[Julkaistu Facebookissa syyskuussa 2019]

Pari viikkoa sitten kävin Lahdessa työmatkalla, seminaari. Outoa kyllä, Lahti on ollut vieras kaupunki. Vain yksi hyvin himmeä muistikuva on varhaislapsuudesta. Oli kesä ja kävelin isän kanssa hiihtomäen alastulorinteellä. Paikka saattoi tosin olla muukin kuin Lahti. Reilu vuosi sitten viivähdin mennen tullen työkavereitten kanssa rautatieasemalla matkalla Vierumäelle. Siinä kaikki.

Tilaisuus pidettiin LAMK:ssa, jolle on remontoitu hulppeat tilat entiseen Iskun huonekalutehtaaseen, viitisen kilometriä keskustasta pohjoiseen kohti kuuluisaa Mukkulaa. Rautatieasemalta pääsee sinne suuntaan kätevästi Lahden liikennelaitoksen busseilla – kunhan löytää oikean laiturin. Risteilin aseman ympärillä hyvän tovin etsien paikkaa, kunnes tajusin että viitoitus osoitti asemaa alemmille tasoille. Kaksiulotteisten nuolien kanssa on aina sama juttu; ei voi olla ihan varma, mitä niillä oikeastaan halutaan ilmaista. Sekin on mahdollista, että kyse on omasta vajavaisesta avaruudellista hahmottamiskyvystäni.

Matkakeskuksen paraatilaiturit, joiden metallikatoksessa on samaa rustiikkiutta kuin Otaniemen metroaseman katossa, on nähtävästi varattu kokonaan kaukoliikenteen busseille. Laitureilta näkee Mannerheimin ratsastajapatsaan.

En tiennyt, että isolle M:lle on tehty kaksi ratsastajapatsasta. Päällisin puolin tämä ja Kiasman edessä oleva näyttävät identtisiltä, ja ennen googletusta veikkailinkin että Lahdessa olisi virallinen kopio. Mutta ei, kuvanveistäjä on eri ja kun kunnolla katsoo, patsaissa on vissi ero.

Bussipysäkki on matalassa tunnelimaisessa tilassa vilkkaan ajoväylän varrella. Desibelitaso oli korkea. Kevättalvella pienhiukkasten määrä lienee ongelma. No, joukkoliikenteen suunnittelu tiukoissa budjettiraameissa ei ole helppoa. Onneksi odotusaika oli lyhyt.

Asemalta olisi myös saanut lainaan polkupyörän. Harkitsin tätä vaihtoehtoa, olihan lämmin ja aurinkoinen päivä, mutta kun repussa on parikiloinen läppäri ja yöpymistarvikkeet (=hammasharja ja -tahna), polkemisessa olisi saattanut tulla huh hiki. Sitä paitsi en tiennyt, onko matkalla mäkiosuutta.

Lahdessa ei ole Helsingin Alepa-pyörien tapaista digitaalista systeemiä vaan pyörän saa kun ensin bongaa keltaliivisen Asema-avun työntekijän. Asema-apu on nuorisotyötä tekevän Inspis ry:n projekti, samoin pyörät. Kullakin pyörällä on oma firmasponsorinsa. Symppis projekti, varsinkin kun vuokra-ajan pituudesta pystyy sopimaan.

LAMK-käynti oli oma juttunsa, josta ei juuri sen enempää kuin että Iskun seutu on omalla tavallaan jännää muutosaluetta. Konkreettinen merkki aikojen vaihtumisesta on hylätty tavarajunarata, joka viistää lskun pohjoista päätyä. Rataa pitkin koikkelehtimalla päätyy Polttimon purkuasemalle. Kumipyörät ovat korvanneet junan tässäkin. Rekka peruuttaa piippaillen asemakatoksen sisälle. Lastina on mallasohraa. Polttimo-yhtiöt on Relanderin perheen yritys, joka valmistaa maltaita ja mallasuutteita. Yritys kuuluu Euroopan viiden suurimman ja maailman kymmenen suurimman mallasyhtiön joukkoon, kertoo Wikipedia.

Tienoolla leijuukin oluisa tuoksu. Hennompi ja arvoituksellisempi kuin mäskin tuottama. Mäski on tuttu länsituulella, kun Helsingin Suvilahdessa toimivan Stadin panimon reippaat aromit kulkeutuvat meille kotiin.

Perheyrityksistä puheenollen, LAMK:n seminaarissa koulun energinen rehtori/toimitusjohtaja (näin hänet esiteltin) Turo Kilpeläinen kertoi tulevasta fuusiosta Saimaan ammattikorkeakoulun, Saimian, kanssa. Spoileri: niistä synty ensi vuoden alussa LAB-ammattikorkeakoulu. Siinä missä Saimian Etelä-Karjala (Lappeenranta, Imatra) tunnetaan suurteollisuudesta, Päijät-Häme (Lahti ym.) on perinteisesti ollut pienten ja keskisuurten perheyritysten aluetta. Mielenkiintoinen ero.

Päivän esitysten jälkeen oli aika heivata tavarat hotellille, katsella vähän kaupunkia ja etsiä iltapalapaikka. Seuraava nolo tilanne odotti tuloaan.

Kesti luvattoman kauan löytää Scandic Lahti Cityn sisäänkäynti. Kännykkä väitti että olet siinä missä hotellikin, mutta se missä olin, oli monikerroksinen ostoskeskus. Jo toisen kerran samana päivänä aloin epäillä, olenko niin seniili, etten enää pärjää ilman henkilökohtaista avustajaa. Ylös alas rullaportaita, ei mitään. Nuoliohjeistusta oli, mutta niillä ohjattiin hisseille, joilla pääsi hotellin parkkihalliin. Tyypillistä, manailin. Piinallisen vartin jälkeen tulin uudestaan ulos kadulle ja lähdin kiertämään korttelin ympäri. Sitten, lopulta! Koko kierroksen jälkeen äkkäsin hotellin logon rakennuksen uloimmassa nurkassa. Sisäänkäynti oli hotelliksi todella huomaamaton. Tummalasiset liukuovet, ei muuta.

Näkymä kolmannen kerroksen huoneen ikkunasta oli ehkä ankeimpia ikinä: ostoskeskuksen katto, joka oli päällystetty vihertävällä keinomateriaalilla. Tupakantumppeja, muuta epämääräistä roskaa. Ikkunaverhojen ensisijainen tarkoitus oli peittää surullinen näkymä. Kun naapurihuoneen asukas läimäytti ovensa kiinni, koko huone tärähti. Mutta – helteestä huolimatta huoneen lämpötila oli miellyttävän viileä, ilmastointi (jos sitä oli) oli hiljainen, sänky hyvä, nukuin yön makoisasti, ja huoneen hintaan sisältynyt aamiainen oli mitä mainioin. Tarjontaa oli vaikka kuinka, kevyestä raskaaseen.

Mihin käyttää illan viimeiset valoisat tunnit? Jos minulta olisi kysytty, mitä tiedän Lahdesta, niin olisin vastannut: hyppyrimäet ja puinen Sibeliustalo. Talosta puhuttiin aikanaan paljon valtakunnanuutisia myöten. Päätin käydä katsomassa. Vesijärven rantaan oli Vesijärvenkatua pitkin muutama kilometri, juuri sopivasti. Matkalla jalankulkijan on ylitettävä valtatie 140, joka kohisee Kehä lI:lta aina Etelä-Savon rajamaille asti. Lahden kaupungin kohdalla se tunnetaan myös nimellä Lahdenkatu. Vaikuttava liikennesuoni aivan kaupungin ytimessä. Jalankulkijan näkökulmasta ehkä liiankin vaikuttava, mutta tällainen Suomi on alkaen siitä, mihin metro päättyy: autoileva maa.

Perillä odotti seuraava lievä pettymys. Sibeliustalo oli mennyt kiinni neljältä. Kello oli viisi. No ei väkisin, olinkin tullut tänne vain syömään! Kävelin rantaraittia pitkin katsellen parkattuja ravintolalaivoja sillä silmällä.

Sisä-Suomen kaupungeissa on eroja siinä, miten ne ovat suunnitelleet ja rakentaneet järvenrantansa. Tulee mieleen vaikkapa Jyväskylä, jossa Lutakko Jyväsjärven rannalla on ikuisen (opiskelija)nuoruuden, kesän ja hulppean ulkoilmaelämän juhlaa. Tilaa on, ja kun se loppuu, avautuu järvenselkä. Lahdessa tunnelma on aivan toinen. Ympärillä on asuntoja, joista on varmasti kivat järvinäkymät, mutta itse Vesijärven ranta on melko ankea, sulkeutunut ja persoonaton. Hieman sama fiilis kuin Helsingin kauppatorilla nykyisin. Odotetaan jotakin, ja sillä välin otetaan rahat pois.

Rannan tuntumaan pystytettiin Suomen Tivolia. Kolke oli melkoinen, joten oli syytä valita kohde, jossa vasarat eivät paukkuneet ihan vieressä. Loppujen lopuksi valinta oli helppo, koska monet laivat olivat käytännössä pelkkiä baareja. Kauniin Veeran lohikeitto lämpimine lisukeleipineen oli ok, vaikka kuuma keitto ei helteellä ollut ehkä ihan nappivalinta an sich.

Suunnistin takaisin keskustaan Lanupuiston läpi. Hyvä veto, ja ihan sattumalta. Kipakka mäki, jota peittää mukavan puolihuolimattomasti hoidettu metsä. Siellä täällä on Olavi Lanun ihmisfiguureja, jotka sopivat luontoon kuin tikku silmään.

Oli se aika päivästä, kun koiranulkoiluttajia oli runsaasti liikeellä. Eräs pariskunta noukki samalla roskia muovikassiin. Ilmeeni oli kaiketi sen verran kysyvä, että rouva pysähtyi selittämään: Ne on nää lämpimät kesäillat kun nuoriso alkaa käydä levottomaksi. Me tykätään liikkua täällä mutta on parempi siivota lasinsirpaleet pois niin on kivempi ulkoilla. Kiitettävää aktivismia.

Seuraavana aamuna otin varaslähdön hotellilta ja suunnistin jo varhain torille. Sieltä olisi helppo hypätä Mukkulan bussiin, koska bussit kiertävät hauskasti koko torin ennen kuin hajaantuvat suuntiinsa.

Torit kertovat kaupungista paljon. Lahdessa kertomus on historiaa arvostava mutta samalla eteenpäin katsova. Toisin kuin eräässä Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa, toria ympäröivä rakennuskanta on säilytetty. On Wivi Lönniä, Eliel Saarista jne. Grand olematta raskas. Toriparkki on täälläkin, mutta valmis! Lehtitietojen mukaan se on ollut jopa taloudellinen menestys. Kaikesta päätellen tori on lahtelaisille tärkeä. Vakuuttavaa.

Kun seminaaripäivä päättyi, jäi muutama tunti aikaa ennen junan lähtöä Helsinkiin. Bussi oli jo lähestymässä rautatieasemaa, kun siinä punaisissa valoissa seistessä huomasin oikealle osoittavan vaatimattoman kyltin: Radio- ja tv-museo. Tästä tuli toinen onnistunut käyntikohde satunnaiselle turistille.

Ihmiset, vierailkaa Lahden Mastolassa! Kerrassaan viihdyttävä konsepti, ainakin minun ikäiselleni suomalaiselle, joka ei ole syntynyt kaukosäädin kädessä. Ensimmäiset säännölliset tv-lähetykset alkoivat samoihin aikoihin kun opin kävelemään, että semmoista perspektiviä.

Nostan hattua heille, jotka ovat kuratoineet ja pykänneet pystyyn tämän museon näyttelyt. Hauskoja, oivaltavia, informatiivisia, aktivoivia. Kun siihen lisää entisen radioaseman megalomaanisen suuret tekniset systeemit, radiomastot sun muut, niin kokonaisuus on napakymppi.

Käynnin kruunasi vaikutusvaltaisen henkilön vilkutus.

Sattui näet niin, että juuri kun olin astumassa museoon, sieltä oli poistumassa ryhmä ihmisiä. Kaikki kiittelivät henkilökuntaa hyvästä esittelystä, olivat olleet vaikuttuneita näkemästään ja kuulemastaan. Pujahdin sisälle ja odottelin että kassa vapautuu. Tummatukkainen naishenkilö, joka vaikutti kävijäryhmän vetäjältä, kääntyi ovensuussa ja vilkutti meille kaikille hyvästiksi. Hän otti katsekontaktin jokaiseen vuorotellen, minä olin yksi noin puolesta tusinasta paikalla olijasta. Kasvot vaikuttivat tutuilta, mutta vasta kotimatkalla junassa hoksasin. Merja Ylä-Anttila, Yleisradion toimitusjohtaja alkaen 1.9.2018.