Donner ja Niemiset

[Ilmestynyt alun perin Facebookissa, tämäkin.]

Henkikirjoja Kansallisarkiston tutkijasalin pöydällä.

Toukokuun alussa 2023 kävin katsomassa Hakasalmen huvilan näyttelyn Matkalla. Sivuhuoneessa pyöri Jörn Donnerin tekemiä dokumentteja, ja katselin niitä aikani. Löytyvät verkostakin, KAVIn Elonetistä. Kuka on helsinkiläinen? jäi erityisesti mieleen. Siinä Donner esittelee Hämeentiellä asuvat Niemiset, vanhemmat ja kaksi kouluikäistä lasta. Puhutaan perheestä, asunnosta, työstä ja tulevaisuudesta. Etunimiä ei mainita, mutta kotiosoite kerrotaan huoneiston tarkkuudella.

Laskeskelin, että perheen tytär on suunnilleen minun ikäiseni. Mitä hänelle mahtaa nyt kuulua? Liekö elossa, esimerkiksi. Jos on, onko edelleen helsinkiläinen? Siirtyivätkö lapset työelämään heti oppivelvollisuuden päättymisen jälkeen vai jatkoivatko opintoja?

Kun selvitin Lempi Alangon vaiheita, opin käyttämään auttavasti Helsingin kaupunginarkistoa. Helsingin poliisilaitoksen osoitetoimiston osoiterekisteri on yksi sen hittituotteita. Nimestään huolimatta sen mikrofilmeiltä löytää kenet tahansa kaupungissa asuneen, jos vain tietää nimen. Rekisteri on kuitenkin uudemmalta osalta käyttörajoitettu. Henkilökunta tekee siihen pyynnöstä hakuja, mutta kun sukunimi on niin yleinen kuin Nieminen on, ei onnistu.

Tytär kävi 1960-luvulla Mäkelän kansakoulua. Koulun oppilaskorteista löytyi eräs tyttö-Nieminen, joka oli asunut saman talon samassa rapussa. Huoneisto vaan oli eri ja syntymävuosikin heitti hiukan. Tässä vaiheessa hiipi epäilys: ehkä Donner suojeli perheen yksityisyyttä ja muunsi hiukan faktoja. Olisiko jo 1960-luvulla oltu näin varovaisia? En tiedä. Sekin oli tietysti mahdollista, että perhe oli muuttanut saman talon sisällä.

Hämeentie 94 tunnetaan nimellä Eura II. Sen on suunnitellut arkkitehti Väinö Vähäkallio, joka aloitti rakennushallituksen ensimmäisenä pääjohtajana samana vuonna kuin talo valmistui, 1936. Vähäkallion nimi popahtaa toistuvasti esiin, kun tulee puhe Helsingin isoista, tunnetuista rakennuksista.

Eura II oli pitkään Wärtsilän omistama ja siellä asui vuokralla tehtaan työväkeä. Niemisten asunto oli 35 neliötä, ei lämmintä vettä eikä omaa kylpyhuonetta. Toisaalta vieressä oli kaksikin isoa kauppahallia. Sturen hallista sai ruokatavarat, Euran hallista loput.

Leikittelin ajatuksella, että kävisin soittamassa numero 86:n ovikelloa ja pyytäisin päästä katsomaan, miltä asunnossa nyt näyttää. Tuskin sentään onnistuisi. Jos vaikka joku sattuisikin olemaan kotona arkena puolelta päivin, suurkaupunkilainen ei hevin avaa ovea tuntemattomalle, saatikka päästä ovesta sisään.

Ratikkamatkan aikana harjoittelin lyhyttä ovisummeripuhetta. Turhaan. Hämeentie 94 B:n ulko-oven läpi näki käytävän seinällä roikkuvan huoneentaulun. Suurin huoneistonumero on 62. Onko huonejakoa jossain vaiheessa muutettu vai onko todella niin, että Donner antoi tarkoituksella (tai vahingossa) väärän osoitteen?

Eura II:n isännöintiä hoitaa Kontulan Huolto Oy. Firman asiakaspalvelupiste on Kontulan ostoskeskuksessa, aivan metroaseman vieressä. Ostarin sanotaan olevan hyvä kohde etnisten ravintoloiden ystävälle ja toden totta valikoimaa on harvinaisen paljon. Kierrän ostarin pariin kertaan ennen kuin löydän Kontulan Huollon.

Asiakaspalvelija on avulias mutta tiukka. Etsimäni tieto saattaa löytyä talokirjoista. Niistä tietää Eura II:n isännöitsijä ja hän saattaa olla toimistolla, mutta “isännöitsijöitä ei voi mennä tapaamaan”. Alrighty then. Sähköpostiini tulee kuitenkin isännöitsijältä vastaus vielä saman päivän aikana: näin vanhoja talokirjoja ei heillä ole.

Jos vaikka Niemiset jäävätkin mysteeriksi, niin ainakin voin kaivella talon historiaa, tuumin. Minkälainen oli silloinen 35 m2? Yhdisteltiinkö huoneita myöhemmin?

Rakennusvalvonnan arkisto on yksi Helsingin kaupunkiympäristön toimialan palveluista, jotka on kaikki keskitetty Työpajankatu 8:aan Kalasatamassa. Uudenkarheassa tiilitalossa on kahdeksassa kerroksessa neliöitä yhtensä 40 000, saman verran kuin isoimmissa Prisma-hypermarketeissa on neliöitä yhdessä tasossa. Sisääntuloaula on Vatikaanin Pietarinkirkon jälkeen suurimpia sisätiloja missä olen koskaan ollut. Siltä ainakin tuntui. Käytännössä yksi iso odotushuone. Jokaiseen palveluun on oma jonotusnumeronsa, joten oikean jonon valinta heti kättelyssä on oleellista, ettei joudu kafkamaiseen kierteeseen. Niinpä lippuautomaatin luona päivystää neuvoja. Kun kaupunkilainen tulee sisään kadulta, neuvoja astuu esiin ja kysyy, milläs asialla sitä ollaan. Sitten etsitään yhdessä oikea jono, otetaan numero ja vetäydytään odottamaan.

Olin kaukonäköinen ja söin välipalaa ennen vierailua, joten saatoin jättää väliin katutasossa olevan työpaikkaruokalan. Viime joulun edellä ruokalan wc-tiloista löytyi mies. Oli ollut kuolleena yli viikon.

Arkistokäynti oli opettavainen kokemus. Totesin, etten tajua yhtikäs mitään talon nk. pääpiirustuksista, joita sain katsottavakseni mikrokorteilla. Mukana tulleista papereista ymmärsin sen verran, että rakennus oli peruskorjattu 1980-luvulla. Siinä yhteydessä asuntojen pohjat ehkä muuttuivat.

Takaisin aloitusruutuun. Kaupunginarkiston neuvontatiskin takana istuva henkilö on tottunut näkemään neuvottomia. Kerroin, mitä olen etsimässä. Olisiko hänellä ideoita, miten edetä? Oletko käynyt katsomassa henkikirjoja Kansallisarkistossa, hän kysyi. Niistä pitäisi löytyä henkilötietoja kortteleittain, jopa raputtain.

Henkikirja, never heard. Tai no, siinä mielessä tavallaan kyllä, että minun ikäiseni suomalainen on elänyt aikana, jolloin, kuten Wikipedia tietää

tammikuun ensimmäisenä päivänä olleen henkikirjoituskunnan perusteella määräytyi verotuskunta, eikä henkikirjoituskuntaa voinut vaihtaa kesken vuotta. Vuotuiset henkikirjoitukset lopetettiin vuoden 1990 alusta lukien, ja henkikirjat poistuivat kokonaan käytöstä vuonna 1993 uuden väestötietojärjestelmän aloittaessa toimintansa.

Kansallisarkistossa asioinnille on oma oppimiskynnyksensä. Ei korkea, mutta kynnys kuitenkin. Ensin asioidaan verkossa: löydetään Astia-systeemistä oikea aineisto, valitaan käyttötarkoitus ja anotaan käyttöoikeus jos tarvetta (usein on, koska henkilötietoja). Kun oikeus on myönnetty, analoginen aineisto tilataan lukusalikäyttöön. Digitaalistakaan ei välttämättä voi katsoa kuin Kansallisarkiston omissa tiloissa, heidän laitteillaan.

Niin vai kävi, että ensimmäisenä suomalaisena onnistuin ratkaisemaan henkikirjojen hieroglyfien arvoituksen!! Donner puhui totta. Niemiset olivat asuneet Hämeentie 94 B:ssä vuoteen 1974 asti.

Henkikirjat puhalsivat konkreettisesti hengen ihmisille, jotka siihen mennessä olivat olleet pelkkiä kaksiulotteisia, mustavalkoisia hahmoja filmillä. Lähes fiktiivisen oloisia. Äkkiä tiesin syntymäajat, kaikki etunimet, henkilötunnukset ja asuinpaikat 1970-luvun puoliväliin asti.

Hautahaku.fi vahvisti oletuksen: vanhemmat eivät enää elä. Lasten nimiä ei mainittu samassa hautapaikassa, joten luultavasti he ovat vielä elävien kirjoissa.

Elävien kirjoja ylläpitää DVV. Digi- ja väestötietoviraston osoitepalvelu palvelee puhelimitse (2,50 euroa/minuutti) joka päivä klo 8-22. Vajaassa minuutissa sieltä kerrottiin osoitteet Niemisen perheen tyttärelle ja pojalle, kun nyt pystyin antamaan heistä tarkentimena sekä etunimet että henkilötunnukset.

Kumpikaan ei asu Helsingissä.

Jos olisin toimittaja, tekisin jutun. Historioitsija voisi kirjoittaa artikkelin, kirjailija kirjan. Minä en. Olen vain utelias eläkeläinen, jolla on aikaa. Jos nyt ottaisin yhteyttä Niemisiin, se lähentelisi yksityisyyden loukkausta, eikö? Saattaisivat tuntea, että stalkkaan. Miksi ventovieras tunkeutuu heidän elämäänsä ja alkaa kyselemään? Ei kai esiintyminen jossain dokumentissa kauan sitten anna oikeutta penkoa heidän elämäänsä siitä eteenpäin?

Poika-Nieminen täyttää ihan just kohta 70 vuotta. Entä jos veisin kukkapuskan ja samalla esittäytyisin…

Stop. Lopeta!