Toukokuussa 2019 poikkesin kävelymatkalla Linnunlaulun kirppariin, kun en ollut ennen käynyt. Huoneet olivat täynnä tavaraa lattiasta kattoon, kirjaimellisesti. Ketään ei näkynyt.
Kun olin lähdössä, huomasin talon toisella puolella puutarhatöissä iäkkään oloisen miehen. Arvelin hänen olevan itse herra Junes ja menin jututtamaan. Aluksi hän oli hiukan varautunut, rentoutui sitten kun selitin, että olen ohikulkumatkalla ja halusin vain tervehtiä julkisuudessa paljon esiintynyttä helsinkiläistä.
Lyhyeksi suunnittelemani keskustelu venyi. Kun Junes huomasi, että kuuntelen enkä haasta riitaa, hän esitelmöi pidemmän kaavan mukaan rakentamisesta, kaupungista ja yhteiskunnasta. Ei mikään uutinen, että hänen mielestään lähes kaikessa on menty väärään suuntaan. Monessa kohdassa pystyin nyökkäämään ihan rehellisesti. Kokonaiskatkeruuteen en voinut enkä edelleenkään mene mukaan. Pitää silti muistaa, että siinä missä minä olen Tavallinen Ihminen tavallisine kokemuksineen, Junes ei ole (nyt pitää valitettavasti käyttää muotoa “ei ollut”).
Siinä seistessä alkoi jo olla vähän kalseaa, kesään oli vielä matkaa. Hieroin käsiäni ja sanoin, että pitääkin tästä jatkaa matkaa. Haluaisinko katsoa miltä sisällä näyttää, Junes kysyi, niissä huoneissa missä ei ole kirpputoria. No mikä ettei. Ystävällinen ele.
Puutarhan puolella taloa oli iso salintapainen huone. Sekin oli aivan täynnä tavaraa, mutta selvästikään ei kirpputoritasoa. Vanhoja, tummia huonekaluja, koriste-esineitä, tauluja. Katto matalalla, melko hämärää. Isäntä seisoi sen verran lähellä, että päätin poistua kohteliaasti mutta sittenkin pikaisesti. Ihan vaan, ettei syntyisi mitään noloja tilanteita.
Pihalla kysyin, sopiiko että otan valokuvan. Totta kai sopi. Hymyilytti, kun hän asettui saman tien poseerausasentoon, oli huolehtivinaan kasvista pöydällä. Lehtikuvien tyyliin. Kiitin, kättelimme ja erosimme.
Kävelevätkö poliitikot taas kansan yli kun puhuvat siirtymisestä euroon, kysyy Dagens Nyheter -lehti ja muistuttaa, että vuoden 1955 kansanäänestyksessä valtaosa ruotsalaisista olisi halunnut säilyttää vasemmanpuoleisen liikenteen, mutta silti Ruotsissa siirryttiin oikealle sunnuntaina 3.9.1967. Päivä tunnettiin nimellä Dagen H.
9-vuotiaan minun olisi kannattanut olla edellisenä päivänä Tukholmassa. En ollut, ensimmäiseen Tukholman vierailuun ikinä kului vielä monta vuotta. DN uutisoi 3.9. (vain tilaajille) siitä, miten kaupunkilaiset olivat valokuvanneet itseään, toisiaan, viimeisiä sinisiä Mustang-raitiovaunuja ja kaikkea tyhjää kaupunkitilaa kun henkilöautoliikennettä ei ollut, vain joukkoliikenne oli sallittu. Kuinka leveitä kadut olivatkaan! Jotkut roikkuivat katonharjalla tai lyhtytolpassa, moni pyöräili kamera kaulassa. Istuttiin keskellä katua tai maattiin huvikseen pitkin pituuttaan katuojassa. Kaupungin täytti kameroiden surina. Kuvaajat irvistelivät kuin koirat, koska toisella silmällä piti tietysti katsoa okulaariin. Joukko ulkomaisia lehtimiehiä nostettiin jopa Stureplanin Svampenin päälle kuvaamaan ympäröivää tyhjyyttä. Onneksi sieni kesti.
Äänimaailma oli äkkiä uusi. Operakällarenissa oli mennä grogi väärään kurkkuun, kun viereisen Pyhän Jaakobin kirkon (Jacobs kyrka) neljän kellon lyönnit kantautuivat yllättäen baariin asti.
Hiljaista ja katkutonta ei Tukholmassa silti ollut. Nyt bussien melun ja pakokaasut vasta huomasikin!
Tukholman arkkitehtuuriin tutustuminen oli tuona lauantaina harvinaisen vaivatonta. Saattoi pysähtyä milloin vain ja katsella ylöspäin fasadeja, parvekkeita ja kattoja ilman pelkoa että joku ajaa yli. Bo Grandien kertoo H-päivän hauskassa lehtikirjoituksessa, miten Hantverkargatanin parturi huomasi nyt ensimmäistä kertaa, että liikkeen oven yläpuolella on korkokuva hänen palvelujaan kipeästi tarvitsevasta hahmosta. Parrakas medusahiuksinen pää, jota ympäröivät käärmeet ja lohikäärmeet, on yhä paikallaan.
Göran Undénin lyhytfilmi näyttää, miten ajosuunnan vaihto sujui Slussenilla kello viisi aamulla. H-hetken jälkeen liikenneministeri Olof Palme puhuu kansakunnalle ja kuvailee liikennemuutosta sanoin rationell internationalism.
Missä tapahtuma, siellä bisnes. Isolla H-kirjaimella varustettuja tuotteita oli tarjolla jos vaikka mitä. Erityisen suosittuja olivat kuulemma sukat ja kalsarit.
Liikennemerkkejäkin piti päivittää. Esimerkiksi hirvestä varoittavaa kilpeä muutettiin niin, että eläin kävelee esiin oikealta eikä vasemmalta niin kuin aiemmin.
[Ilmestynyt alun perin Facebookissa marraskuussa 2022]
Kalliossa, Suonionkadun ja Neljännen linjan kulmauksessa, on liikehuoneisto, jonka kyltti on kauttaaltaan tyylikkäästi halkeillut. SELMA PALMU, alla lankapuhelimen numero.
Jokin näyteikkunan somistuksessa saa pysähtymään, astumaan sisälle. Ovenkahvaan sidottu kello kilahtaa, ja puisen myyntitiskin takaa suoristuu selkä. Heini Liimatainen ei ole ollenkaan yllättynyt, kun sanon että tulin ihan vain katsomaan sisätiloja. Tällaiset kaupat ovat harvassa.
No näin on. Moni kertoo että “kävin täällä jo pikkulikkana”.
Ovi käy taas. Sisään astuu parikymppinen mieshenkilö, ei aikaile vaan kysyy heti.
Onko sulla mustaa vakosamettia? Tai jotain sinne päin, ei ole niin nuukaa.
Sillä aikaa kun kysyntä ja tarjonta yrittävät löytää toisensa, katselen ympärilleni. Tyhjä lattiapinta-ala on vähissä. Toisin kuin markettien Excelillä tarkkaan laskettu hyllyjärjestys, täällä vallitsee ns. vapaa tyyli. Siellä sun täällä on sitä ja tätä. Sisällä huomaa myös, että ollaan rakennuksen kulmassa: leveän V-kirjaimen muotoista tilaa jakaa kaareva takaseinä. Jottei mikään menisi hukkaan, seinää kattamaan on pykätty mittojen mukaan kaareva hylly. Hyllyn yläpuolella, katonrajaan asti, on rivi kunniakirjoja ja valokuvia.
En tiennyt Selma Palmusta mitään. Kaikesta päätellen hän ja liikkeensä ovat kuitenkin olleet legenda. Toukokuussa 1986 Helsingin Sanomissa ilmestyi Anu Seppälän omintakeinen haastattelu Salmesta. Se on lähes kokonaan Selman itsensä kertomaa, Porin murteella.
Selma muutti Helsinkiin miehensä perässä, kun tämä tuli rakentamaan Laajalahden radiomastoa.
Tapiolan radioasemalle pystytetyt kaksi mastoa olivat vuosikymmeniä paikallinen maamerkki. Finlandia-katsaus 138 vuodelta 1950 uutisoi niiden rakentamisesta. Ties vaikka Selman aviomies vilahtaisi kuvassa.
Nykyaika on niin liikuttavan pieni raapaisu. 1950-luvun lopulla, nykyisen Tontunmäen kohdalla Espoossa tehdään heinätöitä. Horisontissa pilkottavat raidalliset radiomastot.
Kuinka ollakaan, Otaniemen alueen kehitys ja Yleisradio ajautuivat ristiriitaan. Mastojen aiheuttamien häiriöitten takia TKK ei voinut rakentaa sähköosastoa eikä käyttää tietokoneita! Näin ainakin väitettiin 18.2.1967 Helsingin Sanomien artikkelissa. Mastot olivat pystyssä vielä ainakin vuonna 1972, vaikka lähetystoiminta olikin jo suurelta osin siirtynyt uudelle Kauklahden asemalle.
Selma Palmu kuoli 91-vuotiaana vuonna 2004. Tytär Raili Häkkinen, joka jatkoi kaupan pitoa, eli hänkin pitkään, 87 vuotta. Jatkajaa ei enää löytynyt omasta suvusta. Liikkeen ostivat kimpassa kolme naista, Heini Liimatainen on yksi heistä. Ylen uutinen viime kesältä.
Anu Seppälä, Kristian Runeberg: Kun paimentyttö Singerin osti. Selma Palmun elämä on ollut vauhdikasta, värikästä ja täynnä huumoria. Helsingin Sanomat 4.5.1986, s. 28.
Sata vuotta sitten oli toisenlaista, eritoten perheissä.
Kun isän äiti syntyi 1901, hän oli järjestyksessä neljäs lapsi. Esikoinen, tyttö, oli elänyt vain kolme kuukautta. Seuraavat kaksi olivat poikia.
Veljet olivat isoäidin syntyessä 3- ja 7-vuotiaita. Haluaisin ajatella, että ainakin nuoremmasta tuli isoäidille leikkikaveri, siinä määrin kuin leikkiä nyt edes oli suomen kielen sanastoa vielä siihen aikaan. Lyhyt vapaa ajanjakso ennen maaseudun kyläyhteisön töiden alkamista.
Kun isoäiti oli 5-vuotias, hän sai siskon. Oliko se odotettu tapahtuma? Mahdoton sanoa. Saattoi olla niinkin, että yksi lapsi lisää tiesi muille vähemmän tilaa ja ruokaa. Nälkää ei näihin aikoihin varsinaisesti nähty, vaikkei mitään ylimääräistä ollutkaan. Mutta niin vain kävi, että pikkusisko ehti tuskin oppia kävelemään ennen kuin elämä jo päättyi.
Isoäidin kotikylässä oli ollut kansakoulu jo kymmenisen vuotta. Jos kaikki lapset olisivat menneet kouluun noin 7-vuotiaana niin kuin nyt on tapana, isoäiti olisi juuri aloittanut ensimmäisen luokan, kun perheeseen syntyi uusi poikavauva. Vanhemmat pojat olivat jo 10 ja 13, joten tapahtuma oli heille luultavasti melko lailla etäinen. Parkuva nyytti pirtin nurkassa.
Lukuvuonna 1907-1908 kylän koulua kävi 15 poikaa ja 15 tyttöä. Isoäiti tuskin oli yksi heistä. Perheen toiseksi vanhin poika suoritti kansakoulun päättötutkinnon vuonna 1912, nykymittapuun mukaan todella myöhään, 14-vuotiaana, mutta kuitenkin. Koulu ei ollut perheessä mikään tuntematon käsite muutenkaan. Maakauppiaana toiminut isä oli ollut koulun taloudenhoitaja ja myöhemmin johtokunnan jäsen. Silti veikkaan, että ykköstoive perheen tyttären tulevaisuudeksi oli sittenkin maatalon emäntä; jos tämä jotakin oppia kaipasi niin käden ja taloudenpidon. En epäile ollenkaan, etteikö isoäidistä olisi ollut myös koulun penkille. Vielä 80-vuotiaanakin hän oli aikaansa seuraava, itsenäisesti ajatteleva persoona.
Vuonna 1842 tuli luvalliseksi harjoittaa kauppaa maaseudulla. Tällaista kauppiasta kutsuttiin maakauppiaaksi. Perheen isä oli ryhtynyt kauppiaaksi vuonna 1892, samana vuonna kuin avioitui.
Vuonna 1909 perheen vanhin poika menehtyi 14 vuoden iässä. Ehkä yllättäen, tai sitten hänellä oli ollut terveysongelmia aiemminkin. Kuolinsyyksi kirjattiin seurakunnan toimesta sulku. Henki ei enää kulkenut, syystä tai toisesta. Hengenahdistus, astma, keuhkotauti – tauteja oli monenlaisia. Joka tapauksessa vaiva, joka olisi ollut parannettavissa tai vähintään pidettävissä kurissa tämän päivän lääketieteen keinoin, mutta ei tuon päivän.
Kului kaksi vuotta niin kuin ne tuppaavat kulumaan, hitaasti mutta varmasti. Seuraava poikalapsi syntyi vuonna 1911, ikään kuin 10-vuotislahjaksi isoäidille. Ilo oli jälleen valitettavan lyhytaikainen, sillä jo vuoden kuluttua tämäkin vauva haudattiin. Lapsikuolleisuus oli järkyttävän yleistä.
Ikävyydet eivät loppuneet tähän.
1920-luku oli tavattoman väkivaltainen vuosikymmen. Sisällissodan päättymisestä oli kulunut vasta vähän aikaa, ja kieltolaki oli voimassa. Kansa joi ja tappeli. Kesällä 1928 perheen nuorin, 20-vuotias poika oli juovuspäissään, parin kaverin kanssa, rettelöinyt kylällä erään talon pihamaalla. Seuraukset olivat fataalit: talon isäntä löi häntä puisella kirnunmännällä päähän niin että kallo halkesi. Hovioikeudessa 1929 isäntä tuomittiin hätävarjelun liioittelusta 6 kuukaudeksi kuritushuoneeseen.
Isoäiti oli tuolloin 27-vuotias kahden poikalapsen äiti ja maatalon emäntä. Toinen pojista oli vastikään syntynyt. Hän oli isäni.
Mäntypuusta tehty kirnu, jossa on kolme vanneparia (keskimmäiset vanteet puuttuvat). Kirnu on maalattu punaruskeaksi. Mäntä on kuusireikäinen. Suomen Kansallismuseo.
Viikkorutiiniin on jo muutamia vuosia kuulunut katsoa ja/tai kuunnella Waveform-podcast, joka on osa Marques Brownlee’n YouTube-tuotantoa. Toiseksi viimeisessä episodissa uutisoitiin, että firman elokuvaleikkaaja Mariah Zenk on julkaissut videon vanhoista ruokalistoista. Se onkin ihan kiva kurkistus New Yorkin ravintolahistoriaan. Mitään übervanhaa historia ei tietenkään ole suhteessa vaikkapa Eurooppaan; Ravintola Kappeli Helsingissä on toiminut jo vuodesta 1867 asti sekin.
Kaisa Kyläkosken blogikirjoituksessa Ruokalistoja monessa pinossa on linkkejä digitoiduun menuaineistoon meillä Suomessa. Sitä on vähän siellä täällä ja laatukin vaihtelee.
Pienpainatteiden graafinen ulkoasu oli 1800-luvun lopulla koristeellista ja näyttävää, romantiikan aika suosi kaukomaita ja eksotiikkaa. Ruokalistaa Avskedsmiddag för vicepresident Herman Ithimaeus 23.11.1895 reunustaa muinaisegyptiläinen kuvasto. Paitsi ruokalaji, myös juoma mainitaan.
Ithimaeus oli Turun hovioikeuden varapresidentti. Mikään ei viittaa siihen, että Ithimaeus olisi harrastanut historiaa saati matkustellut Pohjois-Afrikassa, mutta Egyptin kaivaukset ja hautalöydöt olivat tuon ajan uutisaineistoa kaikkialla.
Eläkepäiviä kesti 10 vuotta. Sanomalehti Uusi Aura kertoo muistokirjoituksessaan, että erottuaan virasta Ithimaeus eleli loppuikänsä yksityisenä miehenä täällä Turussa. Merkkihenkilön persoonaa piti pönkittää viimeiseen asti: Wainaja oli aikoinaan tunnettu tukewista ruumiinwoimista ja tämä alkuperäinen elinwoima waikutti wielä hänen luolinwuoteellaankin, sillä waikka kuolema jo wiikon päiwät sitte oli iskenyt häneen kiinni, saattoi se ainoastaan wähittäin murtaa hänen tarmonsa.
Sukunimi herättää huomiota. Jos Googlen kääntäjään on luottaminen, Ithimaeus on kreikkaa ja kääntyy englanniksi important. Nähtävästi Suomessa jo pitkään entinen nimi. Ainakin vuoden 1948 Åland-lehti mainitsee, että tämä Turussa aikanaan tunnettu sukunimi on utdött ja Sukunimihaun tulos viittaa samaan.
[Ilmestyi alun perin Facebookissa kesäkuussa 2024.]
Montako kertaa olen kävellyt Aleksanterinkadun päästä päähän? Luku liippaa varmasti ainakin tuhatta. Silti vasta nyt tulin vilkaisseeksi Aleksi 13:n kohdalla ylös, katonharjalle asti. Talon eteen jalkakäytävälle parkattu henkilönosturi osoitti nuolena: katso tänne.
Värikästä mosaiikkia! Kaksi naisfiguuria, toisella kehrättyä lankaa, toisella kukkia ja hedelmiä. Tarkkaan ottaen kyse on majolikasta, fajanssi- tai posliinimassasta valmistetuista laatoista.
Kauppiaspari Lundqvistin liikerakennuksen suunnitteli lähes sukunimikaima, arkkitehti Selim A. Lindqvist. Valmistumisvuodesta 1900 lähtien aina 1970-lopulle asti ylimmän kerroksen julkisivu oli lähes kokonaan majolikakuvien peittämä. Sitten tuli remontti, jonka yhteydessä kerros muutettiin toimistoiksi, majolikat poistettiin ja tilalle puhkaistiin ikkunat.
Aleksanterinkatu 13, 11. Valokuvaaja: Wasastjerna, Nils Jakob. Kuvattu 1900-luvun alussa. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Aleksanterinkatu 11-13 kesällä 2024.
Lehtivalokuvaaja Akseli Neittamolla oli vuodesta 1931 lähtien oma valokuvaamo Helsingin Mikonkadulla. Neittamo oli, ainakin omien sanojensa mukaan, ensimmäinen suomalainen lehtivalokuvaaja, joka palkattiin sanomalehteen. Helsingin Sanomiin, kuinka ollakaan.
Kuvat Karhupuiston kirpparilta. Myyjällä oli muutakin arvotavaraksi (ehkä) luokiteltavaa kuten Startone SAS-75 alttosaksofoni.
Kodak Popular Brownie Näpsä -kamera Karhupuiston kirpparilla. Kamera on kuulunut Neittamo-yritykselle.Kamerakotelo ylhäältä.Karhupuiston kirpparilta tämäkin. Startone SAS-75 alttosaksofoni.
Siihen aikaan kun Corona-baari oli vielä osoitteessa Eerikinkatu 11, sillä oli katutasossa ulkoterassi, joka oli kätevästi sateelta suojassa. Ne kerrat kun kävelin ohitse, katse kiinnittyi joka kerta pöydän ääressä istuviin, ei sen ylemmäs. Nyt silmä sen sijaan vaeltaa vapaasti seuraavaan kerrokseen. No mutta sehän on laatikko!
Laatikko on osa viereisen Rakennusmestarien talon laajennusta vuodelta 1966. Sen tieltä purettiin puurakennus, jossa toimi erikoinen parivaljakko K.R. Hirvikallion patenttiliike ja Hirvikallion Kilpiteollisuus Oy.
Uuden rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen tuli koko julkisivun mittainen, ulkoneva parveke, osa silloista ravintolaa. Tummanpuhuva ulkopinta on profiloitua kuparilevyä. Profiloinnilla saadaan materiaali näyttämään joltakin mitä se ei ole. Syystä tai toisesta kuparin haluttiin siis näyttävän aaltopelliltä.
Parveke oli avoin aina vuoteen 2002 asti, jolloin se lasitettiin.
Eerikinkatu 11. Kuvausaika ja kuvaaja tuntematon. Hirvikallion patentti- ja kilpiliike toimi osoitteessa ainakin vuoteen 1950 saakka. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0Eerikinkatu 11 kesällä 2024.
Puoli kolmen aikaan Leposaaren kappelissa, Kulosaaren hautausmaalla, alkaa hautaustilaisuus. Amanda Lindgren eli lähes 100-vuotiaaksi, huomattavan paljon vanhemmaksi kuin poikansa Armas. Arkkitehti Armas Lindgren oli 54-vuotias, kun hän sai sydänkohtauksen, josta ei ollut paluuta. Siinä missä Amandan muistotilaisuus tuskin erosi normihautajaisista, Armaksen siunaus oli ollut valtakunnan ykkösuutisia. Akateeminen kerma ja kaikki isot kulttuurivaikuttajat koolla Helsingin Vanhassa kirkossa, yleviä puheita, ja lopuksi pitkä saattue aina Leposaareen asti. Kulosaaren vanhalla sillalla varmasti aikamoinen näky.
Amandan hautajaiset eivät sujuneet häiriöttä.
Raitalahdelta, Leposaarta vastapäätä, kivenheiton päästä, alkoi kuulua moottoriveneen äänekästä pärinää. Joka jatkui. Ja jatkui. Se oli niin häiritsevää, että yksi hautajaisvieraista lähti lopulta autollaan Raitalahdentielle – nykyiselle Wäinö Aaltosen tielle – käskemään kilpavenehuligaaneja olemaan hiljaa.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun saman vuoden kevällä perustettu venekerho Scuderia Nordfors häiritsi saarelaisia. Nimimerkki Förbittrade Brändöbor avautui Hufvudstadsbladetissa: me jotka asumme Raitalahden ja Hopeasalmen välillä, olemme vaipumassa epätoivoon.
Melun olisi luullut eritoten ottavan päähän heitä, jotka asuivat aivan vieressä. Lähinaapureissa oli ainakin kaksi henkilöä, jotka olivat tottuneet tarttumaan kynään: Volter Kilpi ja Ilmari Kianto. Kilpi tosin asui Turussa, mutta olettaa sopii, että hän oleili Kulosaaren talossaan sen mitä Turun yliopiston ylikirjastonhoitajan hommilta ehti. Ehkä välillä oli jopa pikku pakko lähteä vähän etäämmälle töistä.
Naapurisopu ennen kaikkea. Tuskin minäkään olisin marssinut johtaja Nordforsin ovelle ja haukkunut pystyyn tämän 19-vuotiaan pojan, Göranin, ja hänen vihoviimeisen venekerhonsa. Varsinkaan kun pojasta oli ehtinyt tulla urheilupalstojen suosikki, nuori menestyjä.
Göran oli voittanut jo 17-vuotiaana Espoon Laajalahden kilpailussa sarjan pikavenheet ulkomoottoreilla tuloksella 4 meripeninkulmaa (~7 km) ajassa 14.43,4. Sellaiset 30 km/h. Huippunopeus Suomen kilpailuveneillä oli tuolloin noin 70 km/h.
Sen ajan lehdissä Nordforsin sukua esiintyi usein paitsi urheilusivuilla, myös kahden eri yrityksen mainoksina: viini-, likööri- ja mehutehdas Nordfors (myöhempien aikojen Marli) ja Silkkimo, joka valmisti trikooalusasuja. Juomatehtaan oli perustanut veneilijä-Göranin isoisä Turussa, Silkkimo taas oli Göranin isän ja isoveljen yhteinen firma Helsingissä.
Göranin äiti Elin o.s. Uggla oli kotoisin Nordköpingistä, ruotsalaista aatelissukua. Suvulla on pöllö vaakunassa ja ainakin yksi yhä elävä julkisuuden henkilö, muusikko Magnus Uggla. Elinin isän, marmeladdirektör Erik Robert Ugglan ja Elinin appiukon, likööritehtailija Nordforsin, voi kuvitella istuvan lasin ääressä ja jutustelevan sokerimarkkinoista.
1950-luvun alussa, muutama vuosi sen jälkeen kun herra Nordfors oli kuollut, leski ja pojat myivät Kulosaaren talon ja tontin Helsingin kaupungille ja muuttivat Ruotsiin. Göran ajoi kilpaa, valmistui diplomi-insinööriksi, avioitui, sai kaksi lasta. Koko vanhempi polvi on haudattu Danderydin kunnan hautausmaalle.
Pikaveneen nopeudella vuoteen 2023.
Olen lähdössä kävelemään kohti keskustaa. Vakioreitti kulkee Wäinö Aaltosen tietä Kulosaaren puistotielle, Itäväylän yli, Hopeasalmenranta, Marsalkanpolku, Mustikkamaan reunaa, Isoisän silta, Hanasaaren ohi jne.
Matka tyssää alkumetreille.
Keskellä Wäinö Aaltosen tietä, juuri ennen Nordforsin taloa, on parkattuna pramean näköinen, kaksivärinen Rolls-Royce Silver Cloud II vm 1962, rekisterinumero RR-2. Talon ympärillä ja sisällä häärii runsaasti väkeä, valoja on viritelty, kameramies ulko-oven edessä portailla, tarpeistoa kärrätään. “Lastenelokuvaa”, vastaa auton vieressä seisova mieshenkilö lyhyesti, kun seisahdun utelemaan, mitä kuvataan. Mitään sen tarkempaa ei ole lupa paljastaa. Hänen työnkuvaansa kuuluu ennen muuta pitää huolta siitä, ettei kukaan aja pahki vuokra-autoa. Tässä kohtaa tietä on huono näkyvyys kumpaankin suuntaan.
Vuonna 2021 Nordforsin talo tuli myyntiin, kaupat tehtiin tietääkseni vuonna 2022. Sitä ennen talo oli ollut monta vuotta tyhjillään odottamassa kaavamuutosta, jonka jälkeen se oli lupa myydä asuinkäyttöön. Niinä 2010-luvun vuosina, kun täältä lähdettiin arkiaamuisin metrolle kohti Kamppia ja edelleen Otaniemeä, Wäinö Aaltosen tien kiperässä mäessä tuli vakiosti vastaan melko hajamielisen oloisia nuoria ihmisiä. Nordforsin talossa toimi silloin kaupungin mielenterveystoimisto.
Elokuvan rekvisiittaa Wäinö Aaltosen tiellä Kulosaaressa keväällä 2023.
Toukokuun alussa 2023 kävin katsomassa Hakasalmen huvilan näyttelyn Matkalla. Sivuhuoneessa pyöri Jörn Donnerin tekemiä dokumentteja, ja katselin niitä aikani. Löytyvät verkostakin, KAVIn Elonetistä. Kuka on helsinkiläinen? jäi erityisesti mieleen. Siinä Donner esittelee Hämeentiellä asuvat Niemiset, vanhemmat ja kaksi kouluikäistä lasta. Puhutaan perheestä, asunnosta, työstä ja tulevaisuudesta. Etunimiä ei mainita, mutta kotiosoite kerrotaan huoneiston tarkkuudella.
Laskeskelin, että perheen tytär on suunnilleen minun ikäiseni. Mitä hänelle mahtaa nyt kuulua? Liekö elossa, esimerkiksi. Jos on, onko edelleen helsinkiläinen? Siirtyivätkö lapset työelämään heti oppivelvollisuuden päättymisen jälkeen vai jatkoivatko opintoja?
Kun selvitin Lempi Alangon vaiheita, opin käyttämään auttavasti Helsingin kaupunginarkistoa. Helsingin poliisilaitoksen osoitetoimiston osoiterekisteri on yksi sen hittituotteita. Nimestään huolimatta sen mikrofilmeiltä löytää kenet tahansa kaupungissa asuneen, jos vain tietää nimen. Rekisteri on kuitenkin uudemmalta osalta käyttörajoitettu. Henkilökunta tekee siihen pyynnöstä hakuja, mutta kun sukunimi on niin yleinen kuin Nieminen on, ei onnistu.
Tytär kävi 1960-luvulla Mäkelän kansakoulua. Koulun oppilaskorteista löytyi eräs tyttö-Nieminen, joka oli asunut saman talon samassa rapussa. Huoneisto vaan oli eri ja syntymävuosikin heitti hiukan. Tässä vaiheessa hiipi epäilys: ehkä Donner suojeli perheen yksityisyyttä ja muunsi hiukan faktoja. Olisiko jo 1960-luvulla oltu näin varovaisia? En tiedä. Sekin oli tietysti mahdollista, että perhe oli muuttanut saman talon sisällä.
Hämeentie 94 tunnetaan nimellä Eura II. Sen on suunnitellut arkkitehti Väinö Vähäkallio, joka aloitti rakennushallituksen ensimmäisenä pääjohtajana samana vuonna kuin talo valmistui, 1936. Vähäkallion nimi popahtaa toistuvasti esiin, kun tulee puhe Helsingin isoista, tunnetuista rakennuksista.
Eura II oli pitkään Wärtsilän omistama ja siellä asui vuokralla tehtaan työväkeä. Niemisten asunto oli 35 neliötä, ei lämmintä vettä eikä omaa kylpyhuonetta. Toisaalta vieressä oli kaksikin isoa kauppahallia. Sturen hallista sai ruokatavarat, Euran hallista loput.
Leikittelin ajatuksella, että kävisin soittamassa numero 86:n ovikelloa ja pyytäisin päästä katsomaan, miltä asunnossa nyt näyttää. Tuskin sentään onnistuisi. Jos vaikka joku sattuisikin olemaan kotona arkena puolelta päivin, suurkaupunkilainen ei hevin avaa ovea tuntemattomalle, saatikka päästä ovesta sisään.
Ratikkamatkan aikana harjoittelin lyhyttä ovisummeripuhetta. Turhaan. Hämeentie 94 B:n ulko-oven läpi näki käytävän seinällä roikkuvan huoneentaulun. Suurin huoneistonumero on 62. Onko huonejakoa jossain vaiheessa muutettu vai onko todella niin, että Donner antoi tarkoituksella (tai vahingossa) väärän osoitteen?
Eura II:n isännöintiä hoitaa Kontulan Huolto Oy. Firman asiakaspalvelupiste on Kontulan ostoskeskuksessa, aivan metroaseman vieressä. Ostarin sanotaan olevan hyvä kohde etnisten ravintoloiden ystävälle ja toden totta valikoimaa on harvinaisen paljon. Kierrän ostarin pariin kertaan ennen kuin löydän Kontulan Huollon.
Asiakaspalvelija on avulias mutta tiukka. Etsimäni tieto saattaa löytyä talokirjoista. Niistä tietää Eura II:n isännöitsijä ja hän saattaa olla toimistolla, mutta “isännöitsijöitä ei voi mennä tapaamaan”. Alrighty then. Sähköpostiini tulee kuitenkin isännöitsijältä vastaus vielä saman päivän aikana: näin vanhoja talokirjoja ei heillä ole.
Jos vaikka Niemiset jäävätkin mysteeriksi, niin ainakin voin kaivella talon historiaa, tuumin. Minkälainen oli silloinen 35 m2? Yhdisteltiinkö huoneita myöhemmin?
Rakennusvalvonnan arkisto on yksi Helsingin kaupunkiympäristön toimialan palveluista, jotka on kaikki keskitetty Työpajankatu 8:aan Kalasatamassa. Uudenkarheassa tiilitalossa on kahdeksassa kerroksessa neliöitä yhtensä 40 000, saman verran kuin isoimmissa Prisma-hypermarketeissa on neliöitä yhdessä tasossa. Sisääntuloaula on Vatikaanin Pietarinkirkon jälkeen suurimpia sisätiloja missä olen koskaan ollut. Siltä ainakin tuntui. Käytännössä yksi iso odotushuone. Jokaiseen palveluun on oma jonotusnumeronsa, joten oikean jonon valinta heti kättelyssä on oleellista, ettei joudu kafkamaiseen kierteeseen. Niinpä lippuautomaatin luona päivystää neuvoja. Kun kaupunkilainen tulee sisään kadulta, neuvoja astuu esiin ja kysyy, milläs asialla sitä ollaan. Sitten etsitään yhdessä oikea jono, otetaan numero ja vetäydytään odottamaan.
Olin kaukonäköinen ja söin välipalaa ennen vierailua, joten saatoin jättää väliin katutasossa olevan työpaikkaruokalan. Viime joulun edellä ruokalan wc-tiloista löytyi mies. Oli ollut kuolleena yli viikon.
Arkistokäynti oli opettavainen kokemus. Totesin, etten tajua yhtikäs mitään talon nk. pääpiirustuksista, joita sain katsottavakseni mikrokorteilla. Mukana tulleista papereista ymmärsin sen verran, että rakennus oli peruskorjattu 1980-luvulla. Siinä yhteydessä asuntojen pohjat ehkä muuttuivat.
Takaisin aloitusruutuun. Kaupunginarkiston neuvontatiskin takana istuva henkilö on tottunut näkemään neuvottomia. Kerroin, mitä olen etsimässä. Olisiko hänellä ideoita, miten edetä? Oletko käynyt katsomassa henkikirjoja Kansallisarkistossa, hän kysyi. Niistä pitäisi löytyä henkilötietoja kortteleittain, jopa raputtain.
Henkikirja, never heard. Tai no, siinä mielessä tavallaan kyllä, että minun ikäiseni suomalainen on elänyt aikana, jolloin, kuten Wikipedia tietää
tammikuun ensimmäisenä päivänä olleen henkikirjoituskunnan perusteella määräytyi verotuskunta, eikä henkikirjoituskuntaa voinut vaihtaa kesken vuotta. Vuotuiset henkikirjoitukset lopetettiin vuoden 1990 alusta lukien, ja henkikirjat poistuivat kokonaan käytöstä vuonna 1993 uuden väestötietojärjestelmän aloittaessa toimintansa.
Kansallisarkistossa asioinnille on oma oppimiskynnyksensä. Ei korkea, mutta kynnys kuitenkin. Ensin asioidaan verkossa: löydetään Astia-systeemistä oikea aineisto, valitaan käyttötarkoitus ja anotaan käyttöoikeus jos tarvetta (usein on, koska henkilötietoja). Kun oikeus on myönnetty, analoginen aineisto tilataan lukusalikäyttöön. Digitaalistakaan ei välttämättä voi katsoa kuin Kansallisarkiston omissa tiloissa, heidän laitteillaan.
Niin vai kävi, että ensimmäisenä suomalaisena onnistuin ratkaisemaan henkikirjojen hieroglyfien arvoituksen!! Donner puhui totta. Niemiset olivat asuneet Hämeentie 94 B:ssä vuoteen 1974 asti.
Henkikirjat puhalsivat konkreettisesti hengen ihmisille, jotka siihen mennessä olivat olleet pelkkiä kaksiulotteisia, mustavalkoisia hahmoja filmillä. Lähes fiktiivisen oloisia. Äkkiä tiesin syntymäajat, kaikki etunimet, henkilötunnukset ja asuinpaikat 1970-luvun puoliväliin asti.
Hautahaku.fi vahvisti oletuksen: vanhemmat eivät enää elä. Lasten nimiä ei mainittu samassa hautapaikassa, joten luultavasti he ovat vielä elävien kirjoissa.
Elävien kirjoja ylläpitää DVV. Digi- ja väestötietoviraston osoitepalvelu palvelee puhelimitse (2,50 euroa/minuutti) joka päivä klo 8-22. Vajaassa minuutissa sieltä kerrottiin osoitteet Niemisen perheen tyttärelle ja pojalle, kun nyt pystyin antamaan heistä tarkentimena sekä etunimet että henkilötunnukset.
Kumpikaan ei asu Helsingissä.
Jos olisin toimittaja, tekisin jutun. Historioitsija voisi kirjoittaa artikkelin, kirjailija kirjan. Minä en. Olen vain utelias eläkeläinen, jolla on aikaa. Jos nyt ottaisin yhteyttä Niemisiin, se lähentelisi yksityisyyden loukkausta, eikö? Saattaisivat tuntea, että stalkkaan. Miksi ventovieras tunkeutuu heidän elämäänsä ja alkaa kyselemään? Ei kai esiintyminen jossain dokumentissa kauan sitten anna oikeutta penkoa heidän elämäänsä siitä eteenpäin?
Poika-Nieminen täyttää ihan just kohta 70 vuotta. Entä jos veisin kukkapuskan ja samalla esittäytyisin…
Stop. Lopeta!
Stories about coding, travels, and history | Koodailua, matkoja ja historiaa
