[Ilmestynyt alun perin Facebookissa marras-joulukuussa 2023]

Lockhart River, Cape York, Queensland

Lentokentän oranssiliivinen virkailija ei voi olla nokonuuka sen suhteen, mitä tekee mitä ei. Muita työntekijöitä ei ole. Kun autonvuokrausfirman henkilökunta (n=1) on lähtenyt jonnekin, hän ottaa sujuvasti ohjat käsiinsä. Viittoilee ulos.

– They have one car there. Keys are on the front seat.

Cape Yorkin niemellä Queenslandin osavaltion koillisnurkassa ollaan alkuperäiskansojen hallinnoimalla seudulla. Lockhart Riverin taajama on pieni, mutta lentokentän lisäksi sieltä löytyy turistille tarpeelliset supermarketti ja bensa-asema. Jos tulee asiaa lääkärille, on syytä olla se päivä viikosta, jolloin Royal Flying Doctor Servicen potkurikone tuo paikalle lääketieteellistä osaamista. Sellainen oli lähtöpäivänä, tiistaina 7.11, juuri ennen meidän Skytrans-koneemme laskeutumista. Tohtorilennolta purkautui kolme henkilöä laukkuineen, stetoskoopit kaulassa (no ei, mutta olisi voinut olla), kapteeni toivotti heille good day to yout ja lennähti pois.

Aboriginaalien lisäksi Lockhart Riverillä ei sitten paljon muita asukaan. Kentän vieressä on paikallinen lentokenttähotelli, muutamasta standardimökistä muodostuva askeettinen rykelmä. Vartin ajomatkan päässä on Green Hoosen majatalo, jonka rakennukset ovat hauskasti modattuja kontteja.

Majatalossa yöpyy näin sesongin ulkopuolella lähinnä vain rekkakuskeja ja lentofirmojen pilotteja. Aina löytyy kuitenkin cityväkeä, joka rentoutuu viikonloppuna ajamalla tuhat paahtavaa kilometriä Cairnsista pohjoiseen ja samat takaisin. Naapurissa viivähti tällainen pariskunta. Keski-ikäinen, helleasuinen, päivettynyt ja leveästi hymyilevä. Heitä kiinnostivat meidän kameravarustuksemme. Kun kysyn vastavuoroisesti, millä asialla he täällä ovat, mies leventää hymyään:

-Well, we just drive some.

Jos ajat, et ota on erityisen pätevä sanonta tulijoille. Alkoholi on täällä kielletty, vallitsee siis kieltolaki. Tienposkessa näkyy oluttölkkejä, joten sääntöjen valvonta lienee täällä yhtä vaikeaa kuin kaikkialla.

Se, mikä tuo matkailijoita näin kauas erityisesti talvella, on Kutini-Payamun kansallispuisto ja sen kuskukset. Matkakertomusten ja erinäisten muitten vihjeiden perusteella luonnonpuiston laidalla olevat leirintäalueet ovat hyviä tärppejä. Koska niissä vietetään paljon aikaa, myös eläimiä nähdään. Green Hoosen puhelias manageri kertoo, että keneltä hyvänsä leiriytyjältä sopii kysyä tarkemmin; kuskusten puut tiedetään. Hän itse harrastaa vain patikointia.

Tien päällyste on sitä tyyppiä, joka vanhenee huonosti. Periaatteessa ihan ok, mutta sade ja renkaat syövyttävät siihen teräväreunaisia kuoppia, joita on pakko väistää, varsinkin kun alla ei ole maasto- vaan kaupunkiauto, Hyundai i30. Päiväsaikaan kuopat sentään erottaa melko hyvin, pimeällä ei.

Tuotteita kulkee teillä paljon, raskaasti ja pitkästi. Rekat ovat rivitalon kokoisia, auringon kilossa kangastuksenomaisina lepattavia, säihkyviä metallijättiläisiä. Jyrinä kantaa kilometritolkulla. Öisin ei ajeta, mikä on kyllä luojan lykky. Se, mitä rekoissa kuljetetaan, jäi epäselväksi. Osassa on tankkimaisia rakennelmia ja varoituksia vaarallisista aineista, mutta monessa ei mitään, mikä vihjaisi sisällöstä. 100-prosenttista alkoholia?

Kuskusonnea ei ollut. Leirintäalueiden kohdalla tehtiin tietöitä. Tien pientareet olivat täynnä maansiirtokoneita ja työporukkaa, joka piti majapaikkanaan yhtä leirintäalueista. Muut olivat typötyhjiä. Melua ja häiriötä oli siinä määrin, että kuskukset olivat saletisti vetäytyneet muualle.

Yhytimme tiellä yhden linturetkiryhmän kiikaroimassa. Vetäjä tuli tervehtimään, kuten tapoihin kuuluu. Kun hän kuuli, että olimme tulleet kuvaamaan kuskuksia, hän vahvisti: tietöiden takia niitä ei ole nähty siellä missä yleensä. Yöeläinten omatoiminen löytäminen kansallispuiston kokoiselta alueelta on mahdoton tehtävä, joten sen pituinen se.

Jos ei kuskuksia, nähtiin sentään iso vihreä python ylittämässä tietä auringon laskettua. Gordon Creekin pimeydessä ympärillä lenteli hedelmälepakoita siivet kuuluvasti läpsyen. Sammakot kurnuttivat, niin kuin ei mitään. Hieno äänimaailma.

Cape Yorkista ei ole pitkä matka Papua-Uuteen-Guineaan. Saareen liittyy pieni sukutarina, joka pitää ehkä joskus kertoa pidemmän kaavan mukaan, mutta lyhyesti: isän isän veli on haudattu pääkaupunki Port Moresbyn hautausmaalle.

Tablelands, Queensland

Pensaspalot (bushfires) eivät ole mikään uusi ilmiö Australiassa. Ian Mannixin Great Australian Bushfire Stories vuodelta 2008 löytyy Chambers Wildlife Rainforest Lodgesin pienestä kirjastosta. Ollaan Queenslandin osavaltiossa, Tablelandsin alueella, vajaan parin tunnin ajomatkan päässä rannikon Cairnsista. Avaraa maalaismaisemaa, jota rytmittävät nyppyläjonot ja isot lehmälaitumet.

Mannix kertoo tarinoita ihmisistä, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet sen, miltä lähestyvä palorintama tuntuu ja mitä sitten tapahtui. Perussanoma on: omassa vara parempi. Kun viranomaiset kehottavat lähtemään, kirja kannustaa pikemminkin jäämään eikä panikoimaan. Omaa taloa ei välttämättä suojele kukaan muu kuin sinä. Naapuriakin saattaa ehtiä auttamaan. Palontorjuntasuunnitelma pitää olla valmiina.

Noista ajoista palot ovat laajentuneet, voimistuneet ja pitkittyneet. Suomessakin tuli tutuksi vuosien 2019-2020 Black Summer, jolloin Australian itärannikon suurkaupunkien ilmanlaatu oli hetkittäin huonompaa kuin Intian Delhissä. Liekit nuolivat Sydneyn liepeitä, mitä ei ollut tapahtunut aiemmin. Ihmisille aiheutui runsaasti haittaa ja aineellista vahinkoa, mutta monelle muulle eliölajille palot olivat likimain katastrofi.

Alkavasta kesästä ennakoidaan hankalaa siitäkin; edellisvuosien normaalia runsaammat talvisateet ovat saaneet ruohon kasvamaan hyvin. Nyt, vähäsateisen viime talven jäljiltä, ruoho on kuivunut. Kun asioita katsotaan tulipalon näkökulmasta, kuiva ruoho on fuel load.

Näkökulmia on muitakin. Paloturvallisin ympäristö lienee asfaltti. Luontoarvoltaan se lähestyy nollaa.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä Cairnsin lentokentällä savu tuoksui selvästi. Taivas oli kirkas, mutta vuorilta nousi harmaita savupilviä. Kun Skytransin lento Lockhart Riverille Cape Yorkiin oli noussut, ikkunasta alkoi näkyä lisää savuvanoja. Pelkkä savu ei silti vielä kerro, miksi palaa. Paikallisviranomaiset harjoittavat ennakoivaa palontorjuntaa polttamalla tarkoituksella suoja-alueita, firebreaks, joissa tulen etenemisen on tarkoitus pysähtyä. Palotilanteen voi tarkistaa osavaltiokohtaisilta verkkosivuilta.

Ennen kuin internet tuli joka kotiin ja taskuun, valistus ja tiedotus oli lähinnä radion ja television varassa. Muutakin on yritetty. 2000-luvun alussa Tasmania Fire Service painatti saaren asukkaille 40 000 CD-levyä. Levyllä oli perustietoutta varautumisesta ja toimista tositilanteessa.

Queensland on iso osavaltio, kuningattaren arvolle sopivan kokoinen, luonnollisesti. Nimensä mukaisesti Tablelandin alue on tolppien päällä, puolisen kilometriä merenpinnan yläpuolella. Lämpötila pysyy säällisissä lukemissa. Välillä sataakin. Lockhart Riverin lähes totaalinen kuivuus on tuulessa rapiseva muisto vain.

Ajomatka Cairnsista ensin etelään Gordonvaleen ja sitten ylös kohti Yungaburran pikkukaupunkia kestää paperilla 1,5 tuntia. Todellisessa elämässä siihen kuluu kaksi, koska vajaan 30 kilometrin pätkä vuoristotietä on kiperää eestaasmutkaa. Satunnaiset suorat on lupa ajaa satasta, suositeltu mutkanopeus on neljäkymppiä. Ohituskielto koko matkalla. Liikennettä on runsaasti ja vähäinenkin kattonopeuden alitus muodostaa taakse jonon, jonka kiireisin osuus purkautuu lyhyillä ohituskaistaosuuksilla.

Tiedän, että rattiraivo on todellista eikä myytti. Tablelandsin keikalla sain siitä kerran osani. Syyttä, sillä kertaa.

Paluumatka. Aurinko paistaa, takana on miellyttävä ja eläinrikas viikko Chambers Wildlife Rainforest Lodgessa lähellä Eachamin kraaterijärveä. Matkalaukut on pakattu seuraavaa lentoa varten: reilut kolme tuntia Cairnsista etelään Melbourneen, yö lentokenttähotellissa ja sitten Qantas-firman kengurukoneella lyhyt loikka Bass-salmen yli Devonportiin, Tasmaniaan.

Aamupäivän auringossa on se hankaluus metsäisillä osuuksilla, että matalalta tuleva valo luo tielle strobo-efektin. Supermiehille tietysti no-brainer, mutta minun on pakko hiljentää aavistuksen, varsinkin kun menosuunta on alas. Edessä on sitäpaitsi seuraava neljänkympin mutka.

Melko hiljaista vielä. Yksittäisiä autoja, ei jonoja.

Äkkiä takaa alkaa kuulua torvensoittoa. Peilistä totean, että joku on ajanut melkein hybridi Toyota Corollan takapuskuriin kiinni. Iso vaalea maasturi. Nice.

Tyyppi ei hellitä. Mesoaa niin, että alkaa näyttää jo vaaralliselta. Vedän tien sivuun. Kun kanssa-autoilija turbokaasuttaa ohi, avoimesta ikkunasta kantautuu annos ihmisten välistä kommunikaatiota, josta en erota muuta kuin sanan FUCKING. Mitä lie tarkoittanut tässä yhteydessä, en ymmärrä. Joka tapauksessa epäkohteliasta käytöstä nuorelta mieheltä.

No worries. Tätä sopii käyttää milloin tahansa.

Tasmania

Loongana

Mountain Valley Wilderness Holidays on majapaikan nimeksi lievästi yläkanttiin viritetty. Mutta nimestä viis, MVWH on kuin tehty luonnon tarkkailuun. Ja mikä luonto! Vesinokkaeläimiä sukeltaa Leven-joessa, nokkasiilit tökkivät maata vaaleiden tussock-heinätuppaiden rytmittämällä niityllä. Jos tämä ei ole idylli, niin en tiedä mikä on. Parin tunnin ajomatkan päässä Devonportista lounaaseen.

Len ja Pat Doherty hankkivat alueen 1970-luvun lopulla ja ovat siitä asti asuneet siellä myös itse, vaatimattomassa puumökissä nykyisten vierasmajojen ja hupaisasti leikkaa+liimaa-tekniikalla kasatun ravintola- ja keittiörakennelman välissä. Ravintolassa on maalattia. Akustisesti erittäin miellyttävä.

Perheyritys. Poika tulee auttamaan raskaammissa ulkotöissä, muuten Len ja Pat pyörittävät majoitustoimintaa yhä itse. Reilut 60 hehtaaria suojelustatuksen saanutta maata.

MVWH on suunnilleen ainut paikka maailmassa, missä ei-tutkija pääsee näkemään luonnonvaraisia tasmaniantuholaisia. Säännölliseen ruokintaan tottuneita yksilöitä toki, mutta silti. Niiden tarkkailussa lähietäisyydeltä on toimittava kuten suomalaisten suurpetojen kanssa: pysyteltävä sisällä mahdollisimman kauan, jottei eläin haista sinua. Valojakaan ei parane ryhtyä säätämään kesken kaiken. Sitten vaan odottaa sisällä pimeän tuloa. Ja odottaa. Viikon aikana tuholaisia nähtiin iltayhdeksästä aamuneljään. Muutaman kerran onneksi sen verran pitkään, että pääsi omin silmin ja korvin todistamaan persoonallisen pikkudevilin leukaperien purutehoa luisiin kananpaloihin. Vakuuttavaa työskentelyä!

Tuholaisten seuraaminen on muuttunut sitten takavuosien, koska niiden oma käytös on muuttunut, Len kertoo. Vedenjakaja on kasvosyöpä, joka niillä havaittiin ensimmäisen kerran Tasmaniassa 1990-luvun alussa. Lajin pelättiin kuolevan tyystin, niin vaikealta tilanne pitkään näytti. Nyt on onneksi merkkejä siitä, että pahimmalta vältytään. Eläinten määrä on kuitenkin romahtanut.

Lenin mukaan tuholaisia oli aiemmin niin runsaasti, että ne kilpailivat ruuasta ja siinä touhussa muu oli sivuseikka. Ruokailun katselu ei vaatinut ihmisiltä sellaista korostettua varovaisuutta kuin nyt ja eläimet olivat enemmän esillä.

Valitettavasti matkan seuraava pettymys odotti jo vuoroaan. Kvolli, yöllisistä pussieläimistä kaikkein valokuvauksellisin, on kadonnut. MVWH:ssä kävijät ovat nähneet niitä runsaasti vielä äskettäin.

Len pudistaa päätään alistuneen näköisenä.

– We haven’t seen quolls in over a month now. I don’t know what has happened. Wildlife is diminishing.

Australian pienten alkuperäiseläinten päivät ovat luetut. Syyt ovat tiedossa ja niitä on liuta. Niistä on ikävä kirjoittaa ja vielä ikävämpi lukea, joten antaa olla.

Matkalla Devonportista Loonganaan oli useita tieosuuksia, joissa tien pientareella oli jonkin eläimen ruho valehtelematta sadan metrin välein. Valtaosa uhreista on pieniä kengurunsukuisia vallabeja. Tasmanialla onkin kyseenalainen kunnia olla roadkill capital of the world.

Cradle Mountain

Tasmanian jälkimmäinen kohde, Peppers Cradle Mountain Lodge, oli koko matkan ainoa varsinainen maaseutuhotelli. Vajaan kahden tunnin kipuaminen hiukan alle kilometriin, Cradle Mountain -kansallispuiston kupeeseen, kannatti tehdä, koska perillä odottivat vompatit. Liikennettä oli vähän ja maisemat tyystin erilaisia kuin alempana.

Harmaanruskea, lähes neliskanttinen ja ennakko-odotuksia kookkaampi karvamöntti piiloutuu yllättävän hyvin ympäristöön. Vompatin kasvoja ei juuri erota, koska se etsii koko ajan ruokaa. Sama nokkasiilin kanssa. Molempien fokus on pysyvästi alhaalla. Kumpikin liikkuu vikkelästi pois näkökentästä, kun tulee sen aika. Ensi alkuun vaikuttaa siltä, että ne eivät piittaa sinusta ja kamerastasi, koska ne eivät katso kohti. Liikeradat kuitenkin paljastavat: sijaintisi on havaittu ja tietoa päivitetään koko ajan.

Hotellin ravintolalla oli tarjota pari ylläriä. Alku- ja pääruuan välissä tarjottiin aina jäädyke ja annoksen huipulle tykättiin vaahdottaa jotakin valkoista, mikä näytti sammakonkudulta. Ei moittimista.

Vuokra-autona saarella oli Toyota Rav4, ensimmäinen ns. hybridi-SUV, jota olen koskaan ajanut. Turhan massiiviset ulkomitat, joita oli aluksi vaikea hahmottaa kuskin penkiltä, mutta täysautomaattinen neliveto ja korkeampi maavara vaikuttivat asiallisilta lisiltä ylänköpainotteiseen ajeluun. Sitä paitsi molemmat matkalaukut mahtuivat siististi vierekkäin tavaratilaan. Corollassa toinen piti tuupata takapenkille. Tästä seurasi ajoittaisia varoituspiipahduksia ja kojelaudassa punersi REAR SEAT. Kai auto päätteli matkalaukun jonkun takalistoksi, joka lojui penkillä ilman turvavyötä. Turvapoikkeama!

Länsi-Australia

Perth

Mukana on reliikki edelliseltä matkalta 2000-luvun lopulta: paperikartta Australian pohjoisosista. Etäisyyksiä, turistikohteita ja muuta paikkatietoa. Saaren kuivaa sisusta täplittävät ikonit, joissa hakku ja vasara on asetettu ristiin kuin heimosoturin aseet.

Perthin lentokentän matkatavarahallissa seisoskelee runsaasti työunivormuun pukeutunutta väkeä, joka näyttää olevan menossa saman tien ulkotöihin. Siistiin mutta ulos. Paitoja on kahta eri keltaisen sävyä. Huolellisesti vyötetyt, tuultapitävät housut, bootsit. Vain kypärä puuttuu. Paidoissa lukee PHB ja Rio Tinto, kaksi Australian suurinta kaivosalan yritystä.

Firmat ovat näkyvästi esillä myös Perthin ydinkeskustan siluetissa. Kaupungin korkein rakennus on erikoisesti nimetty Central Park, joka tunnetaan paremmin “Rio Tinton tornina”. Firman nimi loistaakin punaisena sen huipulla. Torni ja PHB:n vastaava toimistokolossi lipuvat ohitse, kun risteilyalus suuntaa Swan-jokea pitkin kohti Intian valtamerta ja Rottnest-saarta.

Saarella on quokkia. Juuri muualla niitä ei enää olekaan. Kuten kaikki pussieläimet numbattia lukuunottamatta, quokkakin on yöeläin tai vähintään hämäräaktiivinen. Saarella sitä ei heti tule ajatelleeksi, koska osa eläimistä on leimautunut päiväturisteihin ja heidän herkkuihinsa. Kaikkialla on tauluja, joissa kielletään eläinten ruokkiminen ja koskettelu. Kaikkialla turistit ruokkivat ja koskettelevat eläimiä.

Kuuma päivä Rottnestilla – ja sitten on taas aika jatkaa Toyota Corolla Grand Touria.

Dryandra

Kun lentokentän autovuokraamosta suuntaa kohti kaakkoa, tunnin ajomatkan jälkeen on jättänyt taakseen 80% Länsi-Australian osavaltiossa asuvasta väestöstä. Sen huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun posottaa Wheatbeltin alueen läpi sataakymppiä, mikä on osavaltion kattonopeus. Horisonttiin asti ja ylikin ulottuvia, keltaisia vehnäpeltoja. Kerittyjä, harmaita lampaita kerääntyneenä valtavan laitumen ainoan puun alle varjoon. Vaikka ihminen on pikku kätösineen muuttanut ympärillä KAIKEN, häntä itseään ei näy missään.

Kuten nimi antaa olettaa, Lions Dryandra Woodland Village on Lions Club -järjestön suojeluksessa. Alueella on historiansa, josta ei tässä sen enempää, kiinnostunut löytää. Tämän päivän Village sopii hyvin niille kuten meille, jotka arvostavat omaa rauhaa ja avaria näkymiä. Kivat, simppelit puutalot kaukana toisistaan. Reilussa viikossa oppi paikalliset korpit, papukaijat, possumit, liskot ja kengurut. Varsinaisia syitä vierailuun oli kaksi: metsän numbatit ja Barna Miaan turvaan kissoilta ja ketuilta siirretyt pienet, harvinaiset pussieläimet.

Numbattiperheiden sijainti tiedetään osapuilleen, mutta niiden havaitseminen saatikka filmaaminen on eri asia. Eläimet ovat pieniä, maaoravan kokoisia, liikkuvat vikkelästi laajalla alueella eikä niitä ole montaakaan jäljellä. Lähes ainoa järkevä tapa onnistua on ajaa autolla kävelyvauhtia tiettyjä metsäteitä pitkin ja katsella ahkerasti.

Meillä oli sekä tuuria että otuuria. Viikon ja noin 50 kilometrin matelun jälkeen numbatteja oli nähty puolisen tusinaa. Yhtä saatiin jopa auttavasti kuvattua hetken. Epäonni oli se, että juuri silloin oli aurinkoinen keskipäivän hetki. Numbatti vetäytyi kaatuneen kelon sisään siestalle eikä tullut esille seuraavan puolentoista tunnin aikana. Meidän oli siinä vaiheessa pakko vetäytyä varjoon itsekin, muuten uhkasi lämpöhalvaus.

Barna Mian iltaöisillä käynneillä silmät kostuivat tuon tuosta. Pieniä, varovaisia eläimiä alkoi pomppia esiin himmeän punaisen lampun valokeilaan syömään maahan siroteltua murkinaa, josta ne saavat 10% päivittäisestä energiantarpeestaan. Viisi eri pussieläinlajia. Erilaisia luonteita, toiset überepäluuloisia, toiset rohkeampia. Suomalaiset nimet, jos niitä on, ovat kummallisia, joten englanniksi: bilby, woylie, mala, quenda ja boodie. Quenda ei tullut ollenkaan esille, vilahti vain takavasemmalla, boodiekin käväisi pikaisesti.

Loppuun perinteinen autokatsaus: ajokilometrejä tuli Australiassa kaikkiaan 1453, joista suurin osa, 777, Länsi-Australiassa.