[Ilmestyi alun perin Facebookissa vuonna 2022]
Sata vuotta sitten oli toisenlaista, eritoten perheissä.
Kun isän äiti syntyi 1901, hän oli järjestyksessä neljäs lapsi. Esikoinen, tyttö, oli elänyt vain kolme kuukautta. Seuraavat kaksi olivat poikia.
Veljet olivat isoäidin syntyessä 3- ja 7-vuotiaita. Haluaisin ajatella, että ainakin nuoremmasta tuli isoäidille leikkikaveri, siinä määrin kuin leikkiä nyt edes oli suomen kielen sanastoa vielä siihen aikaan. Lyhyt vapaa ajanjakso ennen maaseudun kyläyhteisön töiden alkamista.
Kun isoäiti oli 5-vuotias, hän sai siskon. Oliko se odotettu tapahtuma? Mahdoton sanoa. Saattoi olla niinkin, että yksi lapsi lisää tiesi muille vähemmän tilaa ja ruokaa. Nälkää ei näihin aikoihin varsinaisesti nähty, vaikkei mitään ylimääräistä ollutkaan. Mutta niin vain kävi, että pikkusisko ehti tuskin oppia kävelemään ennen kuin elämä jo päättyi.
Isoäidin kotikylässä oli ollut kansakoulu jo kymmenisen vuotta. Jos kaikki lapset olisivat menneet kouluun noin 7-vuotiaana niin kuin nyt on tapana, isoäiti olisi juuri aloittanut ensimmäisen luokan, kun perheeseen syntyi uusi poikavauva. Vanhemmat pojat olivat jo 10 ja 13, joten tapahtuma oli heille luultavasti melko lailla etäinen. Parkuva nyytti pirtin nurkassa.
Lukuvuonna 1907-1908 kylän koulua kävi 15 poikaa ja 15 tyttöä. Isoäiti tuskin oli yksi heistä. Perheen toiseksi vanhin poika suoritti kansakoulun päättötutkinnon vuonna 1912, nykymittapuun mukaan todella myöhään, 14-vuotiaana, mutta kuitenkin. Koulu ei ollut perheessä mikään tuntematon käsite muutenkaan. Maakauppiaana toiminut isä oli ollut koulun taloudenhoitaja ja myöhemmin johtokunnan jäsen. Silti veikkaan, että ykköstoive perheen tyttären tulevaisuudeksi oli sittenkin maatalon emäntä; jos tämä jotakin oppia kaipasi niin käden ja taloudenpidon. En epäile ollenkaan, etteikö isoäidistä olisi ollut myös koulun penkille. Vielä 80-vuotiaanakin hän oli aikaansa seuraava, itsenäisesti ajatteleva persoona.
Vuonna 1842 tuli luvalliseksi harjoittaa kauppaa maaseudulla. Tällaista kauppiasta kutsuttiin maakauppiaaksi. Perheen isä oli ryhtynyt kauppiaaksi vuonna 1892, samana vuonna kuin avioitui.
Vuonna 1909 perheen vanhin poika menehtyi 14 vuoden iässä. Ehkä yllättäen, tai sitten hänellä oli ollut terveysongelmia aiemminkin. Kuolinsyyksi kirjattiin seurakunnan toimesta sulku. Henki ei enää kulkenut, syystä tai toisesta. Hengenahdistus, astma, keuhkotauti – tauteja oli monenlaisia. Joka tapauksessa vaiva, joka olisi ollut parannettavissa tai vähintään pidettävissä kurissa tämän päivän lääketieteen keinoin, mutta ei tuon päivän.
Kului kaksi vuotta niin kuin ne tuppaavat kulumaan, hitaasti mutta varmasti. Seuraava poikalapsi syntyi vuonna 1911, ikään kuin 10-vuotislahjaksi isoäidille. Ilo oli jälleen valitettavan lyhytaikainen, sillä jo vuoden kuluttua tämäkin vauva haudattiin. Lapsikuolleisuus oli järkyttävän yleistä.
Ikävyydet eivät loppuneet tähän.
1920-luku oli tavattoman väkivaltainen vuosikymmen. Sisällissodan päättymisestä oli kulunut vasta vähän aikaa, ja kieltolaki oli voimassa. Kansa joi ja tappeli. Kesällä 1928 perheen nuorin, 20-vuotias poika oli juovuspäissään, parin kaverin kanssa, rettelöinyt kylällä erään talon pihamaalla. Seuraukset olivat fataalit: talon isäntä löi häntä puisella kirnunmännällä päähän niin että kallo halkesi. Hovioikeudessa 1929 isäntä tuomittiin hätävarjelun liioittelusta 6 kuukaudeksi kuritushuoneeseen.
Isoäiti oli tuolloin 27-vuotias kahden poikalapsen äiti ja maatalon emäntä. Toinen pojista oli vastikään syntynyt. Hän oli isäni.
