[Julkaistu Facebookissa 6.10.2023]
Toukokuussa 2019 poikkesin kävelymatkalla Linnunlaulun kirppariin, kun en ollut ennen käynyt. Huoneet olivat täynnä tavaraa lattiasta kattoon, kirjaimellisesti. Ketään ei näkynyt.
Kun olin lähdössä, huomasin talon toisella puolella puutarhatöissä iäkkään oloisen miehen. Arvelin hänen olevan itse herra Junes ja menin jututtamaan. Aluksi hän oli hiukan varautunut, rentoutui sitten kun selitin, että olen ohikulkumatkalla ja halusin vain tervehtiä julkisuudessa paljon esiintynyttä helsinkiläistä.
Lyhyeksi suunnittelemani keskustelu venyi. Kun Junes huomasi, että kuuntelen enkä haasta riitaa, hän esitelmöi pidemmän kaavan mukaan rakentamisesta, kaupungista ja yhteiskunnasta. Ei mikään uutinen, että hänen mielestään lähes kaikessa on menty väärään suuntaan. Monessa kohdassa pystyin nyökkäämään ihan rehellisesti. Kokonaiskatkeruuteen en voinut enkä edelleenkään mene mukaan. Pitää silti muistaa, että siinä missä minä olen Tavallinen Ihminen tavallisine kokemuksineen, Junes ei ole (nyt pitää valitettavasti käyttää muotoa “ei ollut”).
Siinä seistessä alkoi jo olla vähän kalseaa, kesään oli vielä matkaa. Hieroin käsiäni ja sanoin, että pitääkin tästä jatkaa matkaa. Haluaisinko katsoa miltä sisällä näyttää, Junes kysyi, niissä huoneissa missä ei ole kirpputoria. No mikä ettei. Ystävällinen ele.
Puutarhan puolella taloa oli iso salintapainen huone. Sekin oli aivan täynnä tavaraa, mutta selvästikään ei kirpputoritasoa. Vanhoja, tummia huonekaluja, koriste-esineitä, tauluja. Katto matalalla, melko hämärää. Isäntä seisoi sen verran lähellä, että päätin poistua kohteliaasti mutta sittenkin pikaisesti. Ihan vaan, ettei syntyisi mitään noloja tilanteita.
Pihalla kysyin, sopiiko että otan valokuvan. Totta kai sopi. Hymyilytti, kun hän asettui saman tien poseerausasentoon, oli huolehtivinaan kasvista pöydällä. Lehtikuvien tyyliin. Kiitin, kättelimme ja erosimme.
