Alepa-pyöräilystä on kulunut pari kuukautta, joten lyhyt reportaasi lienee paikallaan.
Heti alkuun on mainittava, että omakin fillari kyllä löytyy, mutta monen vuoden joutenolon jäljiltä se on huonossa kunnossa. Varastossa muun romun alla. Viimeisestä täysremontista Mellunmäen pyörähuollossa on ainakin viisi vuotta ellei enemmän. Tämän Käsillä Olevan Tilanteen takia olen käyttänyt metroa tosi harvoin, bussissa en ole istunut puoleen vuoteen. Keväisen jalkaepisodin jälkeen olen kävellyt huomattavan paljon vähemmän kuin sitä ennen; työterveyslääkärin tuomio oli, että yhtämittaisen kävelylenkin maksimipituus on minun ikäluokassani 4 km. En toki usko kaikkea mitä sanotaan, mutta mikäpä ettei välillä voi liikuskella muullakin tavoin kuin kahdella jalalla. Citypyörät oli muutenkin tsekattava, onhan kyse ilmiöstä.
Siinä syy, sitten seurauksista.
Yleisarvosana 8+. Pyörä on ihan ajettava (kolme vaihdetta, käsijarrut ja etulamppu), satulan korkeutta on helppo säätää, pyörien saatavuus on hyvä, pahoja teknisiä ongelmia on ollut harvoin, ilkivaltaa vielä harvemmin, 30 euroa puolesta vuodesta ei ole mitään. Pyöräilykulttuuri on stadissa ihan ok silloin kun sitä katsoo satulasta. Jalankulkijana olisi pari sanaa sanottavana, mutta ei mennä nyt siihen.
Täyttä kymppiä ei silti voi antaa.
Pyörä on tanakka mutta myös aika kolho. Varsinkin muovinen kori edessä rämisee pahasti, jos ja kun tiessä on pomppua tai asfaltissa saumoja. Samasta syystä koriin voi harvoin laittaa mitään tavaraa. Muutaman kerran olen erehtynyt pitämään korissa kauppareissun jäljiltä banaaneja ja omenia, kun selkäreppuun ei ole mahtunut. Huono idea. Jo muutaman tunnin sisään hedelmissä alkaa olla tummia läiskiä. Kassin saa kyllä joten kuten pysymään paikallaan kiitos pyörään integroidun venyvän kaapelin, mutta sitä huolimatta kassi on koko ajan hilkulla singahtaa avaruuteen.
Tanakkuus on myös painon funktio. Pyörää ei toki ole tarkoitus kanniskella, mutta pariin otteeseen sitä on joutunut heivaamaan yli esteiden. Hankalin tapaus oli Bulevardin alussa.
Olin kiertänyt Kaivopuiston, ja tuli mieleen käydä katsomassa EU:n kemikaaliviraston uutta pytinkiä Telakkarannassa. Näyttävähän se. En tullut ajatelleeksi, että Telakkakatu on melko totaalisen katutyön kourissa aina Hietalahden torille asti, mukaan lukien neljän kadun risteys torin nurkalla. Eikä siinä mitään, olenhan asunut Helsingissä tarpeeksi kauan tietääkseni, että kesän tunnistaa katutyön tuoksuista. Kun kadulle asennetaan raiteita eikä niiden ympärillä ole vielä mitään materiaa tilkkeenä, raiteet ovat kuitenkin yllättävän korkealla. Tuommoiset arviolta 50 senttiä maanpinnasta. Alepapyörän nostaminen niiden yli oli to-del-la työlästä. Pyörä ei näytä raskaalta, mutta on. Rungosta ei myöskään saa kunnon otetta, tai sitten olen vaan tumpelo. Välillä olin jäädä ihan oikeasti jumiin: pyörät olivat eri puolilla raiteita, runko lepäsi raiteen päällä. Helsinkiläinen kynäniska puunhalaaja oli vaikeuksissa! Eikö ollut merkityä reittiä kevyelle likenteelle? Varmasti, mutta oli myös viikonloppu, katutyöt keskeytyksissä, maailma avoinna tehdä ihan mitä huvittaa – joten menin suorinta tietä. Virhe!
Heikoin lenkki pyöräpalvelussa vaikuttaa olevan pyöräasemien lukitusmekanismi. Se on piilossa kapeassa kourussa, johon etupyörä tuupataan. Virhe manifestoituu siten, että pyörää ei joko saa palautettua tai sitä ei saa irti asemasta. Ja koska mekanismi reistailee, käyttäjät (ml. minä) yritävät saada sen toimimaan väkisin eli tökitään, tuupitaan, raastetaan yms. jolloin puolimekaaninen systeemi menee entistäkin huonompaan kuntoon. En osaa sanoa, miten huolto toimii tältä osin. Ja erityisesti Näinä Aikoina.
Kerran olen soittanut asiakaspalveluun. Pyörä ei irronnut, mutta järjestelmä päätteli, että olin lähtenyt ajamaan. Kun yritin palautusta, lukitusvirhe. Klassinen limbo. Pyörä on palautettava siten, että näytölle ilmestyy teksti OK ja varmuudeksi tulee vielä tasainen PlIP-ääni. Ellei (PIIP PIIP PIIP), laskuri ei pysähdy. Puolen tunnin kuluttua alkaa juosta lisälaskutus: euro per jokainen alkava puoli tuntia. Ellei palautusta kuulu viiteen tuntiin, tililtä lähtee 80 euron sakkomaksu.
Asiakaspalvelu vastasi heti, ymmärsi ongelman (“itse asiassa koko tuo asema on tällä hetkellä poissa käytöstä”), lupasi nollata laskurin ja lähettää huollon paikalle.
Ajoittain lukitusongelma on niin laajalle levinnyt ja sitkeää sorttia, että luovutan helpolla ja palautan pyörän asemalle mutta en varsinaiseen slottiin. Tämä on ihan validi tapa toimia, vaikkakin tarkoitettu tilanteisiin, jossa kaikki slotit ovat täynnä.
Kännykästä voi tsekata, mikä on asemien täyttöaste. Olen oppinut sen, että jos paikalla on vain yksi pyörä, se tarkoittaa melko varmasti sitä, että sekin on poissa pelistä.
Olin ajanut Alepalla useamman viikon kunnes äkkäsin, että pyörää on kahta sorttia. Toisen näytössä on englanninkielinen ohjetekstitys ja lisäksi näyttö pysyy jatkuvasti päällä. Kertoo nopeuden ja ajoajan. Brilliant! Toisen pyörätyypin näyttö pysyy blankkona kunnes tullaan asemalle. Ajan kulumisesta on siis huolehdittava itse. Jälkimmäistä tyyppiä vaikuttaisi olevan enemmän ainakin nillä main missä liikun. En edelleenkään erota näitä ulkonäöstä. Ehkä eroa ei edes ole, vain käyttis on eri.
Pyöräasemakarttaa vilkaisemalla voi saada sen käsityksen, että verkosto kattaa valtaosan pääkaupunkiseutua. Tämä on osin harhaa. Ymmärsin vasta asiakkaana, mikä cityfillareiden idea on (yksi niistä). Se on tarjota tapa liikkua alueella, missä on kauppoja. Puolen tunnin aikaslotti kertoo samaa. Olet kuluttaja, joka pyöräilee. Kun haluaa pidemmälle, sinne minne lähimaksujen piippaus ei enää kuulu, niin toki Alepalla pääsee, mutta lisämaksua alkaa kerääntyä.
ldässä Vuosaaaren silta on toistaiseksi fillaripalvelun demarkaatiolinja, viimeinen asema on Puotilantiellä. [30.5.2025: Vuosaari on nyt mukana.]
Hienoinen pettymys oli sekin, etten saakaan omaa pyöräilydataani muuten kuin riipimällä sen tilini webisivulta. Ei mikään suuri työ mutta pieni riesa kuitenkin. Dataa tulee kyllä yleiseen jakoon vuosittain mutta muodossa, josta on poistettu yhteys pyöräilijään, luonnollisesti.
Pyöräasema vuonna 2018. Paikka epävarma, olisikohan Herttoniemeä?
Tullessa Finnair lennätti Göteborgin yli, ja onneksi oli pilvetöntä.
Kaupungista erottuu yksi rakennus ylitse muiden. Se on upouusi Karlatornet, joka ohitti jo rakentamisen aikana Malmön Turning Torson ja on nyt valmiina 56 yksikköä korkeampi, 246 metriä. Pohjoismaiden ennätys aika selvällä marginaalilla.
Kun tornilta lähtee seuraamaan Göta-jokea länteen kohti merta, tullaan pian Stena Line -varustamon Saksan linjojen satamaan. Siellä näyttäisi olevan ainakin yksi iso laiva laiturissa, ellei useampia.
Osterinheiton päässä Stenasta, vastarannalla, ennen Älvsborgsbron riippusiltaa, erottuu kulmikas punasävyinen rakennelma. Se on entisen Eriksbergs Mekaniska Verkstads AB:n telakan bockkran, pukkinosturi, vuodelta 1969. Suojeltu muistomerkki. Vaikuttava näky jo lentokoneestakin. Jos pikkasen pyöristetään faktoja, niin nosturin alle mahtuu Eduskuntatalo, johon on pultattu Stadionin torni.
Älvsborgsbrolta kohti pohjoista valuu Hisingledenin valtaväylä. Ennen pitkää siitä erkanee länteen asianmukaisesti nimetty Oljevägen. Pyöreiden säiliöiden rivistö kielii siitä, että öljysatama ei ole kaukana. Laajemmassa valokuvassa satama erottuu erikoisena mereen työntyvänä kapeana laiturina, jonka ohi on juuri liukunut jokin isompi alus. Laiturin päässä taitaa olla tankkeri purkamassa lastia.
Seuraavaksi Hisingledenistä eroaa lännen suuntaan Torslandavägen. Se vie Volvon (ja Polestarin) tehtaille Torslandaan. Kuvan vasen yläkulma onkin lähes pelkkää lättänää, vaalea teollisuusrakennusta.
Göteborgin satama on iso. Se ulottuu Älvsborgsbrolta länteen Göta-joen suulle asti. Tarkkaan ottaen joen pohjoisranta on Hisingen-nimisen saaren eteläreuna. Hisingen on pinta-alaltaan Ruotsin viidenneksi suurin saari, river island, Göta-joen rajaama maa-alue.
Miten paljon Göteborgin ympäristössä onkaan vihreää! Luonnonpuistoja on joka suunnalla, ja lisäksi Kattegatin iso saaristo. Ei hassumpi paikka.
Supermarket-skene Madeiralla on kahden kauppa, meidän tapauksessamme myös kirjaimellisesti. Manner-Portugalissakin isot Continente ja Pinco Doce ovat keskustassa lähellä toisiaan. Niiden väliin on viisaasti asemoitunut pieni vihannes- ja hedelmämyymälä. Nämä kolme riittävät mainiosti.
Vuoden 2022 joulukuun jälkeen marketeissa on alkanut tapahtua kummia. Itsepalvelu on tullut taloon. Pinco Docessa on vielä palvelutiskit lihalle ja kalalle, mutta leipomotuotteet ovat nyt omissa ulosvedettävissä laareissaan, joita täytetään jatkuvasti toiselta puolelta lämpimäisillä. Automaatista on tarkoitus tulostaa pussin kylkeen hintatarra: ensin valitaan oikea tuote ja sitten sen lukumäärä. Hedelmille ja vihanneksille on omat masiinansa, joissa on lisäksi vaaka.
Continente on kilpailijaansa huomattavasti pidemmällä automaatiossa. Yhtään palvelutiskiä ei enää ole ja itsepalvelukassojen suhde perinteisiin on 5:1, kun Pinco Docessa suhde on vielä 1:1.
Olen seurannut automaattien käyttöä. Moni asiakas luovuttaa. Kovin moni ei edes yritä. Koska keski-ikä on asiakaskunnassa useimmiten yli 50, on paha sanoa miten paikallinen nuoriso pärjää. En silti menisi heiluttamaan user error -korttia, koska käyttöliittymäsuunnittelu on jäänyt kesken. Kun tarjolla on kaksi tapaa edetä, tuotenumeron syöttö kenttään tai tuotteen valinta kuvan perusteella, ollaan jo vaarallisilla vesillä. Seuraava karikko odottaa jo, kummassakin. Tuotteen numeroa ei ole tajuttu katsoa tuotteen vierestä tai tuotetta ei löydä kuvien perusteella. Valokuvaajaa ei voi syyttää, sillä eihän eri sämpylätyypit ja perunalajikkeet nyt oikeasti ole kovin eri näköisiä omassa sarjassaan vaikka mitä tekisi.
En ole ennen tullut ajatelleeksi, miten toimiva on Suomen markettien itsepalveluvaaka, jossa on pelkät numeronäppäimet. Olisi kiva tietää, harkittiinko täällä edes sellaista mahdollisuutta. Helsingissä on kyllä siellä täällä myös “ensin tuote sitten lkm”-tarratulostimia leipomotuotteille, mutta niissä onkin heti kynnystä. Saletisti myös paljon väärinkäyttöä, vahingossa tai tahallaan. Minulle saa selittää, miksi omenat hinnoitellaan painon mukaan mutta sämpylät ei.
Toistaiseksi itsepalvelu on täällä kuitenkin vain suositus. Jos vempaimia ei halua tai osaa käyttää, kummankin marketin ihmiskassa huolehtii hinnoittelusta omalta kosketusnäytöltään. Itsepalvelukassojen luona päivystää henkilökuntaa sielläkin.
Täkäläiset vanhukset eivät ikinä tule siirtymään automaattimaailmaan. Niin kauan kun jalat kantavat, he haluavat päivittäisen keskustelutuokionsa sekä kala- että lihatiskin ääressä. Nopeus ei ole mikään hyve, päin vastoin. On panostettava ajankäytön kestoon ja sisältöön. Painokasta, ilmeikästä kommunikaatiota. Kassakin on tuttu ihminen ja hänen kanssaan jutustellaan vielä lähtiessä niitä näitä. Yksikään kassa ei millään lailla hoputa.
Itsepalvelubuumi saattaa johtua siitä, että Lidl tekee maihinnousua saarelle. Kaikki toistaiseksi suunnitelmissa olevat tontit ovat keskustan ulkopuolella, automatkan päässä, joten meidän tapaisille vierailijoille niillä ei ole käyttöä, autoileville funchalilaisille sen sijaan hyvinkin.
Quinta de Santa Luziasta on kiva seurata alapuolella näkyvän Funchalin henkilöliikennesataman touhua. Laivat vaihtuvat 1-2 vuorokauden välein. Valtaosa on risteilyllä Kanarian saarilta ja -lle.
Kahden viikon Madeiran matkan aikana nähtiin noin tusina eri laivaa. Laitetaanpa pakettiin.
Risteilyfirmat suuntaavat tämän seudun Euroopan markkinointiaan pääasiassa kahteen maahan: Saksaan ja Englantiin.
Saksassa kilpailu käydään yritysten TUI Cruises ja AIDA Cruises välillä.
TUI on saksalaisen matkatoimisto TUI AG:n ja amerikkalaisen risteilyoperaattori Royal Caribbean Groupin yhteisyritys, perustettu 2007. Saksalaisuus on laivoilla niin tarkkaan harkittua, että niin ruoka, viihde kuin palvelutkin ovat tailored for German tastes. Palvelun kieli on saksa. Tosin, kuten huolestuneille, saksaa osaamattomille kysyjille TripAdvisorissa vakuutetaan, aasialaistaustainen henkilökunta osaa kyllä englantiakin.
TUI:n niskaan hengittä AIDA Cruises. Kuumasti hengittääkin, sillä omistaja, Carnival Corporation & plc, on maailman suurin risteilyjä järjestävä yritys, brittiläis-amerikkalainen. Konserni pääsi Suomessakin otsikoihin vuonna 2012, kun yrityksen laiva Costa Concordia ajoi karille Välimerellä. Kallistuneesta laivasta saatin näyttäviä valokuvia, mutta katastrofihan se oli. Kapteeni on ollut vankilassa vuodesta 2017 lähtien. Tuomion mukaan hänellä on 16 vuotta aikaa miettiä, mitä tuli tehtyä.
Phoenix Cruises on sekin saksalainen, mutta kahta edellistä huomattavasti pienempi yritys.
TUI:n laivoista ovat vierailleet Mein Schiff 5 ja 7 sekä Marella Discovery 2. Marella Explorer -aluksella on silläkin TUI-kytkös, vaikka risteilijä kulkee Marella Cruises -firman nimissä. Firmaa operoi kuitenkin TUI UK.
AIDA-laivoja on näkynyt nimistönhuoltajan painajaiset AIDAcosma, AIDAmar ja AIDAblu. Niiden kaikkien keulaa somistaa sama maalaus: isot punahuulet ja jättimäiset, kajalilla reunustetut silmät. Koristelun on ilmeisesti tarkoitus viedä ajatukset muinaiseen Egyptiin. AlDA:n omistajakonsernin muista laivoista on satamassa piipahtanut Cunardin operoima Queen Victoria.
Phoenixilta on satamassa käynyt vain Amera.
Englantilaisia risteilymatkustajia kuljettavat pääasiassa P & O Cruises ja SAGA Cruises. Kuinka ollakaan, P & O kuuluu sekin em. jättimäiseen Carnival Corporation -perheeseen. Pääkonttori Southamptonissa, perinteikkäässä satamakaupungissa. Firma vaikuttaa olevan jonkinlaisessa käymistilassa, sillä Australian sisaryritys lopettaa toimintansa ensi vuoden alussa. SAGAn kotipaikka taas on Folkestone Englannin kanaalin laidalla, Doverin eteläpuolella. Saga Cruises exclusively markets to and operates for people aged 50 and over, tietävät lähteet kertoa.
Ventura, Azura ja lona ovat P & O:n laivoja. SAGAlta on käynyt vain Spirit of Discovery, jonka ristimme uudestaan nimelle Löydetyt Viinakset.
SAGAlle tuli pahasti takkiin vuonna 2019, kun matkanjärjestäjä Thomas Cook Group meni yllättäen konkurssiin. Aamuyöstä 23. syyskuuta tiedotettiin, että firma had entered liquidation and eased operations with immediate effect. Yli 600 000 turistia oli äkkiä ikuisella lomalla ilman paluulentoa kotiin, noin kolmasosa heistä englantilaisia. Suomalaisiakin turisteja jäi runsaasti nalkkiin. Firman englanninkielinen Wikipedia-sivu on lukemisen arvoinen, siellä on eeppinen kuvaus siitä, miten tilanne kehittyi ja mites sitten kävikään.
Edellisten risteilyfirmojen joukossa eräänlainen odd bird on MSC Cruises, jonka Opera-alus viivähti satamassa. Suuryritysten omistusjärjestelyt ovat tunnetusti ja tarkoituksella mutkikkaat. Tämän risteilyfirman takaa löytyy yllättäen vain yksi perhe, italialainen Aponte. Firma tosin on rekisteröity Sveitsiin. Sekin on yllättävää, että MSC (Mediterranean Shipping Company) on lähteiden mukaan maailman suurin kontteja meritse kuljettava yritys, hallitsee 20% alan markkinoista. Merikapteeni Gianluigi Aponte osti ensimmäisen laivansa vuonna 1970 ja alkoi liikennöidä Välimeren ja Somalian välillä. Hän oli ajan hermolla. Vuoden 1970 lokakuussa Somaliassa tehtiin sotilasvallankaappaus ja uusi presidentti Mohammed Siad Barre julisti Somalian valtioksi, joka noudattaa “tieteellistä sosialismia”‘. Siteet Neuvostolittoon katkaistiin ja maa kurkotti länteen.
Risteilyalusten rakentaminenkin on melko keskittynyttä liiketoimintaa.
Saksalaisen Meyerin telakka Papenburgissa on tehnyt kaikki AIDAt, Marella Explorerin, Löydetyt Viinakset sekä Ionan, Meyerin Turun telakka taas kaikki nykyiset Mein Schiffit. P & 0:n muut alukset kuin Iona tulevat Fincantierin telakalta Monfalconesta, Italiasta. Samoin suunnitteilla olevat, uudet Mein Schiffit. Meyer Turku siis hävisi kilpailun niistä. Fincantierin Margheran telakalla taas tehtin Cunardin Queen Victoria. Ranskassakin on laivanrakennusta: Marella Discovery 2 ja konttiyritys-MSC:n Opera rakennettiin Chantiers de l’Atlantique’n telakalla Saint-Nazaire’ssa.
Papenburg on pikkukaupunki Ala-Saksin osavaltiossa, Ems-joen varrella, 10 kilometriä Hollannin rajasta. Väkiluvultaan Papenburg on Rauman kokoinen, mutta pinta-alaltaan vain sen neljäsosa. Fun fact: koska risteilijöillä panostetaan viihteeseen, Meyerin telakka on tätä nykyä Saksan suurin elokuva- ym. teatterien rakennuttaja. Italian Monfalcone on vieläkin lähempänä Slovenian rajaa kuin Papenburg Hollantia. Marghera on Venetsian kohdalla mantereen puolella. Saint-Nazaire Biskajanlahden rannalla puolestaan voi ylpeillä maantieteellisestä sijainnistaan Ranskan toiseksi suurimman kosteikkoalueen, la Brièrin, eteläpuolella.
Oma erityinen detaljinsa laivabisneksessä on ship godmother, vesillelaskutilaisuuden kuuluisuus, joka kastaa laivan ja tuo onnea, sadun hyvän haltijan tyyliin. Useimmiten naispuolinen henkilö. Laitan tähän loppuun vielä listan laivoista ja niiden kummitädeistä, koska pitäähän sitä nyt lista olla! Nuorimmasta vanhimpaan. Mukana myös reitti ja risteilyn pituus päivinä.
2021 AIDAcosma. Kristina Vogel, entinen Saksan olympiatason ratapyöräilijä, joka halvaantui vuonna 2018. Kanaria-Madeira-Kanaria, 7 pv
2021 Iona. Dame Irene Lucas-Hays, Hays Travel -matkatoimistoketjun pomo. Firma osti kaikki Thomas Cook Group -paran Englannin toimistot, joita oli ällistyttävät 550 kappaletta. Southampton-Vigo(Espanja)-Madeira-Kanaria-Cadiz & La Coruna(Espanja)-Southampton, 14 pv
2019 Spirit of Discovery. HRH Camilla, Duchess of Cornwall. Portsmouth-Ferrol(Espanja)-Kanaria-Madeira-Portsmouth, 14 pv
2016 Mein Schiff 5. Lena Johanna Therese Meyer-Landrut, Saksan Euroviisuvoittaja vuodelta 2010. Kanaria-Madeira-Kanaria, 14 pv.
2012 AIDAmar. Sissi Kuhlmann, tuolloin 19-vuotias saksalainen verkkopersoona. Hampuri- Weymouth(Englanti)-Lissabon-Madeira-Karibian-Kanaria-Vigo(Espanja)-Cherbourg(Ranska)- Hampuri, 43 pv
2010 Azura. Dame Darcey Andrea Bussel, eläköitynyt englantilainen balettitanssija ja “a former judge on the BBC television dance contest Strictly Come Dancing” Kanaria-Madeira-Kanaria,7 Pv
2010 AIDAblu. Jette Joop, näyttelijä ja vaatesuunnittelija. Kanaria-Madeira-Kanaria, 12pv
2008 Ventura. Näyttelijä Helen Mirren. Southampton-Lissabon-Kanaria-Madeira- Southampton, 12 pv
2004 Opera. Elokuvanäyttelijä Sophia Loren. Kummitäti lähes kaikille MSC:n risteilijöille, joita on kymmenkunta. Kanaria-Madeira-Kanaria, 7 pv
1995 Marella Discovery 2. Cindy Pritzker, Amerikan rikkaimpiin kuuluvan bisnessuvun matriarkka. Täytti viime vuonna 100 vuotta. Kanaria-Madeira-Kanaria, 7 pv
1988 Amera. Vanhin alus ansaitsee muutaman ekstrarivin. Laivan kummitäti on itse elokuvalegenda James Stewart ja vaimonsa Gloria. Suomalaisittain kiinnostava seikka on se, että laiva rakennettiin Turussa, Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n telakalla, vuotta ennen kuin yritys teki konkurssin. Stewartit evät ikävä kyllä tulleet Turkuun vaan laiva meni heidän luokseen Los Angelesiin. Ameralla on minun makuuni kiinnostavin reitti koko listasta: Bremen-Vigo & Cadiz(Espanja)-Casablanca & Agadir(Marokko)-Kanaria-Madeira- Lissabon-Oporto-Bremen, 21 pv.
Kuvassa Amera on lähdössä satamasta kohti Lissabonia. Se on pituudeltaan vain noin puolet taustalla näkyvästä AIDAcosmasta.
Kansallisen E-kirjaston tarjoamiin aikakauslehtiin voi tehdä yleishakuja, mikä on näppärä ominaisuus, arvostan. Joskus eri näkökulmat tiettyyn aiheeseen ovat kiinnostavampia kuin yksittäiset lehdet tai niiden numerot. Kuten vaikka Laitila, synnyinkaupunki. Harvoin tulee käytyä paikan päällä enkä tilaa paikallista sanomalehteäkään. Mitäs siellä tapahtuu? E-kirjastossa on lehdistä vain kaksi viimeistä vuosikertaa, joten suhteellisen uusista puheenaiheista on siis kyse.
Seuraa lyhyt ja valikoiva aikakauslehtikatsaus.
Apropå haku: En tiedä, miksi tulokset palautetaan siinä järjestyksessä kuin palautetaan, mutta Maaseudun Tulevaisuudella (ja susilla) aloitetaan. En tiedä sitäkään, miksi Maaseudun Tulevaisuus ylipäänsä luetaan kuuluvaksi aikakauslehtiin. Lisäksi hakuvihje muistiin: jotta mukaan ei tule Kauppalehden paikkakuntakohtaisia yritysuutisia, hakulauseessa kannattaa miinustaa tarpeeton. Itse lehden nimeä kun ei voi.
Laitila-sukunimisiä löytyy tietysti myös. Heitä ei pysty ennalta suodattamaan pois.
Sudet
Laitila on niitä varsinaissuomalaisia kaupunkeja, joissa susien määrä on lisääntynyt sitten vuoden 2004. Paljon pinta-alaa, suhteellisen vähän asukkaita, runsaasti valkohäntäpeuroja ruuaksi. Laitila on alueeltaan suurempi kuin Lahti, mutta siinä missä Lahti on Suomen 6. väkirikkain kunta, Laitila on vasta sijalla 115.
Laitilassa sanotaan olevan Suomen tihein susikanta. SusiLIFE-hankkeen mukaan viime vuonna 29 lasta sai siellä koulukuljetukseen kunnan tukea, juurikin susien takia. Eniten kuljetuksia siellä päin.
Ihmisille susista ei ole ollut vaaraa sitten 1800-luvun, mutta kotieläimet ovat asia erikseen. Laitilan Haukan kylässä löytyvät tiettävästi Suomen ensimmäiset Valais blacknose -lampaat. Omistaja kertoo, että lampaiden pito susialueella tuokin stressiä. Sitä lievittämässä pihaa vartioi iäkäs tiibetinmastiffi. Laitumelle on lisäksi tarkoitus rakentaa petoaidat.
Erä-lehden numero 12 viime vuodelta tietää kertoa, että pisin DNA-näytteiden perusteella todennettu suden kulkema matka on Laitilan Kaivolan laumasta Sodankylän pohjoisosiin. 790 kilometriä, vuoden sisällä. Lapissa susi sitten ikävä kyllä ammuttiin.
Siipikarja
Kysy keneltä hyvänsä keski-ikäiseltä eteläsuomalaiselta, mitä hän tietää Laitilasta, ja saat vastaukseksi: kananmunat ja Kukko-olut.
Suomen siipikarjatalous onkin aika lailla keskittynyt Varsinais-Suomeen. Laitilan kaupunki uskoo kananmunien vetovoimaan niin lujasti, että tarjoaa uudelta Laessaaren alueelta tontin ostavalle vuoden munat kaupan päälle, uutisoi Maaseudun Tulevaisuus. Tiedä sitten, miten puree. Kananmunan keltuaisessa kun on se hankala puoli, että kolesteriarvoja seuraava vanhempi suomalainen ei sitä juuri syö muuten kuin välillisesti eli kakuissa sun muissa ns. sisään leivottuna. Hyvältä kananmunat toki maistuvat.
Muistan Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan (LW) alkutaipaleen. Yhtiöllä oli hauskat verkkosivut ja sen retrohenkiset limonadit ilahduttivat aina, kun niitä näki kaupungilla tai verkossa. Tuskin olin ainoa, joka piti yrityksen markkinoinnista. Koska itse päätuotekin, Kukko Pils, oli toimiva olut (ja on sitä yhä), menestyksen tiellä ei ollut esteitä. Olutpostin numero tältä vuodelta summaa kokoeroja:
liikevaihto on reilusti yli neljäsosa kaikkien pienpanimoiden yhteenlasketusta liikevaihdosta ja yli tuplasti selvityksen toiseksi suurimman, Nokian Panimo Oy:n, liikevaihdosta.
LW on niin iso, että sen talousluvut pitää poistaa tilastoista, jotta saadaan edes jonkinlainen käsitys keskimääräisen pienpanimon tilanteesta.
Vaikka LW on paikkakunnalla iso yritys, sitäkin suurempi liikevaihdoltaan on Vihannes-Laitila. Mutta, tarkkaan ottaen Laitilaa on enää vain nimen loppuosa ja se, että osa yrityksen omistajaviljelijöistä on Laitilasta. Yrityksen pääkonttori on Uudessakaupungissa.
Valtatie 8
Tekniikan Maailma kirjoittaa tilanteesta Suomen pääteillä.
Onnettomuustiheydellä mitaten maan vaarallisimmat päätieosuudet ovat Helsingin, Turun ja Tampereen sisääntuloteillä. Ajettuihin kilometreihin suhteutettuna vaara vaanii Nelostiellä Pyhäjärven tienoilla. Molemmat mittarit ovat punaisella valtateillä 8 ja 9.
Valtatie 8 ulottuu Turusta Liminkaan ja päinvastoin. Välissä on mm. Laitila.
Kun on ohitettu Laitilan keskusta ja matka jatkuu kohti Raumaa, muutaman kilometrin päässä odottaa Palttilan risteys. Tuttu paikka. Oikealla, metsäsaarekkeen suojassa, on Palttilan kartano. Edessä siintää Valkojärven peltoalue, entistä järvenpohjaa. Aukea, laakea näkymä. Ei kuitenkaan täystasaista vaan aavistuksen unduloivaa.
Väyläviraston mukaan tämä on yksi niistä 15 tiekilometristä valtatie 8:lla, jossa on
korkeat onnettomuuskustannukset sekä tiepituuteen että liikennemääriin suhteutettuna.
Suomen päätiestön yhteenlasketuista vaarallisista kilometreistä valtatie 8:lla on noin viisi prosenttia.
Tekniikan Maailma selostaa: Väylävirasto laskee tieosuuksien turvallisuutta siten, että se jakaa ensin tieverkon noin viiden kilometrin pituisiksi pätkiksi. Näille lasketaan sitten ennustettu onnettomuuskustannus VTT:n kehittämällä ohjelmalla, jossa on otettu huomioon paitsi onnettomuushistoria myös tilastollinen ennuste vakavista onnettomuuksista.
Miksi juuri tässä kohtaa on tapahtunut ja luultavasti myös tulee tapahtumaan onnettomuuksia?
Laitilassa, -sta ja -aan autoillaan runsaasti.
Vuonna 2021 Helsingin Sanomat julkaisi kuntakohtaisen tilaston (tilaajille) autoetuuksien suuruuksista. Kärjessä oli Östersundom, toisena Laitila. Edun saajia 50, mediaani 9736 euroa.
Miksi Laitila? Otin tuolloin asiakseni kysyä mielipidettä paikallispoliitikoilta Twitterissä. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja, Pekka Kuusisto, vastasi:
Olettaisin, että edun suuruus johtuu siitä, että suhteessa ruuhka-Suomeen Laitilassa on hyvin vähän autoetua käytössä ja tällöin ne lienevät pääosin yritysten ylimmällä johdolla, jonka johdosta edun arvo nousee.
Valtatiellä liikkuu tietysti paljon muutakin kuin työmatkalaisia: puukuljetuksia, muuta raskasta liikennettä, ammattiautoilijoita, koululaisia mopoautoineen, satunnaisia ohikulkijoita, hirviä, peuroja.
Ja miten mahtaa olla, houkutteleeko valtatien vaarattomalta näyttävä profiili huolettomaan ajotapaan?
Mopoautoja ja muita motorisoituja kulkuvälineitä Laitilassa, Koulukujan ja Urheilutien risteyksessä elokuussa 2015
Pintaa syvemmältä
Suomen Luonto 1/2024 sisälsi tuplayllätyksen.
Artikkelissa Maantieteilijä ja runoilija Rokansaarella toimittaja Pekka Tarkka kirjoittaa Aaro Hellaakoskesta. Hellaakoski on minun ikäpolvelleni tuttu runoilija (vähintään nimeltä), mutta hänen tutkijanuransa oli ainakin minulle täysin uutta. Kuinka ollakaan, vuonna 1929 Hellaakoski oli tekemässä kaivauksia Laitilan harjuilla. Tuon ajan Laitilan Sanomissa ei tätä noteerata, mikä ei ole sinänsä ihme; kenttätutkimusta tekevät tiedemiehet eivät mitenkään voineet ylittää silloisen maalaispitäjän uutiskynnystä. Isäni olisi hyvinkin saattanut olla ihmettelemässä kaivauksella numero 5, jos olisi ollut vanhempi, mutta ei vielä yksivuotiaana taaperona muuten kuin äidin tai isän sylissä. Sääli, etten ollut tietoinen Hellaakosken käynnistä jo 1980-luvulla, silloin, kun isän äiti oli vielä elossa.
sikäläisen harjun ainekset oli järjestänyt ja hionut mannerjäätikön alle sulana virrannut joki.
Karttaliite Aaro Hellaakosken tutkimusartikkelissa On the transportation of materials in the esker of Laitila. Kansalliskirjasto.
Toinen yllätys Suomen Luonnon artikkelissa oli se, että pääaihe, Rokansaari Saimaan Lietvedellä, on tuttu paikka sekin! Puolison lapsuuden kesämökki on kivenheiton päässä, ja jokakesäiseen vierailuohjelmaan mökillä kuuluu edelleen souturetki saareen. Vaikka osa Rokansaarta onkin nykyisin yksityisaluetta ja metsä talousmetsää, niin lampia, niittyjä ja muita pienempiä ekolokeroita riittää yhä. Kesän parhaat hyönteishavainnot ovat aina saarelta.
Hellaakosken tapauksesta herää kysymys, tunteeko Suomen historia ja/tai nykyaika muita runoilijoita, jotka ovat myös tieteentekijöitä? Tein Wikidataan kyselyn. Ison nuolinäppäimen klikkaus käynnistää haun. Kestää hetken. Vastaus: kyllä heitä on, Wikidatan saamien tietojen mukaan 58.
Lopuksi muutama tilastotieto asukkaista.
Menot ja tulot
Muutama viikko sitten verkossa linkitettiin Porin kaupungin tietopalvelupäällikön tekemään karttaesitykseen. Siitä kävi ilmi, paljonko Suomen kunnissa asuu Porissa syntyneitä. Kartalla oli hauska otsikko Porilaisten levinneisyysaste 2023 eikä datapisteen kuvaajana ollut perinteinen pylpyrä vaan henkilömäärän suhteen suureneva Porin Ässien herttalogo. Ei yllätys! Terveisiä Poriin.
Minä monen muun mukana kiinnostuin toteutuksesta. Ennen pitkää totesin myös, että tämäntapaiset tiedot suomalaisista eivät olekaan mukana Tilastokeskuksen avoimen datan jakelussa. Niinpä tilasin ne.
Muuttaneiden lukumäärissä Laitila on luonnollisesti paljon pienempi kuin Pori, koska asukasmääräkin on sitä. Pori hipoo 100 000:n asukkaan rajapyykkiä, jonka ovat jo ohittaneet Jyväskylä, Kuopio ja Lahti. Kartoilla on kuitenkin havaittavissa yhteneväisyyttä, mikä ei ehkä ole yllätys. Muuttokuntia ovat eritoten maakuntien ykköskaupungit.
Harmaat alueet kartalla ovat niitä kuntia, joissa ei viime vuoden tietojen mukaan asu yhtään Laitilassa syntynyttä. Yhtenäisemmät tyhjät seudut ovat Pohjois-Pohjanmaan eteläosissa sekä Kuopion ja Oulun ympäristökunnissa.
Pelkän absoluuttisen nuppiluvun havainnollistamisen lisäksi laskin myös, mikä on Laitilassa syntyneiden osuus asuinkunnan väestöstä. “Pikku-Laitilat” muodostavat tiiviin, yhtenäisen renkaan Laitilan ympärille.
Noin puolet Laitilan nykyisistä asukkaista on syntynyt muualla.
[Ilmestynyt alun perin Facebookissa marras-joulukuussa 2023]
Lento Cairns-Lockhart River
Lockhart River, Cape York, Queensland
Lentokentän oranssiliivinen virkailija ei voi olla nokonuuka sen suhteen, mitä tekee mitä ei. Muita työntekijöitä ei ole. Kun autonvuokrausfirman henkilökunta (n=1) on lähtenyt jonnekin, hän ottaa sujuvasti ohjat käsiinsä. Viittoilee ulos.
– They have one car there. Keys are on the front seat.
Cape Yorkin niemellä Queenslandin osavaltion koillisnurkassa ollaan alkuperäiskansojen hallinnoimalla seudulla. Lockhart Riverin taajama on pieni, mutta lentokentän lisäksi sieltä löytyy turistille tarpeelliset supermarketti ja bensa-asema. Jos tulee asiaa lääkärille, on syytä olla se päivä viikosta, jolloin Royal Flying Doctor Servicen potkurikone tuo paikalle lääketieteellistä osaamista. Sellainen oli lähtöpäivänä, tiistaina 7.11, juuri ennen meidän Skytrans-koneemme laskeutumista. Tohtorilennolta purkautui kolme henkilöä laukkuineen, stetoskoopit kaulassa (no ei, mutta olisi voinut olla), kapteeni toivotti heille good day to yout ja lennähti pois.
Aboriginaalien lisäksi Lockhart Riverillä ei sitten paljon muita asukaan. Kentän vieressä on paikallinen lentokenttähotelli, muutamasta standardimökistä muodostuva askeettinen rykelmä. Vartin ajomatkan päässä on Green Hoosen majatalo, jonka rakennukset ovat hauskasti modattuja kontteja.
Majatalossa yöpyy näin sesongin ulkopuolella lähinnä vain rekkakuskeja ja lentofirmojen pilotteja. Aina löytyy kuitenkin cityväkeä, joka rentoutuu viikonloppuna ajamalla tuhat paahtavaa kilometriä Cairnsista pohjoiseen ja samat takaisin. Naapurissa viivähti tällainen pariskunta. Keski-ikäinen, helleasuinen, päivettynyt ja leveästi hymyilevä. Heitä kiinnostivat meidän kameravarustuksemme. Kun kysyn vastavuoroisesti, millä asialla he täällä ovat, mies leventää hymyään:
-Well, we just drive some.
Jos ajat, et ota on erityisen pätevä sanonta tulijoille. Alkoholi on täällä kielletty, vallitsee siis kieltolaki. Tienposkessa näkyy oluttölkkejä, joten sääntöjen valvonta lienee täällä yhtä vaikeaa kuin kaikkialla.
Se, mikä tuo matkailijoita näin kauas erityisesti talvella, on Kutini-Payamun kansallispuisto ja sen kuskukset. Matkakertomusten ja erinäisten muitten vihjeiden perusteella luonnonpuiston laidalla olevat leirintäalueet ovat hyviä tärppejä. Koska niissä vietetään paljon aikaa, myös eläimiä nähdään. Green Hoosen puhelias manageri kertoo, että keneltä hyvänsä leiriytyjältä sopii kysyä tarkemmin; kuskusten puut tiedetään. Hän itse harrastaa vain patikointia.
Tien päällyste on sitä tyyppiä, joka vanhenee huonosti. Periaatteessa ihan ok, mutta sade ja renkaat syövyttävät siihen teräväreunaisia kuoppia, joita on pakko väistää, varsinkin kun alla ei ole maasto- vaan kaupunkiauto, Hyundai i30. Päiväsaikaan kuopat sentään erottaa melko hyvin, pimeällä ei.
Niin kuivaa, että ohi ajaneen auton nostattama pölypilvi viipyilee ilmassa pitkään.
Tuotteita kulkee teillä paljon, raskaasti ja pitkästi. Rekat ovat rivitalon kokoisia, auringon kilossa kangastuksenomaisina lepattavia, säihkyviä metallijättiläisiä. Jyrinä kantaa kilometritolkulla. Öisin ei ajeta, mikä on kyllä luojan lykky. Se, mitä rekoissa kuljetetaan, jäi epäselväksi. Osassa on tankkimaisia rakennelmia ja varoituksia vaarallisista aineista, mutta monessa ei mitään, mikä vihjaisi sisällöstä. 100-prosenttista alkoholia?
Kuskusonnea ei ollut. Leirintäalueiden kohdalla tehtiin tietöitä. Tien pientareet olivat täynnä maansiirtokoneita ja työporukkaa, joka piti majapaikkanaan yhtä leirintäalueista. Muut olivat typötyhjiä. Melua ja häiriötä oli siinä määrin, että kuskukset olivat saletisti vetäytyneet muualle.
Yhytimme tiellä yhden linturetkiryhmän kiikaroimassa. Vetäjä tuli tervehtimään, kuten tapoihin kuuluu. Kun hän kuuli, että olimme tulleet kuvaamaan kuskuksia, hän vahvisti: tietöiden takia niitä ei ole nähty siellä missä yleensä. Yöeläinten omatoiminen löytäminen kansallispuiston kokoiselta alueelta on mahdoton tehtävä, joten sen pituinen se.
Kutini-Payamun opastus syynissä. Jos auto olisi ollut maastoon sopivaa tyyppiä, sillä olisi voinut ajaa syvemmälle metsään. Nyt ei.
Jos ei kuskuksia, nähtiin sentään iso vihreä python ylittämässä tietä auringon laskettua. Gordon Creekin pimeydessä ympärillä lenteli hedelmälepakoita siivet kuuluvasti läpsyen. Sammakot kurnuttivat, niin kuin ei mitään. Hieno äänimaailma.
Cape Yorkista ei ole pitkä matka Papua-Uuteen-Guineaan. Saareen liittyy pieni sukutarina, joka pitää ehkä joskus kertoa pidemmän kaavan mukaan, mutta lyhyesti: isän isän veli on haudattu pääkaupunki Port Moresbyn hautausmaalle.
Tablelands, Queensland
Pensaspalot (bushfires) eivät ole mikään uusi ilmiö Australiassa. Ian Mannixin Great Australian Bushfire Stories vuodelta 2008 löytyy Chambers Wildlife Rainforest Lodgesin pienestä kirjastosta. Ollaan Queenslandin osavaltiossa, Tablelandsin alueella, vajaan parin tunnin ajomatkan päässä rannikon Cairnsista. Avaraa maalaismaisemaa, jota rytmittävät nyppyläjonot ja isot lehmälaitumet.
Heteropoda-suvun hämähäkki seinällä. Lisäksi kirjoja.
Mannix kertoo tarinoita ihmisistä, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet sen, miltä lähestyvä palorintama tuntuu ja mitä sitten tapahtui. Perussanoma on: omassa vara parempi. Kun viranomaiset kehottavat lähtemään, kirja kannustaa pikemminkin jäämään eikä panikoimaan. Omaa taloa ei välttämättä suojele kukaan muu kuin sinä. Naapuriakin saattaa ehtiä auttamaan. Palontorjuntasuunnitelma pitää olla valmiina.
Noista ajoista palot ovat laajentuneet, voimistuneet ja pitkittyneet. Suomessakin tuli tutuksi vuosien 2019-2020 Black Summer, jolloin Australian itärannikon suurkaupunkien ilmanlaatu oli hetkittäin huonompaa kuin Intian Delhissä. Liekit nuolivat Sydneyn liepeitä, mitä ei ollut tapahtunut aiemmin. Ihmisille aiheutui runsaasti haittaa ja aineellista vahinkoa, mutta monelle muulle eliölajille palot olivat likimain katastrofi.
Alkavasta kesästä ennakoidaan hankalaa siitäkin; edellisvuosien normaalia runsaammat talvisateet ovat saaneet ruohon kasvamaan hyvin. Nyt, vähäsateisen viime talven jäljiltä, ruoho on kuivunut. Kun asioita katsotaan tulipalon näkökulmasta, kuiva ruoho on fuel load.
Näkökulmia on muitakin. Paloturvallisin ympäristö lienee asfaltti. Luontoarvoltaan se lähestyy nollaa.
Marraskuun ensimmäisenä päivänä Cairnsin lentokentällä savu tuoksui selvästi. Taivas oli kirkas, mutta vuorilta nousi harmaita savupilviä. Kun Skytransin lento Lockhart Riverille Cape Yorkiin oli noussut, ikkunasta alkoi näkyä lisää savuvanoja. Pelkkä savu ei silti vielä kerro, miksi palaa. Paikallisviranomaiset harjoittavat ennakoivaa palontorjuntaa polttamalla tarkoituksella suoja-alueita, firebreaks, joissa tulen etenemisen on tarkoitus pysähtyä. Palotilanteen voi tarkistaa osavaltiokohtaisilta verkkosivuilta.
Ennen kuin internet tuli joka kotiin ja taskuun, valistus ja tiedotus oli lähinnä radion ja television varassa. Muutakin on yritetty. 2000-luvun alussa Tasmania Fire Service painatti saaren asukkaille 40 000 CD-levyä. Levyllä oli perustietoutta varautumisesta ja toimista tositilanteessa.
Queensland on iso osavaltio, kuningattaren arvolle sopivan kokoinen, luonnollisesti. Nimensä mukaisesti Tablelandin alue on tolppien päällä, puolisen kilometriä merenpinnan yläpuolella. Lämpötila pysyy säällisissä lukemissa. Välillä sataakin. Lockhart Riverin lähes totaalinen kuivuus on tuulessa rapiseva muisto vain.
Hedelmälepakoita puussa, yläpuolella. Spectacled Flying Fox (Pteropus conspicillatus) Yungaburra.
Ajomatka Cairnsista ensin etelään Gordonvaleen ja sitten ylös kohti Yungaburran pikkukaupunkia kestää paperilla 1,5 tuntia. Todellisessa elämässä siihen kuluu kaksi, koska vajaan 30 kilometrin pätkä vuoristotietä on kiperää eestaasmutkaa. Satunnaiset suorat on lupa ajaa satasta, suositeltu mutkanopeus on neljäkymppiä. Ohituskielto koko matkalla. Liikennettä on runsaasti ja vähäinenkin kattonopeuden alitus muodostaa taakse jonon, jonka kiireisin osuus purkautuu lyhyillä ohituskaistaosuuksilla.
Tiedän, että rattiraivo on todellista eikä myytti. Tablelandsin keikalla sain siitä kerran osani. Syyttä, sillä kertaa.
Paluumatka. Aurinko paistaa, takana on miellyttävä ja eläinrikas viikko Chambers Wildlife Rainforest Lodgessa lähellä Eachamin kraaterijärveä. Matkalaukut on pakattu seuraavaa lentoa varten: reilut kolme tuntia Cairnsista etelään Melbourneen, yö lentokenttähotellissa ja sitten Qantas-firman kengurukoneella lyhyt loikka Bass-salmen yli Devonportiin, Tasmaniaan.
Aamupäivän auringossa on se hankaluus metsäisillä osuuksilla, että matalalta tuleva valo luo tielle strobo-efektin. Supermiehille tietysti no-brainer, mutta minun on pakko hiljentää aavistuksen, varsinkin kun menosuunta on alas. Edessä on sitäpaitsi seuraava neljänkympin mutka.
Melko hiljaista vielä. Yksittäisiä autoja, ei jonoja.
Äkkiä takaa alkaa kuulua torvensoittoa. Peilistä totean, että joku on ajanut melkein hybridi Toyota Corollan takapuskuriin kiinni. Iso vaalea maasturi. Nice.
Tyyppi ei hellitä. Mesoaa niin, että alkaa näyttää jo vaaralliselta. Vedän tien sivuun. Kun kanssa-autoilija turbokaasuttaa ohi, avoimesta ikkunasta kantautuu annos ihmisten välistä kommunikaatiota, josta en erota muuta kuin sanan FUCKING. Mitä lie tarkoittanut tässä yhteydessä, en ymmärrä. Joka tapauksessa epäkohteliasta käytöstä nuorelta mieheltä.
No worries. Tätä sopii käyttää milloin tahansa.
Social distancing done right: at least 1 adult cassowary apart. Cairnsin lentokenttä, Queensland.
Tasmania
Loongana
Mountain Valley Wilderness Holidays on majapaikan nimeksi lievästi yläkanttiin viritetty. Mutta nimestä viis, MVWH on kuin tehty luonnon tarkkailuun. Ja mikä luonto! Vesinokkaeläimiä sukeltaa Leven-joessa, nokkasiilit tökkivät maata vaaleiden tussock-heinätuppaiden rytmittämällä niityllä. Jos tämä ei ole idylli, niin en tiedä mikä on. Parin tunnin ajomatkan päässä Devonportista lounaaseen.
Tasmanianhuilukorppi (Strepera fuliginosa). Pidän enemmän englantilaisesta nimestä Black Currawong.
Len ja Pat Doherty hankkivat alueen 1970-luvun lopulla ja ovat siitä asti asuneet siellä myös itse, vaatimattomassa puumökissä nykyisten vierasmajojen ja hupaisasti leikkaa+liimaa-tekniikalla kasatun ravintola- ja keittiörakennelman välissä. Ravintolassa on maalattia. Akustisesti erittäin miellyttävä.
Perheyritys. Poika tulee auttamaan raskaammissa ulkotöissä, muuten Len ja Pat pyörittävät majoitustoimintaa yhä itse. Reilut 60 hehtaaria suojelustatuksen saanutta maata.
Viileä aamu Leven-joen rannan tuntumassa.
MVWH on suunnilleen ainut paikka maailmassa, missä ei-tutkija pääsee näkemään luonnonvaraisia tasmaniantuholaisia. Säännölliseen ruokintaan tottuneita yksilöitä toki, mutta silti. Niiden tarkkailussa lähietäisyydeltä on toimittava kuten suomalaisten suurpetojen kanssa: pysyteltävä sisällä mahdollisimman kauan, jottei eläin haista sinua. Valojakaan ei parane ryhtyä säätämään kesken kaiken. Sitten vaan odottaa sisällä pimeän tuloa. Ja odottaa. Viikon aikana tuholaisia nähtiin iltayhdeksästä aamuneljään. Muutaman kerran onneksi sen verran pitkään, että pääsi omin silmin ja korvin todistamaan persoonallisen pikkudevilin leukaperien purutehoa luisiin kananpaloihin. Vakuuttavaa työskentelyä!
Kunnioitettavan kokoinen Tiger Snake (Notechis scutatus). Kunnioittaisin kyllä pienempääkin. Viihtyi sekä majapaikan pihamaalla että mökkien alla. Villieläinten ruokinta pitää yllä ravintoketjua, jonka yksi lenkki on rotta.
Tuholaisten seuraaminen on muuttunut sitten takavuosien, koska niiden oma käytös on muuttunut, Len kertoo. Vedenjakaja on kasvosyöpä, joka niillä havaittiin ensimmäisen kerran Tasmaniassa 1990-luvun alussa. Lajin pelättiin kuolevan tyystin, niin vaikealta tilanne pitkään näytti. Nyt on onneksi merkkejä siitä, että pahimmalta vältytään. Eläinten määrä on kuitenkin romahtanut.
Lenin mukaan tuholaisia oli aiemmin niin runsaasti, että ne kilpailivat ruuasta ja siinä touhussa muu oli sivuseikka. Ruokailun katselu ei vaatinut ihmisiltä sellaista korostettua varovaisuutta kuin nyt ja eläimet olivat enemmän esillä.
Valitettavasti matkan seuraava pettymys odotti jo vuoroaan. Kvolli, yöllisistä pussieläimistä kaikkein valokuvauksellisin, on kadonnut. MVWH:ssä kävijät ovat nähneet niitä runsaasti vielä äskettäin.
Len pudistaa päätään alistuneen näköisenä.
– We haven’t seen quolls in over a month now. I don’t know what has happened. Wildlife is diminishing.
Australian pienten alkuperäiseläinten päivät ovat luetut. Syyt ovat tiedossa ja niitä on liuta. Niistä on ikävä kirjoittaa ja vielä ikävämpi lukea, joten antaa olla.
Kvolli-havainto Melbournen lentokentällä jäi ainoaksi, ikävä kyllä.
Matkalla Devonportista Loonganaan oli useita tieosuuksia, joissa tien pientareella oli jonkin eläimen ruho valehtelematta sadan metrin välein. Valtaosa uhreista on pieniä kengurunsukuisia vallabeja. Tasmanialla onkin kyseenalainen kunnia olla roadkill capital of the world.
Cradle Mountain
Tasmanian jälkimmäinen kohde, Peppers Cradle Mountain Lodge, oli koko matkan ainoa varsinainen maaseutuhotelli. Vajaan kahden tunnin kipuaminen hiukan alle kilometriin, Cradle Mountain -kansallispuiston kupeeseen, kannatti tehdä, koska perillä odottivat vompatit. Liikennettä oli vähän ja maisemat tyystin erilaisia kuin alempana.
Lähimetsä
Harmaanruskea, lähes neliskanttinen ja ennakko-odotuksia kookkaampi karvamöntti piiloutuu yllättävän hyvin ympäristöön. Vompatin kasvoja ei juuri erota, koska se etsii koko ajan ruokaa. Sama nokkasiilin kanssa. Molempien fokus on pysyvästi alhaalla. Kumpikin liikkuu vikkelästi pois näkökentästä, kun tulee sen aika. Ensi alkuun vaikuttaa siltä, että ne eivät piittaa sinusta ja kamerastasi, koska ne eivät katso kohti. Liikeradat kuitenkin paljastavat: sijaintisi on havaittu ja tietoa päivitetään koko ajan.
Hotellin ravintolalla oli tarjota pari ylläriä. Alku- ja pääruuan välissä tarjottiin aina jäädyke ja annoksen huipulle tykättiin vaahdottaa jotakin valkoista, mikä näytti sammakonkudulta. Ei moittimista.
Vuokra-autona saarella oli Toyota Rav4, ensimmäinen ns. hybridi-SUV, jota olen koskaan ajanut. Turhan massiiviset ulkomitat, joita oli aluksi vaikea hahmottaa kuskin penkiltä, mutta täysautomaattinen neliveto ja korkeampi maavara vaikuttivat asiallisilta lisiltä ylänköpainotteiseen ajeluun. Sitä paitsi molemmat matkalaukut mahtuivat siististi vierekkäin tavaratilaan. Corollassa toinen piti tuupata takapenkille. Tästä seurasi ajoittaisia varoituspiipahduksia ja kojelaudassa punersi REAR SEAT. Kai auto päätteli matkalaukun jonkun takalistoksi, joka lojui penkillä ilman turvavyötä. Turvapoikkeama!
Länsi-Australia
Perth
Mukana on reliikki edelliseltä matkalta 2000-luvun lopulta: paperikartta Australian pohjoisosista. Etäisyyksiä, turistikohteita ja muuta paikkatietoa. Saaren kuivaa sisusta täplittävät ikonit, joissa hakku ja vasara on asetettu ristiin kuin heimosoturin aseet.
Sateen jälkeinen hetki Swan-joella. Ikkunan ääressä Perthin hotellihuoneessa.
Perthin lentokentän matkatavarahallissa seisoskelee runsaasti työunivormuun pukeutunutta väkeä, joka näyttää olevan menossa saman tien ulkotöihin. Siistiin mutta ulos. Paitoja on kahta eri keltaisen sävyä. Huolellisesti vyötetyt, tuultapitävät housut, bootsit. Vain kypärä puuttuu. Paidoissa lukee PHB ja Rio Tinto, kaksi Australian suurinta kaivosalan yritystä.
Firmat ovat näkyvästi esillä myös Perthin ydinkeskustan siluetissa. Kaupungin korkein rakennus on erikoisesti nimetty Central Park, joka tunnetaan paremmin “Rio Tinton tornina”. Firman nimi loistaakin punaisena sen huipulla. Torni ja PHB:n vastaava toimistokolossi lipuvat ohitse, kun risteilyalus suuntaa Swan-jokea pitkin kohti Intian valtamerta ja Rottnest-saarta.
Saarella on quokkia. Juuri muualla niitä ei enää olekaan. Kuten kaikki pussieläimet numbattia lukuunottamatta, quokkakin on yöeläin tai vähintään hämäräaktiivinen. Saarella sitä ei heti tule ajatelleeksi, koska osa eläimistä on leimautunut päiväturisteihin ja heidän herkkuihinsa. Kaikkialla on tauluja, joissa kielletään eläinten ruokkiminen ja koskettelu. Kaikkialla turistit ruokkivat ja koskettelevat eläimiä.
Kuuma päivä Rottnestilla – ja sitten on taas aika jatkaa Toyota Corolla Grand Touria.
Dryandra
Kun lentokentän autovuokraamosta suuntaa kohti kaakkoa, tunnin ajomatkan jälkeen on jättänyt taakseen 80% Länsi-Australian osavaltiossa asuvasta väestöstä. Sen huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun posottaa Wheatbeltin alueen läpi sataakymppiä, mikä on osavaltion kattonopeus. Horisonttiin asti ja ylikin ulottuvia, keltaisia vehnäpeltoja. Kerittyjä, harmaita lampaita kerääntyneenä valtavan laitumen ainoan puun alle varjoon. Vaikka ihminen on pikku kätösineen muuttanut ympärillä KAIKEN, häntä itseään ei näy missään.
Kuten nimi antaa olettaa, Lions Dryandra Woodland Village on Lions Club -järjestön suojeluksessa. Alueella on historiansa, josta ei tässä sen enempää, kiinnostunut löytää. Tämän päivän Village sopii hyvin niille kuten meille, jotka arvostavat omaa rauhaa ja avaria näkymiä. Kivat, simppelit puutalot kaukana toisistaan. Reilussa viikossa oppi paikalliset korpit, papukaijat, possumit, liskot ja kengurut. Varsinaisia syitä vierailuun oli kaksi: metsän numbatit ja Barna Miaan turvaan kissoilta ja ketuilta siirretyt pienet, harvinaiset pussieläimet.
Numbattiperheiden sijainti tiedetään osapuilleen, mutta niiden havaitseminen saatikka filmaaminen on eri asia. Eläimet ovat pieniä, maaoravan kokoisia, liikkuvat vikkelästi laajalla alueella eikä niitä ole montaakaan jäljellä. Lähes ainoa järkevä tapa onnistua on ajaa autolla kävelyvauhtia tiettyjä metsäteitä pitkin ja katsella ahkerasti.
Meillä oli sekä tuuria että otuuria. Viikon ja noin 50 kilometrin matelun jälkeen numbatteja oli nähty puolisen tusinaa. Yhtä saatiin jopa auttavasti kuvattua hetken. Epäonni oli se, että juuri silloin oli aurinkoinen keskipäivän hetki. Numbatti vetäytyi kaatuneen kelon sisään siestalle eikä tullut esille seuraavan puolentoista tunnin aikana. Meidän oli siinä vaiheessa pakko vetäytyä varjoon itsekin, muuten uhkasi lämpöhalvaus.
Barna Mian iltaöisillä käynneillä silmät kostuivat tuon tuosta. Pieniä, varovaisia eläimiä alkoi pomppia esiin himmeän punaisen lampun valokeilaan syömään maahan siroteltua murkinaa, josta ne saavat 10% päivittäisestä energiantarpeestaan. Viisi eri pussieläinlajia. Erilaisia luonteita, toiset überepäluuloisia, toiset rohkeampia. Suomalaiset nimet, jos niitä on, ovat kummallisia, joten englanniksi: bilby, woylie, mala, quenda ja boodie. Quenda ei tullut ollenkaan esille, vilahti vain takavasemmalla, boodiekin käväisi pikaisesti.
Loppuun perinteinen autokatsaus: ajokilometrejä tuli Australiassa kaikkiaan 1453, joista suurin osa, 777, Länsi-Australiassa.
Tulo- ja lähtökaupunki Melbournessa näkee sekä runsaasti pilvenpiirtäjiä että yhden sukulaisen.
Sallittu etäisyys gorillaan. Bwindin kansallispuisto. | Official distance to a wild gorilla. Bwindi National Park.
Bwindi Impenetrable Forest. Afternoon storm is approaching, punctual as it is.
After 2 weeks here, the Engagi Lodge is the 1st hotel that serves wifi & electricity 24/7, give or take minor breaks due to weather.
Bwindi mountains, covered with rainforest, rise steeply behind the river that runs in the valley below. A breathtaking green wall.
Waller’s Starlings up in the waterfall. Stylish black with an orange wing patch. A strong call easily heard over the roar of water.
Hadeda Ibis is the animal counterpart of Nelson in The Simpsons. Ha-ha!
Marabou Stork is nicely described in Birds of East Africa: “Legs dark grey but often appear white as splattered with excrement.”
In LinkedIn, is there a section for Gorilla Tracking Certificates?
African Harrier-Hawk has “a bare yellow facial skin (turns red if excited).” True, noticed when one pair was welcoming each other.
Later, one of the same species was vigorously trying to raid a cavity nest in the savannah in Ishasha, Queen Elisabeth Natural Park (QENP).
Primates so far, in order of appearance: Red-tailed Monkey, Grey-cheeked Mangabey, Chimpanzee (Kibale) 1/3
Red Colobus, L’Hoest’s Monkey, Pied Colobus (Kibale) 2/3
Olive Baboon, Vervet Monkey (QENP); Gorilla, Blue Monkey (Bwindi) 3/3
A high-pitched call of a Galago (aka bushbaby) at 7:45PM when returning from dinner w/ an escort to treehouse. Chimp’s Nest, Kibale.
Näyttelen iloista, mutta todellisuudessa poden nyrjähtänyttä nilkkaa. | Me pretending to be jolly good but in fact I’m suffering from a twisted ankle. Chimps Nest Lodge. Kibale.
Escort is there for the African Forest Elephants, although we’re told they cross the swampy area nearby mainly in the rainy season.
The field guide of African mammals by J. Kingdon says that there are 15 Galago species in Africa. That is quite a lot.
Galagos resemble Asian tarsiers but are not related. Similarly, African pottos look like Asian slow lorises.
Sauna. Jacana Safari Lodge.
While at QENP, we stayed first at Jacana Safari Lodge, famous of its hippos that swim around the crater lake. There are 30 of them.
In daytime, you hear them splutter and puff, often very close to houses.
Around 7 PM, the hippos use their fav landing site behind house nro 11, and march to the forest or savannah to feed on grass.
The forest is Maramagambo, governed by UWA (Ugandan Wildlife Authority) & National Forest Authority. We made two walks with their guide.
We had no previous knowledge of the bat cave that was on the agenda. The cave is home to a staggering 2 million Egyptian fruit bats.
“At dawn, it takes 3 hours of them to be all back in again.” The officer smiles widely, and concludes matter-of-factly with a “Yes”.
Non-breeding bats poop near the cave. This brings insects, food for mother & baby bats which don’t fly far to feed like the rest of the colony.
The bat guano is nothing to play with. It is known/suspected to be the cause to Marburg virus feaver.
The Jacana Lodge was on low gear. Except us, there were only two other guests, guys from CDC, Atlanta.
“Don’t step inside the cave, even if they say you can do so. Our researchers go there in protective suits.”
Maramagambo.
On the previous day, we had already been outside the open cave, filming the buzz from the nearby cliff. A mesmerizing place.
Luckily we have been travelling a bit and know e.g. that you shouldn’t go into caves just like that, not w/o a helmet.
Next day: same place, a longer filming session. Again, no official information about any risks, but also no pushing to go inside.
Forest walks are a source of income to the UWA/NFA. Negative info = less money. CDC has plans to put up warning signs. We’ll see.
When chimps hunt, they prefer Red Colobus. “In the last 3 weeks, they’ve hunted twice”, we’re told in Kibale Chimpanzee Habituation.
“Colobuses are not very bright. They don’t run away but try to fight back.”
Pied Colobus has a fancy b&w fur, a serious risk for its existence. Locals have used it as decoration in their dance rituals.
Around Jacana Safari Lodge, Pied Colobuses feel safe. They sleep around the houses, and feed in trees near the shore.
One of the marvels of this W Uganda, is their deep, guttural call in the blackness of the night.
On higher elevations, like in Bwindi (1500 m) the fur of Pied Colobus is longer. Haven’t had a chance to check that myself though.
The 2 hr boat ride on Kazinga Channel is 2 hours well spent. The number of animals basking on the shore is almost stupifying.
Hippos, buffalos, elephants, crocodiles, monitor lizards, herons, storks, fish eagles and what have you. Pied Kingfishers abound.
The HQ of the Bigodi Wetlands Sanctuary has got a colorful text painted on the wall:”The home of turacos.” They don’t lie.
On a AM walk around the swamp, I saw at least a dozen Great Blue Turacos. So did the Wikipedia photographer, I guess.
Leijona puussa. Ishasha-sektori, Kuningatar Elisabethin kansallispuisto. | Lion up on a tree. Ishasha sector, Queen Elizabeth National Park.
“Your money”, says Brighton when we drive the surprisingly well-kept road through QENP from Jacana Lodge to Ishasa.
Bulldozers spread new gravel constantly, making both sides of the road soft and a bit hazardous. But, no potholes whatsoever.
Brighton is a man of many roles: representative of Churchill Safaris and Travel, driver, birder, and a trusted person in general.
Ishasha Wilderness Camp in QENP in Uganda was a much more diverse wildlife experience than just the tree lions.
On two days in the row, around noon, an elephant family of five came to drink to the river that runs past the camp.
A lone bull elephant was also nearby. We heard him huff & puff and broke branches. Later, he walked lazily along the river bank.
Some of the bird species at the camp: Black-and-white-casqued Hornbill, Emerald Cuckoo, Broad-billed Roller, Splendid Starling.
Spectacular Blue-headed Agamas, a group of Pied Colobus etc – every second something to watch or listen.
Although the gorilla tracking in Bwindi was a minor disappointment, the forest walk w/ Medard “Medi” Twongyeirwe was very good.
A jovial guy w/ a personal touch to nature be it butterflies or monkies, he made the AM a special one. Thanks again and greetings!
Ruanda | Rwanda
Two days ago, we crossed the border to Rwanda. The first place to visit: Volcanoes National Park up in 2 km.
Tuoretta mutaa. | Fresh mud. Volcanoes National Park.
The half-day gorilla tracking tour in the park was IMHO a more pleasant and pro experience in all aspects than that in Bwindi.
A 2hr muddy walk along a fresh buffalo track, through a beautiful bamboo forest, took us to the Agasha Group.
This habituated group seemed to be at ease w/ itself & us. Eating, farting, wrestling, climbing, sitting – gorilla quality time.
Although this is a tour to see part of the nature in Uganda and Rwanda, one cannot be blind to human issues either.
Near Kisoro, Uganda, were we had a lunch break before crossing the border to Rwanda, is the Nyakabange Refugee Transit Centre.
Yesterday, on our 7 hr drive from Volcanoes NP to Nyungwe Forest, we passed the Kigeme refugee camp.
Auton ikkunan läpi kuvattu Kigemen pakolaisleiri. Ruanda. | Kigeme refuge camp, photographed through car window. Rwanda.
Both of these sites are operated by UNHCR, and they are for people who have fled from the DR of Congo.
The primate list has grown with two: Golden Monkey (Volcanoes NP); Dent’s (Mona) Monkey (Nyungwe Forest NP)
Nyungwe Forest Lodge is built in the middle of a tea plantation owned by the Rwandan government.
Once, the area was part of the forest, faved by Mountain Elephants due to its flat profile compared to the rest of Nyungwe.
Although the biodiversity on the plantation is low, the mighty Nyungwe surrounds it, giving few surprises during our 5 night stay.
Two groups of monkies made a call: Blue & L’Hoest’s. Also, 3 types of squirrels: Sun, Rope, Mountain (hard to identify the species).
Sinimarakatti. | Blue Monkey. Nyungwe Forest Lodge.
30 min drive from the Lodge on the top-notch asphalt road through the NP, is the impressive Kamiranzovu swamp.
This time though, we had no chance to see it closer than just as a view up from the road.
Thanks to the flexibility of the NP office, we could take a 3 hr forest walk w/ a local naturalist guide to see Dent’s Mona Monkeys.
Dent’s is a smallish, agile, white & brown monkey w/ a selection of human-like calls and a distinctive mask, like dark sunglasses.
Sometimes wildlife watching is so dead simple (and comfortable). Like right now, in Karibu Guesthouse, Entebbe.
Since dawn, several new bird species have passed by or briefly stayed in the garden or on the roofs of neighbour houses.
Grey Parrot (1st parrot on this trip), Eastern Grey Plantain-Eater, White-browed Robin-Chat, Scarlet-chested Sunbird.
The “aah-aaaah-aaah” laugh of Black-and-white-casqued Hornbills. Ross’s Turacos on top of the avocado tree leaning to the house.
A pair of African Hobbies (?) tries to chase Pied Crows from their nesting tree I guess. Slender figures, shrill “kri-kri-kri”
Barbets always electrify the moment. A pair of Double-toothed Barbets sits motionless up on a tree. Red chest, huge ivory bill.
Yet another stupifyingly colourful bird: Black-headed Gonolek. Lurks horizontally among branches at eye-level.
The tropical zone of the Entebbe Botanical Gardens is said to have been the backdrop of the first Tarzan film.
One cannot but envy the young NZ-Corsican couple owning & running Karibu Guesthouse with their staff of 20 and three dogs.
Talon koirat. | Dogs of the house. Karibu Guesthouse, Entebbe.
Perfect location with a view to Lake Victoria, elegant house, nice little garden.
At the construction site on the next lot, the ‘Silent night’ Xmas theme as the mobile tone, is a work song of the new generation.
Plantain-Eater is an odd bird. Bill of a parrot, neck of an eagle, call of a Kookaburra, moves about on a tree like a cuckoo.
Juhana Blomstedt: Sisyfos (1978). 12 x 3 m. Helsingin käräjäoikeuden asiakaspalvelusali.
Helsingin käräjäoikeuden rakennukseen saapuminen tuo mieleen lentokentälle tulon. Ensin käsimatkatavarat läpivalaisuun ja sitten katsotaan niska kenossa isoa taulua seinällä.
Sähköinen ilmoitustaulu listaa kuluvan päivän istunnot jaoteltuna riita-asioihin ja rikosasioihin. Alkamisaika, sali, diaarinumero, vastaaja (hän joka vastaa teoistaan eli syytetty) ja Lisätiedot-sarakkeessa lyhykäisesti itse asia, tosin ei kaikissa.
Suunnistan ala-aulan päässä, lasiseinäisen kahvilan vieressä olevaan asiakaspalvelutilaan. Etukäteen arvelin, että joudun jonottamaan.
Astun avaraan ja korkeaan saliin, jonka ikkunaseinällä on pitkä rivi matalalla väliseinällä eristettyjä palvelupisteitä. Kuin apteekin reseptipuolella. Ensimmäisissä on opaskyltti Haastemiehet, takana olevissa Asiakaspalvelu.
Ketään ei näy.
Yhdessä taaimmaisista Haastemiehet-soluista istuu virkailija puhumassa puhelimeen. Katsahtaa minuun kun kävelen ohi. Nyökkäämme.
Erilliselle pikku pöydälle on aseteltu muovisia käsidesipumppupulloja ja metallinen kilikello, jolla kutsutaan asiakaspalvelija paikalle. Hienoa! Kerrankin paikka, jossa ei kiskota jonotuslappua automaatista ja vahdita numeroita seinällä ikään kuin elämä olisi yhtä arpajaispeliä.
Joudun rimputtelemaan kahdesti.
Väliseinän takaa ilmestyy arviolta minun ikäiseni naishenkilö. Varovaisen ystävällisesti hymyilevä, kiireettömän oloinen hahmo. Hän ottaa tottuneesti esiin keltaisen Post-it-lappukuution, asettaa kuulakärkikynän kärjen valmiiksi kuution päälle ja kääntää kysyvän katseen minuun.
En muista milloin olen viimeksi ollut palvelutiskillä, jolla ei ole tietokonetta. Tai jos vaikka tiskin takana piilossa olikin, siihen ei koskettu.
Kerron sen vähän minkä tiedän toukokuussa 2020 tapahtuneesta liikenneonnettomuudesta, jossa polkupyöräilijä kuoli kuorma-auton alle. Liekö tapahtuma jo käsitelty?
– En valitettavasti itse muista tätä, mutta uskoisin, että näillä tiedoilla löytyy.
Avainsanat lapulla virkailija vetäytyy väliseinän toiselle puolelle.
Jään tuijottamaan ulos ikkunasta. Sieltä katsoo takaisin Salmisaaren voimalaitoksen jyhkeä profiili.
Samassa saliin astuu asiakas, jonka läsnäolo muuttaa paikan luonteen heti. Aloittaa puheen jo lennosta, ennen kuin on ehtinyt tiskin ääreen. Isokokoinen tyyppi, volyymi tapissa, basso korostunut.
Ja nyt sitten v*tu sassiin kaikki paperit tähän tiskiin. Mulle on soiteltu, että on kiire, että pitää tulla. No tässä ollaan! Eilen olin Oulussa, maanantaina Lapissa ja viime viikolla Saksassa. Pitää v*tu yrittää. Ei persaukisella ole aikaa vastailla puhelimeen. Yrittäjät on kaikki roistoja, häh?
Virkailija vastaa, mutta en kuule, mitä.
Dialogi jatkuu tavalla, joka sopisi sellaisenaan materiaaliksi kurssille Miten kohdata vaikea asiakas? Vaikeusastetta tulee siitä, että asiakas on strategi. Hän on valinnut hyökkäystaktiikan, koska on heikoilla.
Kuuntelu keskeytyy, kun minulle tuodaan vastaus.
Tapaus oli löytynyt, tuomio oli annettu toukokuun alussa vuonna 2023. Paperit olivat osastolla, joten niiden saamiseen menisi päivä-pari. Mitä haluaisin lukea? Riittääkö pelkkä tuomio? Kyllä kiitos, ja voin tulla lukemaan tänne, ei tarvitse toimittaa. Päätin näet palata taloon sellaiseen aikaan, että voisin samalla käynnillä osallistua yleisönä johonkin istuntoon. Ihan sama mihin.
Kului juurikin se pari päivää, ja sitten kolahti postia käräjäsihteeriltä osastolta 5. Tuomio asiassa R 22/1762 oli luettavissa asiakaspalvelussa.
Menin, luin ja kirjoitin Tarja Roinilan kuolemaan johtaneesta tapauksesta omaan, vain ystävien kesken jakamaani Facebook-ketjuun. Sain kimmokkeen selvitystyöhön Fredrik Falkin julkisesta Facebook-kirjoituksesta, jossa hän kertoi Betsy Carlingin tarinan. Fredrikin postauksessa oli linkki Expressen-lehden artikkeliin Priset för Betsys liv blev 4000 kronor.
Kun palautin päätöspaperin, kello oli yhden maissa iltapäivällä. Puoli kahdelta alkaisi päivän toiseksi viimeisen rikosasian käsittely. Törkeä rahanpesu, diaari 22/03286, huone 212.
Maleksin toiseen kerrokseen odottamaan.
Helsingin oikeustalo on entinen Alkon tehdas, pääkonttori ja keskusvarasto. Näen tässä vahvaa symboliikkaa suomalaisesta elämäntavasta.
Rakennuksen suunnitteli 1930-luvulla Väinö Vähäkallio, joka oli paitsi arkkitehti myös Hyvinkäällä sijaitsevan Kytäjän kartanon tuore omistaja.
Odotustila on yhteinen koko kerrokselle. Asia 22/00467 salissa 209 on alkanut jo aamuyhdeksältä, välissä oli pidetty lounastauko, ja nyt käsittely jatkuu. Väkeä alkaa kerääntyä, kuka mistäkin suunnasta. Vastaajia on niin paljon, että ilmoitustaululla on jouduttu turvautumaan pienempään fonttiin.
Kello on jo minuutin yli puoli, mutta salin 212 ovi pysyy kiinni. Käyn tarkistamassa taulun tiedot. Kun palaan takaisin, oven vieressä seisoo noin nelikymppinen miesoletettu. Puku, salkku. Katsoo rannekelloaan ja minua.
– Oletko menossa tuonne? Oletko lautamies?
Istunto ei ole päässyt alkamaan, koska toinen lautamies puuttuu. Kysyn, missä roolissa hän itse osallistuu. Syyttäjä.
Toisilla on kadehdittavan ytimekäs ammattinimike, jonka äitikin ymmärtää.
Istunto alkoi vajaan vartin myöhässä. Siinä odotellessa sain mm. tietää, että iltapäivän sijaan kannattaa tähdätä johonkin aamupäivän istuntoon. Kaikki todistajanlausunnot esimerkiksi sijoitetaan sinne. Iltapäivään työnnetään kaikki loppu, jatkokäsittelyt sun muut sekalaiset. Aikataulut venyvät päivän mittaan, myöhästymisiä tapahtuu. Sekin oli uutinen, että pandemian aikana kaikki käräjäoikeuden istunnot oli peruttu. Etäistunnot eivät toimi näissä töissä, syyttäjä sanoi.
Jälkimmäistä lausumaa silmällä pitäen salissa 212 odotti yllätys: tuomarikorokkeen yläpuolella, ikkunan edessä, roikkui katosta kaksi isoa monitoria. Toisessa näkyi yksi henkilö Oulussa, asianomistajan eli uhrin asianajaja, toisessa kaksi Vantaan vankilassa: vastaaja ja puolustaja.
Istunnon yleisön muodostivat kolme arviolta lukioikäistä poikaa ja minä. Tuomari muistutti etäosallistujia meidän olemassaolostamme, jottei kukaan puhuisi ääneen mitään salaista. Yleisön tuolirivi oli näet rajattu pois kuvasta.
Törkeä rahanpesu tai petos, tästä on puhe. Loppukäsittely.
Rikoksen kuvio lienee valitettavan yleinen: vanhalle pariskunnalle soittaa valepoliisi ja pyytää verkkopankin tunnusta ja salasanaa. Kuuliaiset seniorit tottelevat. Tililtä siirretään nopeasti rahaa muulina toimivalle tilinomistajalle, joka sitten nostaa rahat kun on sopiva hetki ja diili on muuten selvä. Syyttäjän mukaan törkeyden tunnusmerkit täyttyvät, koska rahasumma on yli 20.000 €.
Puolustus vetoaa siihen, että vastaaja oli tapahtuma-aikana huumehöyryissä, psykoottisessa tilassa. Hänet yritetään lavastaa syylliseksi, vakuutetaan.
Eräs juttuun liittyvä henkilö on etunimeltään Lenita. Puolustus sekoaa kertaalleen sanoissaan ja käyttää hänestä nimeä Lenita Airisto. Salin iäkkäämpää polvea eli tuomaria ja minua naurattaa. Muut oikeusoppineet, lautamiehet, kolme avustajaa/sihteeriä ja koulupojat ovat niin paljon nuorempia, ettei kenenkään kasvoilla erota mitään reaktiota.
Istunto kestää noin tunnin. Puheenvuoroja, tuomion lajin ja rangaistuksen pohdintaa, korvaussummien räknäämistä. Lopuksi tuomari sanoo, että tuomio tulee kahden viikon kuluttua sähköpostissa. I have spoken.
Kattojen kantokykyluokitus on kaikesta (lumesta) päätellen eri asteikolla Lapissa kuin Kampissa. Puoli metriä sitä on tavallinen näky täällä. Jos lumesta on lohjennut osa, se on valahtanut muhevaksi kinokseksi ikkunoiden eteen. Jalkakäytävien reunoja kehystää vallitus, mistä voi kätevästi päätellä ulkoilutettavien koirien säkäkorkeuden. Normikoira on matalampi; joiltakin näkyy pystyssä oleva häntä.
Lumella on marenkikuori. Kun iltaneljältä hiihtää Äkäslompolon jäällä kohti majapaikkaa, matalalla oleva aurinko heijastuu lumesta niin ettei katsomaan pysty.
Aurinkoiset päivät ovat tältä erää ohi, sanoisi meteorologi. Viime yö oli leuto: seitsemältä oli vain kahdeksan pakkasastetta, kun tähän asti niitä on ollut vakiosti tuohon aikaan 15. Siitä sitten on hissuteltu 3-4 astetta ylöspäin per tunti. Alkuiltapäivästä -5 eli mainio hiihtosää. Tuulta ei nimeksikään.
Mutta tänä aamuna ei aurinkoa siis ole näkynyt. Valon väri hangella on silti hieno. Hopeinen. Yöllä on satanut vähän, joten nyt lumen syvyys on 81.5 cm, noin.
Potkukelkka on suosittu liikkumisväline. Majapaikan vuokraankin kuuluu niitä kaksi kappaletta. Ja mikäs on potkiskellessa, sillä teitä, käytäviä ja Jouni Kaupan pihaa ei hiekoteta lainkaan. Tämä on siunaus. Luonnollisesti tämä tapa siirtää vastuun liikkujalle itselleen. Ankara mutta reilu peli. Hiekotus tuntuu kivalta ja turvalliselta siihen asti kunnes mysteerisesti kuolee keuhkosyöpään vaikkei ole tupakoinut ikinä.
Tosin, autoilijan maailmaa tämä tietysti on, joten pelin riskit ovat levittyneet tasaisesti vain jalankulkijoille.
Jounin Kauppa oli merkittävä pelaaja Äkäslompolossa jo 10+ vuotta sitten kun viimeksi täällä oltiin. Nyt se on noussut K-liigassa maajoukkuetasolle. Varsinaisen ruokakaupparakennuksen viereen on noussut Jounin Kauppakeskus. Sen anti satunnaiselle kävijälle on siinä, että päätieltä pääsee kävelemään sisätiloissa ruokaostoksille.
Mielenkiintoista kyllä, S-ketjulla ei näytä olevan mitään saumaa näillä main. Yllästunturin toisella puolella, Ylläsjärvellä, on sielläkin vain yksi päivittäisruokakauppa, Eelin Kauppa. K.
Helsingin Sanomien paperilehden tilauksen pystyy kääntämään minne tahansa Suomessa vähintään viikoksi. Tässäkin palvelussa viimeinen maili on kriittisin. Meidän vuokraisäntämme ei maksa Itellalle postilaatikkoon tuonnista, joten lehti on haettava kylän logistiikkahermokeskuksesta. Jounin Kaupasta.
“Mikään ei ole niin inhottavaa. Tulet hakemaan omaa lehteä, ja joku on vienyt sen.” Hiihtolenkiltä palaava vanhempi mieshenkilö on kumartuneena ison avoimen puulaatikon päällä, suksisauvat toisessa kädessä. Vilkaisen syrjäsilmällä, olisiko tämä taas sitä sorttia lappilaista huumoria, jota etelän hippi ei heti tajua. Mutta ei, ilme on tuima.
Laitan vaivihkaa takaisin ma-ti lehdet, jotka olin ottanut pinon päältä. En huomannut, että niihin oli painettu osoitteet. “Tuossa lukee selvästi, että ottakaa omanne. Mutta ei, ihmiset ei välitä.”
Kun kauppahallin nurkalta lähtee kohti luodetta ja löytää kapean Rua de Conceiçāo’n, niin ensin sitä ylöspäin muutama sata metriä. Ei niin pientä kujaa ettei vastaan tulisi moottoriliikennettä reipasta alamäkikäyntiä, joten ei unohtumista ajatuksiin, please. Kuljettaja kääntää rattia, renaultti tottelee, renkaat vingahtavat tahmaisesti vaaleilla, neliskanttisilla kalkkikivillä – ja auto kaartaa sivukadulle. Nyt voi irtautua seinästä ja kävellä hetken keskellä tietä.
Jyrkähkön neljän kadun risteyksen takaa alkaa Rua de Santa Luzia. Kohde: numero 113. Tämä tarkoittaa noin viittäkymmentä paritonta osoitetta ja kahtakymmentä perättäistä korttelia. Tarkista tossunnyörit. Onko reppu hyvin selässä? Hapensaanti ok?
Tähän asti ei nousua ole ollut nimeksikään, mutta nyt se alkaa.
Silti silmä hämää. Sitä kuvittelee näkevänsä ajoittain vähintään 25 asteen nousukulman, koska polvet osuvat melkein palleaan. Mutta tekniikka ei petä; kännykän vatupassi väittää ettei missään mittauskohdassa ylitetä 10 astetta.
Tevere do Pinan kohdalla tekee mieli vetää henkeä. Ja kannattaakin, sillä kujan varrella on lähin ruokakauppa, joten paikka on hyvää pitää mielessä. Pinaa loivasti ylös ja alas, tiukka oikea, jyrkkä alas. Ja sama toisin päin. Majapaikasta mennen tullen rapiat 30 minuuttia, ostostapahtuma mukaan lukien. Kauppa on melko basic, mutta saa sieltä silti tuoretta leipää, viiniä ja muita peruselintarvikkeita. Oven suussa on läjä 40 litran kukkamultasäkkejä. Niille on epäilemättä tarvetta, sillä näillä main ei juuri enää näy maata an sich. Jokainen neliösentti on tuunattu. Kivetetty, asfaltoitu, rakennettu, otettu käyttöön. Mutta myös viljelykseen. Harva se talon piha, jossa ei ole paria metriä viiniköynnöstä ja muutamaa banaanikasvia.
Apropå banaani. Wikipedia valistaa, että se on lievästi radioaktiivinen hedelmä, sisältää luonnossa yleistä Kalium-40-isotooppia. Tiedä sitten, eikö samaista isotooppia ole missä tahansa mitä nielee tai hengittää päivän mittaan. Anyways, tein Wikipedia-syrjähypyn kun piti tarkistaa, voiko banaanikasvia kutsua puuksi. No voi, mutta ei se puu ole, vaan enemmänkin ruoho. Inkivääri on samaa porukkaa.
Enää R. Nova Petro José de Ornelasin ylitys, ja tuttu likaisenkeltainen, kulunut muuri on saavutettu. Nyt voi alkaa hikoilla! Oikein kunnolla tukanrajasta asti, pitkin kasvoja, hiuksien päistä roiskeina silmälaseille, polvitaipeissakin on runsaasti hikirauhasia. Tulee mieleen Helsingin metroasemien tämän talven ykkösmainoslause:”Alensimme hien litrahintaa pysyvästi!”
Muurin puolivälissä, 10 asteen mäessä, on aina parkissa jono keltaisia takseja. Ensimmäisten kuljettajat nojailevat autoonsa tai seisovat hajareisin keskellä katua. Hännillä kuskit torkkuvat ikkuna auki. Kun pääsee kohdalle, jokainen valpastuu vuorotellen. “Monte? Taxi?”
No, no Monte. Osoitetaan porttia, joka on viimeisen auton perävalojen kohdalla. Kolmimetrisen muurin päällä mutkittelee paksu, ryhmyinen, harmaa runko, josta ryöppyää kukkaa violettina koskena. Bougainvillea, joka kukkii Madeiralla (ja muuallakin etelässä) tammikuussa, keskellä talvea, jolloin viiniköynnökset vasta näkevät unta rypäleistä, Funchalin naiset kulkevat pitkävartisissa talvisaappaissa ja miehillä on pastelli villapaita harteilla.
Avain lukkoon, kääntö vasemmalle – ja sähköistetyn portin ovet avautuvat hissukseen. Tervetuloa Quinta de Santa Luziaan.
Kolmikerroksinen päätalo, joka katsoo alas Funchalin keskustaan ja Atlantille. Biljardirakennus, romanttisesti ränsistynyt eritasopuutarha, sammakkolampi, vanha tenniskenttä, uima-allas, alhaalla polun päässä erillinen B&B-talo, viiniviljelmiä, kasvihuone, lampola. Kylki kyljessä päätalon kanssa koulukäytössä oleva rakennus, josta kantautuu arkisin melskettä, jota lapsista lähtee luonnostaan kaikkialla maailmassa.
Vuokraan kuuluu kaksi vanhaa koiraa ja laikukas kissa. Kissaa ei ole näkynyt sitten tulopäivän, mutta koirat vaeltavat päivittäin ympäriinsä. Ylimpään kerrokseen ne eivät nouse. Siellä nukutaan. Usein koirat lojuvat yhdistetyn kirjasto-, työ- ja telkkarihuoneen sohvalla. Kun keittiössä kolistellaan, etäältä alkaa kuulua kynsien rapinaa. Koirat tulevat tarkistamaan, mahtaisiko lattialle tipahtaa tällä kertaa mitään. Meitä pyydettiin olemaan ruokkimatta koiria, ja sääntöä on noudatettu. Sitä vetoavien katseiden määrää!
Majoitus on niin lähellä museoasumista kuin vain voi olla. Vanhoista huonekaluista, virttyneistä matoista, tahdon voimalla kasassa pysyvistä monimetrisistä samettiverhoista ja laikukkaiksi kostuneista kirjoista leviävä tuoksu vaeltaa nenään heti kynnyksellä. Massiivipuinen pääovi on aina raollaan, jotta ilma vaihtuisi edes joskus.
Blandy-suvulla on Madeiralla pitkät perinteet. Kuinkas muuten, suvuilla aina on. Quintaa pyörittää Andrew, joka on Madeiran Blandyja seitsemännessä polvessa. Syntynyt 1978, opiskellut Englannissa mm. puutarha-alaa, isä kuollut 52-vuotiaana, äiti elää vielä. Nämä ja monta muuta asiaa voi tarkistaa melko tuoreesta historiikista. Sitä on kirjaston pöydällä selailukappale ja keittiön viereisessä pikkuhuoneessa yksi myynnissä, muovitettuna, samassa hyllyssä Blandy-madeiraviinipullovalikoiman vieressä. On sukupuut ja kaikki.
Wikipedian suhteen Blandyt ovat olleet vähäsanaisia. Blandy-hakusanalla löytää pari riviä kolmesta tyypistä, joista yksi on taiteilija, toinen murhanainen ja kolmas amiraali. Ehkä ei kukaan tätä sukua. Wikipediasta kannattaakin ottaa suuntima kohti http://www.blandy.com/en/ mikä kertoo olennaisen tästä monialayrityksestä, ja ihan tyylikkäästi kertookin.
“Good good”, sanoo Andrew, kun käy kysymässä onko kaikki ok, ja kaikkihan on ihan ok. Ystävällinen hymy, tarkka katse, kalju, pitkähkö, arkiset farkut ja tennarit, kiireinen.
Tietysti tämä on naurettavan iso talo kahdelle turistille. Ensimmäisen viikon sekoili huonejärjestyksen kanssa, ja vieläkin löytää käytäviä ja ovia, joita ei ole huomannut aiemmin. Toisin kuin ulkona, sisällä voi harrastaa horisontaalia liikuntaa, millä tarkoitan you silly people kävelyä keittiöstä ruokasalin, kirjaston, olohuoneen ja aulan kautta takaisin keittiöön.
Yksin täällä ei olla. Talon ensimmäinen, maan tasalla oleva kerros on toimistokäytössä, ja lisäksi siellä asuu pariskunta, joka tekee talonmiehen ja puutarhurin töitä.
Mitään überkallista tämä ei ole, sillä on hiljaisin = halvin kausi koko vuodesta. Takana ovat kuuluisat joulubileet ja uuden vuoden mega-ilotulitukset. Kun ensi maanantaina poistumme saarelta, tänne alkaa virrata karnevaalikansaa, ja samalla hetkellä Quintan vuokra tuplaantuu. Vanhan kaupungin majoituksesta kahdelle viikolle olisi saanut maksaa enemmän.
Luksusta? No kyllä kai, jos sellaiseksi luokittelee esimerkiki sen, että talossa ei ole lämmitystä. Lähes aina kun istuu paikallaan – ja sitä on tehty paljon, sekä sisällä että ulkona terassilla – on oltava päällä tuplasukat, villapusero ja päällä vielä fleece. Terassilla pitää olla varmuuden vuoksi mukana iso ja raskas keltainen puuvillapeitto; ainoa ylimääräinen tekstiili, joka löytyi kun kävi läpi yläkerran lukuisia vaikeasti avautuvia puukaappeja. Öisin ei tule vilu, koska sängyssä on untuvatäkki, mutta aamulla on kiire vilahtaa sängystä suoraan 110% vaatetukseen. Talon kylmin paikka on keittiö, jonka jääkaappiin pitää itse kantaa alhaalta kaupasta ruokatavarat! Ja kokata omat ruokansa! Kuten joka paikassa, huonekorkeus on keittiössäkin 5 metriä. Jos metalliveitsi tipahtaa vahingossa kivilattialle, korvat soivat minuutin. Lisäksi: muurahaisia. Ei massiivisia määriä, mutta yllättävissä paikoissa kuten sähköisen vedenkeittimen filtterissä ja pöydälle yöksi unohtuneen vihreän paprikan sisällä.
Silti. On tässä puolensa. Yksi mielenkiintoinen juttu on kirjojen määrä. Niitä on paitsi varsinaisen kirjastohuoneen seiniä kiertävissä kirjahyllyissä, myös yläkerran aulan matalissa kaapistoissa, pinoissa pöydillä, kylppäreissä, pimeiden käytävien varrella … Joku täällä on harrastanut lukemista. Yleensä majapaikoissa on ns. turistin vaihtarihylly, jonne voi lisätä ja josta voi ottaa. Aika mielenkiinnotonta, yleensä. Sanoisin fiinisti, että Quintassa kokoelma on eklektinen. Eniten on englanninkielisiä agenttitarinoita ja dekkareita. Erityisesti pokkareita, mutta myös kovakantisena. Sitten: poliittista historiaa, taloushistoriaa, henkilöhistoriaa. Viinikirjallisuutta useita hyllymetrejä, mikä ei yllätä, paljon myös portugaliksi. Vanhoja karttakirjoja. Taidetta, matkailua, vuorikiipeilyä (?), puutarhanhoitoa.
Kirjastohuone on muutenkin mainio. Sen kello on pysähtynyt jonnekin 80-luvulle. Iso valikoima VHS-kasetteja, LP-levyjä ja singlejä. Telkkari tosin on vaihdettu jossain vaiheessa littuun, mutta muuten, ken huoneeseen käy saa jättää 2010-luvun digitaaliset hömpötykset taakseen. Soittimia ei ole vielä kokeiltu.
Katetun ulkoterassin katto hilseilee ankarasti, kalusteet ovat mitä ovat, lasiovien puoliintumisaika on ohitettu kauan sitten – mutta maisema on ihana.
Mustapääkerttuja, mustarastaita, kanarialintuja, punarintoja, tuulihaukkaperhe. Isoja monarkkiperhosia, sudenkorentoja, pari hyttystä, pallopäävalaita, lepakkoja. Sammakkojen taukoamaton kurnutus lammelta. Ja kaiken yllä haukuntaa, sillä joka ikisen funchalilaisen talon takorautaisen portin takana päivystää ja yövartioi vähintään yksi koira. Erityistarkkailussa on – tietysti – postinkantaja, joka päräyttää arkisin mäkiä ylös alas punaisella mönkijällä. Sietääkin tulla haukutuksi.
Olen melko varma, että tämä oli viimeinen kerta kun osallistuin aasin ostoon. Ensimmäinen se oli joka tapauksessa. En ole vieläkään ihan varma, mitä ajatella koko jutusta. Ehkäpä yritän olla ajattelematta. Kas noin.
Muuli ja muuli. Pelkkä ruho. Ruokaa. “Paca”, kuten Loreton seudulla sanottaisiin.
Chaparri Ecolodgen omistaa Heinz Plenge, saksalaista syntyperää oleva perulainen valokuvaaja. Takana joukko valokuvakirjoja, muuta en hänestä tiedä. Eläimiä, luontoa yleensä, kulttuuria. Liman lentokentän kirjakaupassa häneltä oli myynnissä kahvipöytäopus Extreme Amazonia. Kymmenen vuotta ilmestymisestä ja edelleen näyttää menevän kaupaksi.
Meillä ei ollut Chaparrissa erityistä tuuria.
Isäntä oli kuvausmatkalla. Hänen poikansa, joka yleensä hoitaa englanninkielisen opastuksen, oli myös poissa. Tuuraajina toimivat Heinzin tytär Karen Plenge Pardo, mukava mutta kokematon luontoasioissa, ja paikallisopas Juan, joka ei osannut englantia.
Chaparrin verkkosivujen perusteella odotimme näkevämme villejä silmälasikarhuja, andienkondoreja ja runsaasti puolikesyjä Sechuran-kettuja.
Karhuja ei näkynyt, koska vuodenaika oli väärä. Kuulimme, että silloin kun mangopuut kantavat hedelmää, karhut kiipeävät niihin. Puun latvasta karhuja on huomattavan paljon helpompi spotata kuin etäiseltä vuorenrinteeltä.
Kondorit ovat harvassa, se on selvä. Hiukan enemmän onnea matkassa, ja olisimme nähneet enemmän kuin vain yhden. Se kaarteli hetken zeniitissä, lähes keskipäivän auringossa.
Kettuja kyllä liikkui lodgen lähettyvillä, mutta niin ohikiitäviä hetkiä, että hädintuskin ehti tajuta mitä näki. Alkumatkan aikaerokin painoi päälle, reagointikyky ei ollut ihan normaalitasoa.
Päätimme siis leikkiä ammattiluontokuvaajaa ja viettää aikaa haaskalla. Ehkä andienkondori laskeutuisi syömään.
Chaparrin hinta kuvaussessiolle on 320 dollaria. Hintaan sisältyy piilokoju, eväät ja muulin ruhon toimitus sovittuun paikkaan vuoren rinteellä, noin kolmen vartin kävelymatkan päähän majapaikasta.
Tuore ruho peitellään pressulla, jotta mätänemisreaktio vauhdittuu. Telelinssin kantaman päähän, tarjolla olevan vähäisen kasvillisuuden keskelle, viritellään piilokojuksi teltta, jossa on reikä linssille ja muutamia tirkistysaukkoja.
Telttaan pitää sulkeutua pimeässä, ennen lintujen heräämistä.
Kännykkä herättämään kello 04:30.
Andien länsipuoli on rutikuivaa, paikoitellen täyttä hiekkaerämaata. Chaparrinkin seutu on kuivana kautena lähes vedetön, mutta tämä vuosi on ollut poikkeus, kertoi Karen. Sadetta on tullut normaalia enemmän, ja niinpä kasvillisuuskin viheriöi hiukan.
Maasto sen sijaan on kivistä ympäri vuoden.
Otsalamppu on kätevä, koska se jättää kädet vapaaksi, mutta sen valossa pinnanmuodoista häviää kolmas ulottuvuus. Oli lievästi tuskallista yrittää olla kompastumatta kivenmurikoihin. Aina oppii. Lamppu pitäisi olla matalammalla heittämässä sivuvaloa, kädessä.
Maastokuvioituun telttaaan mahtui juuri ja juuri istumaan kaksi aikuista ihmistä. Bootsit pois, villasukat jalkaan, videokameran viritys, walkie-talkie näkösälle – “I’ll send a beep when we see a flying Condor” – ja eväät sinne tänne jalkotilaan minne mahtuu.
Ensimmäinen piilopäivä oli vähintään yhtä vuorokautta liian aikaisin. Raato ei kai ollut ehtinyt muhia tarpeeksi, tai sitten isot haaskalinnut ovat fiksumpia kuin mitä luulisi, epäilivät jäynää ja tarkkailivat. Yhtään korppikotkaa ei laskeutunut. Torkuimme vähän väliä. Söimme eväät, joimme kahvit. Alkuiltapäivästä oli pakko käydä teltan ulkopuolella. Tämä aiheutti vilkastumista vain paikallisessa kärpäsyhdyskunnassa.
Kahden jälkeen soitimme Karenille. We are ready to come back. Over.
Mieliala oli apea, omatunto soimasi. Aasiparka.
Toinen yritys. Ruhon kolmas päivä. Sama herätysaika, sama kivinen polku.
Mädäntyneen lihan haju leijui nyt vahvana. Ei sitä osannut kuvottavanakaan pitää, koska se oli niin outo. Pistävä, makeahko, täyteläinen.
Aurinko nousi.
Ensimmäiset mustat korppikotkat tulivat paikalle varhain. Tarkkaa kellonaikaa en tullut katsoneeksi, mutta suunnilleen heti lintujen aamukonsertin jälkeen. Ehkä seitsemän maissa. Päivän miittaan niitä ja punapäisiä kalkkunakorppikotkia näkyi ja kuului runsaasti. Erityisesti kuului.
Teltasta ei kannattanut kurkkia liikaa, etteivät linnut säikähtäisi. Niinpä piti vain arvailla, mitä ympärillä suunnilleen tapahtuu. Teltan huipulta näkyi vähän ulos, ja pariin otteeseen musta korppari istahti oksistoon tasan yläpuolelle. Tuijotimme toisiamme silmästä silmään, mitenkä muutenkaan.
Jatkuvaa nahistelua, koska nokkimisjärjestys. Ylipäänsä paljon ääntä, vaikka korppikotkat ovat lähes mykkiä. Sihinää, siipien läpsytystä, rapinaa.
Aurinko nousi korkeammalle, teltan lämpötila myös. Mietiskelin, kuinka nälkäinen sitä pitäisi olla, jotta lähtisi itse natustelemaan raatoa. Saisiko siitä mitään irti?
Olin sattumoisin virkeämpi kuin aviomies, joka nukahteli. Luin kännykästä Lumix-kameran manuaalia. Laatuaikaa FTW. Melkein sama kuin istuisi lentokoneessa. Ei sieltäkään mitään juuri näe.
Päivän mittaan haaskalla vieraili King Vultureja pari aikuista ja yksi keskenkasvuinen. Olivatko ne koko ajan samoja yksilöitä? Ei voi tietää.
Walkie-talkie pingahti kahdesti ja jännitys kohosi tietysti molemmilla kerroilla. Mutta yhtään andienkondoria ei tullut näkökenttään.
Istuimme teltassa noin neljään asti.
Tapiche Reserve
Murilo “Katoo” Reis iskee tonnikalapurkin Tapiche Reserven tupakeittiön jykevään puupöytään ja katsoo jokaiseen kuulijaan vuorotellen, yläruumis ojentautuneena eteenpäin.
– This indigenous woman was vegetarian. She had been eating canned tuna all her life without knowing it was fish. ‘No no, I don’t eat fish. This no fish.’
Kuulijoita on ruoka-aikaan tusinan molemmin puolin. Määrä riippuu siitä montako vierasta on, ja onko paikalla vapaaehtoistyöntekijöitä Iquitosin hostellilta, joka on samalla Reserven toimisto.
Katoo, kokki ja kaksi yleismies-opasta – Pepe ja José – ovat ydintiimi. Meistä kahdesta ehti tulla jo kalustoa, 12 yötä. Australialainen Nick viipyi kolme yötä kuten useimmat tänne tulevat. Toimistolta oli tällä kertaa liettualainen Monika ja brasilialainen Eric. Kun Nick lähti, tilalle tuli viisihenkinen amerikkalaisperhe. Heidän jälkeensä kaksi reppumatkailijapariskuntaa Euroopasta, toiset Sveitsistä, toiset Saksasta.
Oppaat ovat alkuperäisväestöä.
– They are no cityboys. José Senior, Pepe, has the best eyes on this planet. And if José Jr doesn’t hear the monkies, they are simply not there. Pepe lives in a community 1,5 hour drive from here, eight families. José has moved to Requena.
Isä-José on 54-vuotias. Ikää ja reumatismia on sen verran, että hän väsyy luontoretkillä. Aamukuudelta ajetaan veneellä muutama kilometri, ja sen jälkeen kävellään lounaaseen asti, noin puoli yhteen.
Parin ensimmäisen retken jälkeen Pepe jäikin tekemään huoltotöitä.
Yhtenä päivänä oli nurmikonleikkuuta. Machete on täällä monitoimityökalu, tehokas mutta suoraviivainen. Pepe oli yhdellä sivalluksella katkaissut vesijohdon, joka syöttää vettä viiden metrin korkuisilla tolpilla seisovasta isosta sinisestä muovisäiliöstä keittiöön, kahteen mökkiin sekä yhteiskäyttöisiin WC- ja suihkutiloihin. Nick oli nähnyt tapauksen.
– I thought they have some kind of a sprinkler system here.
Vettä pumpataan Tapiche-joesta. Kun tankki tyhjenee, veden pumppaaminen ei heti auta. Systeemiin pääsee ilmaa. Tankki on täynnä, mutta hana korisee. Apu tulee, kun jostakin kohtaa putkistoa ilmaa poistuu tarpeeksi. Pepe on pari kertaa seisonut puupallilla majamme suihkun alla ja imenyt suihkuputken päätä puolisen tuntia. Aluksi tästäkään ei ole mainittavaa hyötyä, vettä tulee pikku liruna. Vasta kun muutama muu asukas on juoksuttanut vettä tahollaan, meilläkin alkaa virrata.
José, paikan varsinainen luonto-opas, on noin kolmekymppinen, kolmen lapsen perheenisä jo. Puhuu yhtä paljon englantia kuin me espanjaa. Rauhallinen, kohtelias ja tarkkaavainen tyyppi. Juuri sellainen kun oppaan pitääkin olla. Vahinko ettei keskustelusta tullut mitään.
Ainoa asia sademetsässä, mistä olimme eri mieltä Josén kanssa, oli suhtautuminen villisikoihin.
Viimeisen päivän aamupäiväretkellä José pysähtyy äkisti. Osoittaa kädellä, odottakaa tässä, ja katoaa tiheikköön.
Kuluu viitisen minuuttia. José palaa takaisin vakavan näköisenä. Tavallisesti hän virnistää aina kun kuulee jotakin, mikä tarkoittaa että se jokin tulee näkyville kymmenen minuutin kuluttua. Levittää käsiään.
– Peccaries. Mucho mucho. Dos cientes.
Ensimmäisiä aikanaan opittuja sademetsän nyrkkisääntöjä oli se, että sikalaumojen varalta on syytä katsoa puustoa sillä silmällä, mihin on helppo kiivetä. Metrin korkeus riittää. Erityisesti White-lipped peccary -siat ovat agressiivisuuteen taipuvaisia. Kalisuttelevat komeasti hammaskalustoaan.
José ryhtyy saman tien etsimään puuta johon kiivetä. Rauhallisuuden on korvannut peitelty pelko.
Me yritämme kommunikoida että täällä sikoja metsästetään, joten ne pelkäävät meitä enemmän kuin meidän on syytä pelätä niitä. Yllätetty ja saarretuksi itsensä tunteva sikalauma on arvaamaton, muuten ei. Siat haistavat kyllä ihmisen jo kaukaa, jos ilmavirta vaan käy oikeasta suunnasta. Metsässä näin ei kuitenkaan helposti käy, koska tuuli liikkuu siellä harvoin. Parasta siis pitää ääntä että huomaavat meidät ajoissa.
José ei ymmärrä eikä kuuntele vaan viittoilee. Tuonne! Sadan metrin päässä pilkottaa aukkopaikka. Kaatunut puu.
Nyt sikalauma kuuluu jo suomalaiseenkin korvaan. Puhinaa, tonkimisen ääntä.
Reipasta kävelyä. José kiipeää ketterästi latvuston läpi rungolle. Meiltä se sujuu kameran, jalustan, oksaryteikön ja yleisen ketterättömyyden takia paljon työläämmin. Josén huoli alkaa jo vähän tarttua.
Tropiikin puut ovat mukavan isoja. Keskivertopuun rungolla on leveyttä puolisen metriä ja oksillakin pystyy seisomaan ilman tukea jos tasapaino on kohtuullinen. Jalustan pystyi asettamaan oksistoon. Kalusto oli valmiina, kun lauman kärkisikojen selkiä alkoi vilahdella kasvillisuuden seassa.
Tuhtia tuhinaa. Irrallisia karjahduksia. Hampaiden kalahtelu on tosi tehokas pelotusefekti.
Eipä kestänyt kauaakaan, kun meidät havaittiin. Koko sakki pysähtyi, hiljeni sekunniksi ja sitten – stampede! Nopeasti hurjalla ryminällä takaisin sinne mistä tultiin! Lauman kokoa ei näe, mutta saattoi hyvinkin olla yli sata yksilöä.
Lounaspöydässä Katoo kertoo, että paikallisväestö uskoo sikojen hyökkäävän kimppuun. Sademetsän legenda elää vahvana.
Kokki on kumpuvatsainen, harmaapulisonkinen Gulliver, kuusissakymmenissä, Iquitosista. Ravintolakokkina 30 vuotta, Tapichessa vasta vajaan vuoden. Rytmi: kolme kuukautta duunia, 10 päivää lomaa. Yrittää oppia englantia.
Nostan Gulliverille hattua, sillä ruokalajit olivat vaihtelevia ja maukkaita ja ulkonäköäkin oli ajateltu. Kalaa oli jos joku oli ehtinyt käydä kalassa, muuten kaikki oli kuivamuonaa, kananmunia, hedelmiä, kasviksia, tölkkiruokaa.
Banaaneja, vihreitä omenoita, mandariineja, kookospähkinöitä. Katoon omia chilisekoituksia purkeissa; esiin noukitaan pieni haarukka, tiputellaan siitä varovasti lientä ruuan päälle.
Juurekset on aina keitetty, myös porkkana.
Yhdellä lounaalla odotti yllätys: riisin oli korvannut quinoa.
– We have had this packace of quinoa in the kitchen for a while now. ‘Nobody likes it’, says Gulliver. But he doesn’t like it himself! Peruvians don’t like quinoa. That’s why it is so expensive. It’s only liked by tourists.
Quinoa-trendi taitaa olla Suomessakin jo laantunut. Hauskan näköistä tummaa ryyniä, joka ei maistu sellaisenaan juuri miltään.
Tapichen quinoassa oli paljon pikkukiviä tai muuta kovaa, joka rasahteli ikävästi hampaissa. Kuka nyt sellaisesta pitää.
Keittiön varustelutaso on Minimi+. Avotulipaikka perällä, vesipiste, nauloja lyötynä lautaseinään tavaroiden roikottamiseen, hyllykön päällä mausteet ja astiat, jääkaappi. Jääkappi on päällä vain silloin kun generaattori tuottaa kovaäänistä sähköä eli iltakuudesta noin kahdeksaan. Mutta kaapin ovi pysyy aina hyvin kiinni ja pettynyt torakkapopulaatio ulkona.
Gulliver käyttää kaasua vain silloin kun on kiire.
Kylmälaukullinen jäätä pitää tölkkisetillisen perulaista Crystal-olutta kylmänä kolmisen vuorokautta.
Lodgella ei ole mitään omaa keittiöpuutarhaa. Kaikki tuodaan veneellä Requenasta. Ainoa viherkasvi on muoviastioissa kasvatettava paksulehtinen vesikrassi. Se on kilpikonnia varten. Niistä myöhemmin.
Venematka Requenasta Tapicheen, ylävirtaan, kestää neljä tuntia, alavirtaan kolme ja puoli. Mitään kauppalaivaa ei ole, vaan jokainen hoitaa omat kuljetuksensa. Etäistä naapuria voidaan jeesata jossakin, ja se jokin näyttäisi useimmiten olevan kanisterillinen polttoainetta. Tätä juoksevaa kuluu sekä veneissä että generaattorissa.
Katoo käy keskimäärin 1,5 kertaa viikossa Requenassa viemässä vanhat asiakkaat pois ja hakemassa uudet tilalle. Samalla hoidetaan ostokset, soitetaan puheluita yms. Katoolla on Iridium-satellittia käyttävä InReach-laite, jolla pystyy auttavasti lähettelemään lyhyitä viestejä.
– Sometimes it works fine, but often it does not work at all or is very slow.
Aamukahdeksalta Nautasta lähtenyt yhteysvene on perillä Requenassa ennen puoltapäivää – ellei juutu hiekkasärkkään matkan aikana kuten kävi meille. Puolisen tuntia ähellystä, kunnes vene viimein irtosi. Sillä kohtaa Uqayali-joki on leveimmillään, veden syvyys matalimmillaan.
Kuiva kausi etenee viikko viikolta. Vesi käy vähiin. Tapichen-joenkin vedenpinta on laskenut viimeisen kuukauden aikana viitisen metriä.
Hiekkasärkillä on myös paha tapa liikkua, joten kokenutkaan kippari ei tiedä kaikkea. Väitetään että he tarkkailevat, näkyykö harmaita jokidelfiinejä; ne uivat syvemmissä vesissä. Tapiche-joella oli runsaasti sekä näitä harmaita että isompia, pitkänokkaisia vaaleanpunaisia.
Iquitosista pääsee suoraan Nautan venesatamaan bussilla kahdessa tunnissa. Bussi on ilmastoitu ja kuljettaja ystävällinen vanhempi herrasmies.
Katoolla on kaksi 50 hv perämoottoria, lasikuituvene, kaksi alumiinirunkoista venettä ja muutamia perinteisiä, puusta veistettyjä kanootteja joita käytetään myös moottoriveneinä tarpeen tullen.
Kevyempiin veneisiin mahtuu 4-5 matkustajaa kumpaankin plus heidän matkatavaransa, kauppaostokset ja bensatankit.
Veneet ovat iso kulunkierä, mutta absolut välttämättömiä.
– I bought this Yamaha engine a while ago. That was one year’s savings. The older one was stolen.
Katoo kehuu työmiehiään vuolaasti.
Töitä olisi useammallekin.
Paikka pysyy pystyssä juuri ja juuri, kirjaimellisesti. Lodge on ollut toiminnassa vasta muutaman vuoden, mutta paalujen varaan rakennetut mökit ja niitä yhdistävä, katettu kävelysilta näyttävät jo nyt siltä kuin niitä olisi uitettu Amazonin tulvavesissä vuosikymmeniä ja ravisteltu kuivaksi. Reikiä, hometta, vääntyneisyyttä, repsottamista. Lähes kaikki näkyvä on tilassa, josta on mahdoton sanoa kertooko se keskeneräisyydestä vai lahoamisesta. Mökissä on kuitenkin toimiva vesiklosetti ja suihku eikä sängyn yli vedetty hyttysverkko ole vielä vuotanut. Joten: ei paniikkia.
Nyt pitää tietysti nipistää itseään jotta muistaa missä ollaan. Lähellä päiväntasaajaa (alapuolella), lämpötila ympäri vuoden 30 C, korkea kosteusprosentti, hyönteisiä ja jyrsijöitä, sadekauden tulvat.
Rakennusten ja käytävän ulkokatto on palmunlehvistä. Normikate, joka uusitaan kerran vuodessa.
Ruokalan katossa on muita enemmän kulumisen jälkiä. Syy on opossumiperhe, joka pesii kattorakennelman sisällä, lähellä harjaa. Opossumit löytävät tarvitsemansa hyönteisruuan lehvien lomasta.
– One morning when we were having breakfast, one opossum baby fell straight on top of the table.
Lounasaikaankin saattaa tapahtua. Fred-opossumi missasi lautaseni haarukan mitalla. Yläilmoista tipahti parin sentin pituinen kikkare ja muutama isohko pisara nestettä.
Katoo kertoo, että kaikkien rakennelmien katonharjat pitäisi vahvistaa alumiinilla, mutta ruokalalle he eivät raaski sitä tehdä. Opossumit paistuisivat.
– The problem is I cannot get more men to work here. They’d earn a lot of money compared to local standards, but because I don’t tolerate hunting, they don’t come. They’d loose their reputation.
Ylimetsästyksen jäljet näkyvät, myös Katoon 6000 hehtaarin tiluksilla, joista 1500 (noin 5 x 5 km) on virallisesti rauhoitettu. Isoja kanalintuja ei enää näe, ei myöskään kauriseläimiä. Ei ainuttakaan capybaraa joen rannalla. Punaisen mölyapinan lihaa pidetään erityisen herkullisena ja hämähäkkiapinassa on eniten syömistä, mutta kaikkia muitakin apinoita ammutaan.
Eräs Katoon edellisistä luonto-oppaista oli ampunut kolmasosan tilan villa-apinoista.
– I trusted him, and then he did that. Only now some smaller woolly monkey groups are beginning to tolerate people a little. All others are still scared and you cannot see them.
Muutamia villisian jälkiä on näkynyt, samoin tapiirin. Jaguaarin tassusta oli painunut saveen tuttu leveän pyöreä kuvio, varpaat kaukana toisistaan.
Salametsästys rehottaa.
– Locals eat anything that weighs more than 100 grams. Imagine, they have no other name for the tapir or the manatee than ‘Paca’, ‘food’.
Paca-jyrsijää ei tietysti sitäkään ole. Kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa juuri ne grillataan ensimmäisenä. Hieno yöeläin, jota olemme nähneet 20 vuodessa vain kerran, Costa Ricassa, häthätää sekin kerta.
Katoo on kotoisin Brasiliasta, Pantanalin alueelta.
– We were poor. When other children had sandwiches for lunch, I had an onion. I had no shoes to play football but instead I broke all the records in swimming. One can do anything if one really wants to. Look at me. Being poor is no excuse.
Tarinankertojana Katoo on yliveto. Kaiken todenperäisyydestä ei voi olla varma, tietenkään. Hieman huonosti kuvioon sopii esimerkiksi se, että hän on matkustellut parikymppisenä Euroopassa.
27-vuotiaana Katoo kiipesi K2:lle, mistä lempinimi. Suoritus, joka paitsi onnistuu fyysisenä suorituksena vain harvalle, on myös kallis.
Metsän ostamiseen on kulunut puolisen miljoonaa dollaria.
– I have bought the forest in pieces, the last one, over 3500 hectars, two years ago. Wanted a buffer zone around the protected area. The seller is a Peruvian who lives in New York. A rich guy. The price for the last part was 70$ per hectar, earlier ones 100$. For the protection, I need to pay 3000$ a year to the government. It would be much cheeper for me to let all the forest be non-protected.
Euroopan matkalla Katoo kävi myös Suomessa.
– I bicycled from Hamburg to Turku, figured out that it would be downhill from the Alps onwards. That was in 1990. From Turku I flew to Oulu, to a Midsummer Night festival. The sun went like this (piirtää ilmaan z-kirjaimen muotoisen kuvion) first a little bit down the horizon and then up again, moving sideways. That was funny. Mosquitoes almost ate me. Your species has teeth, right?
Oululaiset olivat väittäneet Katoolle, että kaupunki on maailman pohjoisin. Kun kerroimme että jo Suomessakin on pohjoisempia, Katoo lyö nyrkkiä pöytään ja vaikeroi.
– Oh no no no, you’ve ruined my entire life!
Näyttäkää minulle ihminen, joka puolustaa luontoa niin intohimoisesti kuin Muriel Reis. Vahinko vaan että suomen ‘intohimo’ on sitten Teuvo Tulion päivien vanuttunut löysäksi. Sanan vanhempi sävy ja mielleyhtymät on kuin kehitetty Katoota varten.
– I cannot do anything to poachers but loggers, them I can handle. What they don’t know is that I never give up. This one guy had cut down one big tree. I heard it happen. Then he went away, to return later to fetch the trunk. What I did was that chopped the trunk to small pieces. It took me two days. When he came back and saw me, he began to whine:’What have you done to my trunk?!’
Uusia projekteja on vireillä. Katoo yrittää saada paikallisia kiinnostumaan superfoodista, luonnonyrteistä yms. Kaikkea sellaista aktiviteettia ja yrittämistä tulisi tukea, mikä ei vaadi rakentamista, hän painottaa.
– I try to tell people that they can sell things, get money and buy food from the shop. That there is an alternative to hunting.
Mikään ei ole täällä helppoa. Isoimpia ongelmia on kyläyhteisöjen lähes täydellinen puuttuminen. Kun yhteistä ei ole, jokainen tekee mitä huvittaa. Väki levittäytyy tänne muualta villin lännen tyyliin etsimään kultaa, salametsästämään, kaatamaan puita laittomasti.
– I have contacted the local police only once. One guy fell 40 of my trees. Now, police here is corrupted. I promised to tip one officer, and eventually he came. But that was it. ‘This man took my property and needs a punishment’, I said. ‘Yes, I talked to him and he promised not to do that again’, the policeman said. ‘But he has done it many times before!’, I said. ‘He is poor and cannot pay anything back’, he said. I haven’t been in touch with the police since.
Omaisuuden hallinta omin voimin on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Jokainen ohi ajava vene on potentiaalinen riski.
Tapiche-joen varrella on asutusta hyvin harvassa, joten veneessä on usein joko tulokkaita tai lähiseudun nuoria miehiä kokeilemassa onneaan. Erityisen epäilyttäviä ovat hämärässä liikkujat.
Katoon metsä on suosittu siksi, että muut lähiseudun kolkat on jo tyhjennetty arvopuusta ja syötävistä eläimistä.
Pilkkopimeys valahtaa lodgelle iltakahdeksan jälkeen kun generaattori sammutetaan. Muutama minuutti otsalamppujen häilyviä keiloja. Ihana hiljaisuus.
Saman tien Tropical Screech-Owl aloittaa pulputtavan ääntelynsä majan nurkalla. Sillä sanotaan olevan vakioasemapaikka riippukeinumajan katolle rakennetussa näkötornissa, josta näkee koko leirin, kaistaleen Tapiche-jokea ja vastarannan metsää joka päättyy moriche-palmuja kasvavaan suohon. Uakarit viihtyvät samaisella suolla.
Tapichen äänimaailma on hienoimpia mitä olen kuullut. Leiri on niin pieni ja kaukana kaikesta, että luonnolla on etusija.
Lähestyvän veneen ääni.
Katoo ryntää ulos majastaan taskulampun kanssa, juoksee rantaan. Jos hän ei tunnista ajajaa, hän juoksee takaisin hakemaan perämoottorin avaimen, hyppää veneeseen, survaisee perään, ajaa ohikulkijat kiinni ja kysyy tarvitsevatko he jotakin. Toistaa kysymystään – omien sanojensa mukaan kohteliaasti mutta päättäväisesti – kunnes saa vastauksen.
Unen läpi kuulee kuinka vene palaa takaisin rantaan. Katoo lampsii horjuvaa kävelysiltaa pitkin mökkiinsä, ohi meidän kaksikerroksisen majamme. Koko rakennelma huojuu askelten painosta.
Maanantaiyönä 20. heinäkuuta Katoo ei tullutkaan takaisin.
Rättiväsynyt mies palaa vasta seuraavana aamuna viideltä, juuri kun José ja me syömme aamupalaa ruokalan pöydän ääressä, pienen aurinkokennolampun pienessä valossa.
– They were so many. One boat here, then I heard another one over there…
Katoo huokaa raskaasti ja nojaa päätä käsivarsiin, näyttää nukahtavan. Hätkähtää sitten, nousee ylös. Menee jääkaapille ja hakee pussin guarana-jauhetta, sekoittaa sitä kuumaan veteen.
Varhaisaamun aamupala on aina sama: kaurapuuroa, johon sekoitetaan kuivattuja hedelmiä ja myslikokkareita. Lopuksi pikakahvia tai teetä, joko keitettyyn jokiveteen tai sadeveteen, jos sitä on jäljellä.
Aamun tunnit ovat tärkeitä.
Liikkeelle pitää lähteä varhain. Kello herättää viimeistään viideltä. Aurinko nousee nopeasti ennen puolta seitsemää, ja jo ennen yhdeksää alkaa olla liian kuuma, jos taivas on pilvetön. Eläimet hakeutuvat päivälevolle aamumurkinoinnin jälkeen, katoavat näkyvistä.
Piknik-lounas syödään metsässä, yhdeksän nurkilla. Keitetty kananmuna, paahtoleivälle ruskeaa makeahkoa tahnaa (jota käytetään mielenkiintoista kyllä myös omeletin päällä), suolakeksejä, muutama hedelmä, vettä.
Oravasaimireja, satulaselkätamariineja, ruskeita kapusiiniapinoita, punaisen mölyapinan sähköistä joukkoääntelyä, ruskeita titi-apinoita, oravia, toukkia, kovakuoriaisia, perhosia, lintuja – ja matkan teemaeläimiä, uakareja.
Uakareilla on paljon lempinimiä. En ihmettele.
Paikalliset sanovat ‘English’, mutta myös versiota ‘Russian mafia monkey’ näkyy. Minä sanoisin ‘Mad Max monkey’. Pitkäturkkinen apina, joka heiluttaa lyhyttä häntäänsä kuin koira. Uakari on kuulemma säästynyt suuremmalta salametsästykseltä siksi, että sen kalju pää ja punakat kasvot tuovat mieleen ihmisen. Korkeampi mentaalinen kynnys.
Jos uakari ei ole kovin punakka, sillä saattaa olla malaria.
Ympäristörikoksia on liuta, ja yksi niistä on kilpikonnanmunien ryövääminen ruuaksi. Jokikilpikonnat ovat rauhoitettuja, häviämisen partaalla, mutta ihmiset eivät välitä.
Mikään ei ole helpompaa kuin löytää munia hiekkaisista rantatörmistä. Kilpikonnanaaras jättää hiekkaan selvät jäljet, jotka nousevat vedestä, kiipeävät harjanteelle ja päättyvät. Munat ovat parinkymmenen sentin syvyydessä. Vain kunnon sade pyyhkii kilpikonnan telaketjujäljet.
Tapichen väellä on oma liikuttava kilpikonnansuojeluohjelmansa.
Kaikki havaitut pesät tiluksilla tyhjennetään, ja munat kaivetaan lodgen omaan hiekkatörmään. Ympärillä on verkko, jotta rannalla päivystävä iguaani ei pääse käsiksi muniin eivätkä kuoriutuvat poikaset pääse saman tien karkuun.
Pikkukilpparit siirretään omaan lampeen kasvamaan ja kovettumaan. Kolmen kuukauden päästä koittaa vapaus.
Katoo hymyilee leveästi. Tasaiset, lyhyet hampaat, joita vaikuttaa olevan harvemmassa kuin yleensä.
– We have already managed to release 180.
Juuri nyt Katoolla on ekstravaikeaa. Viisumi on uhattu kuolettaa.
– They claim that I’ve committed a murder! You cannot get your visa renewed if you have a criminal record. I have carried a gun for 17 years in Brazil when I was a policeman and worked as a park ranger, and I never shot anyone. Why would I do that here? These people who steal my property, they do not want any confrontation. They just sit quietly in their boat, and don’t come near when they see me. I’ve never been threatened except some time in the city, never here.
Nyt on vain laitettava rahaa likoon ja palkattava lisää asianajajia, Katoo pohtii.
Äkkipikainen ja nopealiikkeinen, se Katoo selvästi on. Väsyneenä, vihaisena, pikkutunneilla – mitä vain saattaa sattua. Mutta Katoo ei ole tyhmä. Täällä on luultavasti helppo astua jonkun pikkukihon aroille varpaille. Katoo halutaan pois maasta, häiritsemästä hämäriä mutta rahakkaita bisneksiä, ja viisumi on tähän kelpo kortti.
Keskiviikkona 22. heinäkuuta, lounasaikaan, neljä aseistettua, kovapintaisen näköistä poliisia ja yksi univormuton mies ajaa Tapichen rantaan. Katoo menee heitä vastaan, ja ryhmä vetäytyy lodgen korkeaan riippukeinumajaan, pyöreään rakennelmaan keskellä pihaa.
Maja on vähällä käytöllä, koska se on aina hämyisä ja täynnä hyttysiä, mutta siellä on lodgen paras sähkötökkeli. Vajaa pari tuntia sähköä vuorokaudessa vaikutti ensi alkuun katastrofaalisen pieneltä, mutta on yllättävää kyllä riittänyt hyvin, koska kuvausminuutteja on tullut odotettua paljon vähemmän.
Riippukeinumajassa äänenpainot nousevat ja laskevat. Katoo elehtii runsaasti. Kaikkien lodgen rakennusten seinät ovat 50% hyttysverkkoa, joten puhe kuuluu hyvin mutta espanjaa osaamattomalle ei selviä mistä on kyse. Hyvien uutisten sanansaattajia poliisit tuskin ovat.
– Gulli!
Kokki kolistelee keittiössä eikä kuule Katoon kutsua. Me ja amerikkalaisperhe istumme syömässä Gulliverin tekemää causaa, perulaista perinneruokaa. Se on kylmää lasagnea missä pastalevyt on korvattu parin tuuman paksuisella, keltaisella perunamuusikerroksella. Heviä stuffia.
Katoo tulee keittiöön hakemaan Gulliveria. Sanoo meille hiljaa suupielestään, silmiään pyöritellen:
– Now they say I am harrassing people who are passing by.
Niin hän tekeekin, mutta ei syyttä.
Edellisenä iltana, 21. heinäkuuta, joella oli yllättävän paljon liikennettä. Ihmettelimme, mistä moinen kruisailuinto. Katoo ei kuitenkaan mennyt kertaakaan ulos katsomaan veneitä. Oli kai niin umpiväsynyt edellisyön valvomisesta. Oliko aktiivinen veneily viritetty ansa? Oliko Katoo epäonnekseen pysäyttänyt edellisenä iltana jonkun jolla oli suhteita?
Gulliver palaa vakavan näköisenä ruokalaan, vetäytyy keittiöön. Vaihdamme siestalle.
Kuluu tunti, ja majasta alka kuulua naurahtelua. Neuvotteluissa on kai saavutettu tuloksia. Seuraavaksi ryhmä siirtyy ruokalaan. Gulliveria pyydettiin siis kattamaan lautaset myös virkavallalle. Puolisen tuntia lisää machoviritteistä naurahtelua. Vileraat palaavat rantaan ja ajavat pois.
Katoon reserven läpi virtaava Tapiche on tierasite.
Joki ja 30 metriä rantaa molemmin puolin on jokamiesoikeuden piirissä. Rannalla voi leiriytyä. Rantahiekkaan munittuja kilpikonnanmunia ei saa ottaa. Periaatteessa. Kalastaa saa mutta ei verkolla eikä kaikkia kaloja. Periaatteessa. Isoa arapaimaa saa pyytää vain tietty määrä. Teoriassa.
– I told them that I just ask people what they are looking for. They could use my services, camp on the lodge. The chief said that I need to have a policeman here, to protect my property. He tried to make a deal with me. But if I had here someone he wouldn’t go after the poachers that’s for sure. He would do nothing. I said I’d like to do the deal with the head office in Iquitos. He didn’t like that. I guess he tried to bribe me but got nothing.
Vaikka meno vaikuttaa sivustakatsojalta hurjalta, Murilo Katoo Reis ei ole eilisen teeren poikia luontoasioissa. Hänen aikaansaannostaan on kuuluisa Cristallino Reserve Brasilian Alta Florestassa.
Saksalainen televisioyhtiö tulee syksyllä kuvaamaan Tapiche Reserveen.
– It’s some kind of reality show. They’ll bring a celebrity here and so on. They had such a romantic idea of the jungle. ‘We could show how 17 year old boys go to school, and then go hunting during the weekends.’ I told them that there are schools but no teachers, and boys don’t go to school but hunt all day. They also asked me to show how to catch caimans but I said I don’t do such things.
Myös BBC Planet Earth on tulossa, ja siitä Katoo on enemmän innoissaan. Laatu on siellä enemmän kohdallaan.
– They had several kind of deals. I made one where my name is credited.
Mar 25, 2011 Looking for a real Blade Runner city? Visit Kota Kinabalu. High tech, illegal immigrant workers, street life, rain.
Tabin Wildlife Resort. No wi-fi.
Borneo Rainforest Lodge.
Mar 12, 2011 A young Japanese couple is silently staring their open laptop in the lounge of the Borneo Rainforest Lodge. A massive earthquake. It’s raining.
Mar 12, 2011 Night of The Geckos & Flying Ants. Rain persists. The world is black and beautiful, and life is plenty. Good night, Sabah.
Stories about coding, travels, and history | Koodailua, matkoja ja historiaa
![Structural load [x]](https://live.staticflickr.com/1704/25901657496_52ef42cb26_n.jpg)
