[Julkaistu Facebookissa lokakuussa 2022]
Tulin hetken mielijohteesta istahtaneeksi Hakaniemen hallin kellosepän asiakastuoliin. Ensikäynti.
Nahkainen kellon ranneke on vaatinut uusimista jo pitkään. Hidaste on ollut se, että rannekkeet eivät ole tarpeeksi lyhyitä. 12-senttinen, se yleisin, on ainakin sentin liian pitkä. Kellotaulu vierähtää aina ikävästi ranteen sivulle, kun kädellä tekee klassisen rotaatioliikkeen, jolla kello tuodaan näkökenttään. Ei maailman ongelmista suurin mutta lähinnä rannetta. Lasten koot olisivat ok, mutta niitä ei juuri ole saatavilla, ei ainakaan nahkaisena eikä tarpeeksi kapeaa mallia tälle 80-luvun Revuelle.
Kelloseppä on kumartunut työnsä ääreen. Otsalla on raskaan näköinen visiiri, jossa on suurennuslasi. Minua vanhempi mieshenkilö, harmaat hiukset.
Kansioista löytyykin lupaava. Kreisler, made in Thailand, genuine calf skin, lyhyempi osa vajaat 11 senttiä. Kellosepällä on aikaa ryhtyä heti vaihtopuuhiin.
Työstää, ponnistelee, vaihtaa työkalua, irvistelee. Istun tuolissa ja katselen takaseinän muovilaatikkokokoelmaa. Käytettyjä kelloja merkeittäin jaoteltuna.
– Nyt on niin, että tämä on hiukan hankala tapaus.
On kulunut vartti ja vaihto-operaatio on selvissä vaikeuksissa.
– Kyllä minä saan tämän vaihdettua, mutta siihen menee aikaa. Kas kun nastan ja kellotaulun välinen rako on liian kapea. Luulen, että tämä malli on suunniteltu metallirannekkeelle.
Hän näyttää poistamansa 12-senttisen Hirsch Lizard -rannekkeen nastanpuoleista päätä. Sitä on veistelty! Mannerheimintien Piekäisen kelloseppä ei sanonut minulle tästä aikanaan mitään. Muistan että vaihtoon kului silloinkin aikaa, mutta homma tehtiin takahuoneen verstaassa, joten en nähnyt mitä tapahtui. Nahkapinnan väkivaltainen manipulointi on ruman näköistä ja on saattanut jopa tehdä liitoksesta huteran. Miinus Piekäisen sarakkeeseen.
Kelloseppä poimii muovilokerosta sentin pituisen metallinastan ja taivuttaa sen pihdeillä kaarelle.
– Joudun tekemään tämmöisen tempun, tekemään tilaa.
Kirjoitetaan vastakuitti, teen lähtöä. Kerron, että rannekkeet kestäisivät muuten hyvin, mutta tropiikkimatkailu mädännyttää ne nopeasti. Hän valpastuu. Missä olen matkustellut? Luettelen pääkohteita. Kun mainitsen Afrikan, hän nyökkää.
– Afrikka on tuttu. Olen ollut siellä gemmologina usein töissä. Kongon demokraattinen tasavalta, Uganda, Tansania… Kongo on mukava. Kinshasasta kun lähtee niin aika pian on paikoissa, missä ei ole teitä eikä sähköä, veneellä mennään.
Kun hain seuraavana päivänä kellon – hyvä tuli! – jatkamme juttua. Enimmäkseen annan hänen olla äänessä. Sattumuksia Kongojoella ja metsässä, pakollisia yöpymisiä viidakkokylissä, hyönteisiä, tapaamisia. Nauru on herkässä.
– Helsingin Sanomien toimittaja oli samassa hotellissa Kinshasassa, kirjoitti kirjaa Kongosta.
Sami Sillanpää. Kongokin voi siis olla pieni.
Kysyn, onko hänellä suunnitelmia kirjoittaa muistelmia. Hän vakavoituu ja myöntää, että kyllä niitä on ollut, mutta hankkeesta uhkaa tulla liian kallis. Ei kirjaa kukaan kustantaisi, itse pitäisi vastata kaikista kuluista.
Kotona etsin kellosepästä tietoa. Käy ilmi, että tämä Aito Koskinen onkin tunnettu persoona. YLE teki hänestä dokumentin vuonna 2012 https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/07/tosi-tarina-aito-timanttimies Se ei ole enää katsottavissa, mutta selosteesta voi ynnäillä, että Koskinen on nyt 81-vuotias. Pari vuotta sitten Pasi Heikura haastatteli häntä Afrikan tähden maailma -podcast-sarjan jaksossa Timanttimies ei ole koskaan pelannut Afrikan tähteä
Käykää Hakaniemen hallissa!
Lasku 25 euroa.