Sain Opetusministeriöltä matka-apurahan. Osallistuin ensin IATUL-konferenssiin Kalifornian yliopistossa ja sen jälkeen vierailin seuraavissa kohteissa: Stanford University, Mathematical and Computer Science Library; University of Virginia, Alderman Library; University of Illinois Urbana-Champaign, Grainger Engineering Library; Indiana University Bloomington, Library.

Seuraa aivan liian pitkä ja seikkaperäinen matkakertomus! Tekstistä huomaa, että tämä oli ensimmäinen käyntini Yhdysvalloissa ja ensimmäisiä pidempiä ulkomaanmatkojani ylipäänsä.

Kuvat on skannattu diafilmeiltä.

22.6. Helsinki – San Francisco – Orange County

Finnairin virkailija antoi täytettäväksi vihreän I-94W-lomakkeen, jossa vastasin kaikkiin kysymyksiin Ei ja kirjoitin nimeni useampaankin kertaan. Suostuin myös luopumaan kaikista oikeuksistani, mikäli minulta silti evättäisiin maahan pääsy. Myöhemmin kävi ilmi, että Yhdysvaltoihin ilman viisumia matkustava turisti joutuu antamaan myös todistuksen mukanaan tuomasta tavarasta. Tämä läpyskä oli valkoinen. Vaikutti siltä, että kaavakkeita täytettiin kahdesta syystä: lennon aikana siitä riitä aktiviteettia melkein tunniksi koko koneelliselle väkeä ja perillä sillä työllistettiin iso joukko virkailijoita. 

Laukkuni läpivalaistiin kahdesti, luultavasti Toshiba-laptoppini takia. Portilla odotti valtava ruuhka. Väkeä oli paljon. Koska jostain syystä siellä tarkastettiin myös passi, aikaa paloi. Toisin kuin usein ulkomaisilla lentokentillä, täällä ei konetta täytetty osissa, vaan kaikki jonottivat samaan aikaan. Selailin viimeiset uutiset Iltalehdestä (Lola Odusoga kansallispuvussa, miten julkkikset viettävät juhannusta jne.) ja katselin ihmisiä. Suunnilleen kaikki ikäryhmät olivat edustettuina, mutta varsin paljon näytti olevan nuorta väkeä. Vieressäni puhuttiin venäjää ja etäämmällä oli iso ryhmä ruotsalaisia. Toisella puolellani istui poika, joka nauroi ääneen, kun ohitse marssi tärkeän näköisiä latvialaisia lehväseppele päässään, ties mistä syystä.

Lentokoneessa oli kaksi käytävää ja istuimia 3+4+3 joka rivissä. Käytävien kohdalla katossa oli rivi tv-monitoreita. Tuskin yksikään istuin oli vapaa ja ihmismäärä oli aikamoinen. Kuulin mainittavan luvun 340. Lentoemäntä, jolta kysyin jossain Grönlannin kohdalla, että tankkaammeko jossain matkan varrella, katsoi minua hämmästyneen näköisenä. “Ei suinkaan. Tämä on suora lento. Kone on eräs tämän hetken suurimmista matkustajakoneista ja sen tankkiin kyllä mahtuu polttoainetta.” Minulle oli vakuutettu monesta suusta, että yksikään kone ei pysty lentämään noin pitkää matkaa ilman välilaskua. Tunsin itseni  Wrightin veljesten manttelinperijäksi. 

Vieressäni ikkunapaikalla istui noin kymmenvuotias ruotsalaispoika ja toisella, käytävän puolella, nuorehko kanadalainen nainen, joka luki natsi-Saksaan sijoittuvaa romaania. Edessä istui saksaa puhuva pariskunta ja heidän vieressään, ikkunan ääressä, keski-ikäinen ruotsalainen nainen, joka selosti pariskunnalle aika ajoin, mitä ikkunasta näkyi. Vaikutti siltä, että saksalaiset eivät olleet lentäneet paljonkaan, sillä varsinkin mies kurkki usein ulos ja kommentoi näkemäänsä.  Käytävän toisella puolella kaksi amerikkalaista vanhempaa rouvaa pelasi pasianssia lähes koko matkan. Lähempänä istuva sekotti pelien välillä korttipakkaa kuuluvasti pläräytellen. Ääni jäi mieleen matkan parhaiten kuuluvana äänenä. Jokaisen istuimen käsinojassa oli pistoke kuulokkeita varten ja kymmenkunta musiikkikanavaa. Jokaisesta kuului yhtä huonosti monona. Muuten kone oli kohtuullisen hiljainen.

Ohjelmalehtisen mukaan matkan aikana piti näytettämän kaksi kokopitkää elokuvaa, parin vuoden takainen tietokonejuttu On the net ja perhe-elokuva älykkäästä gorillasta. Kun olimme syöneet lämpimän aterian – riisiä ja kiinalaistyyppinen porsaspata, kylmä kalasalaatti, marjapiirakka foliossa – ja nähneet tukun suomalaisten tekemiä kummallisia Finnair- ja Kalifornia-mainoksia, jossa esiintyi paljon vähäpukeisia naisia, ja Suomen puolustusvoimia koskevan buffin, ensimmäinen elokuva alkoi. Kävi kuitenkin sillä tavalla hassusti, että ääniraita oli japaniksi. Luulin ensin, että kyseessä oli ihan oikea ääni, sillä kuvasta päätellen elokuvassa tavoiteltiin black noir -tyyppistä lähitulevaisuuden urbaania teknotrilleriä, ja kuten kaikki tiedämme, tulevaisuus on aasialainen. Muutaman hämmentyneen minuutin jälkeen filmi katkaistiin ja tilalle vaihdettiin gorillakasetti.  Gorilla oli feikki eli ihminen karvapuvun sisällä, joten se siitä sitten. Tosin ruotsalaispoika vierelläni selvästi piti filmistä, varsinkin niistä jaksoista, joissa gorilla ja filmin sankari, teini-ikäinen poika, olivat karkumatkalla Kanadassa. Aitoamerikkalaiseen tyyliin filmi päättyi oikeussaliin. Gorilla oli oppinut viittomakielen alkeet ja pelasti itsensä joutumasta ilkeän tiedemiehen vangiksi. Touching.

Kanadalaisnainen oli matkalla Helsingin kautta Unkarista kotiin Vancouveriin. Hän harmitteli sitä, että joutui ensin lentämään San Franciscoon. Organisaatio, jonka leivissä hän oli ollut kolme kuukautta opettamassa englantia unkarilaisille, oli ilmeisesti säästänyt tällä tavalla matkakuluissa, hän epäili. En kysynyt organisaation nimeä, mutta myöhemmin huomasin hänen lukevan nahkakansiin laitettua raamattua, jossa oli paljon mustekynällä tehtyjä huomautuksia. “Unkarilaisilla on vielä paljon opittavaa englannista”, hän tunnusti. Kerroin kahdesta unkarilaisryhmästä, joille oli esitellyt kahteen otteeseen verkkoa tänä keväänä simultaanitulkin avulla. Epäilin, että unkarilaiset ovat hieman samaan tyyliin varovaisia ja arkoja vieraiden kielten suhteen kuin suomalaiset. Hän kertoi vanhempiensa olevan saksalaista syntyperää. Se selitti kirjan, ajattelin. Hän kysyi, mitä festivaalia Suomessa oli vietetty samana viikonloppuna ja kerroin hänelle juhannuksesta. Luulen, että hän ihmetteli suomalaisten uskonnollisuutta, kun sanoin juhannuskokkojen olevan peräisin pakanuuden ajalta. Ehkä törmään häneen vielä joskus Suomessa, uudella missiomatkalla. 

Puolimatkaan asti istuminen ei vielä tuntunut missään, mutta sitten jalat alkoivat vaatia liikkumista. Yllättävää kyllä väsähtäminen alkoi polvista. Jouduin pitämään jalkojani hieman oudossa asennossa siksi, että käsimatkatavarani oli edessä olevan istuimen alla. Käväisin peräpään vessassa ja lueskelin hetken englanninkielisiä esitteitä, joita löysin seinään kiinnitetystä muovitelineestä. Vartin seisoskelu paransi oloa huomattavasti.

Ruotsalaispojan vanhemmat istuivat yhtä penkkiriviä taaempana, ja matkan aikana äiti joutui usein lohduttamaan poikaa matkan vaivojen takia ja neuvomaan ruokailuun liittyvissä yksityiskohdissa. Ihmettelin mielessäni lasten virtsarakon kestävyyttä. Ainakin tämä poika pystyi juomaan 4-5 tölkkiä kokista ilman että kävi vessassa koko matkan aikana. Sen sijaan häntä vaivasi joko ahdas paikka, matkan jännitys yleensä tai kirkas auringonpaiste, joka oli erityisen vahva Alaskan yläpuolella. Isä lainasi aurinkolasejaan ja äiti virvoitti kuumaa otsaa kastamalla serviettiä ruokailun yhteydessä tarjottuun veteen ja asettamalla sen pojan otsalle. Minä ja poika emme vaihtaneet sanaakaan koko matkalla. Hän söi karkkeja peltipurkista, selaili matkalukemistaan, vääntelehti tuolissaan  ja torkkui.

Rocky Mountains näkyvissä! Pilvien seasta näkyi lumihuippuisia vuoria. Vancouver oli pilvien alla.  Viimeisen tunnin aikana televisioruudusta kaadettiin tajuntaan isometrisiä venyttelyharjoituksia lentomatkustajille muovisesti hymyilevän näyttelijän avustuksella. Varsin moni todellisista matkustajista teki työtä käskettyä ja pyöritti hartioita, piukisti pakaroita ja ojenteli jalkoja.  Minua alkoi väsyttää. Kotona Suomessa kello oli yli puolenyön ja mietin, tekikö tietoisuus kellosta olon uneliaaksi, vai oliko reaktio ensi sijassa fyysinen. Oli miten oli, sänky tuntui paljon paremmalta ajatukselta kuin Amerikka.

San Franciscoon tulo oli näyttävä. Taivas oli pilvetön. Kaarrettiin kaupungin yli. Tuli nähtyä Golden Gate -sillan lintuperspektiivistä ja paljon vettä ja vuoria. Ei hassumpaa, vaikka Istanbulista lähtö 1995 kesällä oli kyllä vielä komeampi. Ylhäältä katsottuna suurkaupungit näyttävät päiväsaikaan piirilevyiltä, niin Friscokin.

Ulos, matkalaukut hihnalta, kamat kärryihin ja Immigrant Officersien kanssa juttusille. Italialaisella aksentilla puhuva mies, joka otti minun passini ja paperini vastaan, oli virkistävällä tavalla suulas. “Why did you come?”, hän kysyi. “I’ll attend a conference in Orange County”, vastasin. “What kind of conference?”. “Of librarianship”. “Oh, so you are a librarian then?”. “Yes I am”. Sain kuulla, että San Franciscossa, downtownissa, oli juuri avattu uusi kirjasto, ja että siellä kannattaisi käydä. Sain myös tietää, että en muistuttanut normaalia kirjastonhoitajaa, johon vastasin hymyillen että “I have the camouflage in my luggage.” Hän naurahti, iski muutaman leiman passiini ja niittasi vihreästä kaavakkeesta osan paluumatkaa varten. Tulliviranomaiset ottivat valkoisen kaavakkeen, jossa kerroin tuovani maahan viiden taalan arvosta ei-kaupallisia esitteitä ja päästivät minut maahan. Sitten matkalaukku United Airlinesin virkailijoille, paikka tiskiltä, ja tappamaan aikaa ennen jatkolentoa Orange Countyyn, John Wayne International -lentokentälle. Lipuissa esiintynyt lyhenne SNA selvisi sekin tauluista. Se tarkoitti Santa Anaa, yhtä Orange Countyn kaupunkia.

Kävelimme Sinikan kanssa ympäri lentokenttää ja hypistelimme matkamuistomyymälän tavaroita. Avaimenperiä, laseja ja t-paitoja aiheina Alcatrazin vankila, Friscon poliisi, Golden Gate jne. Sinikka osti viisi sheriffin tähteä sukulaispojilleen ja minä investoin pullolliseen mineraalivettä. Lopun ajan lähinnä istuimme ja haukottelimme. Ikkunasta avautui näkymä kentälle ja sen takana kohoaville vuorille, joita hautoi likaisen siniharmaa ilmapatja. 

Tällä kertaa läpivalaisukoneen käyttäjä pysäytti hihnan, väänsi kaksin käsin monitoria parempaan asentoon  ja tuijotti kuvaa laukustani kymmenisen sekuntia. 

Koneessa oli tilaa ottaa rennompi asento. Ginger Ale ja suolakeksit siivittivät reilun tunnin lentoa. Olo oli väsy ja siitä todistuksena aurinkokin teki laskua. Lennettiin Tyynen meren yllä. Horisontti suli sinikeltaisenpunertavaksi pumpuliksi, samanlaiseksi kuin kipakkana pakkasyönä. 

Kolmimetrinen  John Wayne -näköispatsas tervehti appelsiinimaahan tulijoita. Terminaali oli puolityhjä ja valoisat, vaaleaan beigeen sävytetyt tilat näyttivät avarilta ja mukavilta, niin mukavilta kuin terminaalit yleensä voivat. Silti paikka vaikutti kulissimaiselta, ehkä Mr. Waynen vuoksi. Courtesy hotel -nimellä kulkevan järjestelyn avulla saimme soitettua paikalle hotellin laskuun shuttle-bussin, johon pakkasimme kaikki perille asti tulleet matkalaukkumme (Sinikalta puuttui yksi) ja kuski ajoi meidät hotelliin, joka ei ollutkaan kaukana lentokentästä. Kaarlo oli liittynyt seuraamme kentällä. Hänen piti olla meitä vastassa, mutta lento Torontosta oli viivästynyt konevian takia ja suoran lennon sijasta hän oli joutunut tulemaan Dallasin kautta. Siinä meitä oli kolme matkustelun rasituksista väsähtänyttä ihmistä keskellä onnen kultamaata, aurinkoisinta Kaliforniaa. 

Hotellin reseptionistit olivat kaksi leveästi virnistelevää nuorta kaveria, joista toisen sukunimi oli Tallahassee. Jos olisin jaksanut, olisin pidätellyt kikatusta. Allekirjoitin jonkin paperin (sopimus koekuvauksesta?) ja raahasin laukkuni hissiin ja 12. kerrokseen. Kolmesta suuresta ikkunasta näki kauas yli yllättävän lättänän maiseman. Monikaistainen moottoritie halkoi maisemaa. Pleksilasilla päällystettyjä pilvenpiirtäjiä siellä täällä, muuten matalia rakennuksia, paljon vihreitä länttejä välissä. Hotellin parkkipaikat, nurmikentät ja suihkukaivoasetelmat olivat varmaan saaneet laatusertifikaatin, niin moitteettomassa kunnossa ne olivat. Oli kuin olisi katsellut leikkimaailmaa, jossa kauko-ohjattavat autot huristivat kukin omalla pikku kaistallaan. 

23. 6 Ensimmäinen aamu perillä

Heräsin yllättäen jo kuudelta, unta vain 6-7 tuntia. Suunnilleen vartin välein käyntiin hurahtava ilmastointilaite piti huolen siitä, että yöllä oli ajoittain liiankin viileää. Leveässä jenkkisängyssä oli kolme tyynyä mutta vain yksi ohut, keinokuituinen huopa. Unessa olin ollut mukana ikävässä murhatapauksessa.

Tuijottelin ulos aamupilviseen ulkomaailmaan ja mietin synkästi, miten selviytyisin reissusta. Olo oli raskas ja haluton. Surffailin 21 televisiokanavan välillä, mikä ei sanottavasti parantanut fiiliksiä. Televisiosaarnaajia. Talk show’ta. CNN uutisoi, että hurrikaani Alma pyöri Meksikon länsirannikolla, New Yorkin osavaltiossa oli ollut paha myrsky ja suurten järvien länsipuolella tulvia. 110F:n heat advisory kaakkoisrannikolla. Mikä se Fahrenheit-Celsius-vaihtokuvio olikaan? Ehkä en haluakaan tietää. 

Lojuin sängyssä yhdeksään asti ja testailin laiskasti Toshibani PowerPointtia. Sain vaivoin vivuttua itseni ylös, pesulle ja vaatteisiin. Koska hotellihintaan ei kuulunut aamiaista, kiehautin kylppärissä olevalla pienellä kahvinkeittimellä sumpit ja selailin hotelliesitteitä. Yöpöydän laatikossa oli Orange Countysta kertova, kalliisti painettu kirjanen, joka kertoi, että paikkakuntalaiset ovat hullaantuneet kahviin, eritoten caffe latteen ja tuplaespressoon (doppio). Ehkä täällä nukutaan yleensäkin huonosti. Kahvinjuonnin lisäksi shoppaillaan ankarasti joka päivä ja surffaillaan, sananmukaisesti. Välillä harrastetaan tiedettä ja taidetta. 60-luvun alussa perustettu Irvinen yliopisto on tuottanut pari nobelistia, joten eiköhän sinne kehtaa mennä IATUL-konferenssiin.

Käytin hyväkseni lyhyen tarmonpuuskan ja kävin läpi terapeuttisen matkatavaroiden järjestelyrituaalin. Se rauhoitti ja optimistisemmin kuin milloinkaan kuluneen vuorokauden aikana ryhdyin suunnittelemaan päivää. Pilviverho oli hälvenemässä. Vieläkään ei näkynyt yhtään kävelevää ihmistä missään. Olin silti melko varma siitä, että kävelymatkan päästä löytyisi jokin aamiais- tai brunssipaikka. Suljin Toshiban matkalaukkuun, lukitsin sen, dumppasin passin ja isommat setelit kaulapussiin, kameran ja matkashekit kassiin, pikkutakki päälle, kassi käteen ja ulos. Kello oli noin 11 ja siivooja eli room attendant Esther R. koputti oveen juuri kun olin avaamassa varmuusketjua. 

Tiskillä oli jonoa, joten en jäänyt norkoilemaan alueen karttaa. Ajattelin selvitä omin avuin. Ainakin hotelli näkyy kaukaa, tuumailin. Aurinko oli jo ehtinyt lämmittää asfaltin ja pikkutakki oli selvästikin erehdys. Ei ristin sielua missään. Yksittäiset ohiajavat autot katselivat minua kummastuksesta ymmyrkäisin lampuin. Typerintä oli, että en tiennyt a) mihin suuntaan kulkea, b) kuinka pitkä matka sinne oli. Missään ei ollut avoinna kioskia, kuppilaa, ravintolaa, kauppaa. Itse asiassa niitä ei ollut. Pelkkiä suljettuja, yksikerroksisia toimistorakennuksia nurmikoiden ja parkkipaikan ympäröiminä. Lukuisia To Rent -kylttejä. Komeita rakennuksia, mutta ilmeisesti business ei silti oikein skulannut. Mitä isompi talo, sitä pienempi kyltti, jos sitäkään. Tummat lasit joka paikassa. Täällä ei kait turvallisuussyistä haluta kertoa ulkopuolisille, keitä ollaan. Tai ehkä lasit vain suojasivat auringolta.  Tunnelma ei ollut kaukana mistä tahansa kakkosluokan sf-leffasta, jossa sankari yrittää paeta teknisesti ylivertaisesta alien-yhteiskunnasta. Onneksi lintuja sentään oli liikkeellä. Kottaraista pienempiä, pitkäpyrstöisiä ja kapeakakaulaisia, jotka lirkuttelivat hauskasti mennessään; mustavariksia; rastaankokoisia, jotka lensivät aaltoillen ja lauloivat monipuolista ja kuuluvaa  melodiaa. 

Missä oli lippis? Missä vesipullo? Tosiasia on, että aurinko lämmittää nopeasti aivan liikaa. Kävelin ympyrää kun en muutakaan keksinyt ja olin jo palaamassa takaisin hotellille hakemaan karttaa tai soittamaan taksin, kun äkkäsin ensimmäisen ihmiselämän merkin: meksikolaisravintola ja vieläpä auki! Väkeä meni sisään ja kylteistä totesin brunssiajan olevan käsillä. Ilmoittauduin pöytävarausjonoon ja parin minuutin odottelun jälkeen sain paikan. Brunssi maksoi 10 taalaa kuohuviinin kanssa. Sitä täydennettiin lasiin sitä mukaa kun tyhjeni (kahdesti). Ruoka oli ihan kohtuullista vaikkei minusta kovin meksikolaista kuitenkaan. Sitä oli kiitettävän pitkä pöydällinen, varsinkin jälkiruoka- ja hedelmäosasto oli komea. Kaksi kokkia paistoi pyynnöstä ohuita leipiä ja munakkaita. Ravintolassa oli puoli tusinaa telkkaria, kaikki auki eri kanavilla. Syötyäni istahdin hetkeksi ravintolan terassille selailemaan paikallista ilmaislehteä. Hotellille kävelin niin reippaasti ja niin varjossa kuin pystyin. Onneksi olin ottanut mukaan laastareita, sillä sandaalit hiersivät jo jalkoja. 

Hotellilla ostin pari pulloa juotavaa, sain tiskiltä heikon kopion alueen kartasta ja vetäydyin huoneeseeni. Totesin kävelleeni lentokentän suuntaan eli täysin päinvastaiseen mitä kuvittelin. Irvinen keskusta oli  kuitenkin lähes kymmenen kilometrin päässä, joten tuskin olisin jaksanut sinne asti, vaikka olisinkin valinnut oikean suunnan. Kello oli noin neljä iltapäivällä. Käsivarret ja nenänpää punertavana join pullon vettä, avasin telkkarin CNN:lle ja nukahdin pian. Heräsin puoli yhdeksän maissa, kävin suihkussa, aukaisin Toshiban ja ryhdyin kirjoittelemaan. Kun lopetin, kello oli lähes kolme aamuyöllä. 

24.6 IATUL-konferenssi alkaa

Ensimmäisiä tuttuja vastaantulijoita olivat linköpingiläiset, Matjaz Zaucer Kroatiasta, Ann Huthwaite Brisbanesta, Mr. ja Mrs. Fjällbrant Chalmersista ja Twenten Gerald van Marle. Bussit kuljettivat joukon Irvinen yliopiston kampukselle, joka on pieni kaupunki kaupungissa. Ensimmäiseksi paikasta rekisteröi kasvillisuuden: mitä erilaisimpia puita, pensaita ja kukkia kaikkialla. Tykästyin bougainvilleaan, jota kasvoi rehevänä, 2-3 metriä korkeana ja useita kymmeniä metrejä pitkänä pensaana täynnä valloittavan punaisia kukkia. Sain kuulla, että kasvia on montaa eri väriä. Yhtä suurta arboretumia koko paikka! Illallispöydässä kuulin, että kampuksella todellakin on harvinaisia kasveja. Jopa niin, että joitakin lajeja ei kasva missään muualla USA:ssa. 

Vihreyden seasta pilkotti erikoisia rakennelmia. Yliopistoalue on tunnettu kontroversiellista arkkitehtuuristaan ja se piti paikkansa. Tuskin yksikään rakennus muistutti vieressä olevaa. Virkistävää. Myös aika tärkeä pointti suunnistusmielessä, sillä kartasta katsoen ja paikan päälläkin todeten alue oli täynnä mutkaisia katuja. Suunnistaminen oli vaikeaa. Miten neuvot ummikkoa löytämään jonkin talon, ellet sanomalla:”Rumasta vihreästä talosta seuraava oikealla”, niinkuin meitä neuvottiin siirtyessämme istuntojen jälkeen Student Centeristä Science Libraryn pihalle. Miten teet saman Otaniemessä?

Kampuskaupan yläkerran paperi-, vaate- ja sekatavarapuoli oli hehtaarin kokoinen paikka, johon on päästävä vielä kuluttamaan matkashekkejä. Alakerrassa kirjakauppa, O’Reilly & Associatesin kirjoja hyvin tarjolla. Konferenssin osallistujat saavat kuulemma jotain alennusta kirjoista, joten siitäkin syystä on mentävä vielä ostoksille. Täällä, kuten Science Libraryssakin, oli työntekijöinä pelkästään opiskelijoita tai ainakin siltä näyttäviä.

Science Library muistutti Lappeenrannan Marja Talikan mukaan vankilaa. En tiedä, mutta massiivinen rakennelma se oli. Jotenkin keskiaikainen. Pieniä ikkunoita tasaisen välimatkan päässä toisistaan. Pyöreitä tynnyrimuotoja.  Sisätilat olivat aika mitäänsanomattomat ja matalat, mutta eräs pikantti yksityiskohta oli aurinkosuojaksi  japanilaisten toimesta kehitetty, jonkinlaisesta paksusta voipaperimaisesta massasta tehty ikkunapeite, joka päästi kaiken mahdollisen valoisuuden sisätiloihin, muttei kuitenkaan itse valoa. Fysiikan lakeja uhmaten se todella näytti toimivan. Himmeästi loistavaa, seesteistä valoisuutta. 

Kirjaston hankintabudjetti on 4.5 miljoonaa taalaa, lehtiä tulee 15 000 nimekettä, mikroja on n. 50. Kampuksen pääkirjastoa remontoitiin parhaillaan paremmin maanjäristyksiä kestäväksi ja siksi ajaksi kaikki kokoelmat ja henkilökunta oli sijoitettu Science Libraryyn. Täällä oli mahdollisuus käyttää sähköpostia yhdessä mikroluokassa, joka oli aika shabby kotimaan mittapuun mukaan. Hieman epäselväksi jäi, missä täkäläiset oikein käyttävät koneitaan. Tiloja esitellyt kaveri tosin mainitsi, että niille joilla ei ole omaa konetta, on sitten tämä mikrofasiliteetti tässä. 

Lounas oli täytettyjä voisarvia, salaattia ja  jääteetä ja jälkiruoaksi pala kakkua ja kahvia. Samassa pöydässä istuivat Lundin Jörgen Eriksson, kaksi eteläafrikkalaista rouvaa, Norit Roitberg Israelista, Arja-Riitta ja Sinikka. Arja-Riitta kehui atk-keskuksen osittaista sulauttamista kirjastoonsa ja muisteli aikoja jolloin Tietopalveluseuran jäseninä oli isojen firmojen pomoja.

Suomessa on todella asioita, joista minulla ei ole hajuakaan. Kuten vaikka se, että sotien jälkeen, kun Suomi joutui maksamaan sotakorvauksia, raskaan metalliteollisuuden tuotteiden (jota Neuvostoliitto erityisesti halusi) tietotaito oli haettava ulkomailta ja saadun tiedon turvin perustettava tehtaita. Tieto oli todella arvokasta, sillä oli aloitettava tyhjästä. Siksi tiedon järjestäminenkin oli tuiki tärkeää. Käyttöön otettiin UDK ja alussa asia oli elinkeinoelämän kannalta niin elintärkeä, että mukana järjestötyössä olivat monet silloiset ja tulevat silmäätekevät. Sinikka kertoi isänsä olleen mukana sotakorvausten johtotehtävissä. “Isää ei paljon kotona näkynyt”, hän sanoi. Korpilakkoja oli usein. Keskellä yötä puhelin saattoi soida Koskialalla ja isän oli lähdettävä välittömästi mihin päin Suomea tahansa, jos lakko uhkasi sotakorvauslähetysten ehtimistä sovittuun aikaan rajan yli. “Myöhästymissakot olivat tavattoman suuria”, Sinikka kertoi. Siksi tavara oli saatava kulkemaan hinnalla millä hyvänsä.

Illallinen tarjottiin kampuksella, kauniisti puistoon avautuvassa verantamaisessa tilassa. Kermainen tomaattikeitto, sämpylä, pinaattisalaatti, kapriskana, marjasorbetti ja kahvi. Juomana jäävesi, blush zinfandel ja valkea chablis. Istuin pöydässä, jossa oli amerikkalaisia ja englantilaisia. Intensiivisesti ja jatkuvasti puhuvia ihmisiä, joista tunnistin BLDSC:n Bairdin, jonka kuivakkaan huumorin sävyttämä esitelmä samana päivänä oli ollut aika kyyninen, ja kaksi IEEE:n konsulttia. Todettiin, että insinöörit ovat suoraviivaisia ja käytännöllisiä, mistä syystä tietopalvelunkin on oltava samansuuntaista. Yhteiskuntatieteilijät taas eivät millään voi tunnustaa, etteivät osaa käyttää jotain järjestelmää tai hakea, väitettiin. Entä onko tietokoneistuminen todella kannattanut? Jokunen olisi ollut valmis tinkimään säätiedotuksen tasosta, jos sama määrä konetehoa olisi ollut mahdollista käyttää johonkin muuhun. 

25.6. Konferenssin toinen päivä ja barbeque

Unirytmi aivan sekaisin. Heräsin kolmen jälkeen aamuyöstä ja hetken vääntelehdettyäni omatunto alkoi vaatia työntekoa. Nousin ylös, keitin kahvit ja testasin, kuinka kauan esitelmän luku kestää. 22 minuuttia. Siistin joitakin lauseita pois. Alkupuolella oli raskautta ja loppu jäi roikkumaan tyhjän päälle. Kalvojen tuhruisuus harmitti. Kopiokone oli luikauttanut pahat mustetahrat kaikkiin. Pitäisiköhän sittenkin pyytää Juliaa ottamaan uudet tilalle? Melkein kaikilla tähänastisilla esitelmöijillä oli ollut PowerPoint-kalvot, joillakin aika näyttäviäkin. Olisiko yleisö viimeisenä konferenssipäivänä jo väsynyt vasemmalta ja alhaalta kankaalle liukuviin riveihin? Silti pelkkä suora puhe eli luku paperista tuntui kovin karulta.  Olisi houkuttelevaa pitää esillä yhtä ja samaa muutaman sanan kalvoa koko esityksen ajan, ajattelin. Jaa-a. Eurooppalaista puritanismia taas. Lukaisin viittaamani Agren jutun hitaasti läpi, mutta ei siinä kyllä ollut yhtään sen enempää asiaa kuin ennenkään, notkea tyyli vain vaikutti kertovan sisällöstä. Häiritsevä asia havaita.

Mietin pitkään, mitä oikein haluaisin sanoa lopuksi. Mielessä oli Lynchin edellisen päivän tokaisu, jota säesti pitkähkö tuijotus yleisöön, mikä kertoi siitä, että hän oli sorvannut sitä tarkoituksella: “Current literature is communication”. Sorvasin sitä mielessäni omaan ajatukseeni sopivaksi. Teennäistä. Jättäisinkö kokonaan Guidancen pois? Siitä ei puhuttu työryhmässä muuten kuin opettajien koulutuksen yhteydessä. Otin sen mukaan, koska pidin niin kovasti Agren yhdestä sitaatista. Teen aina itselleni tällaisen analogialoukun. Jotenkin juttu ei ole ok, ellei siinä ole jokin mukava pikku sitaatti.

8:10 bussi oli hiljainen. Oxfordin kaveri, Sinikka & Kaarlo, van Marle, Kytömäki, jokunen muu. Juttelin Päivin kanssa hänen Stanfordin ja Berkeleyn käynnistään ennen IATUL:ia sekä VTLS:stä.

Lounastauolla karkasin ulos. Kävelin puistossa, laskin pähkinöitä mutustavia oravia, etsin Science Librarya (mikroluokkaan oli neljän ihmisen jono, joten lähdin saman tien pois), kuljin varjoissa, yritin olla ajattelematta miten hyvinvoivilta, energisiltä, tyytyväisiltä ja rennoilta opiskelijat täällä näyttivät ja menin kampuskauppaan ostoksille. UCI-t-paita, Meksikossa tehty vyötärölaukku, korppukotelo ja kaksi korppua, kirjalahja Jyrkille. Siinä menivät ensimmäiset matkashekit, 60$. 

Päivän H-hetki oli läheisessä palapitsapaikassa, jossa tilasin Rolling Rock -oluen kun en nähnyt missään listaa muista juomista. Oluet olivat jääkaapissa näkösällä. Tarjoilija tiskin takana pyysi ID-korttia! Tuskin uskoin korviani. Ikäraja oli 25 ja pulloa ei saanut vielä ulos. Ja tämä oli vapaa ja villi Amerikka! Kulman takana sekatavarakaupassa oli myynnissä jääkuutioita, vastasuodatettua kahvia suoraan pannusta, kakunpaloja sellofaanissa, suolapaloja ja karkkia. 

Iltapäivän sessio oli hieman erikoinen. Ilmeisesti aivan sattumalta siihen oli kerääntynyt kaikenlaista erikoista esitystä. Sinikka pilkki yhtä penkkiriviä edempänä. Jostain kuului kuorsausta. Lueskelin Pegasukseen jättämiäni maileja. Illinoisin GSLIS:n kasvatin paperi pitänee kyllä pyytää, se käsitteli hypertekstilehden teoreettista mallia.

Nopeasti hotelliin vaihtamaan casual clothing. Sitten rämisevällä keltaisella koulubussilla rannalle, Yorba Lindan pääkirjastoon, joka oli saatu pari vuotta sitten pystyyn lahjoitusrahoilla ja liittovaltion avustuksella. “Our city does not build”, kuten kirjastonjohtaja muotoili. Niinpä jokaisen huoneen oven pielessä oli kyltti “Donated by….”. Tilat olivat siistit ja talo sisältäkin aika hauskan oloinen luomus. Kaikki printterit, kopiokoneet ja mikrofilmin lukulaitteet toimivat kortilla. Kortteja sai automaatista. Tietokirjaosaston johtaja loisti, kun hän pääsi puhumaan talon erinomaisesta toimivuudesta. Häntä oli helppo uskoa, vaikka kurkkaus työtiloihin himmensikin vaikutelmaa. 

Kaupunkilaisia varten oli dial-up-linjoja, ja sitä kautta pääsi merkkipohjaisiin järjestelmiin kuten paikalliseen OPAC:iin, MELVYL:iin ja Gopheriin. Web-liittymä on vain kirjastovirkailijoilla ja vain kirjaston tiloista. Kirjastossa voi käyttää kymmenkuntaa rompputietokantaa. Meille demottiin LA Timesia ja Moody’sia. Demossa kiinnitti huomiota se, että OPAC:n viivyttely haun viitteiden sorttauksessa (piilotettu valintakomento ‘L’ vain kirjastonhoitajien tiedossa!) sivuutettiin sanomalla “the sorting happens very fast”. 

Sitten barbeque rannalla. Tuuli oli yltynyt, taivas vetäytynyt pilveen ja olo oli viileä jo heti ensi metreillä. Tacot lentelivät hiekalle ja kylmä tankkiolut ei oikein maistunut.

Tutustuin kahteen korealaispoikaan, jotka edustivat Samsungia. Kaverit olivat omien sanojensa mukaan ensimmäistä kertaa Etelä-Korean ulkopuolella “hankkimassa tietoja”, olivat saaneet tietää konferenssista webistä. Firman tavoitteena on tuottaa täyden palvelun kirjastojärjestelmiä. Pojilla on kyllä englannissa opettelemista (sanon minä, jolla aika ajoin on erittäin pahoja vaikeuksia itsellänikin). Vaihdoimme käyntikortteja. 

Väki hivuttautui tulen ääreen lähemmäksi rantaa ja kamerat napsahtelivat. Savu kävi silmiin. 

26.6. Retkipäivä

Retkipäivä. Väsytti. Ohjelma oli hieno ja sää mitä parhain. Richard Nixon Library & Birthplace Yorba tarjosi koko rahan edestä amerikanismia, vain vartin päässä Disneylandista. Hyvin järjestetty museo, paljon kuvia, filminpätkiä, kampanjakrääsää ja valtionpäänmiesten lahjoja. Oudohko puutarha ja sen takana pieni valkoinen syntymäkoti. Marsseja vessamusiikkina, ainakin naisten puolella. Nixon oli presidenttinä siihen aikaan, kun Sinikka asui pikku-Kaarlon kanssa Washingtonissa. Kumpikin pääsi kättelemään Patricia Nixonia ja kolmevuotiaan  Kaarlon kuva ilmestyi Washington Postissa. Kaarlo tepastelee siinä Valkoisen talon aidalla narsissikimppu kädessään.

Lounas Caltech Athaneumissa. Matkalla maisema muuttui vuoristoisemmaksi. Gabriel- ja San Bernardino -vuoristo piilotti huippunsa pilveen. Tietä reunustavat jyrkät mäennyppylät olivat kauttaaltaan vaaleanruskean, turkilta näyttävän ruohon peitossa, seassa matalakasvuisia puita. Juttelin Jörgen Erikssonin kanssa Amerikasta, Route 66:sta, autolla ajosta ja Suomen ja Ruotsin politiikasta. Hän tiesi selityksen teillä yleisesti näkyvälle kyltille “Pollcars only”. Teillä on varattu yksi kaista (yleensä vasen) niitä autoja varten, joissa on vähintään kaksi matkustajaa, eräänlainen asennekasvatusbonus siis. Mikäli poll-kaistalta tavataan autoja, joissa on pelkkä kuljettaja, sakko on aika kova, 200 dollarin paikkeilla.

Caltech oli kauniilla paikalla vuorten ympäröimässä laaksossa. Isoja puita, vanhahkoja rakennuksia, vehreää arvokkuutta. Ruoka oli katettu Athaneumin Hall of Associatesiin, eurooppalaistyyliseen, paneloituun saliin. Rakennuksen syntyhistoria oli sikäli dramaattinen, että sen omistajapari tajusi myydä osakesalkkunsa paria päivää ennen suurta pörssiromahdusta 30-luvulla. Kirjastonjohtaja Anne Buck piti tervetuliaispuheen, jonka jälkeen syötiin chilled ja poached lohta parsatankojen, tomaatin ja vihreän salaatin kera. Juomana oli aivan ihastuttavan vahvaa, kullankeltaista chardonnay’ta, Clos Pegase Napa 1992.  Jälkiruoaksi kermabrulee marjojen kera. Sitten kahvia ja luentoa, jonka piti Jet Propulsion Labrasta Theodore C. Clarke. 

Clarke on mukana Galileo-luotainprojektissa. “Someone has to do the dirty work”, hän sanoi, millä hän viittasi Eurooppaankin suuntautuneisiin matkoihinsa, joilla Galileo-projektia on tehty tunnetuksi. Energinen, valkohapsinen mies parikymmentä vuotta vanhassa, kellertävässä puvussa. Syvästi uskonnollinen. Aluksi vaikuttikin siltä, että tulisimme kuulemaan luomiskertomuksen tueksi hankittua tietoa aurinkokunnasta. Luennon kohokohtia olivat maapallon aiheuttaman äänen kuuntelu nauhalta (lyhyitä, laskevia, sähköisiä ujelluksia) ja 24 sekunnin elokuva akselinsa ympäri pyörivästä maasta. Seuraavana aamuna CNN näytti yhden meillekin näytetyistä animaatioista, jossa Galileo ohittaa Ganymeden, yhden Jupiterin kuista.

Huntington Library & Gardens oli hurmaava paikka, todellinen pieni paratiisi. Joukko erilaisia puutarhoja.  Kuljin hitaasti erämaapuistossa, jossa kasvoi kaktuksia kaikissa mahdollisissa malleissa ja kuoseissa ja kukissa. Tapasin myös elämäni ensimmäiset kolibrit medenkeruumatkalla ja pari nimetöntä liskoa, jotka lymysivät agaven lehtien suojassa. Luulin kolibreja ensin korennoiksi. Viehkeitä pieniä pörisijöitä! Myöhemmin kuulin, että niitä on myös UCI:n kampuksella. Henry E. Huntington keräsi omaisuutensa junayhtiöillä  mutta ymmärsi sijoittaa rahat taiteeseen, kirjallisuuteen ja eksoottisiin kasveihin. 

Sitten bussiin ja University of Southern Californiaan eli USC:hen, Los Angelesiin. Trafiikki oli karmaisevan näköistä, mutta naiskuski selvisi hyvin hommasta. Kaupungista näki oikeastaan vain yhden pilvenpiirtäjäkeskittymän ja hervottoman eritasoliittymän, jollaiseen en halua joutua kun itse olen ratin takana. 

USC:n lukukausimaksu on meikäläisen vuosiansion paikkeilla, ja siksi palvelutkin ovat samasta sarjasta. The Thomas & Dorothy Leavey Libraryssa  – “USC’s Gateway To Ideas” – oli paljon Macceja ja mikroja (nettisoftat ja tavallisimmat desktop-ohjelmat, mitä kokoonpanoa meille esiteltiin poikkeavana ratkaisuna) , suurin osa palveluista auki 24/vrk lukukausien aikana  ja paljon väkeä auttamassa käyttäjiä, suurin osa opiskelijoita. Kirjaston verkkotulostus oli keskitetty yhteen tulostuspisteeseen, jossa oli vajaa kymmenen laseria ja yksi tyyppi hoitamassa bisnestä. Työasemat oli numeroitu ja numero printtautui kansilehdelle. Ongelma oli vain se, että käyttäjät saattoivat valita printteriksi minkä tahansa kampusverkossa olevan laitteen, jolloin tuloste tupsahti ulos missä milloinkin. Mikroluokkien pöydät olivat monikulmaisiksi ryppäiksi koottuja, väliseinällä varustettuja kolmikulmaisia paloja. Sinikka kertoi, että ne olivat kaikki tilaustyönä tehtyjä. Pöydillä oli yllättävän riittoisasti laskutilaa ja CPU oli tuuman verran etuosaa alempana, mikä oli sinänsä fiksua. “Everything has to be wired, even mice”, kertoi opas. Tavaraa on silti kadonnut paljon, hän tunnusti. Työasemapaikkojen tuolit olivat pehmustettuja, käsinojattomia konttorituoleja.  Vaikka kokonaisuus oli hallitun oloinen ja kokolattiamattoineen kovasti maisemakonttoria muistuttava, en itse pitäisi siitä, että joutuisin istumaan mikroineni avoimessa tilassa ympyrän kehällä selkä kehän ulkopuolelle päin. Valvonnan kannalta toteutus oli varmasti kätevä. Luokan seinillä oli paljon iloisenvärisiä käyttöohjeita läpinäkyvissä muovitelineissä.

Kirjastolla oli paljon koulutustoimintaa ja sitä varten oli pari isohkoa työasemaluokkaa (for hands-on training) täynnä PowerMacceja ja Sunin SPARCStationeja. Luokkia käyttivät myös muut kampuksen koulutusryhmät.

Illan ehdoton ykkönen oli ISLA-demo, joka näytettiin alakerran auditoriossa. ISLA on digitaalinen esitys Los Angelesista ennen ja nyt. Hakukone, käyttöliittymä ja useita tietokantoja karttoja, pohjapiirustuksia, katusuunnitelmia ja valokuvia. Käyttäjä voi valita maalaamalla ajanjakson ja paikan, jota haluaa tarkastella. Zoomaus sisään/ulos tuo esiin informaatiota eri tietokannoista siten, että koordinaatisto pysyy samana. Kuulemma vain n. 30 sentin virhemarginaali. Miten yksinkertainen ja hienosti toimiva idea liikkua ajassa ja paikassa yhtä aikaa. Esittelylehtisen mukaan web-versio on tulossa vuonna 1997.

Kirjaston johtoporukka ylisti paikkaansa estottomasti. Istuttiin ulkona patiolla, joka oli kumma kyllä lämmin vaikka kaupungissa tuuli navakasti. Paikalle oli katettu pöydät ruokailua varten. Ruoka oli tällä kertaa kiinalaista. Julia mainitsi, että hän oli suunnitellut ruuan yhdessä paikallisten kanssa, jotka olivat hänen tuttujaan aikaisemmista työpaikoista. Istuin uusiseelantilaisen, Canterburyn yliopistosta olevan Dick Hlavacin, sheffieldiläisen Peter Stubleyn, kiinalaisen professorin Wu Zhenin ja Zaucerin kanssa samassa pöydässä. Myöhemmin myös Julia liittyi joukkoon. 

Uusiseelantilaiset ovat rakentamassa uutta science librarya. Olivat USA:n matkalla nimenomaan hankkimassa tietoa ja kokemuksia. Sekä Hlavac että Rosalind Patrick tekivätkin muistiinpanoja missä vain liikuimmekin. Hlavac kertoi menevänsä katsomaan myös New Yorkin uutta City Public Librarya. Kävi ilmi, että olimme lukeneet saman Listserv-viestin, jossa eräs siellä käynyt kehotti kaikkia amerikanmatkalaisia poikkeamaan kirjastossa, niin onnistuneesti siellä on kuulemma tietotekniikka ympätty kirjastorakennukseen.

Stubley osoittautui improvisoidun musiikin harrastajaksi. Olin ostanut Nixonin museon kirjakaupasta rintamerkin, jossa Nixon ja Elvis kättelevät toisiaan tähtilipun alla. Kun Stubley huomasi merkin, hän mainitsi, että joku porukasta oli ostanut sieltä samalla kuvalla varustetun rannekellon. “Whenever he is now asked about the time he says:’It’s five minutes after Elvis’ eyebrow'”.

27.6 Konferenssi-illallinen

Ensimmäinen aamu, jolloin olisi ollut mukavampi jäädä sänkyyn loikoilemaan. Aamusession esitelmät olivat kuitenkin kohtuullisen kiinnostavia, mutta oli virhe jättää pikkutakki hotelliin. Käsivarret olivat kananlihalla nopeasti. Tauon aikana kävelin ulkona ottamassa valokuvia. Palasin kuuntelemaan Stubleyn värikästä esitystä vapaasta improvisaatiosta webissä eli hänen oma web-hankkeensa independent -levy-yhtiöiden artisteista. Varsin toimiva juttu ja sitä paitsi erinomainen esitys siitä, millä tavalla web-palvelua voi ryhtyä laajentamaan koskemaan eri tiedostomuotoja. Rento esitys. “I don’t like melody in jazz or rock”, kuului Stubleyn kommentti. Skippasin lounaan, ja jatkoin vaeltelua ulkona (missä olikaan lippalakki?). Iltapäivällä oli Marjan ja Jörgenin sessio, ja kuuntelin sen läpi. Seuraavan tauon aikana  ehdin käydä Science Library’ssä lukemassa emailit ja kuumentamassa lisää päälakea auringossa. Iltapäivän keskusteluryhmää veti mainio Shirley Leung Irvinestä. Konferenssitahti alkoi jo painaa ja ajattelin raskaasti, miten jaksaisin vetää läpi esitelmäni kenraaliharjoituksen palattuani banquetista. 

Ensimmäisen kerran viikon aikana hotellilla oli puolitoista tuntia vapaata aikaa. Käytin sen pyykinpesuun, suihkuun ja korttien kirjoittamiseen. Kätevää kyllä, hotellihuoneessa oli silityslauta ja -rauta.

Matkalla banquettiin juttelin ties monennenko kerran Nurit Roitbergin kanssa. Kumma juttu tuo henkilökohtainen kemia, sillä Nuritin kanssa on ollut helppo puhua heti siitä asti kun hänet tapasin 1993 Hampurissa. Sitä paitsi hänen ärränsä on hauska, kun se pörisee koko voimalla. Nurit ei ollut äänestänyt Netanjahua eikä usko tämän poliittisiin kykyihin. Silti mitä vain voi tapahtua muutaman vuoden sisällä, hän sanoi. Mainitsin, että myös Suomen uusin presidentti tuli valtaan vailla lähes minkäänlaista sisäpoliittista kokemusta.  

“You know, I don’t like travelling and I’m not looking forward to it”, Nurit tunnusti kuumassa bussissa, jonka ikkunoita ei saanut avata, koska takana istuvat iloiset ja tyylikkäät australiaisnaiset olivat suihkuttaneet vain vähän lakkaa hiuksiinsa, ja pelkäsivät vaikutelman valahtavan. Bussissa leijui parfyymin tuoksu, mutta kuumuus oli silti tukahduttava.

Banquetti oli onnistunut. Se pidettiin Mondavi-viinitilan esittelytiloissa Costa Mesassa. Matalakattoinen rakennus parkkialueiden ja nurmikoiden keskellä, bougainvilleaa sielläkin katonharjalla. Terassilla alkudrinkkiä sippailevan porukan keskellä keskustelin hetken Kairon amerikkalaisen yliopiston Shahira ElSawyn kanssa. Mustahiuksinen, tyylikkääseen mustaan ja kultaan pukeutunut keski-ikäinen nainen, jonka uurteiset kasvot saivat hänet ilmeisesti näyttämään jonkin verran ikäistään vanhemmalta. Shahira kehotti minua käymään Egyptissä ja nimenomaan Niilin yläjuoksulla. “Käyn itse siellä joka vuosi”, hän sanoi, “siellä on niin hiljaista ja rauhallista.”

Ajauduin juusto- ja keksipöydän ääreen ja edelleen juttelemaan irvineläisen naiskirjastonhoitajan ja Blackwell’sin Jerry Maiolin kanssa. Mainitsin tulevan Stanfordin käynnin ja metadata-kokeilun. Kävi ilmi, että irvineläinenkin tunsi Dublin Coren. “Ihmeellistä, että löysimme yhteisen puheenaiheen”, hän iloitsi.

Illallispöydän valinta kesti hetken. Lopulta löysin itseni nk. lasten pöydästä. Kahdella australialaisnaisella oli mukana yksi teini-ikäinen poika kummallakin, ja yhdessä Marjan kansallispukuun pukeutuneen Anna-tytön kanssa he olivat ainoat, jotka illan aikana saivat viinin sijasta kokista. Pojat olivat aika villejä veikkoja ja Anna kikatteli. Jörgen Lundista istui toiselle puolelle ja hänen viereensä eräs illan vapaaehtoisista, kirjastoalan opiskelija Irvinestä. Ilta oli varsin hauska ja ruoka suoraan sanoen aika outoa. Sen sijaan viinit olivat mahtavia ja kahvi hyvää. Julian & Co. järjestämä arvonta venyi varsin pitkäksi. Minäkin voitin: pieni purkki pähkinävoita. Menuja kierrätettiin ja niihin kirjoitettiin nimiä tervehdykseksi poissaoleville, mm. Elinille. Boykin Clemsonista käväisi taputtamassa selkään ja kysymässä, missä olin ollut koko päivän. En oikein tiedä, mitä hän sillä tarkoitti, koska olin lähes koko ajan ollut sessiosalissa ja sanoinkin, että siellähän minä olin, naputtelemassa konettani.  Luulen, että hän halusi vain käydä tervehtimässä, me olemme sentään tunteneet toisemme jo vuodesta 1993. Itse asiassa minun olisi pitänytkin jutella hänen kanssaaan työasioista: Clemson Universityn tietohallintostrategia nostettiin joku aika sitten tietynlaiseen asemaan netissä.

28.6 Oma esitelmä

Esitelmäpäivä. Supistin aamiaisen pelkkiin hedelmiin, kahviin ja appelsiinimehuun. Puhuin papereista ilman kalvoja. Luullakseni ne jotka olivat paikalla, jaksoivat kuunnella. Muutamia kiitoksia tuli ja ruotsalaiset olivat kimpussani siksi, että heillä on meneillään vastaavia hankkeita. Chalmers rakentaa Volvon rahoilla omaa tietotaloa ja Linköpingissä on perustettu University Electronic Press. Sinikka ja Nancy kehuivat myös esitystä. “Nicely presented, as always”, sanoi Nancy kahvijonossa. Luullakseni puhe sujuikin kohtalaisesti, vaikka muutamassa kohdassa tunsinkin polvieni alkavan täristä. 

Istuntoa veti rouva Leung Irvinestä. Hän ei tehnyt mitään kokoavaa yhteenvetoa istunnon jälkeen. Se tapa olisi minusta ehdottoman tärkeä ja hän olisi kyllä pystynyt siihen. Leung veti muutenkin hieman kotiinpäin, sillä hän oli selvästi kiinnostunut vain Lehigh-yliopiston kirjaston ja atk-keskuksen yhdistämisestä. Totta kyllä, että se on aikamoinen tarina. Työntekijöillä ei ole vielä ammattinimekettä, ei tietoa työpaikan sijainnista, ei käsitystä siitä, missä kohtaa he ovat “on the chart”. Mutta silti suunta on marvelous ja kaikki ovat so excited. Ajoittain tuntuu siltä, että ero kielenkäytössä Suomen ja Amerikan välillä on liian suuri. Toisen ymmärtäminen voi olla vaikeaa. Austen QUT:sta oli perusteellinen ja asiallinen. Puheesta sai varmasti paljon uutta, konkreettista apua kirjastonjohtajille taistelussa university administrationia vastaan.

Virallinen konferenssiosuus päättyi tunteikkaisiin kiitospuheisiin ja kukitteluun. Julia puhkesi lopulta itkuun. Olihan se liikuttavaa. Päivien ahkeralle ja kaikki esitykset kuunnelleelle tekniselle tuelle, nuorelle kundille, joka tassutteli viikon ajan varvastossuissa, myönnettiin Nancyn toimesta mitali ja rahakirjekuori. Hän oli selvästi yllättynyt saamastaan huomiosta.

Lounaaksi oli suunniteltu työistunto EI:n Bartenbachin ja paikalla olevien suomalaisten välillä. Aiheena oli ajatus siitä, että Suomi tekisi konsortiosopimuksen EI:n tietokantanauhoista. Söimme tex-mex-sapuskaa ja katselimme Billin taulukoita. Päivi Kytömäki haukkasi jossain vaiheessa ison palan jalapenoa ja pyyhki kyyneleitä loppuajan.  

Päivän päätteksi oli järjestetty kuljetus läheiselle shopping mallille. Kauppoja oli kiitettävän paljon kolmessa kerroksessa. Hetken sekoilun jälkeen onnistuin jotenkin ymmärtämään, missä olin. Paljon koruliikkeitä, vaatekauppoja ja lasten tavaraa. Suomessa ei vielä näy paljon lapsille tai nuorille suunnattuja kauppoja, joissa olisi muutakin kuin vain ne pakolliset legot, barbiet ja tietokonepelit. Kai se on se lapsien määrä, joka tässäkin jyllää.

Vietin pitkän ja hartaan katseluhetken Metropolitan Musem of Artin kaupassa, jossa oli korujäljitelmiä kaikkialta maailmasta, sekä kohtuuhintaisia että varsin kalliita. Banana Republic oli täällä chic vaatekauppa, ei Kööpenhaminan svengaava iltapubi. Muita hyviä jenkki-ideoita ovat luontoon ja eläimiin liittyvät tuotteet (Nature Shop) ja  perusvaatemallistot naisille: puuvillajeansit, hihattomat poolopuserot, “miestenmalliset” shortsit (taitetut lahkeet), nilkkurit, vaaleat puuvillalenkkarit jne. Asustekokonaisuus toi mieleen entisaikojen filmit, joissa pelataan golfia, jutellaan college-ystävien kanssa puiden varjossa kirjat sidottuna remmillä toisiinsa ja vietetään iltaa rannalla nuotion ääressä. Muuta hyvää ja aidon tuntuista olivat vapaa-ajanviettoon tarkoitetut tavarat kuten kätevät pikku laukut, ergonomiset tilpehöörit  ja erilaiset kirjat ja kartat, jotka auttavat kiireisiä amerikkalaisia rentoutumaan nopeammin, tehokkaammin ja mukavammin. Tässä tosin saksalaiset taitavat olla yhtä fiksuja. 

Sitten tietysti bootsit ja kaikenlaiset muut jalkineet. Bootsikaupassa minua oli vastassa parikin piukkafarkkuista kaveria stetsonit suorassa. Kun satuin koskettamaan yhtä alligaattorinnahkaista paria hyllyllä, toinen heistä tuli leveästi hymyillen esittelemään niitä. “Toiseksi kalleimmat”, hän sanoi, “tehty kahdesta baby-alligaattorista.” Nyökkäilin kohteliaasti ja totesin, etten tiedä oikeaa kokoani näissä heidän mitoissa. Kaveri hävisi tiskin taakse ja ilmestyi hetken kuluttua esiin kuuluttaen numeroa 8. Kiitin ja poistuin.

Kaupoissa ei suinkaan toimita niin että asiakas tulee itsekseen, hypistelee jotakin, päätyy johonkin tavaraan jos on päätyäkseen, marssii kassalle, maksaa ja poistuu. E-hei. Täällä myyjillä on kännykät ja vain osa heistä on linnoittautunut tiskien suojaan. Muut kävelevät edes takaisin kaupassa ja huutelevat:”And how are you today?”. Tähän pitää vastata että hyvinhän tässä menee, mikä tarkoittaa että “en ole laittanut mitään taskuuni salaa, katselen ympärilleni ja ehkä jopa ostan jotain”. Muistin Kathleenin ohjeistuksen ennen matkaa, että palvelualoilla palvelu todellakin tarkoittaa sitä, että asiakkaalta kysellään jatkuvasti, onko kaikki hyvin. Suomessa näin tapahtuu vain pienimmissä putiikeissa, joissa myyjä on joko itse yrittäjä, jonka on tienattava elantonsa tai asiakkaan kanssa ainoa samassa tilassa oleva ihminen, jolloin hän ei kehtaa olla sanomatta jotakin, tosin pysyen silloinkin tiskinsä takana.

Warnerin veljesten kauppa oli pieni pettymys siinä mielessä, että odotin siellä olevan mielikuvituksellisia tavaroita joihin dollarinsa hukuttaa. Kuitenkin kävi niin, että tavaravalikoima oli lähinnä astioita ja muita raskaita tavaroita, joita hiemankin kauemmin maassa oleva ei voi ajatella laittavansa kassiinsa ensimmäisten päivien aikana. Odotin enemmän t-paitoja, sukkia… jotakin. Päädyin yhteen vuoden 1958 leffan mainoskuvaa esittelevään t-paitaan ja avaimenperään, jossa kuminen Tipi venytteli keltaisia suupieliään.

Siinä missä tavarat tuottivat pettymyksen, syötävä ja erityisesti juotava yllätti myönteisesti. Eräästä kahvikaupasta, jonka ovella tuoksui ihanasti vastapaahdetulle kahville, tuli ulos pitkä mies muovinen juomatölkki suuressa kourassaan. Tölkin sisältö näytti kahvilta ja kermavaahdolta. Nam, sellaista! Kahvibaari oli jaettu kolmeen alueeseen: palvelutiski, jolta sai jauhettua kahvia; toinen palvelutiski oli baari, joka valmisti kahvipohjaisia, kylmiä juomia mukaan otettavaksi ja itsepalvelupöytä, jolla voi lisätä sokeria ja kanelia juomaansa, laittaa muovikannen koko komeuden päälle ja upottaa kannen reiästä sisään imupillin. Tilaamani juoma oli sekoitus kahvia, jääkuutioita, soft-ice jäätelöä ja kermavaahtoa. Päällä suklaahippuja. Resepti pitäisi saada Suomeen. Odotan näkeväni vastaavaa ensi kesänä Fasulla. 

Kauppareissun jälkeen istuin yhden Rolling Rockillisen ajan hotellin baarissa yhdessä Lundista virkavapaalla Åbo Akademissa olleen Mats Lindqvistin kanssa. Hän kertoi asuneensa Amerikassa yhteensä viisi vuotta. Sanoi suosikkikaupunkiensa olevan San Franciscon, Chicagon ja Washingtonin. “Muista sitten mennä Washington Hotellin kattoterassille katselemaan maisemia”, hän sanoi, “ja käy National Museum of Artissa.” Sanoin yrittäväni, mutta että 4th of July osuu juuri samaan saumaan. Hän oli ostanut kauppareissulta vaimolleen Edward Hopperin töitä esittelevän Taschen-kustantamon kirjan ja itselleen farkut (“puolta halvemmalla kuin Lundista”) sekä The Secret Life of Mao -opuksen. “Tietääkseni myös jotain toisenlaisesta elämästä.” 

Jätin illallisen väliin, kirjoittelin Toshiballa, keitin kahvia ja menin nukkumaan.

29.6 Retki Los Angelesiin

Los Angelesin retki. Opas oli erittäin puhelias, huumorintajuinen  ja paljon kaikenlaisia juttuja kertova keski-ikäinen naishenkilö. Showmeininki oli parhaimmillaan menomatkalla, jolloin asiaakin oli enemmän. Sen sijaan Hollywoodissa ja Beverly Hillsissä tarinat alkoivat olla liiaksi filmitähtiaiheesta ja ainakaan minua ei tippaakaan hetkauta tietää, missä korttelissa mikäkin kallis putiikki on ja kenen on nähty asioivan siellä. On niitä gucceja muuallakin. Ilmeisesti siinä vaiheessa iltapäivää hän puhui enimmäkseen puhtaalla rutiinilla, kun jo väsähti itsekin, jolloin puhe sai enemmän average tourist -luonnetta. Puheesta huomasi muutenkin sen, että suositun oppaan on sisällytettävä työhönsä joku määrä juttua myös ns. perinteisen mies-nais-dikotomian puolelta. 

Saimme kuulla, että Orange Countyssa kaikki näkyvä vihreä on istutettua ja sitä pitää kastella jatkuvasti jotta se pysyisi vihreänä. Moottoriteiden varsille on istutettu kasveja, jotka vaativat vähemmän kastelua eivätkä ota tulta kovin herkästi. Ruohikko- ja pensaspalot ovat yleisiä kesäaikaan ja LA:sta lähdettyämme näimmekin useita savupilviä San Bernandinon alueella. Niistä oli sittemmin myös CNN:ssä. Toinen suosittu kasvi teiden varsilla on oleanteri, joka kasvaa tiiviinä, paksuna pensaana ja pulauttaa näkyville paljon valkeita kukkia. Kasvi on myrkyllinen, kaikki osat siitä. Lapset tapaavat saada oleanterista vatsanväänteitä, koska sen oksia on hyvä katkoa makkaratikuksi nuotiolle, mutta makkaran mukana myrkky leviää suolistoon. 

Osa Orange Countyn asukkaista ei pidä lentokoneen melusta. Heitä ajatellen ne John Wayne Airportilta lähtevät koneet, jotka suuntaavat varakkaimpien asuinalueiden yli, väännetään nukkuasentoon hetkeksi lähdön jälkeen. Vaikutus on kuulemma häkellyttävä; jyrkän nousun jälkeen tuntuu äkkiä siltä, ikään kuin moottorit sammutettaisiin kokonaan, niin hiljaista tulee. Paikalliset ovat antaneet näille lähdöille nimen “E-ride”. Kun Disneyland avattiin, lippujen hinnat vaihtelivat vemputtimesta toiseen (nykyään ne on harmonisoitu). Lippuskaala oli A,B,C,D ja E, ja halutuimpia olivat E-liput, sillä niillä pääsi kaikkein hurjimpiin koneisiin. 

Enpä ole tullut ajatelleeksi sitäkään, että kaikkien maailman lentokenttien nimet ovat kolmikirjaimisia. Sain ensituntumaa siihen menomatkalla Orange Countyyn, kun San Franciscossa etsimme Sinikan kanssa transfer-lennon lähtöaikaa ja -porttia monitoreista. Kuvittelin lyhenteen olevan jotakin semmoista kuin JWA, mutta se olikin SNA, tarkoittaen Santa Anaa, jok aon osa Orange Countya. LA:n lentokentän lyhenne on LAX. Historia tämän takana on se, että kolmanneksi kirjaimeksi ei tahtonut löytyä mitään sopivaa. Siksi siihen pistettiin “jokeri” X. Nyt kenttää kutsutaan vai “laxiksi”.

LA on palmujen kaupunki. Ei tarvinnut kauan miettiä, minkänimisen levyn kannessa näkyy hotelli ja palmuja ilta-auringossa. Palmut vaativat kuitenkin trimmausta. LA:n kaupungin järjestyssäntö määrää, että latvuksen alapuolelle kasvava parta on saksittava pois paitsi ulkonäköseikoista johtuen myös siksi, etteivät kovat ja raskaat oksat tipahtelisi ihmisten niskaan.

Paluumatkalla näimme vilauksen isokokoisesta HOLLYWOOD-kirjainyhdistelmästä Mount Vernonilla. Oppaamme selosti, että se on maailman parhaiten tunnettu logo ja lisäsi että sitä ylläpidetään filmitähtien lahjoittamilla varoilla. Kirjain per stara. Sylvester Stallone esimerkiksi rahoittaa yhtä ällää. Tarina kertoo, että vain yksi urallaan epäonnistunut filmitähti on tehnyt itsemurhan hyppäämällä kirjaimilta alas. Hollywoodin filmiyhtiöiden studiot puolestaan näyttivät elokuviaan pienemmiltä laatikkorykelmiltä. 21st Century Fox, Hanna Barbera, Universal Studios…  Tavallisia työpaikkoja nine to five! Muuten, paikallinen vitsi on puhua ajanjaksoista B.D ja A.D. – ennen ja jälkeen Disney’n.

Sää oli erittäin lämmin, lähellä 90F, ja kaupunki oli jäämässä ruskean, seisovan smogin alle jo heti aamupäivästä. Kaupunkiin tultaessa näimme pilvenpiirtäjärykelmän, ja lähemmäksi tultaessa niistä erottuivat ainakin Old City Hall, jossa King Kongin strategisia kohtauksia kuvattiin. Filmissä sen väitettiin olleen Empire State Building Nykissä.  Korkeimmassa pilvenpiirtäjässä oli muistaakseni runsaat 70 kerrosta.  Pilvenpiirtäjiin rakennetaan nykyisin huojuntaraitoja maanjäristyksen varalta. Kun järistys iskee ja maailma vapisee, nämä korkeat rakennukset voivat vaivatta heilua sunnilleen metrin verran edestakaisin murtumatta. 

Yksi filmiryhmä nähtiin kuvaustauolla downtownilla. Statisteille maksetaan 200-300 dollaria siitä, että he kävelevät katukohtauksessa kameran ohitse, kertoi opas. Pysähdyttiin Mrs. Chandlerin talon edustalla, jossa suihkusi iso suihkulähde Lipschitzin maailmanrauhaa julistavan veistoksen edessä. Oscarit jaetaan vuosittain näillä paikkeilla, muistaakseni ei juuri tuo talo kuitenkaan.

Sitten oli vuorossa LA City Library, joka oli rakennettu melkein kokonaan uudestaan 70-luvulla tapahtuneen tuhopolton jälkeen. Hieno, eklektinen rakennus puhdaspiirteisten pilvenpiirtäjien keskellä. Hieman Egyptiä (“Tutankhamonin hautalöytö vaikutti aikanaan vahvasti LA:n rakennusten muotoiluun, pyramideja on paljon”, sanoi opas), Kauko-Itää, Roomaa… mutta myös täysin moderneja piirteitä. Hieno kokonaisuus, vaikkakin paksut kokolattiamatot joka paikassa ovat varmasti iso terveysriski. Tummaa puuta, nahkanojatuoleja, pöytiin pultattuja, valurautaisia lamppuja, kattomaalauksia, seinäreliefejä. Tyyli oli hyvin hallinnassa. Ehkä enemmän kuin mikään muu näkemistäni kirjastoista, tämä kirjasto oli malliesimerkki “yhteisestä olohuoneesta”, vaikka siellä kuljettiinkin rullaportailla kerroksesta toiseen (nämä amerikkalaiset ne eivät jaksa kavuta portaita, kaiken pitää olla motorisoitua!). Hisseissä oli muuten hauskasti käytetty vanhoja luettelokortteja: ne oli sijoitettu lasilevyn alle hissin seinille ja myös hissikuilu oli vuorattu niillä. 

Popular Library -osasto oli perustettu edistämään nimenomaan populaarikirjallisuuden kulutusta, seikka, joka olisi 70-luvulla Tampereella tuomittu kerettiläisyytenä. Kun on tilaa, on tilaa: kirjat oli sijoitettu hyllyihin kansipuoli ulospäin. Nettikoneita oli siellä täällä, ja kirjaston OPACia (ja MELVYLiä) käytettiin ASCII-päätteillä. Sisääntuloaulassa oli kosketusnäyttöisiä suunnistuskoneita kirjaston palveluihin. Ulko-oven vieressä oleva Security-huone oli järein koskaan missään näkemiäni: eri puolille rakennusta sijoitetut kamerat näyttivät jatkuvaa kuvaa noin tusinaan eri monitoriin. Milloinkahan tämä turvallisuusboomi mahtaa iskeä Suomeen oikein kunnolla? 

J. Paul Getty -museoon Malibuun mentiin Malibu Beachin läpi. Valtameri aaltoili kuumassa auringonpaahteessa ja surffarit odottivat turhaan aaltoja. Kaikki ihmiset näyttivät olevan shortseissa ja t-paidassa. All-American outfit. 

Gettyn museo on ensi vuonna jäämässä museokäytöstä USA:n ainoaksi Rooman ja Kreikan taiteen tutkimuskeskukseksi. Uusi museo on nousemassa muutaman kymmenen kilometrin päähän korkealle vuorenhuipulle. Sinne tullaan menemään kiskoautolla, mikä onkin aivan mainio ajatus. Sekä opas että Julia hehkuttivat kovasti uutta museota; se tulee olemaan todella iso, todella hieno ja todella komealla paikalla. Nykyinen museo on kopio pompeijilaisesta villasta sisäpihoineen, suihkulähteineen, pienine pronssiveistoksineen,  pylväskäytävineen, eteläsiiven verantoineen ja herbaarioineen kaikkineen. Kreikkalaiset veistokset, torsot, ruukut  ja muut antiikkiesineet olivat paikan parasta antia. Muutakin taidetta oli kohtalaisen paljon, mutta silti museon muut osat jättivät sekalaisen vaikutelman. Paljon pieniä hämäriä huoneita. Näkymä toisen kerroksen verannalta piazzalle oli kuitenkin hengästyttävä: isokokoinen suihkulähde kimalteli absoluuttisen sinisenä, horisontissa Tyyni valtameri, linnut lauloivat eukalyptuspuissa ja ilma oli yhtä lämmintä kuin oman kehon lämpötila. Oli vaikea erottaa, missä minä lopuin ja muu maailma alkoi.

Universal Filmwalk, huvipuisto/elokuvakeskus/kauppakeskus, oli läkähdyttävän kuumassa pätsissä LA:n yläpuolisilla ylängöillä. Ei tuulen hiventäkään. Oli mukava mennä kauppoihin ilmastoitavaksi! Lauantai-ilta oli alkamassa ja väkeä valui pitkin keskuksen pääkatua syömään, jonottamaan leffalippua, katselemaan katutaiteilijoita tai juomaan päivän sadannetta kahviaan… Käväisin tiedekaupassa, joka möi StrarTrek -tavaraa ja hauskahkoja t-paitoja. Yksi parhaista sanoi “Soon after the Wright Brothers had made their first successful five minute flight, their luggage could not be found”. Pieniä pöytämobileja, populaareja tiedekirjoja yms. Kun en ollut tarpeeksi vakuuttunut mistään, jätin ostamatta. Pidin jo kyllä kädessäni hetken sukkaparia, jossa kuvattiin jalkapöydän kaikki luut, mutta sukissa ei ollut ollenkaan kantaa, joten arvasin lumouksen haihtuvan ensimmäisen pesun jälkeen, enkä luovuttanut dollareitani. Paikka, johon olisin halunnut mennä, oli 3D-elokuvastudio, mutta ensimmäiset näytökset alkoivat illalla vasta klo 18.30, ja silloin meikäläisten piti jo olla takaisin bussilla valmiina palaamaan Irvineen. 

Rahasta puheenollen dollarin seteli on itse asiassa hyvä keksintö. Sitä on paljon liikkeellä, mutta koska setelit ovat kevyitä, niitä voi kantaa isonkin kasan ilman vaikeuksia. Vaikeinta on sen sijaan erottaa niitä 5,10,20 ja 50 dollarin seteleistä. Kolikot ovat niin ikäisiä suunnilleen samaa kokoa ja näköä kaikki. Yhden sentin kolikoita on paljon liikenteessä, koska hintoja ei pyöristetä. Sentin lanteilla ei kyllä paljon mitään tee. 10 senttiä eli dime on jo käyttökelpoinen automaateissa, mutta kaikkein populäärein on quarter eli 25 senttiä. 5 sentin kolikkoa taas on vaikea erottaa quarterista. Mutta yleisin on siis one dollar, ja onneksi monet pikku kulut on todettu taalan arvoisiksi, kuten tipit, bussiliput, jne. Aika ajoin on kuitenkin muistutettava itselleen, että kyseessä on itse asiassa vitosen arvoinen paperinpala eikä mikään markan kolikko.

Muovikortit ovat suosittuja ja tapana näyttää olevan, että hotelliin tultaessa reseptionisti ottaa just in case printin kortista. Jos hotellissa oloaikana tulee kuluja, check-out sujuu joutuisasti. Tapa on tosin hieman riskaabeli, enkä itse oikein pidä siitä. Kyseessä on kuitenkin arvopaperi, ja jos joku tulee ja ryövää kaikki kuitit tiskiltä, niin siinä sitä sitten hetken ihmetellään mitä tehdään. Alan ymmärtää juttuja, jotka kertovat laajamittaisista korttivarkauksista ja -väärinkäytöksistä tässä maassa.

Ilta oli jo hämärtynyt, kun kurvasimme Holiday Innin pihalle. Kuten ennenkin, illan luontoäänenä olivat joko kaskaat tai sammakot. En koskaan päässyt selville, kumpia ne olivat. Ihme kyllä, jos niin kuivassa ympäristössä olisi ollut sammakoita.

Ennen huoneisiin palaamista oli kättelyiden ja hyvästien jättöaika. Ensi vuonna Trondheimiin, jos vain päästään, sanoivat kaikki. Kävin vielä katsastamassa Kaarlon voittaman Website-paketin, josko siitä olisi mihinkään meillä. Arvelin sen olevan serverisofta, mutta se osoittautuikin bundled-tyyppiseksi client-kokonaisuudeksi, jossa oli mm.  HTML-editori ja browseri. Kaarlo lupautui viemään sen Torontoon ja joko kauppaamaan edelleen tai jättämään itselle vastaisuutta varten. “PC:hen ei ole varaa ennen kuin auto on maksettu”, hän huokaili.

30.6 Viimeinen konferenssipäivä, lento San Franciscoon

Aloitin tavaroiden pakkaamisen jo aamukuudelta, ja kahdeksaan mennessä olin  naputellut hieman tätäkin. Tuntui haikealta jättää mukava 12:nnen kerroksen huone ja avarat maisemat. Yhdeksän kieppeillä menin laukkuineni hissille, ja Sinikka osui samaan aikaan käytävään, oli juuri lähdössä kentälle. Sovimme, että hän jättää minulle sanan Washingtonin hotelliin koskien itsenäisyyspäivän viettoa. Heiluttelin hyvästit ja jäin lobbyyn lueskelemaan Kalifornian opastani. Missäs se San Francisco olikaan? Kuten monena muunakin aamuna, ostin nytkin pikku pullon appelsiinimehua aamiaiseksi.

Trondheimilaiset olivat niin ikään lähdössä. Fjällbrantit menivät hotelliaamiaiselle. He eivät olleet LA:ssa edellisenä päivänä, vaan seikkailivat linturetkillä. Nancy sanoi vielä viime sanoikseen ennen kuin heitimme hyvästit:”Det vore viktigt att samarbeta mera. Om vi kan.” Hyvä kysymys.

Tiesin shuttlen lähtevän noin puolen tunnin välein hotellin oven edestä, mutta en tajunnut, että se lähtisi kauimmaiselta ajokaistalta. Olin laukkuineni varmasti lähtöä tekevän näköinen, mutta silti kuski ei tullut kysymään, olinko lähdössä kentälle. Auto lähti (ilman että ketään oli kyydissä) ja jäin kuin nalli kalliolle. Kello oli 9.30 ja kone lähtisi kelllo 10.55. Kymmenisen minuutin kuluttua auto kaartoi takaisin pihalle, ja kun kuski tuli ulos autosta, kysyin häneltä, milloin hän lähtisi takaisin. “At ten”, hän sanoi lakonisesti ja marssi sisälle. Katselin kelloani hieman huolestuneena, mutta päättelin sitten, että minulla oli  kyllä aikaa; kenttä oli niin lähellä. Hetken kuluttua hotellista kiirehti kuitenkin toinen virkapukuinen kaveri, tuli luokseni ja sanoi:”I’ll take you to the airport so that you don’t have to wait that long”, mikä oli jo huomattavasti parempaa palvelua. Hän ajoi minut privaattikyydillä John Wayne Airportille United check-inin lähelle ja siitä hyvästä lykkäsin hänelle dollarin kouraan. “Oh, thanks”, hän sanoi hieman yllättyneenä. Ehkä tipit eivät sittenkään ole Kaliforniassa niin yleisiä kuin kuvittelin.

Lento oli vajaan tunnin, ja sinä aikana ehdin taas näppäillä Toshibaani reilun puoli tuntia, kun ensin oli päästy kymmenessä minuutissa noususta eroon. Vaihdoin ikkunapaikkani käytäväpaikkaan. “I feel less claustrophobic by the window”, sanoi nainen, jonka kanssa tein vaihtokaupat. Keskimmäiselle istuimelle tuli nainen, joka ryhtyi lukemaan sanomalehteä, mutta ehti hädin tuskin etusivua edemmäs ennen kuin nukahti. Kun laskuun oli enää vajaa vartti, hän heräsi, kaivoi käsilaukustaan kännykän ja soitti ilmeisesti miehelleen. Mietin, oliko kyseinen kännykkä sallittua mallia lentokoneessa vai eikö täällä moinen olekaan kiellettyä. Tai sitten kukaan ei vain huomannut mitään ja lentokone laskeutui vain jokusen sentin pieleen. Itse asiassa lasku oli niin pehmeä, etten huomannut milloin pyörät koskettivat kenttää.

Kenttä oli mustanaan väkeä. Shuttle-bussin saaminen oli työlästä, ja seisoskellessani jonossa terminaalin ulkopuolella mietiskelin, minkäalaisia lämpötiloja Toshiba ja sen akut kestävät. Keskipäivän auringon alla, mustalla asfaltilla, tummassa kassissa asteita oli varmasti saman verran kuin saunassa. Hieman kauempana vanhahko nainen kaatui kärryineen niin että kolisi. Häntä ympäröi heti avuliaiden lähimmäisten joukko.

Matka kentältä keskustaan ei kestänyt kuin runsaan vartin, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Joka vuosi kesäkuun lopussa San Franciscon Market Streetiä pitkin kulkee suuri sateenkaariparaati. Paraatipäivä oli juuri tämä sama. Paraati ei ollut vielä alkanut, mutta katuja oli jo suljettu ja ruuhka oli paha. Shuttlen kuljettaja puhkui ja puhisi, mutta ei voinut asialla mitään. Juutuimme ruuhkaan vajaaksi puoleksi tunniksi.

Hotelli oli lähellä Union Squarea, jonka tunnisti muista aukioista siitä, että siellä kasvoi paljon palmuja – Kalifornian reissun kasvi #1. Huoneen lattiapinta-ala oli kolmasosa Irvinen Holiday Innin huoneesta ja ikkunoista näkyi ahdas takapiha. Jätin tavarat kaappiin ja lähdin katsomaan, miltä paraati näytti. Ei niin mielikuvituksellinen kuin oletin, mutta väkeä oli paljon sekä paraatissa että katujen varsilla (yllättävämpiä luomuksia oli katsojissa), aurinko porotti, kansa hurrasi ja elämä oli jänskää, tasa-arvoista ja rohkeaa. Seurasin paraatia Embarcaderolle asti, jossa paraati hajaantui kirpputoriksi ja jammailuksi. Kurvasin Chinatownin puolelle, joten sain heti tuntumaa tosi jyrkkiin nousuihin. Kuten LA:ssakin, täälläkin pilvenpiirtäjät olivat keskittynet yhteen nurkkaan kaupunkia, financial districtiin.

Kävin syömässä vaatimattoman kiinalaisaterian. Jälkiruuaksi join caffe latten Cafe Pressessä, joka myi myös eurooppalaisia lehtiä ja kirjoja, enimmäkseen ranskalaisia. Harhailin lopuksi hetken Union Squaren varrella olevassa valtavassa Macy’s-tavaratalossa etsimässä hammastikkuja. Neulan etsintää heinäsuovasta. Luovutin, ja ostin pullon kivennäisvettä tilalle.

Marja soitti hotelliin ja sovimme tapaavamme maanantaiaamuna puoli yhdeksältä Highway 1:n varressa lähellä Golden Gate Parkia. Marja, Anna ja hänen “varaäitinsä” Barbara sekä tämän Justine-poika olivat viettäneet muutaman päivän Barbaran tyttären, Suzyn, luona kaupungin pohjoispuolella, San Rafaelissa, tois puol Golden Gate Bridgeä. Hotellin concierge oli sitä mieltä, että Palo Altoon ajaisi runsaan puolisen tuntia. Saman verran kestäisi bussimatka #38:lla Geary Streetiltä 1:n varteen. Minusta näytti hyvin epävarmalta, ehtisimmekö Stanfordiin kymmeneksi, mutta Marja lupasi saada väkensä liikkeelle ajoissa.

Ennen nukkumaanmenoa tein vielä kysymys- ja kommenttilistan Stanfordia varten.

1.7. Vierailu Stanfordissa

Lähdin etsimään bussipysäkkiä viime tipassa. En ensin huomannut sitä, vaikka concierge oli sanonut pysäkin olevan kadun toisella puolella. Käväisin uudemman kerran kysymässä tiskiltä, miten pysäkit oli merkitty (etten seisoisi taas oikeaan aikaan väärässä paikassa, mistä minua ei kukaan huomaisi) ja sain selville, etä iso MUNI-kyltti tai jalkakäytävän reunaan maalattu BUSSTOP kertoisi, missä pysäkki oli.  Busseja kulkikin yhtenään ja ehdin sovittuun paikkaan melkein samaan aikaan kuin Marja ja Barbarakin. Bussikuski oli ollut todella tehokas, vaikka pysäkkejä oli melkein joka korttelissa ja vaikka puolet matkasta oli  suunnilleen 30 asteen nousua. No, laskuissa sai palautusta ajasta…

Matka sujui joustavasti etelään interstate 280:lla. Olin yllättynyt näkemään matkalla järven. Se oli San Andreas Lake. Ohitimme lentokentän. Oikealla lännessä nousivat Montara- ja Santa Cruz-vuoret. Palo Alto on reilun 50 kilometrin päässä San Franciscosta. Barbara kertoili SF:n liikenteestä ja ajasta jolloin hän itse asui kaupungissa ja hörppäsi aina välillä aamukahvia (etuistuinten välissä on muoviset kupinpitimet). Siinä turistessa olimme huomaamatta ajaneet kuutisenkymmentä kilometriä. Seikkailimme hetken kampuksella, kunnes löysimme Main Quad:n, mikä oli merkitty karttaan. Sinne vei mahtava palmukuja, joten päärakennus siinteli kaukaisuudessa kuin jokin ranchin päärakennus ikään. Suuri, ovaalinmuotoinen liikenneympyrä rakennuksen edessä toimi liikenteenohjaajana. Ruskean, poltetun hiekan värinen rakennus. Espanjalaisvaikutteista. Main Quadin takaa siinteli sisäpiha nurmikkoineen ja patsaineen ja sisäpihan takana kirkkomainen rakennus. Vihreitä saarekkeita. Siirryimme kartan mukaan sisätiloihin ja etsimme hetken vessoja. Paljon mutkikkaita käytäviä, nuhruisen oloista, latteita harmaanruskeita sävyjä. Huoneet, joihin saattoi vilkaista ohikulkiessa, olivat yllättävät ahtaita ja epäkäytännöllisen oloisia. Stanford tai ei, taso ei näy ulospäin.

Kirjastonjohtaja Rebecca Lasher otti meidät vastaan Mathematical and Computer Science -kirjaston ovella. Pienikokoinen, pitkätukkainen nainen shortseissa, lenkkareissa ja t-paidassa. “We don’t have air-conditioning and that’s why I’m dressed like this”, oli  hänen ensimmäinen repliikkinsä. Sisällä oli todella tukahduttavaa. Ahtaat, matalat, tummat, kokolattiamattoiset tilat vahvistivat lämmön tuntua.

Laitoksen raportteja on kaikkiaan noin 35 000, joista noin puolet verkossa. Loppuihin ei ole saatu julkaisulupaa tekijänoikeuden haltijalta. Projekti ei ole tehnyt mitään käyttäjätutkimusta. Tiedostomuodot ovat ps, gif ja tiff-b (bittikarttakuvia). Rebecca oli erityisen ihastunut Cornellin yliopiston tekemään ohjelmistoon, jonka avulla tiff-b-kuvia pystyy selaamaan. Suurimmat tekniset ongelmat ovat olleet tulostamisessa. Jotkut raporteista ovat väitöskirjoja, mutta Rebecca piti niitä liian isoina ja raskaina ja hänen mukaansa niistä ehkä luovutaan jatkossa. Projektin kulusta Rebecca kertoi, että yhteistyö tietotekniikan kanssa on ollut antoisaa vaikkakin vaikeaa. Projektikokoukset ovat olleet aina hyvin kireitä. Muista projektiin osallistuneista yliopistoista (MIT, Cornell) ei ollut mukana kirjastoa. “Computer Science on kiinnostunut vain tutkimuksesta, ei tuotannosta”, painotti Rebecca. Stanfordin atk-keskusta ollaan ulkoistamassa ja kirjastonkin on pärjättävä omillaan. “This is the way we have to go”, Rebecca sanoi ja kertoi, että budjetin painopistettä on siirrettävä palveluista digitointiin. Kirjaston on panostettava atk-opin saamiseen, erityisesti unixiin. 

Kun kysyin, onko hänen mielestään metadatasta saavutettavissa jokin yhteinen standardi, Rebecca vastasi painokkasti “ei”. Ei yhtä standardia eikä oikeastaan standardia laisinkaan, vaan joukko skeemoja. Se johtaa kuitenkin suureen määrään “dirty records”, kuten Rebecca muotoili. Päivitykset tulevat olemaan vaikeita. Rebecca ei ole ollut tekemisissä IETF:n kanssa. “Luen kyllä heidän draftejaan”, hän sanoi.

Katselimme kampusta sen mitä auringonpaahteelta pystyimme. Nurmikon keskellä olevat yksittäiset miehenhahmoiset patsaat näyttivät kaukaa Rodinilta ja niitä ne olivatkin. Kirkon ulkoseinä oli täynnä mosaiikkia. Kirkko oli rouva Stanfordin muisto miehelleen. Tämä maa elää nimistä; menetpä minne hyvänsä, niin näet rakennuksia, huoneita, tiloja ja niissä olevia esineitä, jotka on lahjoittanut joku henkilö, perhe, säätiö tai yritys. 

Anna, Suzy ja Justine ilmestyivät väsyneen oloisina näkösälle. He olivat tulleet Suzyn autolla perässä  – muut jatkaisivat Irvineen, minä palaisin Suzyn mukana takaisin SF:oon – ja ideana oli käydä vielä San Josessa koko porukan voimalla. Barbara halusi meidän käyvän vielä katsomassa kirkkoa (teatterimainen, varsin iso) ja sen jälkeen poikkesimme vielä Bookstoressa. Se oli iso, joten viivyimme siellä aika pitkään, joimme kahvilassa kokikset. Me suomalaiset söimme Stanford-suklaapatukoita, amerikkalaiset isäntämme olivat kaikki suklaa-allergisia. Hypistelimme tavaroita kaupassa. Päädyin ostamaan S-lippiksen, paristoja nauhuriin ja pari korttia. 

Tällaisilla helteillä parkkeerattuun autoon meno on taito sinänsä. Miten mennä kuumaan uuniin? Itsesuojeluvaisto sanoo välittömästi, että älä tee sitä. Täkäläinen tapa on laittaa parkkiajaksi tuulilasin sisäpuolelle haitarimainen aurinkosuoja, mutta sillä voi hillitä vain kojelaudan kuumentumista.  Ovet auki ja ilmastointi täysille. Parissa minuutissa lämpö laskee siedettäväksi.

Etsimme Palo Alton keskustasta ruokapaikan ja söimme lounaan. Valitsin pastafucilleja kevyessä tomaattikastikkeessa, jossa oli paprikoita, kapriksia ja vihreitä oliiveja. Tomaattia oli aivan liikaa, mutta alkupalaksi tuotu leipä oli tuoretta ja hyvää. Smalltalkia: puhetta perheestä, matkoista, Annan kokemuksista… Justine on tulossa vastavierailulle Suomeen kuukaudeksi muutaman viikon päästä ja Annan Irvinen kavereista on jo moni varannut seuraavia kesiä vierailulle, joten Talikan perheestä ei tule puuttumaan vieraita.

Seurasi tavaroiden siirto autosta A autoon B ja Marja ja kumppanit lähtivät etelään. Matka kestäisi kahdeksan tuntia ilman katkoja, suunnilleen sama matka kuin Rovaniemeltä Helsinkiin. Halauksia, hyvästejä. Suzyn auto oli Hondan kokoinen (merkki jäi rekisteröimättä) neliovinen, Barbaran taas neliovinen maastoauto, joita täällä on paljon liikkeellä. 

Ajoimme 280-tietä pohjoiseen, sitten highway ykköstä Golden Gate Parkin läpi ja edelleen Geary Streetiä itään, keskustaan. Suzy on sairaanhoitaja (registered) mutta ilman vakituista työpaikkaa. Firma, jolle hän tekee töitä, myy sairaanhoitopalveluja, joten hän joutuu tekemään erilaisia hanttihommia ja lomat ovat vähissä. Korealaisen poikaystävänsä kanssa Suzy suunnittelee matkaa Peruun ja  toivoo saavansa myös töitä sieltä. Työttömyys oli hänelle yllätys; opiskeluaikana siihen ei  osannut varautua. Kun kysyin, onko tilanne sama muissakin osavaltioissa, hän sanoi, että ehkä keskilännessä voisi olla töitä, mutta että hän ei halua asua siellä. Kerroin Suomen työttömyydestä ja hän kauhisteli työttömyysprosenttia. Juttelimme myös liikenteestä (kerroin Illinois-Indiana -ajostani) ja hän kertoi olevansa mielestään hyvä ajaja muttei luota toisiin.

Suzy tiputti minut hotellin ovelle. Jäin lojumaan sängylle katselemaan telkkaria ja torkkumaan.  Uupunut olo. CNN:n mainokset, uutisankkurit ja säätieteilijät alkavat jo olla selkäytimessä. Olin tietoinen ennen tänne tuloani, että uutiset ei-Amerikasta tulevat olemaan vähissä, mutta silti niiden lähes täydellinen puuttuminen oli yllätys. Vain Venäjän vaalit ja Israelin pääministerin USA-vierailu saavat uutistilaa. Mitähän Eurooppaan kuuluu? Torkahdin. Kun heräsin, kello oli melkein kahdeksan, ja totesin tarvitsevani jotain pientä syötävää. Nappasin mukaan Computer-lehden (Illinoisin DLI:n esittelyjuttu olisi luettava ennen vierailua) ja menin ulos kadulle. Ilma oli lämmintä, mutta ilta oli jo tummumassa. Ajatus lähteä Chinatowniin etsimään ruokapaikkaa ei tuntunut oikein järkevältä. Ei ollut niin nälkäkään. Macy’s oli jo kiinni, joten sen kellarissa olevasta ruokaosastostakaan ei saisi naposteltavaa. Tein kierroksen parin korttelin ympäri ja menin läheiseen kuppilaan, joka osoittautui varsin isoksi perheravintolaksi. Tiskiltä sai lämpimiä annoksia ja voileipiä. Takahuoneessa pauhasi pari telkkaria baseballia. Asiakkaina oli mustia perheitä, yksittäisiä valkoisia vanhuksia – että on vaikea puhua eri roduista kun on tämmöinen monokulttuurin edustaja ollut koko ikänsä! – ja baaritiskillä rupateltiin kuuluvasti. Tilasin kalkkunavoileivän ja pikkupullon Gallon veljesten cabernet’a. Viini oli kamalaa mutta kalkkuna oli ihan syötävää. Lueskelin hieman, mutta baseball tunkeutui molemmista korvista sisään häiritsemään aivotyöskentelyä. Seinillä oli suurikokoisia kuvia arvattavasti isoistakin baseball-tähdistä, itse muistin nimeltä vain Babe Ruthin. Kuvista en kuitenkaan häntä tunnistaisi.

Mitähän tapahtui jalkapallon EM-loppuottelussa? Stanfordissa Justine selaili Soccer-lehteä mutta tiesi vain sen, että loppuottelussa olivat Saksa ja Tsekki. “German should win, they are better”, hän sanoi. Myönsin, että sillä on enemmän disipliiniä, mutta että Tsekki oli pelannut mainiosti. Niin myös Englanti. Kerroin Hollannin olleen yksi suosikeistani, mutta että se oli pelannut hyvin epävarmasti turnauksessa.

Kirjoittelua Toshiballa kunnes silmät alkoivat lurpahdella. Edes regular coffee ei auttanut pysymään hereillä. 

2.7. San Francisco

Otin aamun leppoisasti ja vasta kun tuntui siltä, että olo alkoi olla sopiva tutustumaan kaupunkiin, kömmin ylös, keitin kahvit, vyötin sinisen Eagle Creek -vyötärölaukkuni ja laskeuduin viidennestä kerroksesta alas. Hotelli oli vilkas. Paljon väkeä Brasiliasta, Australiasta, Uudesta Seelannista. Nämä kansallisuudet tunnistin hississä, joka sanoo iloisesti “blink” kun ohittaa kerroksen. 

Viileä aamu. Käännyn takaisin ja käyn vaihtamassa shortsien tilalle pitkät housut ja laitan varmuuden vuoksi myös pitkähihaisen puseron kassiin. Otin oppia oppaasta, joka sanoi että ne turistit, jotka ovat ymmärtämättömyyttään olleet shortseissa Golden Gatella, ovat katuneet. Opas osoittautui olevan täsmälleen oikeassa.

Ensin SFMOMA:lle Market Streetin eteläpuolelle, mutta sepä aukesikin vasta klo 11 ja kello oli 10. Katselin hetken Yorba Buena Gardensin Art Centerin ulkokuorta, otin muutaman valokuvan, luin Martin Luther Kingin kuolemattomia lauseita Centerin ulkoseinästä ja käväisin varmistamassa, että ylätasanteen kahvila oli todellakin lopettanut. Lämmin aamupala olisi ollut ihan okei. Kävelin hetken ympäriinsä keskustassa. Ilma oli niin viileä, että päätin ottaa Geary Streetiltä nyt jo tutuksi tulleen 38:n ja jatkaa Highway 1:ltä pohjoiseen 28:lla, aina Bridgelle saakka. Museossa ehtisin käydä iltapäivälläkin. 

Sumu oli vahvaa sillan luona ja “kolea”-adjektiivi oli kerrankin paikallaan. Sillasta näkyi ehkä noin 15%. Onneksi näin sen lintuperspektiivistä 23.6 kun saavuimme mantereelle. Silta on kaunis, kevyt ja voimakas. Alcatraz Island siinsi horisontissa, sumusireeni ulvoi apaattisesti.  Kuvittelin aiemmin, että siltaa pääsisi katsomaan samasta kulmasta kuin Hitchcockin Vertigossa, missä Kim Novak pulahtaa Bayhyn. Mutta valetta kaikki: silta on niin korkealla, että elokuvassa esitettyä kuvakulmaa siihen ei saa sitten millään.  Piipahdin matkamuistomyymälään, jossa sillan profiili kaupallistettiin 100-prosenttisesti. Vältyin ostamasta silta-soittorasiaa, silta-esiliinaa ja -pannulappua, silta-kirjatukia jne. jnp.

Dollarin bussilipulla sai kaksi vaihtoa kolmen tunnin aikana, ei mikään hullumpi vaihtosuhde. Bussi ajoi Presidion kaupunginosan läpi Lombard Streetille, jossa jäin pois  ja kävelin lopun matkaa mäkeä ylös Russian Hillille. Mainiot näkymät itään ja länteen. Lombard on kuuluisa siksakkaavasta ajotien pätkästä mäen idänpuoleisella rinteellä, jonka varrella on huolellisesti hoidettuja pikku taloja istutuksineen. Turisteja oli paikalla muitakin, sekä katsomassa että ajamassa autoa katua alas. Kaikkea sitä turistin päänmenoksi keksitäänkin! 

Istahdin juomaan root beeriä katukahvilassa ja kirjoittamaan kortteja Suomeen. Sitten ylös North Beachia (jäi Fisherman’s Wharf väliin) ja edelleen Greeniä (näkymät East Bay Bridgelle), ja lopuksi alas Montgomery Streetia Transamerica Pyramidille. Orientoitumista hetken talon juurella ja sitten postiin, kirjakauppaan ja SFMOMA:aan, johon oli ilmainen pääsy (eka tiistai kuussa). Tyylikäs rakennus ja hienot kokoelmat. Nappikäynti. Museokauppa myös hyvä. Sitten hotellille viemään kamat, levähtämään, vaatteiden vaihto, Silicon Snake Oil kainaloon ja Chinatowniin. Vaatimaton ravintola, jossa paljon kiinalaisia. Otin taas selection-tyyppisen ruokalajin, joka olikin oikein maukasta. Alkukeitto sama kuin sunnuntaina. Kaikki muu sapuska oli laitettu samalle lautaselle: broccoli, kevätrulla, possua, nautaa ja riisiä. Teetä päälle. Sitten shoppailemaan: silkkitunika Jyrkille, helminauha itselle. Hotellille ja shuttlen tilaus huomiseksi.

3.7 Lento San Francisco – Washington, D.C.

Shuttlea odotti lisäkseni uusiseelantilainen kaveri, näin tulkitsin kassiteksteistä. Autosta meidän tiputettiin yksi kerrallaan eri lentoyhtiöiden check-in-alueelle.

Hyvästit SF:lle. Koneessa ruokailu ja äänettömän Redford-Pfeiffer-nyyhkäilyn seuranta sivusilmällä. Ääni olisi maksanut neljä taalaa. Vieressä istui nuori japanilaispari, joka piti toisiaan kädestä kaikissa ilmakuopissa. Nukkuivat muuten koko 4.5 tuntia tai ainakin pitivät silmänsä kiinni. Sää oli selkeä ja jos vain olisin tiennyt missä kulloinkin oltiin, olisin nauttinut matkasta vielä enemmän. Mutta kaikki paikannusdata on piloteilla. Kun kysyin lentoemännältä, voisiko hän sanoa missä suunnilleen olemme, hän vastasi että “I don’t have a clue” ja lupasi kysyä ohjaamosta, mutta unohti sitten jutun. Luultavasti olimme silloin Great Plains -alueella, koska alue näytti niin tasaiselta ja viljellyltä. Monin paikoin oli hauskoja pyöreitä peltoja, niin ainakin luulin. Ajavatko ne täällä leikkuupuimurilla ympyrää? Kai se on niin, että kun on paljon tilaa, kulmat voi jättää käyttämättä!

Mississippi sen oli pakko olla, mitään muuta niin isoa jokea ei kartalla oikein näy. Tai ehkä sen Ohio-sivujoki? Lounaaksi oli muutama vaihtoehto, joista valitsin pihvin. Kyynärpään kokoinen klöntti, jota säesti perunamuusi (joka ei ollut oikeista perunoista), broccoli ja leipä. Kastike oli ihan hyvää. Lopuksi kahvia ja makeahko jälkiruokapatukka, jossa oli kaikkea muuta terveellistä hiilihydraattia paitsi suklaata, jota patukasta aina ensin luulisi. Oli viljaa ja marjaa ja ties mitä. Vaalea, sitkeähkö otus.

Perillä oli puolipilvistä. Ensimmäinen työ on aina löytää tapa päästä downtown ja hotelliin jollain vempaimella. Täällä tapa oli bussi, joka vei väkeä Dullesilta muutamaan keskustan isompaan hotelliin, ei kuitenkaan DuPont Plazaan, jota etukäteen luulin hienoksikin nimestä päätellen (minut on niin helppo jymäyttää mainonnalla). Lentokenttävirkailijat, jotka ovat kaikki olleet mustia, vähäsanaisia ja suoraan sanoen aika epäystävällisiä,  myivät minulle 16 taalan lipun ja ehdin juuri sopivasti 21.20 bussiin. Ajaja oli pönäkkä ja rento kaveri, joka vahvisti tiedon, ettei aja DuPontille asti.  Matka kesti nelisenkymmentä minuuttia ja kun muut neljä asiakasta olivat poistuneet – keski-ikäinen valkoinen mies, iäkäs musta nainen  ja kaksi japanilaista nuorehkoa kaverusta, jotka olivat tulleet samalla koneella, business-luokassa ja jäivät nytkin kalleimpaan paikkaan, Hyattiin – minut kuljetettiin yksityiskyydillä Mayfloweriin. Siirsin tavarat parin metrin päähän, taksin takapenkille. 

Taksikuski epäili ensin, kannattaako minun ottaa kyytiä, sillä DuPont Plaza oli parin korttelin päässä, mutta ei pannut vastaankaan. Maksu oli neljä taalaa (plus tippi). Washingtonin taksit noudattavat zone-järjestelmää. Kuski oli puhelias ja kysyi, mistä olin kotoisin. “From Australia?” Tosi wild quess, sanoisin. Kun mainitsin oikean maan, se sai aikaan hieman epävarman um-uh’in. Vaihdoimme muutaman sanan 4th of July’sta ja hän sanoi olevansa töissä silloinkin. 

Hotelli osoittautui parhaat päivänsä nähneeksi rakennukseksi. Ilmeisesti joskus 70-luvulla se on saattanut olla coolikin paikka; streamlined-tyyli aulassa, ei mitään turhaa (ei oikeastaan paljon mitään), hissin ovet olivat lasia, joten hissejä ei aluksi huomannut ollenkaan, jne. Matkan tähän mennessä enites business-orientoitunut kerrospalvelija työnsi ensi töikseen kouraani alennuslipukkeen hotellin dinner-ravintolaan (silläkin siis menee huonosti), kantoi sitten kassini hissiin, puhui koko ajan kuin nauhalta mitä kaikkea hotellin lähitienoo tarjoaa, mitä tapahtuu 4thina ja niin poispäin. Palkkioksi annoin vitosen. Taisi olla kolmas suoraan käteen antamani tippi tällä reissulla. Erilaisiin ravintolatarjoilupalkkioihin yms. on varmasti mennyt satanen. 

Kun astuimme 6. kerroksen kohdalla ulos hissistä, näky oli varsin masentava. Alakerran neutraaliin nuhruisuuteen verrattuna täällä vallitsi anarkia: seinistä oli revitty irti tapetit ja vanhoja maaleja oli kaavittu pois. Näkymä turistin painajaisesta. Palvelija kiiruhti sanomaan, että he korjaavat tiloja, mutta että huoneet ovat kunnossa, johon minä:”I hope so!”

Ilmastointilaite hurisi äänekkäästi ikkunan alla. Suljin sen. Telkkari oli erityisessä kaapissa, josta piti avata ovet katselun ajaksi. Amme oli mielenkiintoisen mallinen. Kylppärin ja itse huoneen välissä oli kumma pieni kulmahuone, jossa oli vain peili seinällä ja vanha lipasto. Friscon pikku kämpän jälkeen oli mukava olla hieman suuremmassa huonessa.

Kuten ennenkin, aukaisin toosan CNN:lle. Ikkunasta avautui näkymä Kramerbooks & afterwords -nimiseen, vilkaan näköiseen ravintolaan. Matkaoppaani kertoi, että DuPoint Circlen alue oli aikaan taiteilijoiden suosimaa aluetta, kunnes asuntojen hinnat nousiva. Nykyisin se on tunnettu erityisesti homojen kaupunginosana. Erikoista sinänsä, että seksuaaliset vähemmistöt näyttivät olevan matkani toistuva teema!

Kahvinkeitin ei toiminut. Valo kyllä syttyi ON-nappulaan, mutta mitään tuttua korinaa ei alkanut kuulua. Siinä samassa huomasin myös, että olin unohtanut EText Centerin osoitteen ja Seamanin puhelinnumeron työpaikalle. Pahus. Olin luvannut ilmoittaa hänelle, mihin aikaan ilmaannun paikalle. Hän oli luvannut tulla noutamaan minut miltä asemalta tahansa Charlottesvillessä. 

Siunattu tiedonvälitys. Kirjoitin hotellin kirjepaperille viestin Päkälle/Linnealle, jossa pyysin heitä katsomaan netistä keskuksen osoitteen ja faksaamaan sen minulle. Arvelin aikaeron olevan noin 10 tuntia, joten kello olisi Suomessa n. 8.30. Kun kirjoitin viestiä, puhelin soi. Sinikka soitti Virginian puolelta, jossa hän oli vierailemassa tuttujensa luona. Sovimme tapaamisesta 4.7 klo 20 Constitution Avenuella, National Museum of American Historyn pihalla. Hän ja perheen miesväki olivat tulossa katsomaan ilotulitusta, joka alkaisi Washington-monumentin luona heti pimeän laskeuduttua klo 21.15.

Vein viestin faksattavaksi ja valitin samalla kahvinkeittimestä. Se luvattiin vaihtaa vielä samana iltana jos vain mahdollista. Aikaero San Franciscon ja Washingtonin välillä on kolme tuntia. Elin siis vielä alkuiltaa ja oli aikaa saada jotain syötävää. Kävelin ulos ja menin Kramerbooks & afterwordsin jonoon. Muutaman minuutin jonotus kirjakaupan puolella, sitten nimeäni kuulutettiin mikkiin. Juomaksi valitsin Wicked Alen ja ruuaksi pari avokadolla vahvistettua, täytettyä tex-mex-leipää. Sää oli leppeä mutta tuulinen. Istuin ulkona, aivan sisäänkäynnin vieressä, epätasaisella maalla, ja sekä pöytä että tuoli keikkuivat. Ääniä, astioiden kilinää, tuoksuja, musiikkia… eloisa paikka, ja asiakkaat boheemi-intellektuellista päästä.

4.7 Itsenäisyyspäivä

Aamukahvi jäi keittämättä, sillä keitin oli edelleen se sama rämä. Kehitin jo tavan juoda sokerikahvit aamulla (=aamiainen) ja nyt potutti. Ei auttanut muu kuin pakata normaalit turistikamppeet mukaan ja lähteä kaupungille.

Kävely lähimmälle metroasemalle (täällä sen nimi todellakin on Metro), viiden taalan päiväpassin osto automaatista ja menoksi. Automaattien käyttö täällä on viety paljon pidemmälle kuin koto-Suomessa. Niillä tulee olemaan a hell of  a lot työ, kun niihin on lisättävä älykorttiliittymät jonkun vuoden päästä. Voivat ne tietysti säilyttää ne kolikko- ja setelilinjallakin samaan tapaan kuin jalat ja paunatkin. “Flashing plastic” on muuten Visan vinguttamista, luin jostain lehtijutusta.

Opastussysteemi toimii varsin hyvin. Linjoja on muutama ja ne noudattavat värisymboleja, on Red ja Blue jne. Ei mitään mahdollisuutta eksyä niin kuin Brysselissä.

Ensimmäiseksi piti selvittää, miten päästä Charlottesvilleen. AREA:ssa Etti Suominen oli sanonut, että D.C:n ja C:n välillä olisi runsaasti juna- ja bussiyhteyksiä. Luotin siihen. Ajoin Central Unionille ja nousin sieltä katutason Information-tiskille. Hienosti uusittu rakennus. Mutta mitä hittoa! Kaksi Amtrak-linjaa, Crescent ja Central, ajavat kyllä C:n kautta, mutta meno- ja paluuajat menevät täysin ristiin minun aikatauluni kanssa. Paluu onnistuisi, jos olisin C:ssä yötä, mitä en suinkaan ajatellut tehdä. Mitenkäs Greyhound? Ajattelin vaivata päätäni sillä hieman myöhemmin. Nyt aamiaista. Mukavan oloinen idea kahvilalle: valitse itse tiskeiltä mitä haluat ja maksat kassalle. Vähän niinkuin supermarketissa. Appelsiinimehua, kahvia (n. 0,5l tölkki), croissant, hedelmäsalaatti. Yhteensä noin 15 FIM. 

Kävelylle. Capitol Hill, sieltä The Mallia pitkin alas. Itsenäisyyspäivän paraatia valmisteltiin jo. Puisto oli täynnä koululaisorkestereita pukeutuneina yhtenäisiin pukuihin, lojumassa nurmikolla puiden suojassa, heittämässä frisbeetä, avaamassa torviaan. Myös muita kansallisuuksia näkyi. Ruotsin armeijan paraatiporukka esitti komean numeron nurmikolla. Ympärillä seisoi satakunta ihmistä shortseissaan katsomassa miten univormupukuiset askelsivat kuvioita, löivät rumpua ja puhalsivat tattoota. Varsinainen paraati alkoi puoliltapäivin. Helle alkoi sopivasti nousta. Eri puolilla The Mallia odotti kymmeniä ryhmiä vuoroaan päästä paraatin hännille; eri osavaltioiden ja ulkomaiden edustajat esittivät omia kansallispukujaan, -tanssejaan ja -musiikkiaan. Muuta tarpeistoa olivat valtavat ilmapallot (mm. Pop-Eye), plakaatit ja banderollit. Paraatia rauhoittivat ratsupoliisit, jotka tepastelivat eri teemoihin jaetun paraatin väliosissa. Eniten yleisöä istui National Museum of Artin länsisiiven rappusilla. Itse kävelin puiston puolella, otin valokuvia (vaikka filmi olikin taas loppumassa; täällä saa enimmäkseen 24-kuvan rullia, ja totuttuun 36:een verrattuna ne tuntuvat aina loppuvan kesken) ja mietin samalla liikennepulmia.

Kävin Washingtonin pyramidimonumentin alla. Paikka vain oli niin avoin, että sieltä piti lähteä nopeasti aurinkoa pakoon. Ostin matkalla pari halpaa D.C-t-paitaa viereisestä kojusta. Strategia näyttää täällä olevan se, että katukaupustelijoille on annettu lupa kärrätä tavaransa aivan museoiden ja muiden nähtävyyksien eteen. Kun turistit tulevat museosta, he kaipaavat helpotusta kulttuuripläjäykselle, jotakin, millä voi joko hankkia rauhoitusta huonolle omalletunnolle (“olipa tylsä ja rasittava keikka jos toden sanon”) tai omanarvontunnetta (“vihdoinkin jotakin, missä minäkin olen mestari: shoppailu”). Ja mikäs siinä.

Kävelin kaupungilla ja ihmettelin, missä siellä oli a) liikekeskus, b) turisti-infopiste ja c) Greyhound-asema. Käväisin kahvilla – Starbuck-ketjun kahviloita on täällä todella paljon, sekä lännessä että idässä, paljon muita ei sitten näekään, mitään eurooppalaista konditoria-perinnettä ei ole tullut eteeni – ja kysyin infopistettä tiskin takana ahkeroivilta nuorilta. Ei mitään havaintoa I-pisteestä heillä. Join päivän kahvin, söin muffinsin ja selasin päivän The Washington Postia. Pääkirjoitus käsitteli Venäjän presidentinvaalia ja pari päivää sitten tapahtunutta laajaa sähkökatkoa läntisissä osavaltioissa. Jatkoin kävelyäni. Erään hotellin livreepukuiselta ovimieheltä, joka seisoa könötti asennossa jalkakäytävällä, kysyin asemaa. Jep, Union Stationin takana. Siispä taas Metroon ja menoksi. 

Mikä kuvastaakaan paremmin liikennemuotojen statusta kuin se, minkälaisessa ympäristössä ne sijaitsevat. Greyhound-asema oli todellista takapihaa. Muutos Union Stationin mannermaisesta glamourista – rakennuksessa on mm. jalokivikauppoja, kalliita putiikkeja, ravintoloita jne – oli ällistyttävä. Välissä oli vain muutama sata metriä! Aseman ympärillä oli puoliksi rakentamattomia tontteja ja aseman edustalla hengaili väkeä, jolta en olisi tohtinut mennä kysymään  kelloa. Livahdin sisään kiireisen näköisenä ja menin lipputiskille. Ja kas, enkös arvannutkin oikein: mahdollisuudet päästä Charlottesvilleen n. klo 10-11 olivat kurjat. Ensimmäinen bussi lähtisi klo 3.10 ja olisi perillä noin seitsemältä. Seuraava vuoro lähtisi niin, että olisin perillä puolenpäivän jälkeen. Ei onnistu, sillä Seaman oli lähdössä Nykkiin ALA:n konferenssiin. Ei auttanut muu kuin ostaa lippu aamubussiin. No, otetaan tämä seikkailun kannalta, sanoin itselleni. Lento olisi tietysti ollut yksi vaihtoehto, mutta sitä en edes harkinnut. Budjetti täytyi pitää edes jotenkuten kasassa.

Lohduttaakseni itsenäni marssin takaisin Union Stationille ja söin päivän keiton ja kalasalaatin pääaulan kauniissa ravintolassa, joka on rakennettu pyöreän paviljongin päälle, lähemmäs mahtavaa kupolikattoa. 4thin kunniaksi tilasin vielä alkucocktailiksi Potomac Punchin. Sitten hotelliin lepäämään. Unta olisi saatava hieman varastoon seuraavaa yötä ajatellen. Illalla olisi vielä ilotulituskin.

En kyllä nukkunut kuin korkeintaan vartin. Sinikka soitti ja sovimme tapaamisesta hyvissä ajoin ennen ilotulituksen alkua. 

Ilotulitukset ovat hauskoja tapahtumia, niin täälläkin. Pauketta, suhinaa ja värikästä räiskettä riitti. Seassa oli muutama harvinaisemmin käyttäytyvä paukku. Muodissa näyttivät olevan myös useamman räjähteen yhdistelmät, jotka muodostivat kuvioita. Yleisö piti kunnon mekkalaa ja tunnelma oli muutenkin tilaisuuteen sopiva. Istuimme nurmikon reunalla katse kohti Washington-monumenttia ja sen länsipuolista taivasta. Kun tarpeeksi tuijotti räjähteitä, silmänurkassa oleva valaistu pyramidi-monumentti näytti lähtevän liukumaan poispäin.

Kun viimeinen PAM! oli häipynyt eetteriin, oli aika suunnistaa ihmismassan mukana metroon. Ambulanssin pilli ulvoi, väki parveili, ja katastrofielokuvafiiliksestä puuttui vain paniikki ja soundtrack. Suuri ihmisjoukko muistuttaa kyllä vahvasti jotakin isoa, arvaamatonta eläintä. Hyvästelin Sinikan ja hänen tuttavansa ja sitten minua jo vietiinkin. Metron tungoksessa oli leppoisa tunnelma ja jokaisen uuden junan ulvahtaminen asemalle nostatti kansassa raikuvat aplodit ja hurraa-huudot.  Mahduin kolmanteen ja pari senttiä kapeampana pelastauduin DuPont Circlen asemalle.

Parasta olla nukkumatta. Laittauduin valmiiksi Virginian matkaa varten ja ojentauduin mahdollisimman epämukavaan istuma-asentoon sängylle. Herätyskello soittamaan klo 02.00. Vain pari tuntia lähtöön. 

5.7 Bussi Washington – Charlottesville, Virginia

Kuljettaja oli pitkä, atleettinen, noin nelikymppinen kaveri, joka selvästi tykkäsi tehdä paperihommat huolellisesti. Lippujen keräämiseen meni aikaa bussissa keskimäärin minuutti per asiakas, joten bussillisen hoitamisessa kului parisenkymmentä minuuttia. Aloin ymmärtää, miksi paikalle piti tulla 20 minuuttia ennen lähtöaikaa. Olin ainoa valkoihoinen matkustaja. Vieressäni istui vanhempi naisihminen, jolla oli mukana sekä tyyny että peitto.

Ei unta ollenkaan ennen kuin  n. klo 4-5. Viideltä tultiin Richmondiin, ja siellä kaikkein oli poistuttava bussista melkein tunniksi, kun auto tankattiin. Unenpöpperöisenä istuin odotussalissa paikalla, jossa oli kolikolla toimiva pikku-tv. Ostin m&m-karkkeja kioskista ja ajattelin, mihin olinkaan joutunut, kun suurin osa kioskissa myydyistä tavaroista oli uskonnollisväritteistä. Odotussalissa oli minun lisäkseni vain pari valkoihoista, joten sain ensivaikutelmaa tilanteesta, johon mustat Suomessa joutuvat. 

Aamu C:ssä, uneliaan pikkukaupungin tunnelma. Totean, että takaisin ei pääse enää samana päivänä, ei bussilla eikä junalla, kävely yliopistolle, Alderman Libraryn etsimistä ja kampuksen ihailua.  Aamiainen Europa Caféssa, jonka omistaja oli kreikkalainen. Kymmeneksi kirjastoon. Seamanin porukka oli aktiivista ja innostunutta. Tiimityötä. Mukavat, vanhahtavat tilat. Seaman itse on energiapakkaus, naputteli aina välillä unixiaan.

Lipun varaus Amtrakiin seuraavaksi aamuksi ja yö Best Westernissä. Seaman soitti ja tarjosi illallista, mutta vetosin levon tarpeeseeni, mikä olikin totta. Olin tosin myös kävellyt pitkään ja hartaasti kaupungilla ja istunut syömässä voileivän ja juonut Michelob- ja Bass-tuopilliset. Tilasin puhelinherätyksen, kävin suihkussa, luin Virginia-esitettä kaksi riviä ja nukahdin. Heräsin siihen, että oli valoisaa, mutta ei täysi päivä. Katsoin kelloani ja se oli 8.30. Mutta oliko tämä jo aamu? Hetken pikku paniikin jälkeen selasin tv-kanavat läpi ja päättelin, että oli saman päivän ilta. Tuntui, kuin olisin nukkunut koko yön, vaikka todellisuudessa olin nukkunut vain parisen tuntia. Sain vahvistuksen asialle, kun ulkona alkoi hämärtää. Outo kokemus. Rannekelloissa voisi kyllä olla joku pikku juttu, joka kertoisi, onko kyseessä a.m. vai p.m.

6.7 Paluu junalla Washingtoniin

Aamulla kävely Amtrak-asemalle klo 6.15-6.40. Crescentillä Washingtoniin kahdessa tunnissa. Virkailijoita on joka paikassa. Täälläkin oli ensin yksi kaveri, joka nakkasi lipustani osan pois. Seuraava, joka seisoi ovella, antoi paikkanumeron. Isot jalkatilat ja paljon vaunuja. Kolmas tyyppi seisoi vaunusillalla ja sanoi:”Watch the step!”. Huomaavaista palvelua: ilmoitus siitä, missä ovat restroomit, missä kahvila. Paikkamerkkinä toimiva läpyskä laitettiin istuimen yläpuolelle, hattuhyllyn reunaan. Jouduin herättämään puoliksi minun tuolillani nukkuvan mustan naishenkilön. Hän nousi istumaan sekavan oloisena ja kysyi missä ollaan. Jatkoi sitten kuorsaamista, välillä aika äänekkäästi. 

Torkkumista. Kuulutuksia oli tiuhaan, vaikka asemia oli vain jokunen loppumatkalla: Richmond, Alexandria jne. Aamiainen samassa paikassa Union Stationilla kuin eilenkin. Information kertoi, että Amtrakilla ei pääse keskiviikkona Indianapoliksesta Chicagoon, mikä ei enää ollut mikään yllätys. Siispä edessä on joko yksi lentolippu lisää tai yksi lisäpäivä autonvuokraan. Mutta minkälainen onkaan iltaruuhka Chicagossa?! We’ll see what happens, folks.

National Museum of Aviation, jossa IMAX-filmi To fly!, kuukiven koskettamista ja pientä shoppailua. Eräs ensimmäisiä onnistuneita pidempiä yhtäjaksoisia ihmisen lentoja lentokoneessa oli D.C:stä Alexandriaan, Virginiaan. Hey, I’ve been there! Tällä matkalla aika, paikka ja tietyt tapahtumat tai kohteet loksahtavat paikalleen. Minun pitää aina nähdä kaikki itse paikan päällä. National Museum of Art, East ja West. Ruokailu Eastin yläravintolassa (soup of the day, green salad  ja  Samuel Adams -olut). Pikakäynti National Museum of Natural Historyssa (alakerran dinohalli), vain vartti sulkemisaikaan.

Kävelyä kävelyä. Etsin Washington Hotellia, jonka kattoterassille piti mennä drinkille, mutta hotellia ei millään löytynyt. Olin nähnyt sen ilotulituksista palattuani, olin varma siitä. En vain pannut merkille katua. Päätin jo luovuttaa, kunnes Metro Center -aseman kartasta spottasin paikan: lähellä White Housea. Palasin maan pinnalle ja kävelin parin korttelin päähän ja siellähän se oli. Hissillä vaan terassille. Näkymä ei ollut ihan niin hieno kuin mitä kuvittelin, sillä suuren osan näkymästä peitti naapuritalon katto. Sen takana oli puiston keskellä White House, ja sen katolla turvamiehiä, joilla ilmeisesti oli kiikarit. Minuakin varmasti tuijotettiin tiukasti, koska terassilta näkyi esteettä katolle. Join kaksi daiquiria, mansikka- ja pina colada-semmoisen. Viereeni tuli istumaan pariskunta, joka esitti peruskysymyspatteriston: mistä olin, olinko ensimmäistä kertaa täällä, mitä pidin näkemästäni, missä olin ollut, milloin palaan kotiin. Vastailin kohteliaasti ja totesin rehellisesti, että olin pitänyt näkemästäni, vaikka helle olikin hieman liian korkea minun makuuni. 

Pakko kai katsoa White Housea lähempää kun kerran täällä ollaan. Alas ja puiston ympäri. Suunnilleen joka toisen puun alla varjossa seisoi jalat harallaan aseistautunut, mustiin pukeutunut vartija. Talon edessä, josta kaikki uutiskuvat ovat, seisoi korkean portin takana joukko turisteja ottamassa kuvia portin raoista. Otin kuvan minäkin. Turistien takana nojaili ajokkeihinsa muutama polkupyöräpoliisi. Samaan aikaan kun lähdin suunnistamaan kohti Lincoln-monumenttia, poliiseihin tuli liikettä: puhaltaen pilleihinsä kaksi heistä lähti polkemaan hurjaa vauhtia toiseen suuntaan. Aika hassun näköistä, toi mieleen Tatin filmin Iloinen kirjeenkantaja, jossa Tati polkee vimmatusti selkä tikkusuorana.

Lincoln-monumentti kohosi Reflection Poolin takaa laskevan auringon valossa. Kaukana The Mallin toisessa päässä loisti vitivalkoinen Capitol Hillin kupoli sinistä taivasta vasten. Lincoln-monumenttia pidetään kuulemma hieman liian mahtailevana niinkin vaatimattoman miehen kuin Abraham Lincolnin muistomerkiksi. Se on kuitenkin sisältä varsin askeettinen. Lincolnin näköispatsas keskellä ja sivuseinillä kaiverruksena hänen kuuluisa puheensa. Lukiessani sitä itsekseni vieressäni oleva äiti- ja lapsi-pari luki sitä ääneen, ensin tyttö seinältä ja sitten äiti muistista, silmät kiinni. 

Puiston puista kuului erikoista ääntä, aivan kuin jokin sähkölaite olisi käynnistynyt, surissut hetken ja sitten sammunut äkisti. Ensin luulin, että se todella oli jokin uusi turvavimpain, mutta sitten sama ääni kuului toistettuna useammasta puusta. Sammakoita ne eivät voineet olla, tuskin mitään lintujakaan.  Kysyin asiaa eräältä ohikulkevalta perheeltä, ja sain kuulla, että ne olivat “cicadas”, kaskaita, jotka ryhtyvät kihnuttamaan siipiään hämärän laskeuduttua.

Pieniä vaikeuksia löytää lähin punaisen linjan metroasema. Kadut alkoivat hiljetä ja pimetä. Niinpä kiiruhdin lähimpään mihin-tahansa asemalle ja tein vaihdon.

Hotellissa pakkaamista ja nukkumaan. Näin unta ajamisesta automaattivaihteisella autolla. Kenraaliharjoitus.

7.7 Lento Washington – Chicago-Champaign

Hyvissä ajoin taksilla National Airportille 15 taalalla. Mukava huomata, että kassit sai laitettua menemään suoraan Champaigniin. Pika-aamiainen oli reilunkokoinen hedelmäsalaatti, appelsiinimehu ja kahvi. Sitten kortit postiin ja suveniirikaupan kautta portille. Koneessa oli hyvin tilaa ja samalla rivillä istui vain iäkäs rouva käytäväpaikalla. Minulla oli ikkuna, niinkuin on ollut lähes koko matkan ajan. Tällä kertaa se oli mukava, koska Chicagoon tullessa näin sen pilvenpiirtäjät hyvin, vaikka sää olikin utuinen. Toinen lasillinen mehua ja salted pretzels niinkuin aina. Uudessa United Airlinen lehdessä oli juttu Dullesin terminaalin laajennustyöstä, jonka jälkeen rakennus on suunnilleen siinä asussa, johon Eero Saarinen sen aikanaan 60-luvulla suunnitteli. Pitkä, kevyennäköinen betonirakennus, jonka katto on lähdössä lentoon.

Lentoaika oli odotettua lyhyempi, vain 1,5 tuntia, mikä oli vain hyvä, sillä matka 1-terminaalista, johon tulimme, 3-terminaaliin, josta Champaignin koneen piti lähteä, oli varsin pitkä. Ensin piti seurata viitoituksia muutama sata metriä ja sitten ajaa loppumatka nopealla paikallisjunalla. Vasta 3-terminaalissa monitorit näyttivät lentoni numeron. Olin ensin tuijotellut 1-terminaalin monitoreita ja kummastellut, miksi Champaign puuttui. Sinänsä fiksun oloinen paikka, vaaleita sävyjä ja värikkäitä opasteita. Moderni tuntu, mutta viitoitus ja boarding-ohjeet alkoivat onnahdella siinä vaiheessa kun lähestyttiin portteja. Äkkiä opasteita vain ei enää ollut. Jalat veivät minut kuitenkin oikeaan paikkaan. Siellä odotti toinen omituisuus. Kävi ilmi, että portilta syötettiin väkeä useampaan koneeseen yhtä aikaa. Onneksi tulin kysyneeksi eräältä vieressä seisovalta, mikä tämä homma oikein on, ja ehdin koneeseen final callin jälkeen. Koneeseen piti pinkaista ulko-ovelta. Pieni kone (2+2 penkit), joka oli aivan täynnä. 

Vieressäni istui kikkaratukkainen, hermostuneelta vaikuttanut nuorehko kaveri, joka tarttui heti  lähdön jälkeen Moonstone-sf-klassikkoon, jonka reunoihin oli lyöty FREE LIBRARY -leima. Hän kävi läpi myös turvaohjeet, kokeili kädellään penkin alta, olivatko kelluntaliivit paikalla (siltä varalta, että tipahtaisimme Michiganiin heti lähdettyä) ja käyttäytyi muutenkin kun ihminen, joka varautuu pahimpaan. Kun lähestyimme Champaignia hän puheksi puhumaan ja sanoi, että oli kuullut Stollin Silicon Snake Oilista, jota juuri luin. “There are lots of  Star Trek fans at the campus”, hän jatkoi, kun huomasi kirjanmerkkini, jonka olin ostanut San Franciscosta. “Have you seen the movie 2001?” (yes), “well HAL is said to be done here at Urbana-Champaign”.  Kun kerroin että olin töissä kirjastossa ja matkalla tutustumaan Grainger Engineering Library DLI:iin, hän vastasi kuulleensa siitä ja jatkoi kehumalla paikallista “free” librarya. Hän oli itse kotoisin New Yorkista ja kertoi, että siellä tilanne oli vielä paljon parempi. Jo toinen maininta tällä matkalla NY:n City Librarysta! Seuraava tutustumismatka on kai tehtävä sinne. Samalla voisi käydä tapaamassa Distinguished Professor McClurea Syracuse Universityssa.

Poukkoilevaa lentoa peltojen yllä. Vierustoveri sanoi, että Illinois on parhaimmillaan siellä, missä maissipellot alkavat. Mainitsi myös, että yliopisto omistaa lentokentän. Aika yllättävä uutinen, mutta kuulemma se ei tarkoita sitä, että opiskelijat saisivat alennusta lentolippuihin. Yliopistoon vain kuuluu lentoinstitituutti. Kenttä toimii myös harjoituskenttänä. Seikka, joka ei ilmakuoppien lisäksi kuulostanut kovin turvalliselta. Ihmetyksekseni hän arvasi oikein, mistä olen kotoisin. Sanoi, että hänellä oli ollut joitakin suomalaisia puolituttuja jossakin urheiluklubissa ja heidän intonaationsa on samanlainen kuin minun. Hän myös kertoi olevansa unkarilaista sukujuurta. Että semmoista.

Terminaali oli suunnilleen samaa kokoa kuin Kuopiossa vaikkakin uudempi. Paikan ainoa tavarakaruselli pulautti yllätyksekseni molemmat laukkuni ja Hertzin tiski oli parin askeleen päässä. Helpompaa ei olisi voinut olla. Paperisota Hertzin kaverin kanssa kesti jonkin aikaa, kun piti selvittää vakuutukset ja palautusajat, auton ominaisuudet jne. Eivät olleet saaneet käsivaihteista autoa. “We don’t have them here”, sanoi poika hymyillen. Mikä tahansa lyijytön bensa kävisi. Nimi paperiin ja kassit kainaloon. 

Auto oli parkkipaikalla, tummanvihreä Chrysler. Ainoa merkki kulumisesta oli se, että rekisterilaatta oli ruostuneen ja vääntyneen näköinen. Auto oli tulikuuma sisältä. Aukaisin ovet, heitin laukut sisään ja käynnistin moottorin, jolloin alkoi tietysti hirveä piipitys kun mikropiirit tajusivat että nyt ei kaikki mennyt suunnitelmien mukaan. Ovet piti sulkea. Sitten vaihteet. Miksi D-vaihde ei mennyt päälle? Hansikaslokerossa oli pikaohje,  joka kertoi että ensin pitää painaa jarrua. Alright. Sitten vain ajo-ohjeiden lukua hetken ja tien päälle. Ratti oli kärähdyttää kädet. Hermostutti kyllä jonkun verran. Onneksi tämä oli hiljaisin mahdollinen paikka harjoitella lähtöä omin avuin: yhtään muuta autoa ei ollut liikkeellä kenttäalueella. Highway 45 kulki kaupungin suuntaan ja Kirby Avenue vei kampusalueelle, joka on todellinen kaupunki kaupungissa, niinkuin kaikki kampukset täällä. Yhden harhakäännöksen jälkeen hotelli löytyi, parkkeerasin oven eteen, kirjoittauduin sisään, kampesin kassit sisään ja vein auton vieraille varattuun parkkihalliin. 

OTIS:in hissi sanoi naisen äänellä “Ding! Going up!”, kun ovi avautui. Tilava ja viihtyisä huone 8. kerroksessa, näkymä kauas lounaaseen. Alla levittäytyi tyypillisen (lue: telkkarista tutun!) amerikkalaisen pikkukaupungin katukuvaa: isojen parkkipaikkojen keskellä sekalaisen näköisiä rakennuksia, joissa tehtiin bisnestä hampurilaisilla ja muilla välttämättömyyksillä. Kauempana pyöreitä puiden latvuksia niin kauas kuin silmä kantoi. Oikealla näkyi postikorteista tuttu Beckman Institute, punaisesta tiilestä ja vihreällä siftaavasta pleksilasista tehty korkea rakennus, jonka torneissa ja ulokkeissa oli sekä suurkaupungin pilvenpiirtäjien linjaa että keskiaikaisen linnan hahmoa.

CNN jauhaa Delta Airlinesin moottorivikaa ja hurrikaani-Berthan etenemistä Karibialla. Näillä seuduilla taas esiintyy tornadoja, joilla on tilaa koota voimansa laajoilla tasankoalueilla.

Lähdin kaupungille tai oikeastaan kampukselle, itse kaupunki taitaa jäädä kokonaan näkemättä. Todellinen tappohelle, joka uuvuttaa, kiihdyttää sydämen lyöntitiheyttä ja puristuu vasten kehoa. Hikoilu on vähäistä toisin kuin Washingtonissa, jossa suhteellinen ilmankosteus oli aamulla lähes 100%. Pelkkä matka hotellin ovelta taksiin ja taksista lentokenttäterminaaliin nosti hien pientaan.

Unohdin että oli sunnuntai. Huomasin sen vasta paikallisessa Bookstoressa, johon ehdin 16.50. Paikka meni kiinni viideltä. Ehdin ostaa pari rullaa filmiä (täälläkin viimeinen myyntikuukausi oli 7/96, sama juttu oli San Franciscossa) ja kaksi postikorttia. Jatkoin matkaa etsien paikkaa syödä jotain pientä. Paljon isoja lehtipuita, jopa niin isoja, että niiden takana olevista tummatiilisistä rakennuksista näkyi vain vähän. Huono homma valokuvauksen kannalta, ajattelin. Etsiydyin Main Quadrangelille, jonka keskellä oli laaja nurmikkoalue ja sen laidoilla Student Unionin iso talo, hallintorakennus ja tiedekuntarakennuksia. Vuosisadan vaihteen raskaammanpuoleisen arkkitehtikunnan tuotteita. Piparkakkumainen katonreunasiluetti, ylevä iskulause pääoven yläpuolella ja portaiden molemmin puolin patsaat kuvaamassa tiedon kahta vastakkaista ominaisuutta, iloa ja tuskaa. Kaunis pieni observatorio, pääkirjasto, konserttirakennus. Monen pääoven vieressä on kyltti “shelter” ja kuva tornadosta. Kävin ostamassa Unioni-rakennuksen kaupasta litran Eviania ja vilkaisin atk-luokkaan. Aikamoinen hurina ja lämpö iski vastaan. Yliopiston tukitoiminnot näyttävät samalta kuin vaikkapa Otaniemessä, mutta luullakseni elämä onkin sitten muuten varsin toisenlaista. Kampusalueet ovat niin valtavia vaikkapa teekkarikylään verrattuna.

Kävin tsekkaamassa Graingerin ja sen takana kohoavan Beckmann-instituutin. Tyrmistyttävän isoja, uusia  ja komeita rakennuksia. Niiden on täytynyt maksaa omaisuuksia. Graingerin katutasossa, isojen kaari-ikkunoiden takana näkyi nahkaisia nojatuoleja, korkeita lattialamppuja ja jalopuisia lukupöytiä. Muistutti enemmänkin luksushotellin lobbya kuin kirjastoa. Kirjaston edustalla olevan nurmialueen keskellä seisoi iso, ruskean ruosteen peittämä nonfiguratiivinen metalliveistos. Alempana virtasi pieni vilkas oja, jossa sorsaemo uitti poikuettaan. Muut aukion rakennukset kuuluivat teknisille tiedekunnille ja ne näyttivät aukiolle takapuoltaan metallisine paloportaineen ja haalistuneine tiiliseinineen. Tarkoituksellista tai ei, tila oli kuin näyttämölavastus näytelmälle, jossa käsitellään teollisen yhteiskunnan kehitystä. 

Pizzaa ja Budweiseria. Loput otin mukaan ja laitoin huoneen jääkaappiin. Itse asiassa huoneessa oli kokonainen pieni keittiö, Hotpoint-hella ja ruokapöytä.

Seuraavan päivän mietiskelyä uneliaassa mielentilassa. TKK-esitteet, pinnit ja avainperät riviin, kello herättämään kuudelta. Sitten alkoikin jo unettamaan todella. Käynnistin kovaäänisen ilmastointilaitteen ja kömmin lakanan alle. Yöllä heräsin muutaman kerran, kun jääkaappi käynnistyi tai sammui äänekkäästi kolahtaen. Ulkoseinä rapisi. Metallikuori jäähtyi päivän kuumuudesta.

8.8 University of Illinois Urbana-Champaign

Karmea herätysääni! Nopeasti ylös lopettamaan se. CNN päälle ja kanavalle 8, Weather Channelille, joka on todellinen aarre tällaisilla rankkojen ilmojen alueilla keskellä kuuminta kesää. Jaha, sadealue ei taida juuri ja juuri ulottua näille seuduille. Hurrikaani on edelleen lähestymässä Karibianmeren saaria, Floridakin on ehkä uhattuna, itärannikkolla sataa rankasti ja täältä länteen samoin. Champaignin alueen erityistiedot tulevat ruudulle tiettyyn aikaan teksti-tv:n tapaan. Kun ikkunasta katsoo ulos, sää on 3/4-pilvinen. TV-ruutu kertoo, että iltapäivällä on 30%:n mahdollisuus ukkoskuurolle. Pieniä sadekuuroja voi tulla päivällä.

Aamiaiselle seitsemältä 21. kerrokseen. “Twenty-f-ir-s-t floor”, ilmoitti virtuaalinen hissityttö. Complimental continental breakfast on kahvia, appelsiinimehua, muroja, maitoa ja makeita pullia. Näkymää kelpasi katsella. Unisille silmille mahdollisimman laaja maisema on kuin unen jatkoa, rauhoittava näkymä, jossa ei tarvitse pinnistää silmälihaksia.

Kun käveli Graingerille päin puoli kymmenen jälkeen, taivas alkoi tiputtaa pisaroita, muttei edennyt pidemmälle ennen kuin ehdin jo sisälle. Kiertelin hetken alakerrassa. Isot tiskit lainoille ja palautuksille ja yleisinfolle. Useita mikroja asiakkaille, joista moneen oli teipattu kyltti UIUC DIGITAL LIBRARY INITIATIVE. Nämä olivat siis testbed-koneita. Niissä pyöri kotikutoisen näköinen graafinen käyttöliittymä, joka muistutti web-selainta, mutta ei ihan, sillä yläpaneeli koostui rivistä painonappeja ja linkit generoivat pienen info-ikkunan.

Turvaporttien jälkeen oli puupaneelista tehty korkea pönttö, jossa oli kosketusnäyttöinen infokioski. Katsoin sitä hetken yhdessä Leslie Reynoldsin kanssa, joka kierrätti minua kirjastossa. Hän oli ensimmäisessä työpaikassaan sitten valmistumisensa GLIS:stä. Reipas nuori nainen, joka oli valmistautunut hyvin ja kertoi monenlaisia hauskoja yksityiskohtia rakennuksesta ja sen historiasta. Infokioskin multimediasovellus oli tehty Visual Basicilla kirjastossa, ja siinä esiteltiin monipuolisesti kirjaston historiaa, opastettiin liikkumaan eri kerroksissa jne. Musiikkina oli 2001:Avaruusseikkailusta tuttu mahtipontinen, Richard Straussin Also Sprach Zarathustra. Mitenkähän tekijänoikeuksien kanssa oikein mahtoi olla?

Rakennus oli nelikerroksinen ja kolmiosainen: leveä, kaareva keskilaiva ja sen molemmissa päissä suorakaiteen muotoiset, kolmen kerroksen korkuiset lukusalit, jotka oli sävytetty vaaleanpunaiseen (Strawberry Hall) ja vaaleaan oliiviinvihreään (Ball Room). Ball Roomissa pidetään paljon erilaisia cocktail-tilaisuuksia, siitä nimi. Rakennus on oikeastaan yhdistelmä kirjastoa ja kongressikeskusta. Keskilaivassa on useita konferenssi- ja työryhmätiloja. Kaikki tilat ovat ilmaiseksi vuokrattavia paikallisille yhdistyksille ja tapaamisille. Leslie painottikin sitä, että kirjasto on rakennettu “communitya” ajatellen. 

Ylimmässä kerroksessa oli erityisesti opiskelijoille tarkoitettuja työryhmätiloja. Niissä ja samassa kerroksessa olevissa henkilökunnan pikku työhuoneissa ja mikro-opetusluokassa oli joko vino katto tai vinot ikkunat. Ikkunoissa säleverhot. Työryhmätilojen edessä oli iso tila, jossa oli pöytiä ja sohvaryhmiä, työryhmille tarkoitettuja nekin. Pohjoisenpuoleinen ikkuna oli kolmionmallinen, koska siitä näkyi Urbanan-puoleisen Beckman-instituutin kulmikas päätorni. Etelänpuoleinen ikkuna taas oli puolipallo, koska kauempaa näkyi vanhemman, Champaignin, puolen kirkon kaareva valkoinen kupoli. Kaikissa katuosan yläpuolella olevissa kerroksissa oli tummasta puusta tehtyjä, aika kirkollisen näköisiä lukupöytiä kahdelle. Istutaan nokakkain seinä välissä. Kaikissa n. 800 pöydässä  on ethernet-verkkoliitin kannettavia tietokoneita varten  ja sähköpistoke. Tuolit on tehty ajatellen opiskeljoita, jotka joka tapauksessa keikkuvat tuolillaan: ne olivat keinutuolin esiasteita siten, että jalat olivat epäsymmetrisen U:n mallisia, kaarevia puuosia, joissa oli kaksi eri asentoa, normaali ja pieni takakeno.

Kerroksia yhdisti pohjoisen puolella rappukäytävä. Kaiteen kirkkaan keltainen väri pisti  silmään. Väri oli arkkitehdin signature; kaikissa hänen suunnittelemissaan rakennuksissa on jotakin keltaista. Leslie kysyi, mitä pidin siitä. Sanoin, että minusta se oli mukava väripilkku talossa. Leslie kertoi tehneensä tilastollista tutkimusta siitä, mitä vierailijat olivat vastanneet: eurooppalaisista 80% piti keltaisesta, amerikkalaisista vain 20%! Toinen tilasto, jota hän oli pitänyt, oli se, oliko päädyissä olevien korkeiden lukusalien käyttäjäkunnassa merkittävää sukupuolijakaumaa. Ei ollut. 

Alakerran lukutiloissa, lähellä korkeita, kaarevia ikkunoita, oli useita nahkaisia, sinapinkeltaisia nojatuoli- ja jalkatukiyhdistelmiä. Niiden vieressä oli oikeaoppinen, korkea jalkalamppu. Kuin suoraan jonkun henkilökohtaisesta kirjastosta! Leslie kertoi, että niistä herätellään alituisesti asiakkaita. Huonekalut oli valmistettu Indianan puolella pienessä tehtaassa, joka oli hieman ennen Graingerin rakentamista lopetettu. Arkkitehti, joka itse on indianalainen, oli saanut tehtaan auki tätä tilausta varten, näin ainakin legendan mukaan. Leslie mainitsi, että kirjaston kaikki huonekalut tulivat maksamaan “vain noin 2 miljoonaa dollaria.”

Kerrosten kirjahyllyissä näkyi paljon vaaleanpunaisia lipukkeita. Ne olivat merkkejä viivakoodittamisesta, eli siitä kohtaa oli kirja käsittelyssä. Leslie kertoi, että homma on suuri: hänen sanojensa mukaan kirjasto on USA:n suurin teknisen alan yleiskirjasto volyymeissa laskettuna. 

Kirjaston perustaja Mr. Grainger oli Illinoisin yliopiston kasvatteja, ja vitriinissä olivat esillä hänen käymänsä kurssit muttei arvosanoja. Leslie kertoi, ettei Grainger ollut mikään huippuoppilas, mutta oppi kait sentään jotain koska teki myöhemmin niin paljon rahaa! Graingerin korkokuva oli kunniapaikalla heti pääovien sisäpuolella. 

Tämän paikan keskeisin  juttu DLI:ssa on teknisen alan SGML-artikkelikokotekstitietokanta. Aineisto  saadaan suoraan SGML-muodossa kuudelta projektikumppanina toimivalta kustantajalta. Tosin IEEE ei ole vielä pystynyt toimittamaan sitä. Viimeisin tieto on, että se on “tulossa postissa”.  Indeksointi- ja hakukone on Open Textin Open Text Index  ja SGML-katselusovellus SoftQuadin Panorama. Hakukoneohjelmiston hinta on muuten kaikkiaan n. 100K FIM. HTTP-serveri huolehtii ASCII-muotoisten SGML-tiedostojen toimittamisesta.  Sekä testbedin pääkäyttöliittymä että SGML-hakuliittymä on tehty Graingerissa Visual Basicilla Windowsin päälle. Pääsivulta on lisäksi telnet-liittymät paikalliseen OPAC:iin.

Tällä hetkellä tietokanta koostuu viidestä lehdestä. Tavoite on ollut korkeammalla, mutta työvoimapula ja odotettua hankalampi  prosessointityö on hidastanut aineiston määrän kasvua. SGML-prosessointityötä on tehnyt vajaan parin vuoden aikana 1,5 ihmistä ja nyt materiaalia on n . 4000 artikkelia. Testiaineisto saatiin kuntoon vuoden 1996 helmikuussa. Oletettavasti asiakkaat eivät ole paljon käyttäneet niitä noin tusinaa DLI-konetta, jotka on sijoitettu Graingerin alakertaan. Projektin alussa uskottiin optimistisesti, että aineisto voitaisiin kohtuullisen helposti siirtää sellaisenaan omaan tietokantaan. Kävi kuitenkin niin, että kustantajien aineisto vaihteli DTD:ltään varsin paljon plus että toimitukset olivat hitaita. UIUC:in oli tehtävä jokaisen kustantajan materiaalia varten oma normalisointitaulukko, jossa kerrottiin, mitkä tagit vieraassa aineistossa vastasivat UIUC:ssa kanoniseksi DTD:ksi valitun artikkelistandardin,  ISO 12083, tageja. 

Toinen iso ongelma on ollut matemaattiset kaavat, joitten esittämiseen Panorama ei ole kovin hyvä. Pitkän aikavälin ratkaisuksi on esitetty standardia, ja aiheesta on järjestetty UIUC:ssa myös sympioosi, jossa kuitenkin moni oli softapohjaisten ratkaisujen kannalla. UIUC:ssa muutetaan monimutkaisemmat kaavat  gif-kuviksi ja ladataan näkyviin erikseen ilmaisohjelmalla Ulead. Jpeg-muotoinen muu grafiikka näytetään tällä samalla softalla, jolla voi myös tehdä konversioita formaatista toiseen.

Toistaiseksi systeemi on paikallinen, mutta web-liittymä on tulossa vuoden lopulla, jolloin sen käyttö laajenee ensin kampukselle ja sitten maailmalle siltä osin kuin aineiston lisenssisopimukset sallivat. Gateway-ohjelmisto tulee olemaan  OpenTextin Latitude, joka osaa mm. on-the-fly -konversion SGML:stä HTML:ään. Liittymä voitaisiin hoitaa myös CGI-skripteillä.

Grainger on myös kokeillut HTML-pohjaista ratkaisua eräisiin muihin, paikallisiin dokumenttien verkkoversioihin. Indeksointi- ja hakukoneena on ollut Microsoftin SQL Engine. Myös dokumenttien signeerausta on kokeiltu Pretty Good Privacylla. Carnegie Mellonissa kehitetty verkkoraha NETBill on niin ikään kokeilulistalla.

Tim Cole sanoi, että jos on rahaa, hän valitsisi edelleenkin ratkaisuksi SGML:n. Paljon riippuu siitä, minkälaista indeksointi- ja hakutasoa halutaan. Eräs  mahdollisuus on käyttää indeksointi- ja esityskielenä HTML:ää, mutta silloin on määriteltävä filtterit, joilla ylimääräiset, HTML:lle vieraat tagit eliminoidaan. Silloin joudutaan kuitenkin ongelmiin esim. kaavojen kanssa. 

Tulevaisuudessa UIUC:in tavoitteena on se, että kirjasto ei itse varastoisi kustantajien artikkeleita, vaan yhtenäisellä käyttöliittymällä päästäisiin kustantajien omiin, standardia noudattaviin SGML-arkistoihin. Toistaiseksi kustantajat tuottavat SGML:ää vain kustannusprosessin sivutuotteena, eivät lopputuotteena, ja on ollutkin havaittavissa, että kustantajat tavallaan odottavat UIUC:n tekevän raa’an tutkimustyön heidän puolestaan. 

Osana DLI-projektia UIUC on ajanut NCSA:n supertietokoneilla ajoja, joilla on pyritty löytämään suuresta määrästä tekniikan alan tekstejä semanttisia luokkia (concept spaces). 

Projektin yhteiskunnallisia vaikutuksia tutkiva porukka on käyttänyt tutkimusryhmänä Beckmann-instituutin tutkijoita. Varsin sofistikoitunutta väkeä siis tietokoneita ja verkkoja ajatellen. Ryhmän vetäjä Ann Bishop UIUC:n GLIS:stä (Graduate School of Library and Information Science) oli miellyttävän oloinen henkilö.

Illalla Linda C. Smith soitti hotellihuoneeseeni ja kyseli miten päivä oli mennyt ja oliko kaikki ok. Ele oli ystävällinen ja vakuuttelin saaneeni hyvän kohtelun, mikä pitikin paikkansa.

9.7 Ajo Bloomingtoniin, Indianaan

Iso ja mahtava sekaannus Hertzin autonvuokrauksessa. Onneksi matkatoimistovirkailija Urbana-Champaignissa huomasi jutun ja teki parhaansa saadakseen minulle halvan korjauksen tilanteeseen. Ajoin takaisin lentokentälle, palautin edellisen varaukseni ja allekirjoitin uuden. Sain pitää saman auton, mikä oli hyvä asia sillä totuin jo siihen, ketterä ja sopivan kokoinen. Area saa kyllä tästä hyvästä maksaa minulle – tai paremminkin TKK:lle – muutaman sata markkaa. Olivat sekoittaneet kaksi Bloomingtonia, Illinoisin ja Indianan. Saman osavaltion sisällä vuokra oli $48, rajan yli $99. Jouduin ottamaan auton yhdeksi vuorokaudeksi $99:lla. Tavallaan mukana oli tuuriakin. Paluu Bloomingtonista Chicagoon oli sekin vielä auki – näitä minun kuvitelmiani, että pääsisin liikkumaan junalla – ja niinpä lupasin palauttaa auton Chicagon lentokentälle.

Arvasin, että ajo Indianaan tulisi kestämään kauemmin kuin mitä etukäteen arvelin. Pahaksi onneksi mokasin vielä lähdössä: kiertelin kaupunkia löytämättä oikeaa ulospääsytietä. Aina sama tilanne kun istun autoon. Kestää puolisen tuntia, ennen kuin fysiikkani ja aistini tottuvat ajoneuvoon. Aluksi en oikein tiedä mihin katsoa. Kaikki vilisee ympärilläni, pitää keskittyä käsiin ja jalkoihin ja valoihin ja risteyksiin ja nimiin. Sopeutumista ei ollenkaan helpota se, että täällä katukilvet ovat tottumattomalle hankalia. Suorassa kulmassa menosuuntaan oleva vihreä katukilpi sanoo, minkäniminen on katu, jonka kohta tulet ylittämään. Kilven suunta on siis yhtä kuin kadun suunta. Jostain syystä minun aivoni eivät toimi tällä tavalla. Siksi nytkin seikkailin väärässä suunnassa. Meni noin vartti, ennen kuin oin vartin tajusin mihin pitää mennä ja sitten oli vain ajettava. 

Koska oli tulossa ilta ja pakostakin jossain vaiheessa hämärä ja sitä myöten väsymys, yritin kaikenlaista yksinäisen ajajan aktiviteettia. Hämäysyrityksiä luonnolle. Hyräilin, laitoin radiota eri kanaville, rummuttelin sormia, puhuin itsekseni, lauleskelin, vääntelin naamaa. Musiikkikanavia oli paljon, mutta kaikki oli aika tasapaksua jenkkikamaa, enimmäkseen country & westerniä, joka ei oikein käy yksiin motoriikkani kanssa silloin, kun olen tekemässä jotain. Sama kirjoittamisen kanssa. Parasta on hiphop tai acid jazz.

Kaikenlaisen teennäisen tekemisen seurauksena voi olla, että unohtaa missä on. Alkumatkasta, päästyäni Interstate 74:lle ja jopa hieman huokaistuani, äkkäsin yllättäen tehneeni sivuttaisliikkeen ja ajautuneeni hieman vasemmalle kaistalle tai paremminkin kaistojen välimaastoon. Samaan aikaan, kuinka ollakaan, minua oli ohittamassa auto ja siinä pari kaverusta. En tiedä miten lähelle itse asiassa oikein ajauduimme, mutta sen verran kuitenkin että ajajan vieressä istuva katsoi minua pitkään ja merkitsevästi. Kun heilautin kättäni tarkoittaen että “sorry, ei ollut tarkoitus”, kuski katsoi minua pitkään peruutuspeilistä ja toinen hemmo sivupeilistä. Painoivat kai rekkarin mieleensä.

Willard Airport, sieltä Interstate 57 pohjoiseen, Urbana-Champaignin läpi itään 74:lle. Danville, jossain vaiheessa Indianan puolelle. En edes huomannut missä kohtaa. Olin kuvitellut, että siellä olisi isompiakin kylttejä tai jopa jotain muodollisuuksia, mutta ei mitään. Countyt vain vilahtelivat ohitse, paljon ei pystynyt katsomaan mitä ympärillä tapahtui, koska oli keskityttävä ajamiseen. Harmi sinänsä. Ehkä tottuneet ajajat pystyvät tekemään monta asiaa samaan aikaan: ajamaan, juttelemaan, ihailemaan maisemia, lukemaan kartttaa, tarkkailemaan liikennettä, tsekkaamaan mittareita. Kyllä minäkin pystyn kaikkeen muuhun paitsi en maisemien katseluun, ellei sitten ole jokin todella hiljainen, pitkä suora. Tosin silloinkin kädet tuppaavat kääntymään katseen suuntaan. 

Indianapolis lähestyi ja sitä myöten kaupunkia kiertävä 465, jolla käännyin etelään. Stten Indiana 37 etelään kohti Martinsvilleä, jonne saavuttuani oli jo kunnon hämärä. Hämärän hetki kestää vain todellakin hetken, ja niinpä tuli pimeä. 

Tätä olin yrittänyt välttää. Pimeässä näkee vain valoja, ja kaikkea muuta pitää vilkuilla syrjäsilmällä. Siispä loppumatka oli vilkuilua ja tuijottelua ja hiljaista manailua. Jokainen kilometri tuntui ikuisuudelta. Onneksi viitoitus ja opastus on viety Amerikassa niin pitkälle kuin sen kait voi ikuna viedä. Jokaiselle kilometrille mahtuu lukuisa joukko tauluja, jotka kertovat missä mennään, mikä on suurin sallittu nopeus, mikä exit on tulossa seuraavaksi, kuinka pian jne. Erittäin hyödyllisiä ovat kilvet, jossa sanotaan esim. että “second right” tai “next right”.  Hyvä on myös tietää, kuinka pitkä matka poistumistielle on, jotta osaa varautua kaistanvaihtoon. Tosin nämä mailit… Aika hassuja ovat ilmoitukset “1 3/4 miles” tms! No, aika nopeasti sitä saa tuntumaa siihen, onko kyseessä “heti”, “kohtsillään”, “jonkun ajan päästä” tai “ei hätiä mitiä”.

Lähdettyäni olin käynyt vain kerran rest area:lla joten nyt alkoi tulla tarvetta. Huomasin tilanteen vasta noustuani autosta Bloomingtonin yliopiston Visitors’ Centerin edessä. Koska minulla ei ollut kaupungin karttaa eikä tietoa hotellin osoitteesta, sijainnista puhumattakaan, oli luojan lykky, että tämä keskus piti oviaan auki tuulikaappiin asti. Kello oli n. 10.30 ja ulkona pilkkopimeää. Sisällä oli alueen kartta seinällä, tietoja hotelleista ja ilmaisia esitteitä. Jalat ristissä tuijottelin karttoja, mutta niistä ei oikein kunnolla käynyt selväksi, missä hotelli oli. Totesin, että kaupunki oli rakennettu yksisuuntaisten katujen varaan, joten arvelin joutuvani jonnekin oikeille nurkille puolivahingossa jos en muuten. Pikkukaupunki, jonka kylkeen oli kasvanut yliopistokampus. Tai päinvastoin.

Ensimmäinen arvaus paikasta oli väärä. Parkkeerasin auton jonkin hotellia muistuttavan asuintalon pihalle, mutta läheisestä ravintolasta sain ajo-ohjeet. Indiana Memorial Union oli valtava, linnamainen kompleksi keskellä kampusta. Jos olisin edes tiennyt, että sen katolla liehuu Amerikan lippu ja lipputankoa valaistaan lampulla, olisin varmasti heti huomannut paikan. Charlotte Hess ei kuitenkaan ollut lähettänyt minulle mitään infoa ja olin hieman myrtsi. Tulin sentään varsin kaukaa ja olin useaan kertaan korostanut hänelle, että olisin erittäin kiitollinen, jos hän voisi lähettää minulle jotain pientä tietoa siitä, missä ja milloin tapaisimme, miten pääsisin jatkamaan Bloomingtonista yms. 

Hotellin respan etsimiseen meni hetki. Rakennus oli todella mammuttimainen ja olin tullut sisään jostain sivuovesta. Pari kampuksen kioski-PC:tä käyttävää kaveria neuvoi tien ja niin sain vihdoin tsekattua itseni sisään, vietyä auton parkkiin, kammettua kamat huoneeseen ja päästyä vessaan. Kuittasin päivän hiilihydraattiannoksen kahvilla ja sokerilla sillä seurauksella, että vääntelehdin sängyssä pitkään saamatta unta. Napsautin välillä CNN:n päälle ja kuuntelin miljardinnen tilannearvion Berthan liikkeistä itärannikolla.

10.7 Bloomington ja ajo Chicagoon

Kerroin respalle, että jos minulle soitetaan, olen aamiaisella. Söin aamiaisen puoli seitsemältä alakerran isossa kahviossa (maissihiutaleita, jugurtti, kahvi), kävin suihkussa ja kirjoitin viimeiset kortit Suomeen. Kun olin kuivattelemassa hiuksiani puhelin soi. Yllättynyt Charlotte Hess. Hänelle oli ollut epäselvää milloin tulen, milloin lähden ja mikä ylipäänsä oli aikatauluni. Olin lähettänyt hänelle yksityiskohtaisen matkasuunnitelman sähköpostilla juuri ennen lähtöäni Suomesta. Siinä oli kaikki päivämäärät ja paikat ja jopa lennon numerot. Olimme sopineet päivän jo paljon aikaisemmin.

Selitin hänelle syyn siihen, miksi joutuisin lähtemään pois samana päivänä jo heti alkuiltapäivästä eli kerroin tarinan auton vuorauksesta. Ensin hän ymmärsi, että koko juttu koski seuraavaa päivää ja ehdotti että tapaisimme jonkun tunnin kuluttua ja suunnittelisimme sitten loppupäivää. Kun sain hänelle selväksi että indeed lähtisin kaupungista vain muutaman tunnin kuluttua, sovimme että menen heti hänen luokseen. Paikka ei olisi kaukana, vain muutaman korttelin päässä.

Charlotte käveli vastaan kadulla. Pitkä leninki, koruja kaulassa, ystävällinen hymy, aktiivinen olemus. Kävimme kävellessä läpi asiat, joista erityisesti olin kiinnostunut INForumissa. Päätimme hänen ehdotuksestaan, että juttelisimme ensin jonkin aikaa yleistä hänen toimistossaan, kävisimme pääkirjastossa katsomassa otteita INForumin videoiduista tilaisuuksista ja söisimme lopuksi lounaan atk-keskuksen Gerard Bernbomin kanssa. Gerry oli yksi INForumin alkuperäisistä aktiiveista Charlotten ohella.

Politiikan ja kehitysmaantieteen laitoskirjasto oli sijoitettu entiseen omakotitaloon, 2 1/2-kerroksiseen isoon rakennukseen. Narisevat lautalattiat, monimutkaisia ovi- ja rappurakennelmia, sisustus kuin yksityistalosta. Viihtyisää mutta epäkäytännöllistä. Varsin kaukana Aallon funktionaalisesta kirjastoarkkitehtuurista, jonka viihtyisyydestä ja käytännöllisyydestä toki voi olla siitäkin montaa mieltä ja ollaankin.

Haimme kahvit keittiönä toimivasta varastotilasta ja käväisimme Charlotten huoneessa, jonka seinillä oli etnistä tekstiilitaidetta ja muuta muistutusta siitä, mikä oli huoneen hallitsijan pääala. Nurkassa oli metallinen arkistokaappi, josta Charlotte veti auki ylimmän laatikon. Se oli täynnä riippukansioita INForumista. Kun kysyin, onko ohjelmasta kirjoitettu muuta julkista tekstiä kuin se, minkä luin CAUSE/EFFECT:stä, hän vakuutti että on paljonkin ja veti esille tukun kansioita. Kannoimme ne kirjaston puolelle ja asettauduimme matalan sohvapöydän ääreen. Annoin loput TKK-esittelykansiot, pinnit ja avaimenperät Charlottelle ja hän mainitsi tyytyväisenä, että “my son loves this stuff”. 

INForum oli lähtenyt Charlotten ja Gerryn yhteisistä lounaspöytäkeskusteluista. Idea oli poikinut sarjan tilaisuuksia, joissa käsiteltiin sekä kirjastonhoitajille että atk-porukalle yhteisiä kiinnostuksen kohteita eri näkökulmista. Charlotten mukaan suurin ja antoisin työ oli tilaisuuksien suunnittelu ja järjestely. Hän korosti sitä, että INForum ei ollut ylhäältäpäin annettu vaatimus tehdä jotakin yhteistyön hyväksi vaan “alemman tason” työntekijöiden oma-aloitteinen juttu. Organisaatioiden joustavuus salli horisontaalisen yhteistyön. Kun kysyin, saavutettiinko INForumilla sitä mihin sillä pyrittiin, Charlotte vastasi, että eri ammattiryhmien  yhteistyö on jatkuva prosessi, jossa suurimmat saavutukset ovat henkilökohtaisella tasolla. Kun opitte tuntemaan toisenne, kommunikointi sujuu paremmin vaikka kieli ja käsitteistö olisikin erilainen, hän muotoili. Yksinkertaista mutta varmasti totta, mikäli organisaatio ei pistä vastaan. INForumin nykytilanne on se, että sen aktiiviporukka on vaihtunut ja päävastuu on tällä kertaa pääkirjastossa. Charlotte kertoi, että Bloomingtonissa laitoskirjastojen kirjastonhoitajat ovat tutkijanviran haltijoita. Hän sanoi pitävänsä sapattivapaan ensi vuonna ja viettävänsä sen Etelä-Amerikassa selvittäen paikallisten tutkijoiden tiedonsaantitapoja.

Kävelimme pääkirjastolle ja kerroin matkalla siitä, minkälainen yhteistyö TKK:lla on kirjaston ja atk-keskuksen välillä sekä siitä, mistä aiheesta pidin IATUL-esitelmäni. Kun tiedustelin Charlottelta, miksi niin monessa yliopistossa on tehty fyysinen jako Undergraduate ja Graduate Libraryn välillä, hän vastasi, että Undergraduate on, erotukseksi Graduate Librarysta, keskittynyt konkreettiseen, fokusoituun tietopalveluun, jossa “transaktiot”, palvelun yksiköt, ovat lyhytkestoisempia.

Pääkirjastossa tapasimme kirjastonhoitajan, joka on nykyisen INForumin vetäjiä. Eloisa tummahiuksinen nainen, joka oli valmistautunut tapaamiseen valitsemalla joukon INForumin alkuaikojen videoita hyllystä pikakatselua varten. “Nämä ovat kyllä kaukolainattaviakin”, hän sanoi, mutta myönsi että niiden katsominen voi olla hankala järjestää, kun huomautin siitä, että tv-standardi on eri Euroopassa.  Lähdimme kolmisin katsomaan nauhoja huoneeseen, jota he kutsuivat AV-huoneeksi, mutta joka muistutti pikemminkin meidän luentosaliamme: kolkohko, pitkänomainen, harvinaisen viileä sali. “Air-conditioning in this building sucks”, kirjastonhoitaja murahti ja naurahti päälle, “and this is really hi-tech!”. Kaikki mikä oli näkyvissä oli televisio, videonauhuri ja kasa johtoja. Kaukosäätimiä tosin oli useita ja niinpä kuluikin hetki todetessa, mikä niistä oli oikea. 

Tapaamisia oli videoitu kymmenkunta. Naiset kertoivat, että ne poikkesivat tarkoituksella toisistaan. Keskustelufoorumin paikkaa vaihdeltiin ja tapaamisten rakennetta varioitiin, jotta saatiin samalla kertaa kokemusta paitsi itse käsiteltävästä asiasta myös vastaavien tapahtumien taltioinnista yleensä sekä rakenteen vaikutuksesta sisältöön ja sen omaksumiseen. Yksi nauhoista taltioitiin vakavammalla otteella. Kuvaaja oli paikallisesta AV-studiosta, juontaja oli ammattilainen (“hän ei tiennyt yhtään mitään asiasta, mutta veti roolinsa hienosti!”) ja taltiointi oli varustettu alku-, väli- ja lopputekstein. 

Ensimmäisessä videossa kokoontumispaikkana oli sali jossa istuimme. Pitkulainen, ikkunat ylhäällä, värittömät seinät. Esiintyjät istuivat paneelinomaisesti salin lyhyessä päässä ja yleisö heidän edessään riveittäin. Käytettin mikkiä ja oltiin kankeina jännityksestä. “Yleisön määrä yllätti”, kertoi Charlotte, “ja jouduimme vaihtamaan tilaisuuden tähän isompaan tilaan.” Kun katselimme videota, naiset esittivät kommentteja esiintyjistä – “emme olekaan katsoneet näitä pitkään aikaan!” – ja muistelivat tilannetta. Liika luentomaisuus, kalvosulkeiset ja jäykkyys sai heiltä miinusta. Yleisökin oli aivan liian hiljaa eikä keskeyttänyt puhujia tarpeeksi. Nauha oli vuodelta 1994 ja siinä arvuuteltiin vielä ankarasti, mitä Internetissä oikein tulisi tapahtumaan.

Parissa muussa nauhassa, joita ehdimme vilkaista, oli jäykkyys hieman vähäisempää mutta yllättävän selvästi nähtävissä silti. Kun kysyin naisilta, vaikuttiko heidän mielestään kameran käyttö haitallisesti tapahtumien onnistumiseen, he vakuuttivat että ei. Enemmän asiaan vaikutti se, miten yleisö oli sijoitettu ja minkä kokoinen tila oli. “Kerran istuimme ison, pyöreän pöydän ääressä ja söimme lounasta samalla. Se oli paras istunto. Tosin silloin ei tullut käsitellyksi hirveästi asiaa, mutta tutustumistapana se oli ehdottomasti paras”, he sanoivat.

Gerry Bernbom haki meidät kolme pääkirjaston lähellä olevan suihkulähteen ääreltä mustalla BMW:llään. Mustat nahkaistuimet, manuaalivaihteet ja automaattiset turvavyöt, jotka solahtivat oven yläpuolelta kourua pitkin ylle, kun vyön lukko napsahti kiinni ja liukuivat takaisin yläasentoon, kun aukaisi oven – paikallista luksusta. Ajettiin keskustan lounasruokalaan. Kerroin Gerrylle miksi olin tullut ja missä kaikkialla olin käynyt. Charlotte oli kertonut jo aikaisemmin, että Gerry tekee hänkin töitä Bloomingtonin pääkirjaston Electronic Text Centerin kanssa. Näimme sille varatun tilan pääkirjastossa. Kerroin pääkiinnostukseni olevan SGML:n käytännön toteutuksissa. Gerry oli lyhytsanainen mutta hymyilevä ja tarkasti kuunteleva.

Söin pinaatticurrya riisin kanssa ja rupattelu oli oikein mukavaa. Kävi ilmi, että Gerry on seuraavan CAUSE/EFFECT-konferenssin pääorganisaattori. Hän kyseli minulta kommentteja INForumista ja sen merkityksestä. Kerroin että mielestäni suurin käytännön vaikeus atk- ja kirjastoalan välillä on terminologian erilaisuus. Sen voittamiseksi INForum käynee hyvinkin, varsinkin silloin kun se toimii eräänlaisena tulkkina tai välittäjänä. Mietiskelin ääneen myös sitä, että voi olla että kirjastonhoitajat saattavat reagoida eri tavalla työssä eteen tuleviin vaikeuksiin kuin atk-porukka. Kerroin myös kuulemistani kokemuksista Stanfordissa ja Urbana-Champaignissa. Gerry oli kuullut Stanfordin CSTR-projektista ja omien sanojensa mukaan myös sikäläisistä hankaluuksista atk-asioiden järjestämisessä. “Me emme saaneet NSF:n rahoja”, puuskahti pääkirjaston kirjastonhoitaja. Paljastin sen tosiasian – mikä tuskin mikään salaisuus on ollutkaan – että Illinoisin DLI:ssa alkuaikojen entusiasmi on hieman laantumaan päin SGML-homman vaatiman, oletettua rankemman työtaakan takia. Kerroin myös olleeni hieman yllättynyt siitä, että DLI-projektit näyttivät olevan lähinnä yliopistojen Computer Science Departementien projekteja, kirjastoja niissä oli mukana yleensä kohtuullisen vähän, vaikkakin Illinois on jonkin sortin poikkeus. Gerry myönsi, että näin on.

Minut saatettiin takaisin hotellin eteen hieman yli puoli kaksi, hyvästelimme, lupasin lähettää Charlottelle IATUL-esitelmäni kopion ja pyysin kaikkia tulemaan käymään Suomeen. Charlotte oli käynyt Tampereella ja muisti Helsingistä Temppeliaukion kirkon.

Olin pakannut jo aamulla, joten nyt tarvitsi vain raahata laukut alas, tsekata ulos ja lähteä ajamaan kohti pohjoista. 

Interstate 65 pohjoiseen Merrilvilleen asti, sieltä itään highway 30:lle, osavaltion rajan yli. Melkein rajalla oli hieman arveluttavan näköinen taajama, Chicago Heights. Kadunkulmissa norkoilevia nuoria miehiä, rakennukset röttelöitä, epäsiistiä. Samaan aikaan auton bensamittari alkoi lähestyä punaista, itse asiassa oli jo punainen. Vain jarrutus valoissa sain bensan läiskähtelemään tankissa niin, että mittari heilahti E:n yläpuolelle. Jotta jännitys ei olisi ollut liian lievä, vilkuilin koko ajan kelloa. Olin jo myöhässä aikataulustani. Minua odotti 500 markan lisämaksu yhdestä lisäpäivästä – plus verot ja vakuutukset – ellen ihan kohta pääsisi perille. Lopulta hermot pettivät ja kurvasin ensimmäiselle luotettavan näköiselle bensa-asemalle.

Pientä sählinkiä tankkauksen kanssa. Koska olin kuvitellut voivani suoriutua koko reissusta ilman tankkausta en ollut tsekannut missä bensatankki oli enkä pannut mieleen sitä kuinka paljon oli gallona. Olin lupautunut maksamaan tankillisen Hertz-bensaa, vajaan satasen, joten voisin palauttaa auton ilman tankkausta. Noh, tankki oli oikealla puolella enkä vieläkään muista paljonko gallona on (Suom. huom.: 4 litraa). Sain kuitenkin bensan virtaamaan tankista tankkiin parin gallonan verran (2 taalaa/gallona) ja mittarista saatoin lukea, että se täytti tankin yhdellä viidenneksellä. Tarpeeksi. Kassa oli varmasti seurannut puuhasteluani tankin kimpussa, mutta kun menin maksamaan, ilmekään ei värähtänyt, kun hän otti rahat vastaan.

Illinois 50 pohjoiseen, paljon hitaammin kuin mitä olin kuvitellut. Kartalla lyhyeksi arvioimani matka oli todellisuudessa useita kilometrejä ja vilkas liikenne hidasti menoa entisestään. Ympärillä levittäytyvä maisema oli suburban-Amerikkaa: erikokoisia, -korkuisia ja -värisiä mainostauluja tiheässä, rakennukset kopperoita, bensa-asemia, auton varaosaliikkeitä, marketteja, hampurilaispaikkoja. Alue joka oli noussut autotien varteen, autolla kulkevia kansalaisia varten. Ei pahemmin tehnyt mieli pysähtyä.

Kaasua, jarrua, kaasua, jarrua. Automaattivaihteisessa autossa ei ole paljon tekemistä. Hyvä puoli siinä on se, että kun on punaisissa, voi samalla vilkuilla karttaa ja katukilpiä ja pääsee silti nopsasti liikkeelle ilman että pitää sählätä vaihteiden kanssa. Ja mikä parasta, moottori ei ikinä sammu lähtiessä. Sen kyllä haluaisin tietää, miksi on olemassa tämä jako Eurooppa+käsivaihteet ja USA+automaattivaihteet. Joku väitti, että eurooppalaiset ovat askeettisia, mitä tulee autoilukulttuuriin. Kaiken on oltava vaikeaa, jotta autoilu ei tuntuisi liian miellyttävältä.

Lentokenttää ei voinut olla huomaamatta, vaikka tiirasinkin varmuuden vuoksi tarkkaan katunumeroita etten vahingossa ajaisi ohi. Kiitorata oli jossakin aivan lähellä, koska sieltä lähtenyt kone kaarsi yli erittäin matalalta. Lentokenttäaluetta ympäröi korkeahko betonireunus ja portti ilmoitti selvästi, että MIDWAY AIRPORT. Sinne. Toisin kuin Willardissa, täällä oli autoja kuin meren mutaa. RENTAL CAR RETURN -kilpiä seuraten löysin Hertzille varatut parkkipaikat. Viimeinen koitos odotti alueen palautusalueen laidassa: puomi ja maassa metallinen piikkimatto. Puomi nousi ylös mutta en tohtinut ajaa piikkien yli ennen kuin kauempana liikkuva virkailija alkoi viittilöidä. Arvasinhan minä, että piikit antavat todennäköisesti myöden tulosuuntaan, mutta en silti viitsinyt riskeerata viime metreillä.

Avaimet piti jättää autoon ja ajomailit merkata kuittiin. Alkoi viimeinen rankka laukkujen raahaus kohti terminaalia ja Hertzin tiskiä. Tyypit tiskin toisella puolella katsoivat kuittiani ja kelloaan ja totesivat sitten, että vaikka aika menikin yli, autolla ei ollut kiirettä ja siksi yhden päivän vuokra päti. Olin iloisesti yllättynyt. Laskun tekemisessä kuluisi kuulemma 90 minuuttia, joten voisin joko jäädä odottamaan tai he voisivat lähettää laskun perässä. Sovimme, että runsaan sadan dollarin lasku tulee postissa. 

Taksikuski kertoi, että taksa downtowniin on siinä 20USD. Kun mutristelin suutani ja virkoin, että “Oh that much”, hän lisäsi, että jos otetaan joku muu kyytiin, taksa puolittuu. Siispä odottelimme hetken terminaalin ovella mutta kun ketään ei näyttänyt ilmaantuvan vähään aikaan, huikkasin kuskille “Let’s go!” ja niin lähdettiin. Kuski ajoi tavattoman rennosti romuluista autoaan. Vasen ranne ratilla, leveässä nojassa oikealle. Epäergonominen asento. 

Liikenne oli survival gamea. Ensimmäisen kerran koko matkan aikana oli mukavaa olla matkustajan osassa, vaikka siinäkin oli työtä tarpeeksi: tarrasin ovenripaan ja hymyilin idioottimaisesti. Kiilattiin, kurvattiin oikeaan ja vasempaan, jarrutettiin, vilkuiltiin naapuriautojen kuskeja ilmeettömästi silmiin, kaasutettiin, vaihdettiin kaistaa. Auto kolisi ja tutisi ja oletin siitä tippuvan osia kuin kunnon action-filmissä ikään. Istanbulin taksikuskit olivat yhtä nopealiikkeisiä  kuin tämä kaveri mutta paljon äänekkäämpiä. Kuljettaja röhötti tuolissaan coolisti kuin katselemassa auringonlaskua. 

Ilmeisesti kaikki ajossa tarvittava irtain pysyi mukana, sillä Chicagon pilvenpiirtäjät tulivat näkyviin. Ilta-auringon paisteessa ne olivat kivan näköistä katsottavaa. Rakennuksia on hyvä olla  kaikenlaisia ja kyllä Chicagon pilvenpiirtäjät ovat just oikean näköisiä pilvenpiirtäjien sarjassa. Monen mallista ja korkuista. Sukellettiin yhden ali ja Hiltonin sisäänkäynnin eteen. Mikä rakennus sekin! Olin ajatellut laittaa hieman enemmän rahaa viimeisen yön majoitukseen ja kyllä Hilton oli kaiken sen arvoinen. Yleensä hotellit yrittävät näytellä hienoa satsaamalla lobbyyn niin paljon ettei rahaa enää jää yläkerroksiin, mutta täällä oli toisin. Kerrokset olivat järjestään todella upeita. Ala-aulassa filmattiin parhaillaan jotakin elokuvaa. Kuvaustavaraa oli joka nurkassa ja väkeä kuin pipoa, sekä päälletöllääjiä että ohjaajan ympärillä hyöriviä avustajia. 

Laukkuni toimitettiin diskreetisti jo heti ulko-ovelta sivukautta sisään ja ylös. 

[Julkaistu Facebookissa joulukuussa 2024.]

Tullessa Finnair lennätti Göteborgin yli, ja onneksi oli pilvetöntä.

Kaupungista erottuu yksi rakennus ylitse muiden. Se on upouusi Karlatornet, joka ohitti jo rakentamisen aikana Malmön Turning Torson ja on nyt valmiina 56 yksikköä korkeampi, 246 metriä. Pohjoismaiden ennätys aika selvällä marginaalilla.

Kun tornilta lähtee seuraamaan Göta-jokea länteen kohti merta, tullaan pian Stena Line -varustamon Saksan linjojen satamaan. Siellä näyttäisi olevan ainakin yksi iso laiva laiturissa, ellei useampia.

Osterinheiton päässä Stenasta, vastarannalla, ennen Älvsborgsbron riippusiltaa, erottuu kulmikas punasävyinen rakennelma. Se on entisen Eriksbergs Mekaniska Verkstads AB:n telakan bockkran, pukkinosturi, vuodelta 1969. Suojeltu muistomerkki. Vaikuttava näky jo lentokoneestakin. Jos pikkasen pyöristetään faktoja, niin nosturin alle mahtuu Eduskuntatalo, johon on pultattu Stadionin torni.

Älvsborgsbrolta kohti pohjoista valuu Hisingledenin valtaväylä. Ennen pitkää siitä erkanee länteen asianmukaisesti nimetty Oljevägen. Pyöreiden säiliöiden rivistö kielii siitä, että öljysatama ei ole kaukana. Laajemmassa valokuvassa satama erottuu erikoisena mereen työntyvänä kapeana laiturina, jonka ohi on juuri liukunut jokin isompi alus. Laiturin päässä taitaa olla tankkeri purkamassa lastia.

Seuraavaksi Hisingledenistä eroaa lännen suuntaan Torslandavägen. Se vie Volvon (ja Polestarin) tehtaille Torslandaan. Kuvan vasen yläkulma onkin lähes pelkkää lättänää, vaalea teollisuusrakennusta.

Göteborgin satama on iso. Se ulottuu Älvsborgsbrolta länteen Göta-joen suulle asti. Tarkkaan ottaen joen pohjoisranta on Hisingen-nimisen saaren eteläreuna. Hisingen on pinta-alaltaan Ruotsin viidenneksi suurin saari, river island, Göta-joen rajaama maa-alue.

Miten paljon Göteborgin ympäristössä onkaan vihreää! Luonnonpuistoja on joka suunnalla, ja lisäksi Kattegatin iso saaristo. Ei hassumpi paikka.

Supermarket-skene Madeiralla on kahden kauppa, meidän tapauksessamme myös kirjaimellisesti. Manner-Portugalissakin isot Continente ja Pinco Doce ovat keskustassa lähellä toisiaan. Niiden väliin on viisaasti asemoitunut pieni vihannes- ja hedelmämyymälä. Nämä kolme riittävät mainiosti.

Vuoden 2022 joulukuun jälkeen marketeissa on alkanut tapahtua kummia. Itsepalvelu on tullut taloon. Pinco Docessa on vielä palvelutiskit lihalle ja kalalle, mutta leipomotuotteet ovat nyt omissa ulosvedettävissä laareissaan, joita täytetään jatkuvasti toiselta puolelta lämpimäisillä. Automaatista on tarkoitus tulostaa pussin kylkeen hintatarra: ensin valitaan oikea tuote ja sitten sen lukumäärä. Hedelmille ja vihanneksille on omat masiinansa, joissa on lisäksi vaaka.

Continente on kilpailijaansa huomattavasti pidemmällä automaatiossa. Yhtään palvelutiskiä ei enää ole ja itsepalvelukassojen suhde perinteisiin on 5:1, kun Pinco Docessa suhde on vielä 1:1.

Olen seurannut automaattien käyttöä. Moni asiakas luovuttaa. Kovin moni ei edes yritä. Koska keski-ikä on asiakaskunnassa useimmiten yli 50, on paha sanoa miten paikallinen nuoriso pärjää. En silti menisi heiluttamaan user error -korttia, koska käyttöliittymäsuunnittelu on jäänyt kesken. Kun tarjolla on kaksi tapaa edetä, tuotenumeron syöttö kenttään tai tuotteen valinta kuvan perusteella, ollaan jo vaarallisilla vesillä. Seuraava karikko odottaa jo, kummassakin. Tuotteen numeroa ei ole tajuttu katsoa tuotteen vierestä tai tuotetta ei löydä kuvien perusteella. Valokuvaajaa ei voi syyttää, sillä eihän eri sämpylätyypit ja perunalajikkeet nyt oikeasti ole kovin eri näköisiä omassa sarjassaan vaikka mitä tekisi.

En ole ennen tullut ajatelleeksi, miten toimiva on Suomen markettien itsepalveluvaaka, jossa on pelkät numeronäppäimet. Olisi kiva tietää, harkittiinko täällä edes sellaista mahdollisuutta. Helsingissä on kyllä siellä täällä myös “ensin tuote sitten lkm”-tarratulostimia leipomotuotteille, mutta niissä onkin heti kynnystä. Saletisti myös paljon väärinkäyttöä, vahingossa tai tahallaan. Minulle saa selittää, miksi omenat hinnoitellaan painon mukaan mutta sämpylät ei.

Toistaiseksi itsepalvelu on täällä kuitenkin vain suositus. Jos vempaimia ei halua tai osaa käyttää, kummankin marketin ihmiskassa huolehtii hinnoittelusta omalta kosketusnäytöltään. Itsepalvelukassojen luona päivystää henkilökuntaa sielläkin.

Täkäläiset vanhukset eivät ikinä tule siirtymään automaattimaailmaan. Niin kauan kun jalat kantavat, he haluavat päivittäisen keskustelutuokionsa sekä kala- että lihatiskin ääressä. Nopeus ei ole mikään hyve, päin vastoin. On panostettava ajankäytön kestoon ja sisältöön. Painokasta, ilmeikästä kommunikaatiota. Kassakin on tuttu ihminen ja hänen kanssaan jutustellaan vielä lähtiessä niitä näitä. Yksikään kassa ei millään lailla hoputa.

Itsepalvelubuumi saattaa johtua siitä, että Lidl tekee maihinnousua saarelle. Kaikki toistaiseksi suunnitelmissa olevat tontit ovat keskustan ulkopuolella, automatkan päässä, joten meidän tapaisille vierailijoille niillä ei ole käyttöä, autoileville funchalilaisille sen sijaan hyvinkin.

Quinta de Santa Luziasta on kiva seurata alapuolella näkyvän Funchalin henkilöliikennesataman touhua. Laivat vaihtuvat 1-2 vuorokauden välein. Valtaosa on risteilyllä Kanarian saarilta ja -lle.

Kahden viikon Madeiran matkan aikana nähtiin noin tusina eri laivaa. Laitetaanpa pakettiin.

Risteilyfirmat suuntaavat tämän seudun Euroopan markkinointiaan pääasiassa kahteen maahan: Saksaan ja Englantiin.

Saksassa kilpailu käydään yritysten TUI Cruises ja AIDA Cruises välillä.

TUI on saksalaisen matkatoimisto TUI AG:n ja amerikkalaisen risteilyoperaattori Royal Caribbean Groupin yhteisyritys, perustettu 2007. Saksalaisuus on laivoilla niin tarkkaan harkittua, että niin ruoka, viihde kuin palvelutkin ovat tailored for German tastes. Palvelun kieli on saksa. Tosin, kuten huolestuneille, saksaa osaamattomille kysyjille TripAdvisorissa vakuutetaan, aasialaistaustainen henkilökunta osaa kyllä englantiakin.

TUI:n niskaan hengittä AIDA Cruises. Kuumasti hengittääkin, sillä omistaja, Carnival Corporation & plc, on maailman suurin risteilyjä järjestävä yritys, brittiläis-amerikkalainen. Konserni pääsi Suomessakin otsikoihin vuonna 2012, kun yrityksen laiva Costa Concordia ajoi karille Välimerellä. Kallistuneesta laivasta saatin näyttäviä valokuvia, mutta katastrofihan se oli. Kapteeni on ollut vankilassa vuodesta 2017 lähtien. Tuomion mukaan hänellä on 16 vuotta aikaa miettiä, mitä tuli tehtyä.

Phoenix Cruises on sekin saksalainen, mutta kahta edellistä huomattavasti pienempi yritys.

TUI:n laivoista ovat vierailleet Mein Schiff 5 ja 7 sekä Marella Discovery 2. Marella Explorer -aluksella on silläkin TUI-kytkös, vaikka risteilijä kulkee Marella Cruises -firman nimissä. Firmaa operoi kuitenkin TUI UK.

AIDA-laivoja on näkynyt nimistönhuoltajan painajaiset AIDAcosma, AIDAmar ja AIDAblu. Niiden kaikkien keulaa somistaa sama maalaus: isot punahuulet ja jättimäiset, kajalilla reunustetut silmät. Koristelun on ilmeisesti tarkoitus viedä ajatukset muinaiseen Egyptiin. AlDA:n omistajakonsernin muista laivoista on satamassa piipahtanut Cunardin operoima Queen Victoria.

Phoenixilta on satamassa käynyt vain Amera.

Englantilaisia risteilymatkustajia kuljettavat pääasiassa P & O Cruises ja SAGA Cruises. Kuinka ollakaan, P & O kuuluu sekin em. jättimäiseen Carnival Corporation -perheeseen. Pääkonttori Southamptonissa, perinteikkäässä satamakaupungissa. Firma vaikuttaa olevan jonkinlaisessa käymistilassa, sillä Australian sisaryritys lopettaa toimintansa ensi vuoden alussa. SAGAn kotipaikka taas on Folkestone Englannin kanaalin laidalla, Doverin eteläpuolella. Saga Cruises exclusively markets to and operates for people aged 50 and over, tietävät lähteet kertoa.

Ventura, Azura ja lona ovat P & O:n laivoja. SAGAlta on käynyt vain Spirit of Discovery, jonka ristimme uudestaan nimelle Löydetyt Viinakset.

SAGAlle tuli pahasti takkiin vuonna 2019, kun matkanjärjestäjä Thomas Cook Group meni yllättäen konkurssiin. Aamuyöstä 23. syyskuuta tiedotettiin, että firma had entered liquidation and eased operations with immediate effect. Yli 600 000 turistia oli äkkiä ikuisella lomalla ilman paluulentoa kotiin, noin kolmasosa heistä englantilaisia. Suomalaisiakin turisteja jäi runsaasti nalkkiin. Firman englanninkielinen Wikipedia-sivu on lukemisen arvoinen, siellä on eeppinen kuvaus siitä, miten tilanne kehittyi ja mites sitten kävikään.

Edellisten risteilyfirmojen joukossa eräänlainen odd bird on MSC Cruises, jonka Opera-alus viivähti satamassa. Suuryritysten omistusjärjestelyt ovat tunnetusti ja tarkoituksella mutkikkaat. Tämän risteilyfirman takaa löytyy yllättäen vain yksi perhe, italialainen Aponte. Firma tosin on rekisteröity Sveitsiin. Sekin on yllättävää, että MSC (Mediterranean Shipping Company) on lähteiden mukaan maailman suurin kontteja meritse kuljettava yritys, hallitsee 20% alan markkinoista. Merikapteeni Gianluigi Aponte osti ensimmäisen laivansa vuonna 1970 ja alkoi liikennöidä Välimeren ja Somalian välillä. Hän oli ajan hermolla. Vuoden 1970 lokakuussa Somaliassa tehtiin sotilasvallankaappaus ja uusi presidentti Mohammed Siad Barre julisti Somalian valtioksi, joka noudattaa “tieteellistä sosialismia”‘. Siteet Neuvostolittoon katkaistiin ja maa kurkotti länteen.

Risteilyalusten rakentaminenkin on melko keskittynyttä liiketoimintaa.

Saksalaisen Meyerin telakka Papenburgissa on tehnyt kaikki AIDAt, Marella Explorerin, Löydetyt Viinakset sekä Ionan, Meyerin Turun telakka taas kaikki nykyiset Mein Schiffit. P & 0:n muut alukset kuin Iona tulevat Fincantierin telakalta Monfalconesta, Italiasta. Samoin suunnitteilla olevat, uudet Mein Schiffit. Meyer Turku siis hävisi kilpailun niistä. Fincantierin Margheran telakalla taas tehtin Cunardin Queen Victoria. Ranskassakin on laivanrakennusta: Marella Discovery 2 ja konttiyritys-MSC:n Opera rakennettiin Chantiers de l’Atlantique’n telakalla Saint-Nazaire’ssa.

Papenburg on pikkukaupunki Ala-Saksin osavaltiossa, Ems-joen varrella, 10 kilometriä Hollannin rajasta. Väkiluvultaan Papenburg on Rauman kokoinen, mutta pinta-alaltaan vain sen neljäsosa. Fun fact: koska risteilijöillä panostetaan viihteeseen, Meyerin telakka on tätä nykyä Saksan suurin elokuva- ym. teatterien rakennuttaja. Italian Monfalcone on vieläkin lähempänä Slovenian rajaa kuin Papenburg Hollantia. Marghera on Venetsian kohdalla mantereen puolella. Saint-Nazaire Biskajanlahden rannalla puolestaan voi ylpeillä maantieteellisestä sijainnistaan Ranskan toiseksi suurimman kosteikkoalueen, la Brièrin, eteläpuolella.

Oma erityinen detaljinsa laivabisneksessä on ship godmother, vesillelaskutilaisuuden kuuluisuus, joka kastaa laivan ja tuo onnea, sadun hyvän haltijan tyyliin. Useimmiten naispuolinen henkilö. Laitan tähän loppuun vielä listan laivoista ja niiden kummitädeistä, koska pitäähän sitä nyt lista olla! Nuorimmasta vanhimpaan. Mukana myös reitti ja risteilyn pituus päivinä.

2024 Mein Schiff 7. Fenia Kalachani,laivan Environmental Officer. Kanaria-Agadir(Marokko)-Kanaria-Madeira-Kanaria, 14 pv

2021 AIDAcosma. Kristina Vogel, entinen Saksan olympiatason ratapyöräilijä, joka halvaantui vuonna 2018. Kanaria-Madeira-Kanaria, 7 pv

2021 Iona. Dame Irene Lucas-Hays, Hays Travel -matkatoimistoketjun pomo. Firma osti kaikki Thomas Cook Group -paran Englannin toimistot, joita oli ällistyttävät 550 kappaletta. Southampton-Vigo(Espanja)-Madeira-Kanaria-Cadiz & La Coruna(Espanja)-Southampton, 14 pv

2019 Spirit of Discovery. HRH Camilla, Duchess of Cornwall. Portsmouth-Ferrol(Espanja)-Kanaria-Madeira-Portsmouth, 14 pv

2016 Mein Schiff 5. Lena Johanna Therese Meyer-Landrut, Saksan Euroviisuvoittaja vuodelta 2010. Kanaria-Madeira-Kanaria, 14 pv.

2012 AIDAmar. Sissi Kuhlmann, tuolloin 19-vuotias saksalainen verkkopersoona. Hampuri- Weymouth(Englanti)-Lissabon-Madeira-Karibian-Kanaria-Vigo(Espanja)-Cherbourg(Ranska)- Hampuri, 43 pv

2010 Azura. Dame Darcey Andrea Bussel, eläköitynyt englantilainen balettitanssija ja “a former judge on the BBC television dance contest Strictly Come Dancing” Kanaria-Madeira-Kanaria,7 Pv

2010 AIDAblu. Jette Joop, näyttelijä ja vaatesuunnittelija. Kanaria-Madeira-Kanaria, 12pv

2008 Ventura. Näyttelijä Helen Mirren. Southampton-Lissabon-Kanaria-Madeira- Southampton, 12 pv

2007 Queen Victoria. HRH Camilla, Duchess of Cornwall. Southampton-Lissabon-Madeira-Kanaria-Southampton, 12 pv.

2004 Opera. Elokuvanäyttelijä Sophia Loren. Kummitäti lähes kaikille MSC:n risteilijöille, joita on kymmenkunta. Kanaria-Madeira-Kanaria, 7 pv

1995 Marella Discovery 2. Cindy Pritzker, Amerikan rikkaimpiin kuuluvan bisnessuvun matriarkka. Täytti viime vuonna 100 vuotta. Kanaria-Madeira-Kanaria, 7 pv

1988 Amera. Vanhin alus ansaitsee muutaman ekstrarivin. Laivan kummitäti on itse elokuvalegenda James Stewart ja vaimonsa Gloria. Suomalaisittain kiinnostava seikka on se, että laiva rakennettiin Turussa, Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n telakalla, vuotta ennen kuin yritys teki konkurssin. Stewartit evät ikävä kyllä tulleet Turkuun vaan laiva meni heidän luokseen Los Angelesiin. Ameralla on minun makuuni kiinnostavin reitti koko listasta: Bremen-Vigo & Cadiz(Espanja)-Casablanca & Agadir(Marokko)-Kanaria-Madeira- Lissabon-Oporto-Bremen, 21 pv.

Kuvassa Amera on lähdössä satamasta kohti Lissabonia. Se on pituudeltaan vain noin puolet taustalla näkyvästä AIDAcosmasta.

Kansallisen E-kirjaston tarjoamiin aikakauslehtiin voi tehdä yleishakuja, mikä on näppärä ominaisuus, arvostan. Joskus eri näkökulmat tiettyyn aiheeseen ovat kiinnostavampia kuin yksittäiset lehdet tai niiden numerot. Kuten vaikka Laitila, synnyinkaupunki. Harvoin tulee käytyä paikan päällä enkä tilaa paikallista sanomalehteäkään. Mitäs siellä tapahtuu? E-kirjastossa on lehdistä vain kaksi viimeistä vuosikertaa, joten suhteellisen uusista puheenaiheista on siis kyse.

Seuraa lyhyt ja valikoiva aikakauslehtikatsaus.

Apropå haku: En tiedä, miksi tulokset palautetaan siinä järjestyksessä kuin palautetaan, mutta Maaseudun Tulevaisuudella (ja susilla) aloitetaan. En tiedä sitäkään, miksi Maaseudun Tulevaisuus ylipäänsä luetaan kuuluvaksi aikakauslehtiin. Lisäksi hakuvihje muistiin: jotta mukaan ei tule Kauppalehden paikkakuntakohtaisia yritysuutisia, hakulauseessa kannattaa miinustaa tarpeeton. Itse lehden nimeä kun ei voi.

Laitila -Menestyjät -“Uudet yritykset” -Protestilista

Laitila-sukunimisiä löytyy tietysti myös. Heitä ei pysty ennalta suodattamaan pois.

Sudet

Laitila on niitä varsinaissuomalaisia kaupunkeja, joissa susien määrä on lisääntynyt sitten vuoden 2004. Paljon pinta-alaa, suhteellisen vähän asukkaita, runsaasti valkohäntäpeuroja ruuaksi. Laitila on alueeltaan suurempi kuin Lahti, mutta siinä missä Lahti on Suomen 6. väkirikkain kunta, Laitila on vasta sijalla 115.

Laitilassa sanotaan olevan Suomen tihein susikanta. SusiLIFE-hankkeen mukaan viime vuonna 29 lasta sai siellä koulukuljetukseen kunnan tukea, juurikin susien takia. Eniten kuljetuksia siellä päin.

Ihmisille susista ei ole ollut vaaraa sitten 1800-luvun, mutta kotieläimet ovat asia erikseen. Laitilan Haukan kylässä löytyvät tiettävästi Suomen ensimmäiset Valais blacknose -lampaat. Omistaja kertoo, että lampaiden pito susialueella tuokin stressiä. Sitä lievittämässä pihaa vartioi iäkäs tiibetinmastiffi. Laitumelle on lisäksi tarkoitus rakentaa petoaidat.

Erä-lehden numero 12 viime vuodelta tietää kertoa, että pisin DNA-näytteiden perusteella todennettu suden kulkema matka on Laitilan Kaivolan laumasta Sodankylän pohjoisosiin. 790 kilometriä, vuoden sisällä. Lapissa susi sitten ikävä kyllä ammuttiin.

Siipikarja

Kysy keneltä hyvänsä keski-ikäiseltä eteläsuomalaiselta, mitä hän tietää Laitilasta, ja saat vastaukseksi: kananmunat ja Kukko-olut.

Suomen siipikarjatalous onkin aika lailla keskittynyt Varsinais-Suomeen. Laitilan kaupunki uskoo kananmunien vetovoimaan niin lujasti, että tarjoaa uudelta Laessaaren alueelta tontin ostavalle vuoden munat kaupan päälle, uutisoi Maaseudun Tulevaisuus. Tiedä sitten, miten puree. Kananmunan keltuaisessa kun on se hankala puoli, että kolesteriarvoja seuraava vanhempi suomalainen ei sitä juuri syö muuten kuin välillisesti eli kakuissa sun muissa ns. sisään leivottuna. Hyvältä kananmunat toki maistuvat.

Muistan Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan (LW) alkutaipaleen. Yhtiöllä oli hauskat verkkosivut ja sen retrohenkiset limonadit ilahduttivat aina, kun niitä näki kaupungilla tai verkossa. Tuskin olin ainoa, joka piti yrityksen markkinoinnista. Koska itse päätuotekin, Kukko Pils, oli toimiva olut (ja on sitä yhä), menestyksen tiellä ei ollut esteitä. Olutpostin numero tältä vuodelta summaa kokoeroja:

liikevaihto on reilusti yli neljäsosa kaikkien pienpanimoiden yhteenlasketusta liikevaihdosta ja yli tuplasti selvityksen toiseksi suurimman, Nokian Panimo Oy:n, liikevaihdosta.

LW on niin iso, että sen talousluvut pitää poistaa tilastoista, jotta saadaan edes jonkinlainen käsitys keskimääräisen pienpanimon tilanteesta.

Vaikka LW on paikkakunnalla iso yritys, sitäkin suurempi liikevaihdoltaan on Vihannes-Laitila. Mutta, tarkkaan ottaen Laitilaa on enää vain nimen loppuosa ja se, että osa yrityksen omistajaviljelijöistä on Laitilasta. Yrityksen pääkonttori on Uudessakaupungissa.

Valtatie 8

Tekniikan Maailma kirjoittaa tilanteesta Suomen pääteillä.

Onnettomuustiheydellä mitaten maan vaarallisimmat päätieosuudet ovat Helsingin, Turun ja Tampereen sisääntuloteillä. Ajettuihin kilometreihin suhteutettuna vaara vaanii Nelostiellä Pyhäjärven tienoilla. Molemmat mittarit ovat punaisella valtateillä 8 ja 9.

Valtatie 8 ulottuu Turusta Liminkaan ja päinvastoin. Välissä on mm. Laitila.

Kun on ohitettu Laitilan keskusta ja matka jatkuu kohti Raumaa, muutaman kilometrin päässä odottaa Palttilan risteys. Tuttu paikka. Oikealla, metsäsaarekkeen suojassa, on Palttilan kartano. Edessä siintää Valkojärven peltoalue, entistä järvenpohjaa. Aukea, laakea näkymä. Ei kuitenkaan täystasaista vaan aavistuksen unduloivaa.

Väyläviraston mukaan tämä on yksi niistä 15 tiekilometristä valtatie 8:lla, jossa on

korkeat onnettomuuskustannukset sekä tiepituuteen että liikennemääriin suhteutettuna.

Suomen päätiestön yhteenlasketuista vaarallisista kilometreistä valtatie 8:lla on noin viisi prosenttia.

Tekniikan Maailma selostaa: Väylävirasto laskee tieosuuksien turvallisuutta siten, että se jakaa ensin tieverkon noin viiden kilometrin pituisiksi pätkiksi. Näille lasketaan sitten ennustettu onnettomuuskustannus VTT:n kehittämällä ohjelmalla, jossa on otettu huomioon paitsi onnettomuushistoria myös tilastollinen ennuste vakavista onnettomuuksista.

Miksi juuri tässä kohtaa on tapahtunut ja luultavasti myös tulee tapahtumaan onnettomuuksia?

Laitilassa, -sta ja -aan autoillaan runsaasti.

Vuonna 2021 Helsingin Sanomat julkaisi kuntakohtaisen tilaston (tilaajille) autoetuuksien suuruuksista. Kärjessä oli Östersundom, toisena Laitila. Edun saajia 50, mediaani 9736 euroa.

Miksi Laitila? Otin tuolloin asiakseni kysyä mielipidettä paikallispoliitikoilta Twitterissä. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja, Pekka Kuusisto, vastasi:

Olettaisin, että edun suuruus johtuu siitä, että suhteessa ruuhka-Suomeen Laitilassa on hyvin vähän autoetua käytössä ja tällöin ne lienevät pääosin yritysten ylimmällä johdolla, jonka johdosta edun arvo nousee.

Valtatiellä liikkuu tietysti paljon muutakin kuin työmatkalaisia: puukuljetuksia, muuta raskasta liikennettä, ammattiautoilijoita, koululaisia mopoautoineen, satunnaisia ohikulkijoita, hirviä, peuroja.

Ja miten mahtaa olla, houkutteleeko valtatien vaarattomalta näyttävä profiili huolettomaan ajotapaan?

Pintaa syvemmältä

Suomen Luonto 1/2024 sisälsi tuplayllätyksen.

Artikkelissa Maantieteilijä ja runoilija Rokansaarella toimittaja Pekka Tarkka kirjoittaa Aaro Hellaakoskesta. Hellaakoski on minun ikäpolvelleni tuttu runoilija (vähintään nimeltä), mutta hänen tutkijanuransa oli ainakin minulle täysin uutta. Kuinka ollakaan, vuonna 1929 Hellaakoski oli tekemässä kaivauksia Laitilan harjuilla. Tuon ajan Laitilan Sanomissa ei tätä noteerata, mikä ei ole sinänsä ihme; kenttätutkimusta tekevät tiedemiehet eivät mitenkään voineet ylittää silloisen maalaispitäjän uutiskynnystä. Isäni olisi hyvinkin saattanut olla ihmettelemässä kaivauksella numero 5, jos olisi ollut vanhempi, mutta ei vielä yksivuotiaana taaperona muuten kuin äidin tai isän sylissä. Sääli, etten ollut tietoinen Hellaakosken käynnistä jo 1980-luvulla, silloin, kun isän äiti oli vielä elossa.

Hellaakosken tutkimus On the transportation of materials in the esker of Laitila julkaistiin Suomen Maantieteellisen Seuran FENNIA-tiedelehdessä vuonna 1931. Kuten Tarkka kirjoittaa, se osoitti, että

sikäläisen harjun ainekset oli järjestänyt ja hionut mannerjäätikön alle sulana virrannut joki.

Toinen yllätys Suomen Luonnon artikkelissa oli se, että pääaihe, Rokansaari Saimaan Lietvedellä, on tuttu paikka sekin! Puolison lapsuuden kesämökki on kivenheiton päässä, ja jokakesäiseen vierailuohjelmaan mökillä kuuluu edelleen souturetki saareen. Vaikka osa Rokansaarta onkin nykyisin yksityisaluetta ja metsä talousmetsää, niin lampia, niittyjä ja muita pienempiä ekolokeroita riittää yhä. Kesän parhaat hyönteishavainnot ovat aina saarelta.

Hellaakosken tapauksesta herää kysymys, tunteeko Suomen historia ja/tai nykyaika muita runoilijoita, jotka ovat myös tieteentekijöitä? Tein Wikidataan kyselyn. Ison nuolinäppäimen klikkaus käynnistää haun. Kestää hetken. Vastaus: kyllä heitä on, Wikidatan saamien tietojen mukaan 58.

Lopuksi muutama tilastotieto asukkaista.

Menot ja tulot

Muutama viikko sitten verkossa linkitettiin Porin kaupungin tietopalvelupäällikön tekemään karttaesitykseen. Siitä kävi ilmi, paljonko Suomen kunnissa asuu Porissa syntyneitä. Kartalla oli hauska otsikko Porilaisten levinneisyysaste 2023 eikä datapisteen kuvaajana ollut perinteinen pylpyrä vaan henkilömäärän suhteen suureneva Porin Ässien herttalogo. Ei yllätys! Terveisiä Poriin.

Minä monen muun mukana kiinnostuin toteutuksesta. Ennen pitkää totesin myös, että tämäntapaiset tiedot suomalaisista eivät olekaan mukana Tilastokeskuksen avoimen datan jakelussa. Niinpä tilasin ne.

Muuttaneiden lukumäärissä Laitila on luonnollisesti paljon pienempi kuin Pori, koska asukasmääräkin on sitä. Pori hipoo 100 000:n asukkaan rajapyykkiä, jonka ovat jo ohittaneet Jyväskylä, Kuopio ja Lahti. Kartoilla on kuitenkin havaittavissa yhteneväisyyttä, mikä ei ehkä ole yllätys. Muuttokuntia ovat eritoten maakuntien ykköskaupungit.

Harmaat alueet kartalla ovat niitä kuntia, joissa ei viime vuoden tietojen mukaan asu yhtään Laitilassa syntynyttä. Yhtenäisemmät tyhjät seudut ovat Pohjois-Pohjanmaan eteläosissa sekä Kuopion ja Oulun ympäristökunnissa.

Pelkän absoluuttisen nuppiluvun havainnollistamisen lisäksi laskin myös, mikä on Laitilassa syntyneiden osuus asuinkunnan väestöstä. “Pikku-Laitilat” muodostavat tiiviin, yhtenäisen renkaan Laitilan ympärille.

Noin puolet Laitilan nykyisistä asukkaista on syntynyt muualla.

[Ilmestynyt alun perin Facebookissa marras-joulukuussa 2023]

Lockhart River, Cape York, Queensland

Lentokentän oranssiliivinen virkailija ei voi olla nokonuuka sen suhteen, mitä tekee mitä ei. Muita työntekijöitä ei ole. Kun autonvuokrausfirman henkilökunta (n=1) on lähtenyt jonnekin, hän ottaa sujuvasti ohjat käsiinsä. Viittoilee ulos.

– They have one car there. Keys are on the front seat.

Cape Yorkin niemellä Queenslandin osavaltion koillisnurkassa ollaan alkuperäiskansojen hallinnoimalla seudulla. Lockhart Riverin taajama on pieni, mutta lentokentän lisäksi sieltä löytyy turistille tarpeelliset supermarketti ja bensa-asema. Jos tulee asiaa lääkärille, on syytä olla se päivä viikosta, jolloin Royal Flying Doctor Servicen potkurikone tuo paikalle lääketieteellistä osaamista. Sellainen oli lähtöpäivänä, tiistaina 7.11, juuri ennen meidän Skytrans-koneemme laskeutumista. Tohtorilennolta purkautui kolme henkilöä laukkuineen, stetoskoopit kaulassa (no ei, mutta olisi voinut olla), kapteeni toivotti heille good day to yout ja lennähti pois.

Aboriginaalien lisäksi Lockhart Riverillä ei sitten paljon muita asukaan. Kentän vieressä on paikallinen lentokenttähotelli, muutamasta standardimökistä muodostuva askeettinen rykelmä. Vartin ajomatkan päässä on Green Hoosen majatalo, jonka rakennukset ovat hauskasti modattuja kontteja.

Majatalossa yöpyy näin sesongin ulkopuolella lähinnä vain rekkakuskeja ja lentofirmojen pilotteja. Aina löytyy kuitenkin cityväkeä, joka rentoutuu viikonloppuna ajamalla tuhat paahtavaa kilometriä Cairnsista pohjoiseen ja samat takaisin. Naapurissa viivähti tällainen pariskunta. Keski-ikäinen, helleasuinen, päivettynyt ja leveästi hymyilevä. Heitä kiinnostivat meidän kameravarustuksemme. Kun kysyn vastavuoroisesti, millä asialla he täällä ovat, mies leventää hymyään:

-Well, we just drive some.

Jos ajat, et ota on erityisen pätevä sanonta tulijoille. Alkoholi on täällä kielletty, vallitsee siis kieltolaki. Tienposkessa näkyy oluttölkkejä, joten sääntöjen valvonta lienee täällä yhtä vaikeaa kuin kaikkialla.

Se, mikä tuo matkailijoita näin kauas erityisesti talvella, on Kutini-Payamun kansallispuisto ja sen kuskukset. Matkakertomusten ja erinäisten muitten vihjeiden perusteella luonnonpuiston laidalla olevat leirintäalueet ovat hyviä tärppejä. Koska niissä vietetään paljon aikaa, myös eläimiä nähdään. Green Hoosen puhelias manageri kertoo, että keneltä hyvänsä leiriytyjältä sopii kysyä tarkemmin; kuskusten puut tiedetään. Hän itse harrastaa vain patikointia.

Tien päällyste on sitä tyyppiä, joka vanhenee huonosti. Periaatteessa ihan ok, mutta sade ja renkaat syövyttävät siihen teräväreunaisia kuoppia, joita on pakko väistää, varsinkin kun alla ei ole maasto- vaan kaupunkiauto, Hyundai i30. Päiväsaikaan kuopat sentään erottaa melko hyvin, pimeällä ei.

Tuotteita kulkee teillä paljon, raskaasti ja pitkästi. Rekat ovat rivitalon kokoisia, auringon kilossa kangastuksenomaisina lepattavia, säihkyviä metallijättiläisiä. Jyrinä kantaa kilometritolkulla. Öisin ei ajeta, mikä on kyllä luojan lykky. Se, mitä rekoissa kuljetetaan, jäi epäselväksi. Osassa on tankkimaisia rakennelmia ja varoituksia vaarallisista aineista, mutta monessa ei mitään, mikä vihjaisi sisällöstä. 100-prosenttista alkoholia?

Kuskusonnea ei ollut. Leirintäalueiden kohdalla tehtiin tietöitä. Tien pientareet olivat täynnä maansiirtokoneita ja työporukkaa, joka piti majapaikkanaan yhtä leirintäalueista. Muut olivat typötyhjiä. Melua ja häiriötä oli siinä määrin, että kuskukset olivat saletisti vetäytyneet muualle.

Yhytimme tiellä yhden linturetkiryhmän kiikaroimassa. Vetäjä tuli tervehtimään, kuten tapoihin kuuluu. Kun hän kuuli, että olimme tulleet kuvaamaan kuskuksia, hän vahvisti: tietöiden takia niitä ei ole nähty siellä missä yleensä. Yöeläinten omatoiminen löytäminen kansallispuiston kokoiselta alueelta on mahdoton tehtävä, joten sen pituinen se.

Jos ei kuskuksia, nähtiin sentään iso vihreä python ylittämässä tietä auringon laskettua. Gordon Creekin pimeydessä ympärillä lenteli hedelmälepakoita siivet kuuluvasti läpsyen. Sammakot kurnuttivat, niin kuin ei mitään. Hieno äänimaailma.

Cape Yorkista ei ole pitkä matka Papua-Uuteen-Guineaan. Saareen liittyy pieni sukutarina, joka pitää ehkä joskus kertoa pidemmän kaavan mukaan, mutta lyhyesti: isän isän veli on haudattu pääkaupunki Port Moresbyn hautausmaalle.

Tablelands, Queensland

Pensaspalot (bushfires) eivät ole mikään uusi ilmiö Australiassa. Ian Mannixin Great Australian Bushfire Stories vuodelta 2008 löytyy Chambers Wildlife Rainforest Lodgesin pienestä kirjastosta. Ollaan Queenslandin osavaltiossa, Tablelandsin alueella, vajaan parin tunnin ajomatkan päässä rannikon Cairnsista. Avaraa maalaismaisemaa, jota rytmittävät nyppyläjonot ja isot lehmälaitumet.

Mannix kertoo tarinoita ihmisistä, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet sen, miltä lähestyvä palorintama tuntuu ja mitä sitten tapahtui. Perussanoma on: omassa vara parempi. Kun viranomaiset kehottavat lähtemään, kirja kannustaa pikemminkin jäämään eikä panikoimaan. Omaa taloa ei välttämättä suojele kukaan muu kuin sinä. Naapuriakin saattaa ehtiä auttamaan. Palontorjuntasuunnitelma pitää olla valmiina.

Noista ajoista palot ovat laajentuneet, voimistuneet ja pitkittyneet. Suomessakin tuli tutuksi vuosien 2019-2020 Black Summer, jolloin Australian itärannikon suurkaupunkien ilmanlaatu oli hetkittäin huonompaa kuin Intian Delhissä. Liekit nuolivat Sydneyn liepeitä, mitä ei ollut tapahtunut aiemmin. Ihmisille aiheutui runsaasti haittaa ja aineellista vahinkoa, mutta monelle muulle eliölajille palot olivat likimain katastrofi.

Alkavasta kesästä ennakoidaan hankalaa siitäkin; edellisvuosien normaalia runsaammat talvisateet ovat saaneet ruohon kasvamaan hyvin. Nyt, vähäsateisen viime talven jäljiltä, ruoho on kuivunut. Kun asioita katsotaan tulipalon näkökulmasta, kuiva ruoho on fuel load.

Näkökulmia on muitakin. Paloturvallisin ympäristö lienee asfaltti. Luontoarvoltaan se lähestyy nollaa.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä Cairnsin lentokentällä savu tuoksui selvästi. Taivas oli kirkas, mutta vuorilta nousi harmaita savupilviä. Kun Skytransin lento Lockhart Riverille Cape Yorkiin oli noussut, ikkunasta alkoi näkyä lisää savuvanoja. Pelkkä savu ei silti vielä kerro, miksi palaa. Paikallisviranomaiset harjoittavat ennakoivaa palontorjuntaa polttamalla tarkoituksella suoja-alueita, firebreaks, joissa tulen etenemisen on tarkoitus pysähtyä. Palotilanteen voi tarkistaa osavaltiokohtaisilta verkkosivuilta.

Ennen kuin internet tuli joka kotiin ja taskuun, valistus ja tiedotus oli lähinnä radion ja television varassa. Muutakin on yritetty. 2000-luvun alussa Tasmania Fire Service painatti saaren asukkaille 40 000 CD-levyä. Levyllä oli perustietoutta varautumisesta ja toimista tositilanteessa.

Queensland on iso osavaltio, kuningattaren arvolle sopivan kokoinen, luonnollisesti. Nimensä mukaisesti Tablelandin alue on tolppien päällä, puolisen kilometriä merenpinnan yläpuolella. Lämpötila pysyy säällisissä lukemissa. Välillä sataakin. Lockhart Riverin lähes totaalinen kuivuus on tuulessa rapiseva muisto vain.

Ajomatka Cairnsista ensin etelään Gordonvaleen ja sitten ylös kohti Yungaburran pikkukaupunkia kestää paperilla 1,5 tuntia. Todellisessa elämässä siihen kuluu kaksi, koska vajaan 30 kilometrin pätkä vuoristotietä on kiperää eestaasmutkaa. Satunnaiset suorat on lupa ajaa satasta, suositeltu mutkanopeus on neljäkymppiä. Ohituskielto koko matkalla. Liikennettä on runsaasti ja vähäinenkin kattonopeuden alitus muodostaa taakse jonon, jonka kiireisin osuus purkautuu lyhyillä ohituskaistaosuuksilla.

Tiedän, että rattiraivo on todellista eikä myytti. Tablelandsin keikalla sain siitä kerran osani. Syyttä, sillä kertaa.

Paluumatka. Aurinko paistaa, takana on miellyttävä ja eläinrikas viikko Chambers Wildlife Rainforest Lodgessa lähellä Eachamin kraaterijärveä. Matkalaukut on pakattu seuraavaa lentoa varten: reilut kolme tuntia Cairnsista etelään Melbourneen, yö lentokenttähotellissa ja sitten Qantas-firman kengurukoneella lyhyt loikka Bass-salmen yli Devonportiin, Tasmaniaan.

Aamupäivän auringossa on se hankaluus metsäisillä osuuksilla, että matalalta tuleva valo luo tielle strobo-efektin. Supermiehille tietysti no-brainer, mutta minun on pakko hiljentää aavistuksen, varsinkin kun menosuunta on alas. Edessä on sitäpaitsi seuraava neljänkympin mutka.

Melko hiljaista vielä. Yksittäisiä autoja, ei jonoja.

Äkkiä takaa alkaa kuulua torvensoittoa. Peilistä totean, että joku on ajanut melkein hybridi Toyota Corollan takapuskuriin kiinni. Iso vaalea maasturi. Nice.

Tyyppi ei hellitä. Mesoaa niin, että alkaa näyttää jo vaaralliselta. Vedän tien sivuun. Kun kanssa-autoilija turbokaasuttaa ohi, avoimesta ikkunasta kantautuu annos ihmisten välistä kommunikaatiota, josta en erota muuta kuin sanan FUCKING. Mitä lie tarkoittanut tässä yhteydessä, en ymmärrä. Joka tapauksessa epäkohteliasta käytöstä nuorelta mieheltä.

No worries. Tätä sopii käyttää milloin tahansa.

Tasmania

Loongana

Mountain Valley Wilderness Holidays on majapaikan nimeksi lievästi yläkanttiin viritetty. Mutta nimestä viis, MVWH on kuin tehty luonnon tarkkailuun. Ja mikä luonto! Vesinokkaeläimiä sukeltaa Leven-joessa, nokkasiilit tökkivät maata vaaleiden tussock-heinätuppaiden rytmittämällä niityllä. Jos tämä ei ole idylli, niin en tiedä mikä on. Parin tunnin ajomatkan päässä Devonportista lounaaseen.

Len ja Pat Doherty hankkivat alueen 1970-luvun lopulla ja ovat siitä asti asuneet siellä myös itse, vaatimattomassa puumökissä nykyisten vierasmajojen ja hupaisasti leikkaa+liimaa-tekniikalla kasatun ravintola- ja keittiörakennelman välissä. Ravintolassa on maalattia. Akustisesti erittäin miellyttävä.

Perheyritys. Poika tulee auttamaan raskaammissa ulkotöissä, muuten Len ja Pat pyörittävät majoitustoimintaa yhä itse. Reilut 60 hehtaaria suojelustatuksen saanutta maata.

MVWH on suunnilleen ainut paikka maailmassa, missä ei-tutkija pääsee näkemään luonnonvaraisia tasmaniantuholaisia. Säännölliseen ruokintaan tottuneita yksilöitä toki, mutta silti. Niiden tarkkailussa lähietäisyydeltä on toimittava kuten suomalaisten suurpetojen kanssa: pysyteltävä sisällä mahdollisimman kauan, jottei eläin haista sinua. Valojakaan ei parane ryhtyä säätämään kesken kaiken. Sitten vaan odottaa sisällä pimeän tuloa. Ja odottaa. Viikon aikana tuholaisia nähtiin iltayhdeksästä aamuneljään. Muutaman kerran onneksi sen verran pitkään, että pääsi omin silmin ja korvin todistamaan persoonallisen pikkudevilin leukaperien purutehoa luisiin kananpaloihin. Vakuuttavaa työskentelyä!

Tuholaisten seuraaminen on muuttunut sitten takavuosien, koska niiden oma käytös on muuttunut, Len kertoo. Vedenjakaja on kasvosyöpä, joka niillä havaittiin ensimmäisen kerran Tasmaniassa 1990-luvun alussa. Lajin pelättiin kuolevan tyystin, niin vaikealta tilanne pitkään näytti. Nyt on onneksi merkkejä siitä, että pahimmalta vältytään. Eläinten määrä on kuitenkin romahtanut.

Lenin mukaan tuholaisia oli aiemmin niin runsaasti, että ne kilpailivat ruuasta ja siinä touhussa muu oli sivuseikka. Ruokailun katselu ei vaatinut ihmisiltä sellaista korostettua varovaisuutta kuin nyt ja eläimet olivat enemmän esillä.

Valitettavasti matkan seuraava pettymys odotti jo vuoroaan. Kvolli, yöllisistä pussieläimistä kaikkein valokuvauksellisin, on kadonnut. MVWH:ssä kävijät ovat nähneet niitä runsaasti vielä äskettäin.

Len pudistaa päätään alistuneen näköisenä.

– We haven’t seen quolls in over a month now. I don’t know what has happened. Wildlife is diminishing.

Australian pienten alkuperäiseläinten päivät ovat luetut. Syyt ovat tiedossa ja niitä on liuta. Niistä on ikävä kirjoittaa ja vielä ikävämpi lukea, joten antaa olla.

Matkalla Devonportista Loonganaan oli useita tieosuuksia, joissa tien pientareella oli jonkin eläimen ruho valehtelematta sadan metrin välein. Valtaosa uhreista on pieniä kengurunsukuisia vallabeja. Tasmanialla onkin kyseenalainen kunnia olla roadkill capital of the world.

Cradle Mountain

Tasmanian jälkimmäinen kohde, Peppers Cradle Mountain Lodge, oli koko matkan ainoa varsinainen maaseutuhotelli. Vajaan kahden tunnin kipuaminen hiukan alle kilometriin, Cradle Mountain -kansallispuiston kupeeseen, kannatti tehdä, koska perillä odottivat vompatit. Liikennettä oli vähän ja maisemat tyystin erilaisia kuin alempana.

Harmaanruskea, lähes neliskanttinen ja ennakko-odotuksia kookkaampi karvamöntti piiloutuu yllättävän hyvin ympäristöön. Vompatin kasvoja ei juuri erota, koska se etsii koko ajan ruokaa. Sama nokkasiilin kanssa. Molempien fokus on pysyvästi alhaalla. Kumpikin liikkuu vikkelästi pois näkökentästä, kun tulee sen aika. Ensi alkuun vaikuttaa siltä, että ne eivät piittaa sinusta ja kamerastasi, koska ne eivät katso kohti. Liikeradat kuitenkin paljastavat: sijaintisi on havaittu ja tietoa päivitetään koko ajan.

Hotellin ravintolalla oli tarjota pari ylläriä. Alku- ja pääruuan välissä tarjottiin aina jäädyke ja annoksen huipulle tykättiin vaahdottaa jotakin valkoista, mikä näytti sammakonkudulta. Ei moittimista.

Vuokra-autona saarella oli Toyota Rav4, ensimmäinen ns. hybridi-SUV, jota olen koskaan ajanut. Turhan massiiviset ulkomitat, joita oli aluksi vaikea hahmottaa kuskin penkiltä, mutta täysautomaattinen neliveto ja korkeampi maavara vaikuttivat asiallisilta lisiltä ylänköpainotteiseen ajeluun. Sitä paitsi molemmat matkalaukut mahtuivat siististi vierekkäin tavaratilaan. Corollassa toinen piti tuupata takapenkille. Tästä seurasi ajoittaisia varoituspiipahduksia ja kojelaudassa punersi REAR SEAT. Kai auto päätteli matkalaukun jonkun takalistoksi, joka lojui penkillä ilman turvavyötä. Turvapoikkeama!

Länsi-Australia

Perth

Mukana on reliikki edelliseltä matkalta 2000-luvun lopulta: paperikartta Australian pohjoisosista. Etäisyyksiä, turistikohteita ja muuta paikkatietoa. Saaren kuivaa sisusta täplittävät ikonit, joissa hakku ja vasara on asetettu ristiin kuin heimosoturin aseet.

Perthin lentokentän matkatavarahallissa seisoskelee runsaasti työunivormuun pukeutunutta väkeä, joka näyttää olevan menossa saman tien ulkotöihin. Siistiin mutta ulos. Paitoja on kahta eri keltaisen sävyä. Huolellisesti vyötetyt, tuultapitävät housut, bootsit. Vain kypärä puuttuu. Paidoissa lukee PHB ja Rio Tinto, kaksi Australian suurinta kaivosalan yritystä.

Firmat ovat näkyvästi esillä myös Perthin ydinkeskustan siluetissa. Kaupungin korkein rakennus on erikoisesti nimetty Central Park, joka tunnetaan paremmin “Rio Tinton tornina”. Firman nimi loistaakin punaisena sen huipulla. Torni ja PHB:n vastaava toimistokolossi lipuvat ohitse, kun risteilyalus suuntaa Swan-jokea pitkin kohti Intian valtamerta ja Rottnest-saarta.

Saarella on quokkia. Juuri muualla niitä ei enää olekaan. Kuten kaikki pussieläimet numbattia lukuunottamatta, quokkakin on yöeläin tai vähintään hämäräaktiivinen. Saarella sitä ei heti tule ajatelleeksi, koska osa eläimistä on leimautunut päiväturisteihin ja heidän herkkuihinsa. Kaikkialla on tauluja, joissa kielletään eläinten ruokkiminen ja koskettelu. Kaikkialla turistit ruokkivat ja koskettelevat eläimiä.

Kuuma päivä Rottnestilla – ja sitten on taas aika jatkaa Toyota Corolla Grand Touria.

Dryandra

Kun lentokentän autovuokraamosta suuntaa kohti kaakkoa, tunnin ajomatkan jälkeen on jättänyt taakseen 80% Länsi-Australian osavaltiossa asuvasta väestöstä. Sen huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun posottaa Wheatbeltin alueen läpi sataakymppiä, mikä on osavaltion kattonopeus. Horisonttiin asti ja ylikin ulottuvia, keltaisia vehnäpeltoja. Kerittyjä, harmaita lampaita kerääntyneenä valtavan laitumen ainoan puun alle varjoon. Vaikka ihminen on pikku kätösineen muuttanut ympärillä KAIKEN, häntä itseään ei näy missään.

Kuten nimi antaa olettaa, Lions Dryandra Woodland Village on Lions Club -järjestön suojeluksessa. Alueella on historiansa, josta ei tässä sen enempää, kiinnostunut löytää. Tämän päivän Village sopii hyvin niille kuten meille, jotka arvostavat omaa rauhaa ja avaria näkymiä. Kivat, simppelit puutalot kaukana toisistaan. Reilussa viikossa oppi paikalliset korpit, papukaijat, possumit, liskot ja kengurut. Varsinaisia syitä vierailuun oli kaksi: metsän numbatit ja Barna Miaan turvaan kissoilta ja ketuilta siirretyt pienet, harvinaiset pussieläimet.

Numbattiperheiden sijainti tiedetään osapuilleen, mutta niiden havaitseminen saatikka filmaaminen on eri asia. Eläimet ovat pieniä, maaoravan kokoisia, liikkuvat vikkelästi laajalla alueella eikä niitä ole montaakaan jäljellä. Lähes ainoa järkevä tapa onnistua on ajaa autolla kävelyvauhtia tiettyjä metsäteitä pitkin ja katsella ahkerasti.

Meillä oli sekä tuuria että otuuria. Viikon ja noin 50 kilometrin matelun jälkeen numbatteja oli nähty puolisen tusinaa. Yhtä saatiin jopa auttavasti kuvattua hetken. Epäonni oli se, että juuri silloin oli aurinkoinen keskipäivän hetki. Numbatti vetäytyi kaatuneen kelon sisään siestalle eikä tullut esille seuraavan puolentoista tunnin aikana. Meidän oli siinä vaiheessa pakko vetäytyä varjoon itsekin, muuten uhkasi lämpöhalvaus.

Barna Mian iltaöisillä käynneillä silmät kostuivat tuon tuosta. Pieniä, varovaisia eläimiä alkoi pomppia esiin himmeän punaisen lampun valokeilaan syömään maahan siroteltua murkinaa, josta ne saavat 10% päivittäisestä energiantarpeestaan. Viisi eri pussieläinlajia. Erilaisia luonteita, toiset überepäluuloisia, toiset rohkeampia. Suomalaiset nimet, jos niitä on, ovat kummallisia, joten englanniksi: bilby, woylie, mala, quenda ja boodie. Quenda ei tullut ollenkaan esille, vilahti vain takavasemmalla, boodiekin käväisi pikaisesti.

Loppuun perinteinen autokatsaus: ajokilometrejä tuli Australiassa kaikkiaan 1453, joista suurin osa, 777, Länsi-Australiassa.