Category Archives: Travel | Matkajuttuja

Peru 2022

Julkaistu alun perin Instagramissa.

8.7

2022-08-01_08-43-33

Carretera a Manu, the Manu Road, is sometimes so hairy that the same dust that your vehicle generates is sucked in when you drive around the bend. The dry season is still young but the amount of fine-grained, yellowish dust is already epic. 

The road begins after Paucartambo, a three hour ride from Cusco. Today, this first leg, Carretera a Cusco, is paved, which means potentially (and also actually) faster driving. Your stomach switches to alert mode if you are me and sit on the back. 

The Manu Road ends in Atalaya, by the shore of the river Alto Madre de Dios. In 2007 the only option from Atalaya onwards, from the department of Cusco to the department of Madre de Dios, was by boat. Now there is also a road. It follows Alto Madre de Dios on its Southern side until Boca Manu, the local traffic hub with an airstrip. Google maps don’t show the last leg from Shintuya to Boca Manu but it’s there. We will not use the road though but will embark on a boat. First to Boca Manu. Then, sharp right, and we sail on Madre de Dios the rest of this journey.

In September 2007 all roads were still gravel. Many a thing has changed in 15 years but one remains. David Fuerte was our guide then, and he is our guide now. It must be Cusco’s altitude of 3000 meters where David lives or his frequent guiding trips through the humid montane forests of the Andes down to the lowland Peruvian Amazon or maybe both, but he doesn’t look a day older.

Estación Biológica Wayqecha sits right next to the Manu Road, on a scenic, steep slope of the Kosñipata River valley. That said, slopes here belong to only two categories: A. steep or B. really steep. Both are scenic. 

Here, bordering Manu National Park, just below 3000 m, you are saved of the inescapable headache of Cusco, but any physical activity like sliding into bed after 9 pm when the 6-to-9 generator is turned off and blackness is turned on, results in serious panting. 

Stars! As if someone had wiped clean the big celestial window from all accumulated dirt. Venus shines boldly in low East until a quarter to 6 am when the last Broad-eared bats return from their nocturnal shift and fly underneath the cabin roof as effortlessly as only bats can do.

[Identification of the bat species thanks to the Echo Meter Touch 2 Pro ultrasonic module by Wildlife Acoustics Inc.]

Wayqecha is one of three lodges operated by ACCA (La Asociatión para la Conservatión de la Cuenca Amazónica). The main object of research at the moment is the Spectacled bear, a small photogenic bear with distinctive white face markings. “So far we have identified nine different individuals from camera trap photos”, tells Ruthmery Pillco Huarcaya, the science coordinator at Wayqecha. 

Camera traps are in heavy use. 60+ are in operation in any given time. One can only imagine what it takes to install and maintain the lot. In normal conditions, the battery lasts roughly one year. Wayqecha is not normal in that sense. For one thing, it’s cold and humid. Secondly, bears. Curious and strong, they are famous of bringing havoc to the camera world. One of the items on the donation wish list of ACCA is a camera trap, 250 US dollars. “My team checks all cameras every other month.” The cost of one of these field research trips is 1000 USD.

20220708_200953

Radio collars are another state-of-the-art technology in the field of biological sciences. Here, the team is moving at that direction too. 
The mascot of Wayqecha is Ukuku, a rescue dog trained to find bear excrement.

10.7

20220709_125337

After a rainy day, colors are left hanging in the sky to dry. 

Andean Guan #penelopemontagnii climbs on the top branch of a lichen-and-moss-laden tree to catch the most of the early morning sun.  Other common birds are Hooded Mountain Tanager #buthraupismontana, Masked Flowerpiercer #diglossopiscyanea, Great Trush #turdusfuscater, Rufous-collared Sparrow #zonotrichiacapensis, Grass-green Tanager #Chlorornisriefferii and of course numerous hummingbird species. Follow tags for photos.

One must appreciate the way the small kitchen was able to deliver three meals a day in six days without repeating the dishes once. 

Potato is a core ingredient, followed closely by rice, and chicken. Tofu is a newcomer. Every dinner starts with a hot soup, often accompanied by a lingering scent of coriander. Desserts are light and delicious.

11.7

DSC07607

To descend from the mountains to the level of 700 m of Pillcopata and the next research station-cum-lodge of ACCA, Villa Carmen, is like moving fast forward to another season. Everything changes in one way or other: temperature, humidity, vegetation, animals – you included. The more tropical it gets, the more you, a traveller, begin to be aware of your inevitable place in the big picture. No longer are you just a cool observer, capable of making your own decisions as you please. From now on you have to admit that there is fairly little you can do just by reasoning; you must adapt. 

At daytime, Wayqecha was almost empty of insects give or take few smallish butterflies at high noon, sand flies, bees, some small spiders, and one stubborn shield bug that kept crawling back into the cabin underneath the door. Zero ants, for instance. No mosquitos whining into your ear.

After 6 pm though, moths in various sizes began to bounce against the glass windows, distracted by the temptingly bright artificial light inside. Beyond 1000 m, beetles and allies. 700 m, ants, and bigger butterflies. Moths increase in size and color palette. Mosquitos.

12.7

Villa Carmen used to be a hacienda, a farm. Now it is returning to its more natural state. A slow process. 

The former owner, Abel Muñiz, was a man of visions and passionate about improvements in agriculture, sharing his knowledge with locals, we are told. Then, during the first decade of the 21st century, he decided to move on. 

In the forest trails, you are surrounded by bamboos. They are a dominant “evergreen perennial flowering plant” (Wikipedia). You need to mentally pinch yourself that hello! this is South America, not Asia. Zigzagging the canopy with their long, green stem that, when bent enough by the wind, age or whatever, bamboos start to produce vertical shoots from its nodes.
Unburnable, bamboo has unique uses. David tells that Peruvians cook fish in bamboo stalks. Google with ‘Pacamoto’.

Bamboo forest floor is covered with pale bamboo leaves. Suddenly, you encounter a rolling swarm of black caterpillars.

Abel Muñiz didn’t operate on land only. In 1990 he started the region’s first cargo airline, Aero Manu. The fleet of 7 biplane Antonov An-2 Russian airplanes traded forest goods across the Peruvian Amazon and into Brazil. 
Aero Manu was short-lived. Three non-fatal aircraft accidents resulted in law suits which put an end to the business in 1991. 

20220711_121812

When you come out of the bamboo forest into a big open field with waist-high grass and a few scattered trees, it’s like walking straight into a Werner Herzog movie. The field is a former airstrip. In the far corner, barely noticable due to all vegetation and debris, is one An-2. 

It is a philosophical sight. 

An-2 was – and is – sort of a dream machine. “Its remarkable durability, high lifting power, and ability to take off and land from poor runways have given it a long service life.” (Wikipedia). 

I know nothing about airplanes but this is crazy:”The slow stall speed [the minimum speed needed for an airplane to produce lift, 48 km/h for
An-2} makes it possible for the aircraft to fly backwards relative to the ground: if the aircraft is pointed into a headwind of roughly 56 km/h, it will travel backwards at 8 km/h whilst under full control.” 

The cave-like fuselage is now home to Seba’s short-tailed bats #carolliaperscipillata, and Pallas’s Long-tongued bats #glossophagasoricina

20220711_160406

Reptiles are masters of surprise. 

There you walk in your rubber boots, heading for the cabin to catch some Zs after lunch. The gravel path runs first along the restaurant building, and then takes a sharp dip down the hill. The hillside is supported by a stone wall, so tall that your eyes are on the level of the lawn that spreads from the top of the wall until the back side of the restaurant where the kitchen is.

You glance up, and look into a black eye that sits in a yellow-green, raised head.

The Yellow-bellied puffing snake #Pseustessulphureus is venomous, and can grow up to 3 meters. This individual looked full grown. The snake eats small mammals, and birds. The theory is that this one was after rats.

13.7

20220712_152857

It’s been raining now for almost two days in a row. While rain reduces activity, extra water is welcomed. The local Piñi-Piñi River feeds Alto Madre de Dios, our waterway tomorrow. Two weeks ago, David told, the water level was so low that they had to push the boat every now and then.
The plan is to land before dark to the next stay, Manu Wildlife Center on the bank of Madre de Dios. David’s educated guess is that the boat ride will take 8 hours.

Measuring the distance with Google Maps by dropping several pins along the meandering rivers, I came up to the rough figure of 91 miles (145 km) between Atalaya and MWC. That’d mean a whopping speed of 18 km/h. Probably an underestimation. Still, we are not talking about speed boats here, and then there is the unknown pushing factor.

Our car driver, Bruno Lora Moreno, will drop us to Atalaya and return to Cusco where he lives. Incidentally, tomorrow is also the day when thousands of Peruvians start to flock in and around Paucartambo, a city you cannot avoid. Fiesta de la Virgen del Carmen de Paucartambo #paucartambofiestavirgendelcarmen is a yearly Catholic festival but with strong party vibes. Traffic will be catastrophic. 

The little I’ve come to know Bruno during these last 10 days, he seems to be an easy-going person. He’ll survive the fiesta chaos. When not driving tourist vans, Bruno plays trombone in a popular music band. A nice combination I think.

18.7

20220714_114821

Halfway from Atalaya to Manu Wildlife Center, overlooking Madre De Dios River, is Boca Manu. 

We hoped that we’d meet again the pet Mealy Parrot in the village shop just next to the river bank. In 2007, the parrot gave the best laughs of the whole trip, also literally. The parrot giggled just like ladies are supposed to. And we giggled back. Etc. I cannot fathom why some parrot species are able to imitate the human voice so well. Is there a Turing test for parrots?
The parrot was gone. Much of what used to be the village of Boca Manu in the past was gone too.

Every year, particularly in this area, Madre de Dios flushes its banks with 5 meters a pop. Since 2007, land of the size of a football field has disappeared. The village is constantly backing up away from the river. 
On the Southern side of Madre de Dios is a parking area of several trucks, cars, and other vehicles. Scattered around the sandy beach, they are waiting for stuff from the village to be delivered to Cusco. 

The new road is changing life here. David predicts that the number of families in Boca Manu will increase. In 2007, it was around 60.

Around 6,5 hours from Atalaya to MWC. No difficulties on the way except the last mile. In the small tributary to Madre de Dios, just before the lodge, the water level was so low that the captain’s helper Rafael had to stand in front, and push the boat forward with a five meter long pole. Samuel, the captain, and Rafael are members of the Diamante community that lives by the river. They know their Madre de Dios. And to know you must; the river is filled with logs from upstreams.

18.7

20220714_213326

To return to some place years after is risky. Changes happen, and not always for the better. Fifteen years ago, Manu Wildlife Center was a bustling lodge. Elegant wooden cabins surrounded by a garden of fruit trees and flowers. Saddleback Tamarins were having siesta near the restaurant, and Vanessa the Tapir who was a wild animal but oddly enough appeared regularly to get some care. It must be one of the strangest things I’ve ever done when I pulled huge ticks from her skin. 

Three years ago, because of COVID-19, the lodge was shut down. There were changes in the ownership structure, and part of the property was sold. 

In this climate, buildings need constant care. The shutdown was devastating. 

Now there is family who lives in the premises, fixes the 20+ cabins as best they can, one by one, and serves the tourists that happen to find themselves here. We came for three nights because we needed to split the long boat trip to our last destination in the Amazonian lowlands, Los Amigos Biological Station. Except for us, there were two photographers who stay in MWC for four weeks.

The restaurant is a big building with separate areas for the restaurant itself, a bar, an annex with hammocks, and quiet corners to discuss day’s adventures in a comfy chair, over a glass of pisco sour. Enough place at least for 50 people.

Eerie. Just emptiness. Also, no light bulbs. All the meager amount of electricity the generator produces in the evening, goes to a tired ceiling fan, and a small battery charging station. Some candles here and there, making the blackness even blacker.

The garden is left unkept, which is understandable. Priorities. The garden floor is littered with rotten oranges, mandarins, and grapes. Wasps build nests in the bigger fruits. At night, your sleep is broken when an orange falls on the roof with a thump.

Despite of the nagging feeling that you are a witness to an apocalypse, Manu Wildlife Centre still has a few things to offer. One of them is two very tall looking towers, the older one owned by the lodge itself.

DSC08001

The basic idea is the same: a wooden platform is built in the canopy of a kapok tree #ceibapentandra. You ascend there via a cable-supported, metallic staircase that stands close to the tree, and looks like a tower.

The one at MWC was built around 1995. Height: 43 m. The staircase is cylindrical in shape, so you just walk round and round the central pole. The newer one is dated 1999. Height: 50 m. Here you walk back and forth inside a rectangular construction.

20220716_095839

A 400-500 old kapok tree is a masterpiece of Neotropics. The canopy spreads far in all directions. Branches are thicker than regular tree trunks. Even though you stand so high up with nothing much between you and the ground 50 meters down, the stoic presence of the tree feels very comforting.

The much more famous attraction, a 40 minute boat ride from Manu Wildlife Lodge, is the Macaw clay lick of Blanco Blanquillo Private Reserve.
In September 2007, the number of different parrot species and the total number of birds was staggering. David told that the month of June is totally dead. Zero birds. In July, when the dry season is in its infancy, the activity is slowly increasing, peaking in September.

This time it was clear why smaller parrots like parakeets were not around. Roadside Hawks #buteomagnirostris and Black Caracaras #daptriusater patrolled the area.

Birds come to the lick to eat clay. Clay acts as an antidote to all the toxic stuff they eat. If some species are missing like the iconic Scarlet Macaws #aramacao this time, it can be an indication that birds nearby are eating more non-toxic food. Birds can of course choose among several natural licks. From their point of view, there’s nothing special in this particular one. 

Red-and-green Macaws #arachloropterus were present. The only other parrot species during the 6-hour long stay in the hide, 70 meters from the vertical clay lick, was Blue-headed Parrot #pionusmenstruus.

DSC07875

One animal species is thriving around the lick hide, and it’s the honey bee. Every group carries a box breakfast with pancakes, maple syrup and other wonderful, yummy stuff.

19.7

20220717_114132

The 6 hour boat drive down Madre de Dios from Manu Wildlife Centre to Los Amigos Biological Station is also a short introduction to the recent history of mankind. 

Halfway, at Boca Colorado, we stop to buy fuel for the 60 hp outboard engine. 

Boca Colorado, the way you see it from the boat, is a busy gas station on wheels. On the shore, several Land Roys motorcycle cargo taxis wait for customers. The gas station proper is more inland in the city. Our crew hops in one taxi, and returns with a full barrel on the back.

The reason why the business runs so well in Boca Colorado, is illegal gold mining and logging. Miners and loggers come here to buy supplies. 

20220717_133648

From now on, downstream Madre de Dios, you pass by mining stations on both sides of the river. They come in all sizes and level of quality, to an unexperienced eye anyway. Puffing and smoking, they leave behind conical heaps of sand, like dunes in Sahara.

They say that you can learn the mining technics in half an hour. What happens next is, depending on whom you ask, either an exciting, independent, nomadic job with prospects of earning a buck, or a questionable job for outlaws, a job that destroys the health of both them and the river.

The big bad thing is mercury. “Mercury and gold settle and combine together to form an amalgam. Gold is then extracted by vaporizing the mercury.”

The Peruvian government has several times tried to put an end to mining, even with military inventions, without much result. As the saying goes, it is a whac-a-mole game. Also, all parties do not necessarily share the opinion that miners should vanish. Ask any business owner in Boca Colorado, for example.

20.7

20220717_143338

Los Amigos welcomes you with an eye-popping ~300 step stairway. The other end vanishes uphill into all the green.

DSC08195

Rotschild’s silk moth #rothschildiaerycina

20220718_172917

The station sits on a high terrace on the Northern bank of the Madre de Dios River.  The edge is a popular spot for watching the daily disappearance of the Sun below the horizon. Also, the best place for mobile reception.

21.7

A window screen is great because it does not block the soundscape.

If you ask me, there is no better wake-up call than an early morning concert of a group of Bolivian red howlers #alouattasara Unlike their Northern cousins Mantled howlers #alouattapalliata the red ones don’t as much as howl, they produce a wall of sound that is mechanical. Like a distant tram, or gurgling drains. 

Toppin's titi

Titi monkeys #callicebinae are astonishingly avid singers. Small, all-brown, furry, and not moving very much, titis are hard to see through the foliage, but their song has volume and pondus. The way they end their song is hilarious. Howlers dwindle and fade away, but titis use an abrupt full stop.
A short rant. Titis are a good example of how scientific classification can become silly in everyday use. The number of known species of titis has doubled in recent years, mostly thanks to DNA sequencing. Fine, but I cannot any longer find a name to this local species; it will certainly be “wrong”. 

Anyway, every new species asks for a new name. One option is to auction it off, and to give the funds to some nonprofit organization. The winner of a recent auction was the online casino GoldenPalace.com, hence the titi was named P. aureipalatii.

From the two lowland and thus window screen ACCA stations, Villa Carmen is a clear winner though. The number of bird species you could hear in any given time was impressive. In addition, there was no man-made noise, whereas Los Amigos is suffering a bit from gold mining clatter and bang down by the river. 

During the first night in Villa Carmen, we were happy to hear even the spectacular Great Potoo. If you feel inclined, check it’s Wikipedia page – and the birdsong file. It is recorded and uploaded by me! For much better quality, go to xeno-canto.org

DSC08220

This colourful, moth-like, clear-winged butterfly didn’t want to leave the sweet scent and salt of the boots.

23.7

Real estate news. 

One hour drive down on the Manu Road from the Estación Biológica Wayqecha towards Pillcopata, on the pleasant altitude of ~1000 m, is what remains of Manu Cloud Forest Lodge and Private Reserve. The gate by the road is locked so you cannot see inside the premises. What is visible though when you stand on the road, is one corner of the restaurant  building with a roof of corrugated iron. A picturesque place by a lively mountain stream. 
The size of the reserve is 1400 hectars, 14 km², which corresponds to the size of Los Angeles International Airport LAX. The owner, we were told, abandoned the place when he decided to start a new career in politics. The rumour has it that he keeps the price so high that potential buyers have lost interest. 

Blanco Blanquillo Private Reserve, the one with a Macaw clay lick, is on sale too. And it is not just the lick with the spacious hide. There is also a lodge, two lakes, and the 50 meter tall observation tower built in 1999. The price is not known but the estimate is 2-3 million USD. That’s roughly equivalent to, say, a new 200 m² apartment in the Telakkaranta/Nosturi block in Hietalahti, downtown Helsinki. However, the purchase price is just a start. Maintenance costs will be substantial.

24.7

Los Amigos is close to the size of Kulosaari, my home neighbourhood in the city of Helsinki. It is a small reserve but an important one, one of the last remaining pockets of wildlife around here really. The fact becomes clear when you have seen the monkeys. 

There are 11 species of New World monkeys recorded in Los Amigos, of which we saw 10. Except of Sakis they are relatively easy to spot. 
The most abundant around the lodge is Bolivian Red Howler #alouattasara, Toppin’s Titi #plecturocebustoppini and Bolivian Squirrel Monkey #saimiriboliviensis. 

Guiana Brown Capuchin #Sapajusapellaapella and Humboldt’s white-fronted capuchin #Cebusalbifrons often roam the trees, and Emperor Tamarin #saguinusimperator and Saddle-backed Tamarin #saguinusfuscicollis make breaf (and fast) visits in a mixed group. 
Peruvian Spider Monkey #ateleschamek stays in the tall forest. Black-headed Night Monkey #aotusnigriceps is hiding at daytime.
It took us several days and multiple trips to the trails to eventually find Gray’s Bald-faced (Ryland’s) Saki #sakipitheciairrorata What a personality!
The 11th species, Goeldi’s Monkey #Callimicogoeldii is rare and seldom seen. @jorge.mendozasilva who works at the station as a scientific advisor, has a recent photo in his feed, please have a look. Jorge was kind enough to assist us to find the Sakis. 

20220723_155950

My photos feature a Titi, and a Saki. The latter is a shot from the monitor of my husband’s video camera.

Malachite

Malachite #Siproetastelenes is named after the mineral malachite. Black and brilliant green on the upperside, light brown and olive green on the underside. “Adults feed on flower nectar, rotting fruit, dead animals, and bat dung.” Charming.

26.7

Infinity pool

This week, Peru celebrates Fiestas Patrias de Perú, or Peruvian National Holidays. 28th is the Independence Day, and July 29 is held in honor of the Armed Forces and the National Police. A big annual two-day fiesta, comparable only to Christmas.

In the Amazon area, even some gold miners had put up the Peruvian red and white flag. We wondered why they do that, but Wikipedia explains: “During the whole month of July, homes, office buildings, public and private institutions, schools, and restaurants display the national flag. It is obligatory and it is rare to see any of these places without a flag.”

The name Miraflores might ring a bell if you are into Peruvian history (I’m not). In January 15, 1881, during the so-called War of the Pacific, the district was the scene of the Battle of Miraflores. Two thousand people died. A terrible figure.

The War of the Pacific is also known as Saltpeter War, which tells about the root cause. It was a war between Chile and a Bolivian–Peruvian alliance over Chilean claims on coastal Bolivian territory in the Atacama Desert. The war ended with a Chilean victory. It gained a significant amount of resource-rich territory from both Peru and Bolivia. Bolivia became landlocked. Not a minor issue. Today, Bolivia is the largest landlocked country in the Southern Hemisphere.

Miraflores of the present day is an upscale residential and hotel district south of downtown Lima. Large waves of the South Pacific Ocean collapse onto the shore in both directions as far as the eye can see. Surfing must be fantastic here.


Guyana 2012

Julkaistu alun perin Facebookissa.

7.2

Generaattori polkee ja posti kulkee! Tämän sammakon (tai sen serkun) kanssa samassa suihkussa. Rewa Eco-Lodge, Guyana, 60 km Annain kylästä Rupununi-jokea alavirtaan ja pätkä Rewa-jokea ylävirtaan.

8.2

Tavarat lähtövalmiina. On löytynyt opas, vene ja kapteeni. Vielä ei ole kokkia, apupoikaa eikä tarpeeksi bensaa. Bensan määrä paaluttaa matkan kokonaispituuden ja veneen kantajien lukumäärä sen, pystytäänkö ensimmäinen koskenpaikka ohittamaan. Lieviä vastoinkäymisiä, mutta mikäpä tässä, odotellaan. Päällä eilen pestyt vaatteet ja sade näyttäisi vetävän henkeä. Amazoninpapukaijapareja (Scarlet macaw) lentää rääkyen kohti duunia. Kohta leiriin saapuvat päiväksi sen vakiovierailijat: tyylikkään puna-musta-valkoiset caracara-haukat (Black caracara) ja ruskeapäiset Caica-papukaijat.

Joki ja vene.

13.2

Veneilijät teistä olisivat varmasti osanneet päätellä täyteen lastatusta alumiiniveneestä ja 15 hevosvoiman perämoottorista, että jos veneessä on neljä aikuista, venettä ei pysty kantamaan vesiputouksen ohi (tyhjänä) eikä 20 gallonan bensamäärä riitä kuin kävelyvauhtiin, kun matkaa on arviolta 300 kilometriä kanttiinsa.

14.2

Rock View Lodge, Annai. Parin yön hengähdys ennen seuraavaa intiaanikylää, Suramaa.

Surama on turismibisneksessä jo konkari, 15-v. Rewa aloitti vasta 5 vuotta sitten. Sitä ennen rewalaiset eivät harjoittaneet rahatalouttakaan. Kolme kuukautta sitten pihan perälle kannettiin satellittiantenni ja taivaat avautuivat.

Raha ja sen arvo kiinnosti monia Rewa Eco-Lodgessa. Veneretkellä boatman Joe katseli tarkkaan meidän kuvauskalustoa, kiikareita, taskulamppua jne ja kysyi aina lopuksi:”How much?” Pyysi myös nähdä euroja. Viidenkympin seteli muistutti kuulemma Brasilian rahaa.

20.2

Tunnin kävelymatkan päästä löytyi näitä nykyajan kotkotuksia. Huomaa mukavan varjoisa läppäripystis.

Surama Eco-Lodgeen on tulossa oma satelliittiyhteys, uuteen toimistomajaan. Rakennus on jo valmis, vain kytkennät puuttuvat. Sähköäkin on luvassa lisää. Nyt sitä saa vain klo 18-21 ruokalamajan yläkerroksesta. Otsalamput rules.

Hallitus on lahjoittanut aurinkokennoja ympäri maata “and Chinese batteries of which some work”, kuten Suraman pääopas Roy huomautti kuivasti. Arsenaalilla saa valoa kolmeen energiansäästölamppuun.

Siellä täällä matkan varrella, savannien laitamilla, yksinäisten palmunlehväkattoisten majojen pihalla sojottaa aurinkopaneeli kepin nokassa. Kepin juurella, paneelin heittämässä minimaalisessa varjossa makaa koira tai pari. Paljasjalkaisia pikkukersoja viipottaa pihalla. Majan nurkalla on moottoripyörä ja polkupyörä.

20.2

Kuva ei tee oikeutta näkymille. Vuoret ovat vajaan kilometrin korkuisia, sademetsän peitossa. Majojen ympärillä on savannia, jossa kasvaa ruohotuppaita ja parin metrin korkuisia, hiekkapaperilehtisiä puita. Leiskuvan oranssi savannihaukka päivystää klo 8-16.

Eilen aamulla klo 6, juuri kun aurinko oli noussut, isohko brasiliantapiiri käveli savannin reunaa vasemmalle, arviolta 400 metrin päässä. Illalla varttia vaille 6, hämärän rajamailla, se palasi takaisin.

Lodgen vieressä on kymmeniä keltapeffaisen kasikin (Yellow-rumped Cacique) roikkupesiä. Volyymia ja juttua piisaa. Koti-Suomen kottaraiset kalpenevat näiden matkijoiden rinnalla.

Majojen ja vuorten välissä on Burro Burro -joki. Yksi yö vietettiin leirissä sen rannalla. Yläjuoksulle meloen 1,5 tuntia, alavirtaan puolisen tuntia. Paikan tärppi: keltamusta myrkkynuolisammakko, jota paikalliset kutsuvat nimellä Bumblebee. Melko arkoja, mutta kun odotti huolellisesti ja hiljaa, ne tulivat esiin puun rungoille ja juurille, etsimään syötävää ja kurnuttamaan. Kurnutus on kuivaa, vaimeaa, rullaavaa moottorin säksätystä.

Burro Burrolla oli myös kapusiinilintuja (Capuchinbird), joilla on orastava kalju, komea oranssi höyhenpuku ja omaperäinen honottava, elektroninen ääni.

Trooppisten alueitten linnuista monet harrastavat nk. lek-meininkiä. Maassa, kannon nokassa tai tietyillä oksilla on jokin hot spot, jossa koiraat kukkoilevat ja naaraat ovat katsovinaan toisaalle. Kapusiinilintujen lek jäi hämäräksi, koska ne arastelivat kovasti. Ääntä kuultiin ja lintuja singahteli muutamia, mutta varsinainen action jäi näkemättä.

Etelä-Amerikan linnuista kuuluisimpia, ainakin tietyissä piireissä, on harpyija (Harpy Eagle). Väli-Amerikassa se on enää legenda. Täällä sitä vielä on. Seurasimme reilun parivuotisen naaraslinnun liikkeitä pesän lähellä. Pesä on Suramasta tunnin automatkan ja tunnin kävelyn päässä, keskellä kylän hakkuumetsää. Pesä on noin 20 metrin korkeudessa, mahtavassa ceiba-puussa (Silk Cotton Tree). Muutama isohko karahka ristissä. Harpyijateini ei muuta kotoa kovin nopeasti. Se ei osaa vielä saalistaa, ja viipyy äidin helmoissa ainakin puoli vielä vielä. Lintu ei ole jättimäinen siivekäs kuten korppikotkista monet, mutta kaikki sen osat ovat XLL-kokoa. Lettipäinen atleetti. Erityisesti jalat ja kynnet ovat todella massiiviset. Tässä iässä lintu on jo 3/4 aikuisen koosta.

Huomenna Atta Lodgeen, viimeiseen majapaikkaan ennen 10-11 tunnin automatkaa Georgetowniin pitkin maata halkovaa pölyistä highwayta. Jaguaari olisi kiva yllätys. Niitä tuntuvat näkevät täällä kaikki muut paitsi me. Erityisesti tanskalaisilla vaikuttaisi käyvän flaksi. Yksi nuori naaras on liikkunut tällä viikolla vartin ajomatkan päässä Suraman kylästä, highwaylle vievän pistotien varrella. Vei yhden kylän koirista. “We have a healthy jaguar population here”, sanoi Ron, Eco-Lodgen pääopas. Hän näkee ison kissan kerran kuussa, keskimäärin. Mutta ei luonto tee mitä käsketään: 6+3 tuntia tien varressa ei tuottanut tulosta. Lintuja kyllä.

Lounas odottaa. Sadekuuro ohitti sopivasti tätä näpytellessä.

22.2

Puun rungolla Plant Hopper, kaskaan sukua.

Atta Rainforest Lodgen opas Cassius on kotoisin Annaista, makushi-heimoa hänkin kuten kaikki tähänastiset intiaanit, joiden alueella on liikuttu ja majoituttu. Heimoja on kymmenkunta jäljellä. Väkimäärältään suurin ovat arawakit, n 15000, pienin etelässä asuvat wai-wait joita on vai-vaiset 200. Makusheja on n 8000.

Cassius muisteli viime vuotta. Kohokohta: 56 päivää sadekaudella viidakossa, kartoittamassa tämän valtion omistaman Iwokrama-luonnonpuiston puustoa. 200 metrin välein otettiin näyte ja merkittiin muistiin. Työtä tehtiin muutaman kymmenen hengen porukalla, mutta koska nuoremmat eivät uskaltaneet liikkua metsässä kuin polkuja pitkin, Cassius oli niitä harvoja jotka kulkivat etunenässä macheten kanssa. Purkkiruokaa oli mukana, mutta kantamukset todettiin pian liian painaviksi. Heittivät pois ja siirtyivät metsästykseen, vaikka se onkin alueella kielletty. Metsä tulvi, ja kaksi kuukautta kului jatkuvassa märkyydessä. Tulen teko ja vaatteiden kuivatus eivät olleet helppoja. “It was fun”, Cassius sanoi ja hymyili omintakeiseen tyyliinsä: puhuu vakavasti ja hiljaa kuin itsekseen, sitten pää kääntyy hitaasti kohti kuulijaa, silmät nauliutuvat – ja hymy välähtää niin että ristissä olevat kulmahampaat näkyvät.

Tämä osa Iwokramaa on korkeammalla eikä tulva ole koskaan yltänyt lodgelle asti, kuulemma. Sen sijaan puiston pääasema Essequibo-joen varrella on alamaata ja helposti veden alla.

Sade on iso musta hevonen. Suramassa, Burro Burro -joen leiripaikalla Rock Landingilla järjestetään guyanalaisen Bushmasters-järjestön selviytymisleirejä. Paikallista partiojuttua machomausteilla. Leiri on tukikohta josta lähdetään metsään. Tavoite on olla metsässä kuusi päivää omillaan, ilman lisähappea, napanuorana radiopuhelin. Viime vuonna (kuten tänäkin) kuiva kausi oli kovasti myöhässä. Bushmasterit lähtivät metsään – “to the bush” kuten täällä sanotaan – ja aluksi kaikki sujui selviytymisoppaan mukaan. Kolmannen päivän aamuna alkoi sataa. Eikä tauonnut. Burro Burron vedenpinta alkoi nousta. Illalla metsässä riippumatto piti sitoa normaalia ylemmäs. Aamun valjettua kuivaa maata ei näkynyt enää missään. Kantti petti, radiopuhelimella yhteys leiriin, joka sekin oli jo veden alla – sieltä soitto Suramaan, ja koko Bushmasters-väki evakuoitiin. “It was a historic event”, naureskeli Roy Surama Eco-Lodgesta ja osoitti nescafe-kupillisella Rock Landingin majojen rapaista ulkoseinää. Kuivunutta ruskeaa töhnää oli puolen metrin korkeudelle asti. Burro Burro suhisi vaimeasti taustalla, kymmenisen metriä alempana.

Atta Rainforest Lodgen majat ovat viime vuodelta. Ulkokylppärin kalusteet ovat paljon paremmassa kunnossa kuin kotona. 54 Mbit/sek internettiä tarjolla. Baari. Kylmää paikallista Banks-olutta ja erinomaista guyanalaista El Dorado -rommia.

Lauantaihin asti vain me yövymme täällä plus kokki, apulainen ja opas. Apulainen on nuori makushi-tyttö Annaista. Ollut täällä neljä kuukautta. Opettelee lukemaan luontoa Cassiuksen johdolla ja opastaa päivävieraita, jotka tulevat katsomaan puolen kilometrin päässä olevaa nähtävyyttä, latvuston tasalle viritettyä riippusiltaa (Canopy Walkway).

Lodgen tähtiä ovat metrin korkuiset metsäkanat (Black Curassow). Kaksi nuorta yksilöä käppäilee silloin tällöin aukion laitamia ja mylvii. Ääni on tuttu jo vuosien takaa Costa Ricasta: palleaa tärisyttävä matala “uuh-uuh”, joka kantaa metsässä pitkälle. Enemmän lihastuntemusta kuin ääntä. Tämä on jo toinen sukupolvi, joka on tottunut ihmisiin. “Joskus ne kyllästyvät valokuvaamiseen ja ovat poissa pari päivää”, sanoi Cassius.

Curryn tuoksua. Kokki on aloittanut lounaan valmistamisen, onhan siihen enää kaksi tuntia aikaa! Guyanalainen cuisine on monipuolinen. Sekoitus Intiaa, Karibiaa… Tiesitkö muuten, että suurin Intian ulkopuolella oleva intialaisten keskittymä on Guyanassa? Siihen on ei-niin-ylevät historialliset syyt. Siirtomaaherra Englanti rahtasi tänne 1800-luvun lopulla halpaa työvoimaa alueiltaan, sokeriplantaaseille.

25.2

Liekö Atta saanut nimensä Atta-suvun muurahaisista, ei tietoa. Murkkuja ei täällä ole mitenkään erityisen paljon, mielestäni, mutta seurattavaa riittää.

Kahta vaeltajamuurahaisten (Army ant) kolonnaa ja niitä seuraavia erilaisia anttilintuja (omakeksimä, engl. antbird) on päästy katsomaan läheltä. Aina Tapaus. Army antit liikkuvat isona elävänä mattona paikasta toiseen, ja kai ne joskus liikkuvat vahingossa toisesta paikkaankin, eh-heh.

En tiedä muurahaisista juuri mitään. Yhden ja saman kuningattaren jälkeläisiä kaikki, siinä tiivistetysti yleistietous. Mutta ainakaan nämä army antit eivät ole kekomuurahaisia vaan nomadeja. Kolonnan tulo on hieno mediatapahtuma. Metsä sähköistyy. Ensin alkaa kuulua matalalta, metristä-parista, rullaavaa hyrinää, kiljahduksia ja naksutusta. Anttilinnut tulevat! Eivätkä ne ole mitä tahansa ruskeita pikkulintuja. Niissä on metsänpohjan hämärässä selvästi erottuvia yksityiskohtia ja paljon muunnelmia teemasta. Joillakin hätkähdyttävän sininen silmänympärys, toisilla suorana sojottava valkoinen töyhtö nokan tyvessä tai täyskirjava etumus. Anttilintujen mukana on usein puukiipijöitä.

Lintujen kiihtyneisiin ääniin alkaa sekoittua suhinaa. Lähestyykö sade? Ei nyt. Tällä kertaa se on liikennettä.

Linnut seuraavat armyjä hyvästä syystä. Kolonnan tieltä hyppii, lentää, juoksee ja loikkii pakoon kaikki mikä ehtii tai osaa. Hämähäkkejä, kovakuoriaisia, päivätorkulla olleita yöperhosia, pieniä sammakoita. Muurahaiset syövät hitaat ja linnut napsivat pakenijat.

Army anteista liikkuu kaikenlaisia juttuja, syövät tieltään kokonaisia lehmiä ynnä muuta yhtä groteskia. Tarinoihin pitää suhtautua varauksella, hypetys keksittiin jo ennen internettiä. Kymmenen neliön kolonna on toki vaikuttava näky, ja sitä väistää jokainen jolla on järki päässä.

Riippusillan platformien kaiteilla liikkuu suomalaisen hevosmuurahaisen kokoisia bullet antteja Niiden pureman avulla voi testata omaa kipukynnystään. En ole koskaan testannut kun en harrasta madventuresia. Tropiikin sääntöjä nro 1: jos seisot metsäpolulla pidempään tsiikailemassa pään päällä melskaavia apinoita tai muuten vain yrität näyttää fiksulta, niin muista silti aika ajoin skannata maaperä ympäriltäsi bullettien varalta.

Kaikki te tiedätte lehdenleikkaajamuurahaiset. Sateella niitä ei näy. Jäljellä on vain polulla hiljalleen vettyvä, horisonttiin katoava lehtileikkeiden jono.

Karanambu Ranchin tuore, vasta vuosi sitten tänne New Yorkista muuttanut manageri Salvador oli raivoissaan. “Those bastards!” hän jyrisi ja huitoi tupakallaan. Majojen ympärille istutetut hibiskukset ja muut koristekasvit oli putsattu lehdistä. Niinpä Salvador on päättänyt hävittää lehdenleikkaajamuurahaiset. Siinä hänellä onkin tekemistä. Voittaja ei ole suinkaan varma. Metsässä näkee lehdenleikkaajien pesäalueita, lentopallokentän kokoisia punertavia kumparekaupunkeja. Ihminen meni tyhmyyksissään puuttumaan luonnon kiertokulkuun tälläkin kohtaa ja pisti lihoiksi suuren osan jättiläisvyötiäisistä. Giant armadillot olivat tehokkaita lehdenleikkaajien kannan säätelijöitä. Söivät ja tasasivat kokonaisia yhdyskuntia pesineen. Yön jättiläisiä on onneksi vielä jonkin verran jäljellä. Vahvojen kynsien jäljiltä on kuoppia siellä täällä metsässä ja jokien varsilla, erityisesti etelämpänä Rewan alueella.

Tulimuurahaisia (Fire ant) ei ole näkynyt. Sanottakoon: onneksi. Niiden olemassaoloa ei aina muista. Pieniä ovat. Seisahdut majan nurkalle auringon läikkään (ei tosin tällä matkalla) kiikaroimaan lintujen sekaparvea, sandaaleissa – ja samassa reaktiivinen systeemisi käynnistyy pärähtäen. Rajapinta sinun ja fireanttien välillä on tulinen. Polte ei ole infernaalinen mutta ei sitä silti kestä sekuntiakaan.

BTW, suurin eliömassa maapallolla muodostuu muurahaisista.

Tätä menoa Atta alkaa olla vetisimpiä paikkoja joissa on koskaan yövytty neotropiikissa kaudella, jonka sanotaan olevan kuiva. Selvää sadekautta tämä tietysti on. Tuuheaa häntää joka tapauksessa. Jo neljättä päivää pitkiä, rankkoja vesikuuroja. Öin päivin. Aurinkoakin, mutta vain muutamia hätäisiä tunteja. Juuri sen verran että ehtii virittää riippumaton taivasalle ja kiehnätä siinä etsien parasta asentoa, jossa voisi sekä torkkua että tarkkailla ympäristöä.

Ollaan 300 metriä merenpinnan yläpuolella. Jos Iwokraman alempana olevat paikat alkavat tulvia, sieltä alkaa siirtyä eläimiä ylemmäs. Kuuluisin on sininen nuolimyrkkysammakko, jota on enemmän Surinamin puolella, mutta ei tavaton täälläkään. Tarvitaan kuulemma vain kolme päivää jatkuvaa sadetta, niin polun vartta voi alkaa katsella sillä silmällä, näkyisikö sinistä.

Tilastollisesti ja perstuntumaltakin märin majapaikka on ollut Rara Avis Costa Rican Karibian puoleisella vuoristoalueella, vajaassa kilometrissä. Sademäärä 5 metriä vuodessa. Buzzwordia käyttääkseni “eeppinen” käynti monella tapaa, mutta siitä joskus toiste (ehkä). Rarasta jäi päällimmäisenä mieleen vetisyyden lisäksi savi. Savikerros oli paikoitellen ainakin metrin paksuista, silkinhohtoisen märkää ja tuliperäisen maan ansiosta punertavaa tai okraan, oranssiin ja keltaiseen vivahtavaa. Savea oli pakko aina välillä käydä hivelemässä ja läpsyttelemässä tien poskessa, niin vastustamatonta se oli.

26.2

Karanambu Ranch aloitti karjatilana. 80-luvun alussa siirryttiin maatilamatkailuun. Kuuluisaksi Karanambu tuli kesyistä jättiläissaukoista (niitä ei enää ole) ja savannilla elävistä jättiläismuurahaiskarhuista.

Tilaan kuuluva savannialue on laaja ja aukee. Nautoja on nyt satakunta. Isohkolta tuntuva määrä, mutta vain murto-osa entisestä. “The whole savannah was full of them”, muistelee Jerry, tilan Associate Manager, ja piirtää kädellään kaukaisuuteen täyden ympyrän. Seisomme Karanambua ja muita lähipaikkoja palvelevan lentokentän laidalla, rommipunssilasit kädessä. Tänne on ajettu varta vasten katsomaan auringonlaskua. Mitään esteitä ei ole. Horisontista horisonttiin pelkkää vaakatasoa. Lentokenttä on täsmällinen termi tässä yhteydessä: kenttä on, ei muuta. Tiukaksi painunutta hiekkamaata pienlentokoneiden laskeutua ja nousta.

Pohjoisen Rupununi-alueen historiassa on mustelma, joka ei ole täysin parantunut vieläkään. Se tunnetaan nimellä Rupununi Uprising. Alueen englantilaistaustaiset karjatilalliset aloittivat 60-luvulla aseellisen kapinan keskushallintoa vastaan. Piirittivät lähimmän poliisiaseman ja esittivät kovaäänisiä vaatimuksia. Kuolleitakin tuli. Syistä on paha sanoa, mutta jonkinlaisesta turhautumisesta oli kai kyse. Kapina kuivahti. Georgetownin rangaistus oli symbolinen mutta tuntuva: tilallisten karjat teurastettiin. Niin loppui suur-Karanambukin.

Karanambun keittiö- ja ravintolarakennuksen seinässä, pitkän puupöydän takana, roikkuu joukko puisia, varrellisia, tylppäpäisiä esineitä. Arvelin niitä maatalostyökaluiksi. Jerry korjasi:”They are weapons.” Kolautus-, mäjäytys- ja kallonhalkaisutyökaluja sievänä etnografisena kokoelmana. Muistuttamassa siitä, että menneisyyttä ei ole unohdettu eikä lyöty kättä päälle asianosaisten kanssa.

Tietyssä vaiheessa Karanambun jättiläismuurahaiskarhubalanssi keikahti. Turisteja alkoi virrata niin taajaan ja heillä oli niin kiire, että jättiläisiä alettiin etsiä savannilta maastoautolla. Eläimet häiriintyivät, ja piiloutuivat kun kuulivat peltilehmän ulvahduksen. Nyt on tultu siihen pisteeseen, että tarina alkaa kääntyä rumaksi.

Jos jättiläismuurahaiskarhua ei löydetä ensimmäisellä yrityksellä, selitetään että on “liian sateista” tai “liian myöhäistä/aikaista”. Mikäli turistilla on aikaa ja halua toiseen etsintään kuten meillä – viivyimme majapaikassa viikon siinä missä vakioaika on kaksi yötä – yritetään uudestaan. Jos ja kun sekään ei onnistu, ajetaan Karanambun nk outpostille, savannin toisella laidalla könöttävän talon pihaan. Täällä asuvat tilan kaksi jäljellä olevaa cowboyta perheineen, hevosineen, koirineen ja kanoineen.

Kuljettaja ja kuistilla ratsastuskamppeita huoltava cowboy lyövät kättä ja alkavat käydä keskustelua kreolin ja makushin sekoituksella. Radiopuhelin otetaan esiin, annetaan cowboylle. Jotain sovitaan. Kuljettajan englanti on sen verran vaatimatonta ja lyhyttä, että emme ymmärrä mitä hän meille selittää järjestelyistä. Levittelee käsiään. Nähtävästi kyse on eläimen paikantamisesta. Kun se on löydetty, cowboy pirauttaa lodgelle radiopuhelimella ja me tulemme paikalle.

Seuraava aamu. Kännykkä herättää 5:30. Hyttysverkon alta pois ja pikainen pukeutuminen, sillä hämärän rengit iskevät nopeasti.

Keskellä Karanambun pihaa kasvaa yhtä leveä kuin korkeakin tamariinipuu. Puun alla seisoo eläköitymistä odottava puutarhakalustesetti. Pöydälle tuodaan joka aamu puoli kuudelta termarillinen brasilialaista kahvia, ja viereen sytytetään kynttilä. Varttia vaille kuusi on vielä sen verran hämärää, että kynttilää ei viitsi puhaltaa sammuksiin. Kahvia kuppiin ja katselemaan taivaalle, miltä päivän sää näyttää. Kello on kuusi, kun Little Chacalacha -kanalinnut kajauttavat Rupununi-joen suunnalta reippaan, monikurkkuisen aamulallatuksensa. Viittä yli. Päivä on alkanut. Pihan perällä yskähtää käyntiin 60-luvun nuori, Land Rover -pickup. Kuljettaja sitoo narulla ohjaamon oven kiinni ja kurvaa puun viereen. “Ready?”. “Yeah.”

Kiipeämme lavalle ja lankulle istumaan. Manuel ja Jeremiah, yksi Karanambun nuorista allround-kavereista, jäävät roikkumaan lavan takareunalle.

Edellisinä aamuina muurahaiskarhuja on tarkkailtu innokkaan oloisesti neljän hengen voimin heti kun on päästy savannille. Pojat ovat seisseet lavalla ja kiikaroineet. Tänä aamuna on toisin. Kundit rupattelevat keskenään, istuskelevat. Vaikuttaa siltä, että kaikki on jo järjestetty. Niin kuin onkin. Ajetaan suoraan ilman kurvailuja outpostin lähelle. Jo etäältä näkee, että siellä seisoo kaksi ratsukkoa. Ajetaan viereen. Kuljettaja sammuttaa moottorin, ei sano mitään. Katsomme toisiimme ja ihmettelemme, mitä nyt. “Do we step down here?”. “Yeah.”

Sadan metrin päässä, toisen ratsun takana niin ettei sitä heti äkännyt, liikkuu tumma eläin. Koiraa isompi.

Muurahaiskarhu on pois tolaltaan, yrittää päästä karkuun. Juoksee yllättävän ketterästi ja lujaa. Täyttä laukkaa eteenpäin, keinahdellen eteen ja taakse. Jokainen pakoyritys päättyy siihen, että ratsastajat karauttavat sen kiinni ja johdattavat takaisin kohti autoa ja meitä. Silkkaa karjanajoa.

Typertyneinä kuvaamme eläintä pari minuuttia ja pyydämme sitten, että sen annetaan mennä. Hetkessä musta selkä on kadonnut pusikon sekaan.

Luontoturisti kuten kuka tahansa ulkomaan elävä joutuu kamppailemaan omantuntonsa kanssa. Hiilijalanjälki, tippauskulttuuri, köyhyys, eriarvoisuus – lista on pitkä ja pitenee koko ajan. Sille kuuluu myös eläinten kohtelu. Se raastaa, jos eläimiä pidetään pelkkinä rahasampoina, viihdykkeinä tai objekteina.

Guyanasta on opettajien aivovuotoa Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, kertoi Atta Rainforest Lodgen Cassius. Maassa ei riitä töitä nyt kun hallitus on taas luopunut peruskoulutuksen järjestämisestä. Sama on siis tapahtunut ennenkin. Ikävä juttu, sillä harvat rikkaat laittavat lapsensa yksityiseen kouluun. Köyhille eli lähes jokaiselle jäävät vain pappien vetämät opinahjot, jossa luonnontieteellinen opetus on mitä on.

Taikausko tappaa. Karanambussa opaskeikkoja tekevä Manuel kertoi, että hänen kotikylänsä savannilla, lähellä Yupukarria, eli vielä joitakin vuosia sitten seitsemän jättiläismuurahaiskarhua. Kylässä alkoi kiertää huhu, että ne tuovat huonoa onnea. Niinpä vanhemmat pistivät lapset asialle. Lapset tottelivat kiltisti ja ehtivät tappaa muurahaiskarhuista kuusi, ennen kuin Manuel ja muut luontoturismista leipänsä ansaitsevat tajusivat mitä oli tapahtunut. “We went to the village council and told them that anteaters do no harm”.

Yhden muurahaiskarhun henki säästyi, ja tämä yksilö meidän oli ilo nähdä. Se tapahtui ikävän karjanajovälikohtauksen jälkeisenä aamuna, Manuelin henkilökohtaisen aloitteellisuuden ja aktiivisuuden ansiosta. Hän varasi tilan paremman jeepin, sopi kuljetuksesta ja neuvotteli managerin kanssa. Matkaan lähdettiin neljän jälkeen aamulla. Ennen kuin eläin spotattiin savannilta kello 7 jälkeen, Manuel ehti jo luvata että jos karhua ei näy, voimme mennä yöpymään hänen kotiinsa – hän näkee sen ikkunastaan joka aamu.

Onnekas mutta epäilemättä perin yksinäinen muurahaiskarhu käveli rauhallisesti pitkin savannia, ehkä etsien ruokaa tai lepopaikkaa tai molempia. Tuulen yläpuolella seisten pystyimme seuraamaan eläintä ja sen puuhia puolisen tuntia. Välillä karhu ohitti itse meidät kymmenisen metrin päästä. Nosteli kuonoa ja haisteli. Oliko lähettyvillä jokin uusi odööri? Lopulta se otti etäisyyttä ja katosi suonotkelmaan, jossa kasvoi korkeaa ruohoa ja palmuja.

Jättiläismuurahaiskarhu on fysiikaltaan ja kävelytekniikaltaan vertaansa vailla. Pitkänhuiskea häntä ja pitkä, notkea kärsännäköinen kuono. Kapea, korkea ruumis. Pienet likinäköiset silmät. Voimakkaat eturaajat, joissa kämmen on kaartunut sisäänpäin. Kaikki palvelee kaivamista. Kävely hoituu rystysillä. Toisin kuin nimi väittää, ruokavalio koostuu termiiteistä.

27.2

Cassiuksen on vaikea peitellä tuohtumustaan. “When I came here, the company promised to give us a car. Nothing has happened”.

Lähes viivasuora highway rannikon Georgetownista Brasilian rajalla sijaitsevaan Lethemiin on kohtuullisessa kunnossa. Ainakin ajettavassa. Tie avattiin 1992. Suunnitelmat olivat isoja niin kuin tällaiset suunnitelmat aina; piti tuli moottoritie, saatiin tavallinen soratie. Matkalla ei ole suuria korkeuseroja, joten maanvyörymistä ei ole pelkoa. Sadekaudella tie kuuleman mukaan tulvii paikka paikoin, mutta arvaamattomampia ovat sillat.

Tie siis on, mutta miten päästä tien päälle?

Georgetownista lähtee puoliltaöin minibussikaravaani kohti Brasiliaa. Toyota-pakuja täynnä minibudjetilla matkaavia turisteja ja paikallisia, joilla raha on aina tiukalla. Tavaratelineelle on köytetty rivi bensakanistereita, polkupyörä, erinäisiä kapsäkkejä pressun alla. Aamukuudelta saavutetaan Iwokraman puiston portti. Ajoitus on tärkeä, sillä puiston läpi ei pääse kuin päiväsaikaan. Yöllä portit ovat säpissä. Illansuussa ehditään Lethemiin.

Atta on vain kahden tunnin ajomatkan päässä Annain kylästä, Brasilian suuntaan. Sieltä saa tuoreita kasviksia, lihaa, generaattoriin ja vesipumppuun polttoainetta ja kaasua keittiöön. Matka ei ole pitkä, mutta Attassa ei ole mitään millä kulkea eikä varsinkaan mitään, millä saada tavarat kulkemaan. Oletin, että ruokahuolto toimisi Iwokraman pääaseman, River Lodgen, kautta. “No, we get everything from Rock View in Annai or from Georgetown”, Cassius sanoo, “but transportation is a big problem. There are truck drivers that don’t want to stop by our junction but continue straight to Rock View and leave the stuff there. And then there are these security issues”.

Cassius on vastuussa Attan asiakkaista. Näin julistaa Iwokramaa pyörittävän valtiollisen firman paragraafi. Kun astuu aukiolta metsän puolelle, voimaan astuvat luonnonlait. Vastuu riisuu bootsinsa ja ottaa nokkaunet riippumatossa. Riittää, että 30-metrinen Suya-puu pudottaa yhden parikiloisista hedelmistään juuri kun Mary Andersson kulkee puun alta. Puita kasvaa riippusillalle johtavan polun varressa, niin kuin missä tahansa muuallakin metsässä. Mitä tekee Cassius? Juoksee alas lodgelle, käynnistää generaattorin, rukoilee että läppäri toimii ja satelliitti löytyy, kirjoittaa häthätää sähköpostin “Send an ambulance immediately!”, lähettää sen (minne, ei aavistusta), ja jää odottamaan.

Karanambun johtaja Salvador sanoi sen suoraan:”This is not a place to get sick in.”Ja heillä on siellä sentään useampi auto ja oma lentokenttä!

Vielä viime vuonna highwayta liikennöi säännöllisesti bussilinja. Sen kun vain seisoi Attan pistotien risteyksessä, nousi aamulla kyytiin, asioi Annaissa ja palasi illalla takaisin. Bussiyhtiö oli kuitenkin sitä mieltä (virallisesti) että tie oli syvältä, ja lopetti.

Rock View Annain kylässä on Tuurin kyläkaupan märkä uni. Logistiikkakeskus, jossa on lentokenttä, kasvitarha, hevostalli, posti, kauppa, puutarha ja majatalo, lodge. Kesy tapiirikin käyskenteli puutarhassa vielä viime vuonna. Niin ja se kivi. Pikimusta lohkare jonka päälle on pultattu penkki. Kiveltä näkyy missä ollaan: vihreässä, aidatussa keitaassa keskellä kuivaa savannia. Kaukana siintävät vuoret ja Brasilia.

Rock View -minivaltion perustaja, päämies, kyläpäällikkö, patruuna ja toimitusjohtaja on englantilaissyntyinen Colin Edwards. Hän on täällä instituutio. “You know what, I am just a farmer”. Colin brittiaksentti on yhä virheetön. Hän tarttuu vierailijaa olkapäästä, katsoo tiukasti silmiin 30 sentin etäisyydeltä ja purskahtaa raikuvaan nauruun niin että poninhäntä heilahtaa. Savannin laidalla heinätupsuja mutustelevat aasit hätkähtävät ja kiljahtavat takaisin.

Lodgessa ovat vierailleet kaikki vähänkin merkittävät henkilöt kuten prinssi Charles, Guyanan vastikään väistynyt presidentti ja reggaetähti Eddy Grant. “He was nice. We went fishing”, sanoo Vitor, Colinin toiseksi nuorin poika, kolmannesta avioliitosta. Ensimmäinen vaimo kuoli malariaan, toinen avioliitto päättyi eroon. Vitorin äiti on makushi, syntynyt Suramassa, Annain naapurikylässä. Vitor on juuri saanut oppivelvollisuutensa suoritettua, aikoo jäädä Rock View Lodgeen. “Dad is becoming old”, Vitor sanoo.

Rock View viettää ensi kuussa 20-vuotisjuhliaan avoimin ovin. Colinista on tullut hallituksen palkitsema mesenaatti, palveluntarjoaja, amerintiaanien ekomatkailun konsultti, arvostettu seuramies ja arkkitehti. Hän on suunnitellut sekä oman lodgensa että Atta Rainforest Lodgen (tästä on iso plakaatti päärakennuksen ulkoseinässä).

Rock View Lodgen iltaohjelmaan kuuluu klo 19 alkava rommiaperiitivituokio. “Single or double?” Isäntä viihdyttää vieraitaan, tarjoilee paahdettuja cashew-pähkinöitä ja esittelee taidekokoelmaansa. Sitten syödään illallinen. Colin istuu aina vieraittensa kanssa. Politikoi, tekee bisnestä, verkostoituu.

Mekin yövyimme lodgessa mennen tullen Rewasta. Oli pakko. Siirtymiset ovat pitkiä eikä pimeällä liikuta, ei varsinkaan joella.

3.3

Tie ei ollut huonoin mitä on nähty, mutta huonokuntoisista pisin. 250 mailia, ajoaika reilut yhdeksän tuntia. Ennen Lindenin kaupunkia keskinopeus oli 30 km/h. Lindenin jälkeen tie muuttui päällystetyksi ja vauhti parani. Normikeli oli tien leveydeltä veden täyttämiä monttuja tai raakaa kuraa. Varmasti ajettiin kymmeniä kilometrejä ylimääräistä. Jatkuvaa väistöliikettä ja ajouran etsintää. Positiivista oli se, että liikennettä ei ollut juuri lainkaan ennen kuin vasta Lindeniä lähestyttäessä. Olisikohan vastaan tullut 20 autoa koko matkalla.

Tie kuuluu Guyanan valtiolle, mutta sen ylläpito on ulkoistettu. “The company doesn’t care”, sanoi Georgetownissa asuva kuljettaja Andre. “Look. Everything is done wrongly.” Andren ammatti on mekaanikko, mutta turistikaudella hän tekee ajokeikkoja.

Iwokrama päättyy Essequipo-jokeen ja lossiin, joka palvelee kerran tunnissa ja vain toispuolisesti. Auto pitää peruuttaa lossille, ja puolimatkassa koko systeemi kääntyy ympäri.

Joen toisella puolella kaikki muuttuu radikaalisti. Sademetsä jää taakse. Perusmaisemaan ilmestyy yllättäen valkoista hiekkaa, paikoitellen dyyneiksi asi. Kuvittelin, että kaikki maa-aines on punertavaa kuten tiekin. Andre selitti, että tien sora on tuotu muualta. Kestää säätä paremmin.

Tästä eteenpäin on vain ihmisen jälkiä ja niitä on lapsellisen helppo seurata: hakkuualueita, kultakaivoksia, hylättyjä leiriytymispaikkoja ja koneita, sahoja, jättimäisiä puunrunkoja varastoituna ja merkattuina. Tien kylkeen on kasvanut taajamia, joissa on palveluja kaivosten ja sahojen mustille työntekijöille. Levottoman oloisia mestoja, joissa näkyi älykkäitä kapusiiniapinoita kiinnitettynä tolppaan ja häkeissä suurimpia papukaijoista, aroja. Tervetuloa Eldoradoon!

Werner Herzog on liikkunut näillä main vaikkei ihan täsmälleen täällä. Dokumenttielokuva The Diamond Land on kuvattu Guyanan ykkösturistikohteessa, maailman korkeimmalla vesiputouksella Kaieteur Fallsilla. Se on täältä pohjoiseen, linnuntietä ei kovinkaan kaukana. Fiktiiviset Aguirre ja Fitzcarraldo taas on filmattu Perun ja Brasilian Amazonilla. Herzogit täytyykin katsoa uudestaan. Aikanaan ne vaikuttivat ylidramaattisilta, tuskin enää. Hullun ahne kiilto silmissä täällä liikkuu moni.

Lindenin laitamilla, suunnilleen sillä kohtaa, missä tie vaihtuu sorasta päällystetyksi, on paikallinen kaatopaikka. Sinne on tultu autolla ja dumpattu kamat maastoon. Kaikkialla on muovia, tietysti. Painajaismaisen iso bauksiittitehdas sylkee taivaalle savua, joka ei näytä terveelliseltä. “The market price has come down, and the government tries to keep up the plant. I guess they hope to get some Chinese money in here”, kertoo Andre. “The smoke? Well yes, people are always complaining”.

Jaguaaria ei tavattu, mutta nähtiinpä tien varressa joukko kultatassutamariineja ja punaperäisen agoutin pesue, emo ja kolme siilinkokoista penskaa.

Georgetownissa satoi kaatamalla koko illan, yön ja aamun. Aivan niin kuin satoi kuukausi sitten, silloin kun sieltä lähdettiin sisämaahan.

Uganda ja Ruanda 2014

Julkaistu alun perin Facebookissa.

19.1

Munantuottaja tiluksillaan. Le Petite Village’n continental breakfast sisälsi ällistyttävän monia leipälajeja, pihan toisella laidalla pöhisevän Le Patisserie’n valmistamia. Taustalla Kampalan keskustan smog. Tänään viiden tunnin ajomatka suoraan länteen, Kibaleen. Churchill Safaris & Travelin kuljettaja, Brighton, odottaa jo.

31.1

Ishasha Wilderness Camp, Queen Elisabeth National Park, Uganda. Here, Congo is just few kilometers away.

At noonish, a family of elephants comes to the river to drink and splash water just for the fun of it. Their favourite spot can be seen from the camp restaurant area.

There is also a lone bull that visits the camp site from time to time. “He is friendly”, says the escort who follows us to our tent after dinner around 9 PM. ‘Escort’ in this case doesn’t mean a rifle like in some places, just a torch.

Internet is a scarce commodity in wild Uganda, as is electricity.

1.2

Pienestä nonchaleerauksestani huolimatta Ishasha osoittautui mainioksi luontopaikaksi. Ja siis nimenomaan telttaleiri.

Joka päivä norsuperhe käy joella ja yksinäinen uros meluaa metsässä armeijan majojen takana – “All Ugandan lodges have some local army people for the safety”, selitti Brighton.

Mustavalkoisia, liehuvaturkkisia Pied Colobus -suvun apinoita (paholaisgueretsa lienee ainoa suomenkielinen nimivastine) ruokailee ja yöpyy puissa. Niiden äänekäs kurkkusointinen älämölöinti (tuntemattomasta syystä) on hienoa kuultavaa yön tunteina.

Borneossa sarvinokat ovat aina läsnä, mutta täälläkin on muutamia varsin vaikuttavia yksilöitä, vaikkakin hiljaisempia. Ylilennossa Black-and-white-casqued Hornbillin siivistä kuuluu vahva matala WOOSH WOOSH. Muita wau-lajeja: kirkuva, valkopäinen African Fish Eagle; söpö African White-backed Vulture; lukuisat eri mehiläissyöjälajit; lähes metrinen, punk-hiuksinen Great Blue Turaco joka näyttää hassulta kun se seisoo puun latvassa; totaalisen ällistyttävästi vihreää ja keltaista auringonpaisteessa toistava African Emerald Cuckoo; monet eri Sunbird-lajit joita tuli ihasteltua jo E-Afrikassa, pieniä koukkunokkaisia, mettä juovia jalokiviä; ja ehkä wauin kaikista tähän asti: variksen kokoinen Splendid Starling josta jo nimikin sanoo että awesome on, niin ääneltään kuin ulkonäöltään. Superlatiivisakkia kaikki.

Ehkä kaikkein kaunein näkemäni matelija on täällä yleinen: Blue-Headed Agama.

Hyönteisosasto on suht vaatimaton. Perhosia on kyllä paljon keskipäivän kuumuudessa, mutta lajikirjo ei ole kovin suuri, mikä voi olla kiinni vuodenajastakin. Tämä on kuukausista kuumin. Amerikoissa perhosten määrä kasvaa mitä ylemmäs nousee, saas nähdä miten asiat ovat täällä. Pari jalopuista sarvijäärää. Runsaslukuisimpia ovat iltaisin jostakin ilmestyvät, parin tuuman pituiset sirkat, cricketit. Ensimmäisenä iltana niitä kannettiin teltasta ulos puolisen tusinaa kunnes tajuttiin että tätä krikettipeliä ei oysty voittamaan. Ne tai niiden sukulaiset kömpivät saman tien takaisin. ‘Teltta’ ei ole varsinaisesti teltta vaan maahan paalutettu platformi jonka päälle on viritetty tuplakerros telttakangasta. Rakoja ja reikiä on yllin kyllin.

Jottei kaikki olisi pelkkää auvoa, nyrjäytin nilkkani koko matkan ensimmäisen aamukävelyretken alussa.

Aina, aina pitää katsoa mihin astuu tai laskeutuu! Aina. Mutta ei, en katsonut kun hypähdin jeepistä ulos aamun hämärässä. Edessä oli koko päivän simpanssiretki Kibalen puistossa. Bootsit jalassa tietysti, mutta pudotus olikin yllättävän iso ja alla ei tietenkään ollut tasamaata vaan jonkinlaiset portaat. Osuin täsmälleen portaan reunaan. Kirosin, mutta purin hammasta. Muutamaan tuntiin en juuri tuntenut mitään, kun käveltiin lähes koko ajan. Mutta puoliltapäivin, lounastauon aikaan ja varsinkin sen jälkeen, alkoi mennä hankalaksi. Silti kestin puoli kolmeen asti, lähes 9 tuntia. En tiedä olenko ylpeä itsestäni ja onko sillä mitään väliä, mutta ainakaan en missannut simpansseja joten so far so good. Nyt, lähes pari viikkoa tapahtuneesta, nilkka on suht koht ok mutta ei suinkaan terve. Odotan ihmeparantumista ensi yönä koska aamulla odottaa ehkä työläin kävely: gorillojen luo kävely vuoristoisessa, sumuisessa (tai sateisessa), nokkosia kasvavassa metsässä. Aikaa kävelyyn kuluu mitä tahansa väliltä 15 minuuttia – 6 tuntia, riippuen siitä mihin gorillaryhmään meidät on arvottu; niiden paikat tiedetään melko tarkkaan. Gorillojen luona ollaan tunti, ja sitten samat 15min-6 tuntia takaisin.

5.2.

Engagi Lodge, Bwindi Impenetrable Forest.

Rujo tie vajaasta kilometristä ylös 1500 metriin. Monin paikoin pelkkä raaka tienpohja. Isoja, karkeita kiviä. Yllättäviä kuoppia, joiden kohdalla autossa kaikki hypähtää ylös penkiltä ja rämähtää takaisin alas. Pölyä. Brighton etsii parasta ajoreittiä molemmilta puolilta tietä, siksakkia. Kun vastaan tulee auto joka tekee samaa, vaihto vasemmalle puolelle tietä tehdään vasta aivan viime hetkessä. Jos vastaan tulee vähintään kuorma-auton kokoinen ajoneuvo, sillä on isomman oikeudella lupa ajaa vaikka keskellä tietä; pienemmän on väistettävä puolittain penkan puolelle.

Henkilöautoja on hyvin vähän. Autoista leijonanosa on matkatoimistojen nelivetoja, joilla turisteja kuskataan nähtävyydestä toiseen. Kampalan seudulla liikkuu myös kimppataksibusseja.

Paikallisten asukkaiden ykköskulkuneuvo on omat jalat. Tien vartta kävelee ajoittain runsaastikin kaikenikäisiä ihmisiä. Matkalla pellolle tai kouluun, myymään tai ostamaan tavaraa markkinoilta, hakemaan muovikanisterilla vettä kylän kaivosta – mihin sitä nyt ihmiset ikinä keksivätkään asiaa tai ajanvietettä.

Moottoripyöriä on paljon, mutta nähtävästi suurin osa niistä on takseja. Minkä tahansa taajaman keskeisellä paikalla, heikkoa varjoa heittävän puun suojassa, nojailee tusinoittain nuoria miehiä pestyihin, omanlaisekseen tuunattuihin ajokkeihin, odotellen asiakkaita.

Sunnuntait erottaa siitä, että väellä on paremmat vaatteet, ollaanhan menossa messuun tai palaamassa sieltä. Naisilla on korkeat tukkalaitteet ja koreasta kankaasta tehdyt leningit, joissa on omintakeiset, äkkijyrkät hartialeikkaukset. Taksimotaristilla ei olekaan tarakalla asiakasta vaan tyttöystävä joka istuu sivuttain, tukka tiukassa asetelmassa, hymy herkässä.

Joitakin polkupyöriä on näkynyt. Bwindin seudun erikoisuus näyttää olevan puinen, omatekoinen, pyörän ja potkulaudan välimuoto. Isot raa’at banaanitertut näyttävän kulkevan sillä melko lailla kätevän näköisesti, vaikka värkin on pakko olla todella raskas ja oikukas käsiteltävä.

Moottoripyörän päälle voi viritellä mahtumaan ääretön kombinaatio ihmisiä ja tavaraa: kokonainen sohvakalusto, viisihenkinen perhe, kaksi miestä ja kaksi vuohta, ruumisarkku (luultavasti myös täytenä).

Filippiineiltä tuttuja sivuvaunullisia, kuomullisia pyöriä täällä ei ole näkynyt. En tiedä, miten kuljetus avopeleillä mahtaa toimia sadekaudella. Toisaalta, ei se sade silloinkaan taukoamatonta ole.

Uganda on tiehidasteiden luvattu maa. “There’s all too much of them”, Brighton huokaa kun taas kerran vaihtaa pienemmälle ja jarruttaa. Jokaisen kyläpahasenkin kohdalla on korkea töyssysarja sadan metrin välein.

Töyssyjäkin enemmän on vuohia. Mustia, valkoisia, mustavalkoisia, ruskeita, laikullisia, yksivärisiä. Pieniä ja hieman isompia. Täysin irrallaan, yhdestä jalasta kiinni narulla tienpenkalla tai ohjatussa laumassa matkalla kohti uusia laidunmaita. Paimen kuuluu yhä Ugandan ammattiluokitukseen. Olemme tähän mennessä nähneet 3667 vuohta, ensimmäiset jo Kampalassa.

Vaikuttavimpia maatilan elikoita mitä missään olen nähnyt on täkäläinen härkä. Sarvet ovat reilusti yli metriset, loivasti sisäänpäin kaartuvat. Awesome!

Ei ohi vilahtavaa taajamaa ilman Mobile Payment- ja Pork Joint -kioskeja; myyntitiskejä joille on pinottu näyttäviä pyramidiasetelmia tomaateista ja perunoista; maahan levitettyjä kankaita joilla kuivatetaan kahvia, teenlehtiä tai maissintähkiä; lukuisia myyjiä joiden ainoa artikkeli on banaani.

“Potassium, it is good for your health”, esitelmöi Brighton painokkaasti, katsoo peruutuspeiliin ja vahvistaa faktoja isoilla, hitailla käsiliikkeillä joihin kuuluu käden nosto sormet suorana kello kymmeneen, etusormen heristys, kämmenen avaus ja heti perään käden pudotus alas. Brightonin vasemmassa kädessä loistaa paksu kultainen vihkisormus ja löysästi ranteessa roikkuva, kullanvärinen rannekello.

47-vuotias, naimisissa, kaksi lasta, lintumies, pelaa futista. Churchill-matkatoimiston leivissä jo ties kuinka kauan, ja näin ollen tuttuja joka paikassa Kampalasta länteen. “He is my friend”, Brighton selittää kun on taas kerran heilauttanut kättä tervehdykseen. “Hello, my brother”, hän sanoo kun henkilö ei ole tuttu mutta voisi olla: hymytön hotelliportin avaaja, kansallispuiston virkailija hitaine askelineen ja ikuisine blanketteineen, bensa-aseman henkilökuntaa (BTW nelivedossa on kaksi 70 litran tankkia, “that’s why I like these cars. You just drive and drive and drive”).

Brighton pitää puhumisesta, isolla peellä. Ajoittain haukotuttaa, ja Kekkos-Suomi palaa mieleen. Ylikorrekteja ilmauksia, retorista toistoa, besser-wisserismiä. Pitää tietysti muistaa maan tapa; olen ymmärtänyt että Ugandassa ollaan varsin konservatiivisia. Sekin pitää muistaa, että puhuminen on Brightonin ässä, hänen assettinsa.

On aina mielenkiintoista seurata, miten hän rakentaa kohtaamistilanteita. Niihin kuuluu pitkähkö alustus, jossa vaihdetaan omaan ja perheen vointiin liittyvät kysymykset ja vastaukset. Usein kätellään, joskus myös halataan jos ollaan oikein hyviä tuttuja. Sitten naurahdellaan kevyesti samalla kun aletaan kaivamaan esiin transaktion välineitä kuten papereita, mutta korostetun hitaasti. Loppuun liittyy alun tapaisia toivotuksia, jotka jatkuvat niin kauan kuin ihmisääni kantaa moottorin äänen yli. Käsi jähmettyy heilautusasentoon avoimeen autonikkunaan.

Bwindin hieno pilvimetsä, Uganda ja sen gorillat jäävät huomenna taakse. Varhain aamulla auton nokka kohti Ruandan rajaa.

Ennen rajaa on kuitenkin edessä pysähdys. Matka kulkee Brightonin kotipaikan kautta, ja olemme sopineet että hän voi käydä tervehtimässä maanviljelijävanhempiaan sillä aikaa kun me syömme box lunchit läheisessä tourist hotellissa. “They are my friends. I’ll tell them that they take good care of you. You are the King and the Queen after all!” Brightonin vakiovitsi on esitellä meidät Suomen kuningasparina.

Ruandan puolella odottaa toinen matkan gorillakeikoista, tällä kertaa kahdessa kilometrissä. Bambumetsikköä enemmän kuin Bwindissä, sanovat. Yksi yö päälle ja sitten taas varhain aamulla autoon ja koko päivän ajo Ruandan halki, Nyungwen metsäalueelle etelään.

Rajan ylitys maitse Ugandasta Ruandaan jännittää pikkasen. Ollaan sitä sukupolvea joka on kokenut tiukkapipoista syyniä, tavaroiden epäluuloista penkomista, läpivalaisua, nestekieltoa, you name it. Tarinoita liikkuu siitä miten Afrikassa viranomaiset konfiskoivat kameroita ja muuta elektroniikkaa. Ruanda on lisäksi yksi niitä maita joissa yritetään lainsäädäntöteitse vähentää muovijätteen syntymistä ja mm. estää muovipussien ja -kassien maahantuonti. Ekologisia järkisyitä on, eikä siinä mitään. Mutta on muovia ja muovia. Tavaroita pitää voida kuivattaa ilmatiiveissä muovipusseissa silikonin avulla. Entä ei kai vaan yritetä lahjontaa? Edellinen Madagascarin matka on ikävästi mielessä, sillä siellä on vajottu näkyvään korruptioon; lentokentällä, maasta poistuessa, virkailija laittoi passin sivuun, madalsi ääntään ja kysyi onko meillä antaa dollareita. Piti esittää täysin naiivia ja suurin silmin sanoa että mitään rahaa ei valitettavasti ole. Surullisia asioita on leegio, ja kansakunnan rakenteiden romahtaminen köyhyyden ja poliittisen mielivallan vuoksi on yksi niistä.

Noh, tuskinpa mitään odottamatonta tapahtuu. Ruanda kävi alhaalla mutta on nykyään Keski-Afrikan mallimaita. Köyhyyttä on mutta halua edetä. Ugandankin maahantulomuodollisuudet Entebben lentokentällä olivat erittäin kevyet ja professionaalit. Viisumirahat tiskiin, sormenjälkien skannaus ja NEXT!

Pakataan tripodi ja kamerat ja kiikarit ja kännykät ja MiniGripit (ja pari pientä brandypulloa) matkalaukkuun, otetaan passit, viisumihakemukset ja taalat kauniiseen käteen ja mennään. “Let me talk to them”, sanoo Brighton.

11.2

Nyungwe Forest Lodge, Ruanda

Black-billed Turaco haukahtelee unettavasti. Lounaan jälkeinen torkkukytkin on päällä. Keskipäivän auringonpaiste on vaihtunut pilviseen, ja ukkonen kolistelee peräkylillä.

Aamupäivän retki oli vaativaa kävelyä jyrkillä rinteillä. Kulmaa oli välillä useita kymmeniä asteita. Vaikka kunto onkin tyydyttävä ja nilkka lähes terve taas, niin 2.5 kilometrin korkeudessa on pakko välillä pysähtyä läähättämään oikein tosissaan.

Eilen kävimme luonnonpuiston offiisissa varta vasten pyytämässä, että pääsisimme katsomaan Mona Monkey -suvun paikallista edustajaa joka tunnetaan nimellä Dent’s Monkey. Se ei kuulu puiston vakio-ohjelmistoon kuten simpanssit, mutta saimme vihjeen että niitä voisi olla lähettyvillä. Toimiston pomo, Mr. Alfonse, oli tiukan ja malttamattoman oloinen nuori mies, mutta kuitenkin yllättävän joustava. TripAdvisorin perusteella oletimme, että täällä ei normista juuri poiketa, mutta propsit puistolle.

Luonnonpuistoissa toimitaan kaikkialla samalla tavalla. Jäljittäjät, trackerit, lähtevät varhain aamulla etsimään apinoita. Koska niitä seurataan joka päivä iltaan asti, yöpymispaikka on melko hyvin selvillä. Sieltä he aloittavat aamulla. Luonto-oppaat, jotka vetävät turistiryhmiä, ovat trackereihin yhteydessä radiopuhelimien ja/tai kännyköiden avulla. Kun trackerit on yhytetty, kaikki alkavat seurata apinoiden liikkeitä. Kuvataan, kiikaroidaan, etsitään paikkoja lehvistön seasta josta ne näkyisivät parhaiten. Jos/kun lauma lähtee eteenpäin, sitä seurataan pitkin metsää välittämättä varsinaisesta polkuverkostosta. Kasvillisuudesta ja maanpinnan muodosta riippuen tämä osuus voi olla melko työlästä, kuten täällä tänään. Korkeuseroja on runsaasti, sillä koko Nyungwe on yhtä suurta, aaltoilevaa vuorijonoa. Maaperä rinteillä on pehmeän haurasta.

Nyungwe Forest on Afrikan viimeisiä laajoja vuoristosademetsiä. Ajoimme koko puiston halki kun tulimme tänne pohjoisen Volcanoes National Parkista. Aivan huikea metsä. Säätila vaihtelee äkisti, ja osa vuorista on usein pilvien peitossa. Tie on serpentiiniä ylös-alas-vasemmalle-oikealle, ja aina välillä mutkan takaa avautuu maisema joka alkaa kuristaa kurkkua.

Lodgen huoneessa numero 4 on kehystettynä kolme mustavalkoista valokuvaa. Kaikissa esiintyy tutsi-heimon jäsen. Minun lapsuudessani heistä käytettiin nimitystä watussi.

Vanhin (retusoitu) kuva on 1800-luvun puolivälistä. Siinä Kigeri IV Rwabugili, silloinen Ruandan kuningaskunnan hallitsija, istuu sivuttain kuvaajaan, päässään tyylikäs sulkapäähine josta roikkuu helmin koristeltuja nyörejä. Hieno profiilitutkielma miehestä, josta Wikipedia tietää kertoa, että hän oli ensimmäinen ruandalainen kuningas joka tapasi eurooppalaisia.

Kaksi muuta valokuvaa kertovat siitä, mistä watussi-tutsit tulivat aikanaan kuuluisiksi: sotaisuudesta ja pituudesta.

Jousta jännittää atleettinen mies. Hauiksen ympäri kiedottu nauha on kireällä, ranteissa ja kaulassa rivi koruja. Taustalla ruohosavannia ja muutama epätarkaksi jäävä ihmishahmo.

Korkeushyppääjä on juuri ylittämässä – tai pudottamassa – riman. Sisäjalantyylillä, ehkä. Olisikohan riman korkeus yli kaksi metriä? Telineen vieressä seisoo afrikkalaisittain puettu pariskunta valvomassa suoritusta, jonkin matkan päässä istuu rivi ihmisiä. Heidän kasvojaan ei erota, mutta vaikuttaa siltä että he muodostavat yleisön. Nyt ei olla millään eurooppalaisella stadionilla.

Tutsien arvioidaan harrastaneen korkeushyppyä enemmänkin näytösmielessä kuin kilpaillakseen. Hyppytyylin piti olla sellainen että sillä päätyi jaloilleen, koska alla oli kova maa. Ponnahdusalustana toimi termiittikeko.

Pitkillä automatkoilla tulee katseltua ihmisiä. Minun silmiini väki ei ole Ruandassa sillä tavalla erikoispitkää kuin hollantilaiset nykyään ovat, mutta toki joitakin kaksimetrisiä henkilöitä on tullut vastaan. Niin kuin tulee Etelä-Esplanadillakin.

Tutsit ovat Ruandassa vähemmistönä, enemmistö on hutuja.

Kuninkaista puheen ollen, lodgen Tea Loungessa on joitakin valokuvakirjoja. Yksi niistä on Kings of Africa (Daniel Lainé). Seuraavan linkin takaa löytyy muutama esimerkki teksteineen:
http://twistedsifter.com/2012/07/kings-of-africa-portraits-by-daniel-laine/ Herkullisia henkilökuvia. Asetelmia tietysti, viimosen päälle, mutta sopii teemaan. Kuninkailla on parasta olla huumorintajua, olot kun ovat mitä ovat. Sitä en tiennyt, että kuninkaallisilla on edelleen seremoniallinen asema ja että heitä on (oli) näinkin iso joukko vielä elossa, mukana valkoihoisiakin.

Teetä.

Kun oli ajettu vain muutama tunti Ugandan pääkaupungista Kampalasta länteen ja noustu yli kilometriin, Kasesen kaupungin paikkeilla – niin jo alkoivat teeviljelmät. Horisontista horisonttiin kumpuilevassa maisemassa pelkkää vaaleanvihreää, metrin korkuista, tiheään kasvavaa teepensasta. “Mainly exported to Europe”, Brighton selittää. Pensaikkoa lyhennetään mekaanisesti mutta itse teelehdet poimitaan käsin. Uutta lehteä pukkaa viikottain. “Plantations give a lot of jobs, and one tea factory can occupy a thousand workers.”

Nyungwe Forest Lodge rakennettiin 2011 keskelle valtion omistamaa teeplantaasia, Gisakura Tea Estate’a. Alue oli ennen osa Nyungwen metsää, sen tasaisempaa osaa. Kansallispuiston luonto-opas puhuu suoraan:”They cut the trees, shot the Mountain Elephants that liked to stay there, and planted tea. And that was the end of the elephants here.”

Rewind viikko taaksepäin.

Rajan ylitys Ugandasta Ruandaan kesti puolitoista tuntia. Puoli tuntia Ugandan puolella, loput Ruandan. Ugandassa oli kahden luukun systeemi (jonka tarkoitus ei ihan käynyt selväksi), Ruandassa yhden.

Ruandan rajan ‘Entry’-puolen jonotus oli kokemus sinänsä. Ihan näin härskiä etuilua tai sen yritystä en muista kokeneeni, vaikka eivät suomalaisetkaan häävejä jonottajia ole. Laji vaikutti olevan erityisesti naisten suosiossa. Jatkuvasti joku yritti tunkea edelle, vielä tiskilläkin. Peukaloskannaus Hamster IV -laitteella, naamakuva Logitechin webbikameralla, kahdesta viisumista 60 taalaa yhteensä ja siinä se.

Autoa ja matkatavaroita ei tsekattu ollenkaan. “They know me, and they know I wouldn’t do any harm to my brothers. I told them you are my clients, and that in the suitcases you have only clothes.”

12.2

Retrospektiiviä:

Mountain Gorilla View Lodge, Volcanoes NP, Ruanda

Puistossa on 19 ihmisiin totutettua (habituation) gorillaryhmää, joista 9 on varattu tutkimukselle. Näistä kaksi on varalla siltä varalta, että jokin turistikäyttöön tarkoitettu ryhmä ei löydykään.

Habituation toteutetaan niin että apinat näkevät ihmisiä joka päivä. Kahdessa vuodessa totutus on sillä tolalla, etteivät apinat säntää karkuun kun kuulevat ihmisten lähestyvän. Ei luontoturismia ja tasaista tulonlähdettä täällä ilman habituation-prosessia; eläinten muistissa on jälki joka kertoo että iso kahdella jalalla kävelevä otus tappaa.

Meille ja kuudelle amerikkalaiselle allokoitu ryhmä oli isohko, yli 20 yksilöä. Johtajauros silverback, puolisenkymmentä naarasta, loput eri-ikäisiä nuoria ja babyja.

Ryhmän historiassa on ollut draamaa (varmaan kaikkien ryhmien on, ei sen puoleen).

Entinen johtaja, silverback, kuoli mutta adjutantti, blackback, ei osannutkaan ottaa ryhmää haltuunsa. Ulkopuolinen uros tuli ja otti vallan. Aluksi osa naaraista ei hyväksynyt sitä, murjottivat ja olivat eri mieltä. Leppyivät aikanaan, ja lauman naarasmäärä kasvoi kun uros voitti niitä muualta. Blackback yritti paluuta 2000-luvun lopulla mutta hävisi, menetti tappelussa näkönsä ja kuoli jonkin ajan kuluttua.

Kello on aamukahdeksan huitteilla. Hentoa sadetta, mikä toivon mukaan kuivahtaa aamupäivän aikana. Onhan kuiva kausi.

Allons-y !

Perunapellon laitaa reilu puoli tuntia kunnes saavutetaav puiston reuna.

Mutaa, runsaasti ja jatkuvasti. Polku on puhveleiden käyttämä, mistä merkkinä isoja, tuoreita kirkkaanvihreitä läjiä. Bambumetsää.

Pari tuntia tallustelua ennen kuin trackerit tavataan. Puoli tuntia lisää, ja on aika valmistautua kohtaamaan sukulaislaji.

Gorillojen luo ei saa viedä kättä pidempää – ehkä siksi että paikalliset asukkaat hätistelevät villieläimiä pois maatilkuiltaan kepeillä – eikä heidän läsnäollessaan syödä eikä juoda, ettei vaan levitetä mitään tauteja.

Reput ja kävelykepit jätetään kantajien luo. Edessä ja takana kiväärimies – elefanttien varalta – seuraavana trackerit, sitten opas ja me muut.

Yksinäinen naaras istuu buddhalaisessa asennossa avoimella rinteellä, taustalla painii pari nuorta. Pikkuvanhan näköisiä, turkin musta jäykkä karva sojottaa kuin Seitsemällä veljeksellä.

Silverback astuu näyttämölle. Kiipeää saman tien ja yllättävän ketterästi bamburyteikön latvaan. Yhtä bambun vartta pitkin temppu ei onnistu, niitä pitää kahmaista iso kourallinen.

Liikutaan eteenpäin, aukiolle, jossa kasvaa nokkosia ja muuta vihreää mitä gorillat syövät. Useita naaraita ruokailemassa, yhdellä baby ratsastamassa selässä.

Meihin ei juuri kiinnitetä huomiota. Alta kulmien vilkaisuja, selän kääntämistä.

Nokkoset pistelevät makeasti polven yläpuolelle, ohuiden housujen läpi. Sitten penskavuosien en muista juuri ottaneeni kontaktia nokkosiin. Tuntemus säilyi seuraavaan aamuun asti.

Turisteille suunnatuissa ohjeissa kehotettiin ottamaan hanskat mukaan nokkosten varalta. Jenkit olivat totelleet ja vetivät jo lähdössä puutarhahanskat käteen. Kaliforniasta kotoisin olevat, eläkeikäiset pariskunnat olivat kovasti huolissaan ja kyselivät toistamiseen:”Is THAT a nettle?” Siellä päin ei nokkosia kasva.

Ugandan puolella, Bwindissä, gorillaretkueessa oli kolme brittiä. Kun opas esitteli nokkoskasvia, yksi heistä sanoi:” We eat those back home.” Me nyökyttelimme, johon hän jatkoi:”Actually we have an annual nettle-eating contest in Devon. The trick is to roll the leaves so that the sticking side is left inside.” Britit!

Aina kun ollaan lähellä aikuisia gorilloja, opas ja trackerit urahtelevat kakistelemalla kurkkua. Ääntely opetettiin meillekin aamulla, briefing-istunnossa. Ilmeisesti sillä tahdotaan sanoa että “eipä tässä muuta kuin ohikulkumatkalla vaan, ilman valtapyrkimyksiä.”

Meille kerrottiin myös, että jos silverback lyö rintaansa ja näyttää hampaitaan, se ei ole hyvällä tuulella. Pelkoa ei kuitenkaan pidä näyttää eikä juosta pois; peräännytään rauhallisesti ja istahdetaan tarvittaessa maahan. Jos hampaita ei näy, kyse on gorillojen välisestä kommunikaatiosta tai muusta harmittomasta näytöksestä.

Rauhallista ruokailua ja mehevää piereskelyä, joka kikatuttaa jenkkejä armottomasti joka kerta.

Amerikkalaiset ottavat taukoamatta ryhmäkuvia ja meitsieitä gorillat taustalla.

Erikoisin kuvaussessio tällä matkalla oli Ugandan Kibalessa, jossa tehtiin koko päivän matka katsomaan habituoituja simpansseja. Eräs naisturisti otti itestään ja apinoista kuvia iPadilla. Meni kielloista huolimatta oikein lähelle eläimiä ja marmatti miehelleen kun ei tahtonut saada kunnon kuvia.

Tunti on täynnä, mutainen paluumatka edessä.

Tämä gorillaryhmä oli tasapainoisen oloinen. Ei ärhentelyä, ei rintaan kumauttamisia. Valtasuhteet olivat reilassa. Opas oli asiantunteva mutta napakka turistiryhmän johtajauros. Ihmisten kaitseminen tällaisissa tilanteissa vaatii kanttia. Bwindissä oltiin minusta turhan löperöitä, trackerit oikein kehottivat menemään lähemmäs kuvaamaan, ehkä isompien juomarahojen toivossa.

Osin huonosta katselumoraalista johtuen se pienehkö gorillaryhmä, joka siellä tavattiin, oli levoton. Tupattiin jatkuvasti liian lähelle. Tosin ryhmä oli myös vaiheessa: irtautunut vastikään isommasta ryhmästä, ja johtaja oli asemastaan epävarma blackback. Se hyökkäsi kohti useita kertoja, yritti haroa nilkkoja. Useampi meistä turisteista pyllähti maahan, yleensä hän jolla oli paras kuvauspaikka.

Bwindin gorillahistoria kertoo parista varsinaisesta turvallisuuspoikkeamasta.

Toisessa gorilla oli retuuttanut naisturistia nilkasta muutaman metrin. Toisessa turisti oli käyttänyt salamaa joka on no-no. Gorilla oli napannut kameran pois ja istunut kuvaajan päälle.

Näitä tyyppejä pitäisi saada salamapoliiseiksi kaikkiin luonnonpuistoihin.

Nyt kun on nähnyt kaikki ihmisapinat, on pienen reflektoinnin paikka.

Simpansseilla näyttäisi olevan samanlaisia huonoja ominaisuuksia kuin ihmiselläkin. Lyhyt pinna. Kiljumista ja huutoa kurkku suorana, ajoittaista lihan metsästystä.

Gibbonit ovat poikkevia tyyppejä. Supersuoriutujia liikkumisessaan, hämmästyttäviä vokalisteja. E-rit-täin kaukainen sukulainen ainakin minulle.

Gorillojen jäyhänpehmeästä olemuksesta ei voi olla pitämättä. Voimaa on muttei sillä hössötetä.

Oranki on joukon zen-filosofi. Paljolta murheelta olisi säästytty, jos ihmisessä olisi reilusti enemmän orankia kuin simpanssia.

14.2

Bye-bye, Rwanda, and hello again soon (which means we need to buy another visa) Uganda!

Return flight goes via Entebbe where we need to spend 1,5 days. Which is probably just fine because now we have some time to get a glimpse of Lake Victoria, the largest tropical lake in the world, according to some measurements and scales.

15.2

Karibu Guesthouse, Entebbe, Uganda

Kadehdin tätä nuorta uusiseelantilais-korsikalaista paria, joka omistaa tällaisen pienen keitaan lähellä Victoria-järven rantaa, vartin ajomatkan päässä lentokentältä. Avattu 2012.

Talossa on vaikutteita epämääräisestä suunnasta. Maureja, pohjois-Afrikkaa, Espanjaa, Välimerta. Ilmeisesti jokin huonoon kuntoon päässyt siirtomaa-ajan herrasväen residenssi. Uusien omistajien hienovaraisesti uudistama. Viereen on noussut kolmen huoneen lisärakennus, joka noudattelee samaa tyyliä. Simppeliä mutta eleganttia.

Tuskin tänne mikään helppo on asettua ja saada hommat rullaamaan. Henkilökuntaa on 20, tontti on aidattu, aidan päällä on piikkilankaa, ikkunoissa on takorautaiset kalterit, ovimies asuu portin pielessä ja kolme koiraa vartioi minkä koiranelämältään ehtii.

Silti, on tämä varmasti ollut hyvä sijoitus, jos bisnespuolta ajattelee.

On reissattu neljä viikkoa ympäri nyppyläisiä maita ja pölyisiä mantuja – ja suurin tihentymä tropiikin ällistyttäviä lintuja löytyy täältä. Sellaista se on.

Viimeiset tunnit Afrikan kamaralla. Koditon olo, kun majapaikan päivähuone piti luovuttaa klo 17 ja taksi kentälle tulee vasta klo 22.

Loput kamasta pakattiin matkalaukkuihin varastohuoneen lämmössä, hyttysten säestämänä. Pääsin juuri kehumasta matkan hyttysettömyyttä, mutta kun näki RwandAirin koneesta Victoria-järven umpeenkasvaneet rannat, aavisti että täällä asiat ovat toisin.

30 astetta, pimeää, gin&tonicit ravintolan terassilla. Kukaan ei tänä iltana syö illallista. Yövartija kävelee ohi. Respassa kuunnellaan Neil Youngia. Gekot vispaavat häntää seinällä lampun luona.

Kuten Riitalle juuri kirjoitin, Ugandassakin harrastetaan saunomista. Emme testanneet mutta tutustuimme muuten.

Puulauteet, kiuas puulämmitteinen – tulipesä on tosin saunan ulkopuolella eli henkilökuntalämmitteinen – mutta kivien sijasta hiekkaa. Kuulemma noin 60 asteeseen lämmitetään.

Snow in Lapland

Finnish Meteorological Institute (FMI) Open Data API has been with us for over a year already. Like any other specialist data source, it takes some time before a lay person like me is able to get a grasp on it. Now, thanks to the fmi R package by the collaborative effort of Jussi Jousimo and other active contributors, the road ahead is much easier. A significant leap forward came just before New Year, when Joona Lehtomäki submitted a posting on fmi and FMI observation stations to the rOpengov blog.

Unlike many other Finns, I am relatively novice when it comes to Finnish Lapland. I’ve never been there during summertime, for example, and never farther North than the village of Inari. Yet, I count cross-country skiing in Lapland among the best memories of my adulthood years so far; pure fun in the scorchio April sun, but maybe even more memorable under the slowly shifting colors of the polar night.

Snow is of course a central element in skiing. Although warmer temperatures seem to be catching us up here, there has still been plenty of snow in Lapland during the core winter months. But how much, exactly, and when did it rain, when melt?

I followed Joona’s steps, and queried the FMI API of snow depth observations at three weather stations in Lapland, from the beginning of 2012 to the end of 2014: Kilpisjärvi, Saariselkä and Salla. Note that you have to repeat the query year-wise because the API doesn’t want to return all the years in one go.

Being lazy, I used the get_weather_data utility function by Joona as is, meaning I got more data than I needed. Here I filter it down to time and snow measurements, and also change the column name from ‘measurement’ to ‘snow’

snow.Salla.2014 <- salla.2014 %>%
  filter(variable == "snow") %>%
  mutate(snow = measurement) %>%
  select(time, snow)

and then combine all data rows of one station:

snow.Salla <- rbind(snow.Salla.2012, snow.Salla.2013, snow.Salla.2014)

One of the many interesting new R package suites out there is htmlwidgets. For my experiment of representing time-series and weather stations on a map, dygraphs and leaflet looked particularly useful.

Last time I was in Lapland was in mid-December 2014, in Inari, Saariselkä. BTW, over 40 cm of snow! During some trips I left Endomondo on to gather data about tracks, speed etc. I have to point out that I'm not into fitness gadgets as such, but it's nice to experiment with them. Endomondo is a popular app in its genre. Among other things it lets you export data in a standard GPX format, which is a friendly gesture.

For the sake of testing how to add GeoJSON to a leaflet map, I needed to convert the GPX files to GeoJSON. This turned out to be easy with the ogr2ogr command line tool that comes with the GDAL library, used by the fmi R package too. Here I convert the skiing ("hiihto") route of Dec 14th:

ogr2ogr -f "GeoJSON" hiihto1214.geojson hiihto1214.gpx tracks

One of the many aspects I like about dygraphs is how it lets you zoom into the graph. You can try it yourself in my shiny web application titled (a bit too grandiously I'm afraid) Snow Depth 2012-2014. Double-clicking resets. To demonstrate what one can do with the various options that the R shiny package provides, and how you can bind a value to a dygraphs event - pick a day from the calendar, and notice how it is drawn as a vertical line onto the graph.

The tiny, blue spot on the map denotes my skiing routes in Saariselkä. You have to zoom all the way in to see them properly.

The shiny application R code is here.

Edit 11.1: Winter and snow do not follow calendar years, so added data from the first leg of the 2012 winter period.