. Alta kulmien vilkaisuja, selän kääntämistä.

Nokkoset pistelevät makeasti polven yläpuolelle, ohuiden housujen läpi. Sitten penskavuosien en muista juuri ottaneeni kontaktia nokkosiin. Tuntemus säilyi seuraavaan aamuun asti.

Turisteille suunnatuissa ohjeissa kehotettiin ottamaan hanskat mukaan nokkosten varalta. Jenkit olivat totelleet ja vetivät jo lähdössä puutarhahanskat käteen. Kaliforniasta kotoisin olevat, eläkeikäiset pariskunnat olivat kovasti huolissaan ja kyselivät toistamiseen:”Is THAT a nettle?” Siellä päin ei nokkosia kasva.

Ugandan puolella, Bwindissä, gorillaretkueessa oli kolme brittiä. Kun opas esitteli nokkoskasvia, yksi heistä sanoi:” We eat those back home.” Me nyökyttelimme, johon hän jatkoi:”Actually we have an annual nettle-eating contest in Devon. The trick is to roll the leaves so that the sticking side is left inside.” Britit!

Aina kun ollaan lähellä aikuisia gorilloja, opas ja trackerit urahtelevat kakistelemalla kurkkua. Ääntely opetettiin meillekin aamulla, briefing-istunnossa. Ilmeisesti sillä tahdotaan sanoa että “eipä tässä muuta kuin ohikulkumatkalla vaan, ilman valtapyrkimyksiä.”

Meille kerrottiin myös, että jos silverback lyö rintaansa ja näyttää hampaitaan, se ei ole hyvällä tuulella. Pelkoa ei kuitenkaan pidä näyttää eikä juosta pois; peräännytään rauhallisesti ja istahdetaan tarvittaessa maahan. Jos hampaita ei näy, kyse on gorillojen välisestä kommunikaatiosta tai muusta harmittomasta näytöksestä.

Rauhallista ruokailua ja mehevää piereskelyä, joka kikatuttaa jenkkejä armottomasti joka kerta.

Amerikkalaiset ottavat taukoamatta ryhmäkuvia ja meitsieitä gorillat taustalla.

Erikoisin kuvaussessio tällä matkalla oli Ugandan Kibalessa, jossa tehtiin koko päivän matka katsomaan habituoituja simpansseja. Eräs naisturisti otti itestään ja apinoista kuvia iPadilla. Meni kielloista huolimatta oikein lähelle eläimiä ja marmatti miehelleen kun ei tahtonut saada kunnon kuvia.

Tunti on täynnä, mutainen paluumatka edessä.

Tämä gorillaryhmä oli tasapainoisen oloinen. Ei ärhentelyä, ei rintaan kumauttamisia. Valtasuhteet olivat reilassa. Opas oli asiantunteva mutta napakka turistiryhmän johtajauros. Ihmisten kaitseminen tällaisissa tilanteissa vaatii kanttia. Bwindissä oltiin minusta turhan löperöitä, trackerit oikein kehottivat menemään lähemmäs kuvaamaan, ehkä isompien juomarahojen toivossa.

Osin huonosta katselumoraalista johtuen se pienehkö gorillaryhmä, joka siellä tavattiin, oli levoton. Tupattiin jatkuvasti liian lähelle. Tosin ryhmä oli myös vaiheessa: irtautunut vastikään isommasta ryhmästä, ja johtaja oli asemastaan epävarma blackback. Se hyökkäsi kohti useita kertoja, yritti haroa nilkkoja. Useampi meistä turisteista pyllähti maahan, yleensä hän jolla oli paras kuvauspaikka.

Bwindin gorillahistoria kertoo parista varsinaisesta turvallisuuspoikkeamasta.

Toisessa gorilla oli retuuttanut naisturistia nilkasta muutaman metrin. Toisessa turisti oli käyttänyt salamaa joka on no-no. Gorilla oli napannut kameran pois ja istunut kuvaajan päälle.

Näitä tyyppejä pitäisi saada salamapoliiseiksi kaikkiin luonnonpuistoihin.

Nyt kun on nähnyt kaikki ihmisapinat, on pienen reflektoinnin paikka.

Simpansseilla näyttäisi olevan samanlaisia huonoja ominaisuuksia kuin ihmiselläkin. Lyhyt pinna. Kiljumista ja huutoa kurkku suorana, ajoittaista lihan metsästystä.

Gibbonit ovat poikkevia tyyppejä. Supersuoriutujia liikkumisessaan, hämmästyttäviä vokalisteja. E-rit-täin kaukainen sukulainen ainakin minulle.

Gorillojen jäyhänpehmeästä olemuksesta ei voi olla pitämättä. Voimaa on muttei sillä hössötetä.

Oranki on joukon zen-filosofi. Paljolta murheelta olisi säästytty, jos ihmisessä olisi reilusti enemmän orankia kuin simpanssia.

14.2

Bye-bye, Rwanda, and hello again soon (which means we need to buy another visa) Uganda!

Return flight goes via Entebbe where we need to spend 1,5 days. Which is probably just fine because now we have some time to get a glimpse of Lake Victoria, the largest tropical lake in the world, according to some measurements and scales.

15.2

Karibu Guesthouse, Entebbe, Uganda

Kadehdin tätä nuorta uusiseelantilais-korsikalaista paria, joka omistaa tällaisen pienen keitaan lähellä Victoria-järven rantaa, vartin ajomatkan päässä lentokentältä. Avattu 2012.

Talossa on vaikutteita epämääräisestä suunnasta. Maureja, pohjois-Afrikkaa, Espanjaa, Välimerta. Ilmeisesti jokin huonoon kuntoon päässyt siirtomaa-ajan herrasväen residenssi. Uusien omistajien hienovaraisesti uudistama. Viereen on noussut kolmen huoneen lisärakennus, joka noudattelee samaa tyyliä. Simppeliä mutta eleganttia.

Tuskin tänne mikään helppo on asettua ja saada hommat rullaamaan. Henkilökuntaa on 20, tontti on aidattu, aidan päällä on piikkilankaa, ikkunoissa on takorautaiset kalterit, ovimies asuu portin pielessä ja kolme koiraa vartioi minkä koiranelämältään ehtii.

Silti, on tämä varmasti ollut hyvä sijoitus, jos bisnespuolta ajattelee.

On reissattu neljä viikkoa ympäri nyppyläisiä maita ja pölyisiä mantuja – ja suurin tihentymä tropiikin ällistyttäviä lintuja löytyy täältä. Sellaista se on.

Viimeiset tunnit Afrikan kamaralla. Koditon olo, kun majapaikan päivähuone piti luovuttaa klo 17 ja taksi kentälle tulee vasta klo 22.

Loput kamasta pakattiin matkalaukkuihin varastohuoneen lämmössä, hyttysten säestämänä. Pääsin juuri kehumasta matkan hyttysettömyyttä, mutta kun näki RwandAirin koneesta Victoria-järven umpeenkasvaneet rannat, aavisti että täällä asiat ovat toisin.

30 astetta, pimeää, gin&tonicit ravintolan terassilla. Kukaan ei tänä iltana syö illallista. Yövartija kävelee ohi. Respassa kuunnellaan Neil Youngia. Gekot vispaavat häntää seinällä lampun luona.

Kuten Riitalle juuri kirjoitin, Ugandassakin harrastetaan saunomista. Emme testanneet mutta tutustuimme muuten.

Puulauteet, kiuas puulämmitteinen – tulipesä on tosin saunan ulkopuolella eli henkilökuntalämmitteinen – mutta kivien sijasta hiekkaa. Kuulemma noin 60 asteeseen lämmitetään.

Directions of streets in Helsinki

A Shiny app that shows the orientation of the streets of Helsinki by district, and of the whole city. Data comes from Register of public areas in the City of Helsinki.

The whole exercise might seem a little silly (and probably is too) but if anything, it made me realize e.g. how the district of Viikki looks like a galloping horse when you look at its streets from this perspective.

Having done that, I used the Python library OSMnx to plot polar histograms. Here is a notebook where I tell how it went, and why Pasila is not where it should be.

#minätutkin

In October 2021, Finnish academic Twitter was active with the hashtag #minätutkin, My/I research. I wrote a guest posting to the rOpenGov blog (in Finnish) how I categorized these tweets by field with the help of the automatic keywording provided by Finto AI.

The image shows the proportion of the different fields by day.

A year later, the hashtag was popular again, so I re-ran the experiment and tweeted about it on September 11th.

The R code is on GitHub.

Aaltodocbot

Although I don’t belong to Aalto University staff any longer, I still maintain the Twitter bot FromA! that saw daylight in January 2015. It posts links to articles, dissertations, reports et al. published in the Aalto University publication archive https://aaltodoc.aalto.fi

The posting cycle is slightly random at the moment because I still haven’t built it on GitHub Actions, which is the plan. On my private Windows 10 laptop, scheduling proved to be oddly hazardous with Task Scheduler so I had to deactivate it and run the bot manually every now and then.

If you are interested in the bot code, it is on GitHub.