Viikkorutiiniin on jo muutamia vuosia kuulunut katsoa ja/tai kuunnella Waveform-podcast, joka on osa Marques Brownlee’n YouTube-tuotantoa. Toiseksi viimeisessä episodissa uutisoitiin, että firman elokuvaleikkaaja Mariah Zenk on julkaissut videon vanhoista ruokalistoista. Se onkin ihan kiva kurkistus New Yorkin ravintolahistoriaan. Mitään übervanhaa historia ei tietenkään ole suhteessa vaikkapa Eurooppaan; Ravintola Kappeli Helsingissä on toiminut jo vuodesta 1867 asti sekin.
Kaisa Kyläkosken blogikirjoituksessa Ruokalistoja monessa pinossa on linkkejä digitoiduun menuaineistoon meillä Suomessa. Sitä on vähän siellä täällä ja laatukin vaihtelee.
Pienpainatteiden graafinen ulkoasu oli 1800-luvun lopulla koristeellista ja näyttävää, romantiikan aika suosi kaukomaita ja eksotiikkaa. Ruokalistaa Avskedsmiddag för vicepresident Herman Ithimaeus 23.11.1895 reunustaa muinaisegyptiläinen kuvasto. Paitsi ruokalaji, myös juoma mainitaan.
Ithimaeus oli Turun hovioikeuden varapresidentti. Mikään ei viittaa siihen, että Ithimaeus olisi harrastanut historiaa saati matkustellut Pohjois-Afrikassa, mutta Egyptin kaivaukset ja hautalöydöt olivat tuon ajan uutisaineistoa kaikkialla.
Eläkepäiviä kesti 10 vuotta. Sanomalehti Uusi Aura kertoo muistokirjoituksessaan, että erottuaan virasta Ithimaeus eleli loppuikänsä yksityisenä miehenä täällä Turussa. Merkkihenkilön persoonaa piti pönkittää viimeiseen asti: Wainaja oli aikoinaan tunnettu tukewista ruumiinwoimista ja tämä alkuperäinen elinwoima waikutti wielä hänen luolinwuoteellaankin, sillä waikka kuolema jo wiikon päiwät sitte oli iskenyt häneen kiinni, saattoi se ainoastaan wähittäin murtaa hänen tarmonsa.
Sukunimi herättää huomiota. Jos Googlen kääntäjään on luottaminen, Ithimaeus on kreikkaa ja kääntyy englanniksi important. Nähtävästi Suomessa jo pitkään entinen nimi. Ainakin vuoden 1948 Åland-lehti mainitsee, että tämä Turussa aikanaan tunnettu sukunimi on utdött ja Sukunimihaun tulos viittaa samaan.
Kansallisen E-kirjaston tarjoamiin aikakauslehtiin voi tehdä yleishakuja, mikä on näppärä ominaisuus, arvostan. Joskus eri näkökulmat tiettyyn aiheeseen ovat kiinnostavampia kuin yksittäiset lehdet tai niiden numerot. Kuten vaikka Laitila, synnyinkaupunki. Harvoin tulee käytyä paikan päällä enkä tilaa paikallista sanomalehteäkään. Mitäs siellä tapahtuu? E-kirjastossa on lehdistä vain kaksi viimeistä vuosikertaa, joten suhteellisen uusista puheenaiheista on siis kyse.
Seuraa lyhyt ja valikoiva aikakauslehtikatsaus.
Apropå haku: En tiedä, miksi tulokset palautetaan siinä järjestyksessä kuin palautetaan, mutta Maaseudun Tulevaisuudella (ja susilla) aloitetaan. En tiedä sitäkään, miksi Maaseudun Tulevaisuus ylipäänsä luetaan kuuluvaksi aikakauslehtiin. Lisäksi hakuvihje muistiin: jotta mukaan ei tule Kauppalehden paikkakuntakohtaisia yritysuutisia, hakulauseessa kannattaa miinustaa tarpeeton. Itse lehden nimeä kun ei voi.
Laitila-sukunimisiä löytyy tietysti myös. Heitä ei pysty ennalta suodattamaan pois.
Sudet
Laitila on niitä varsinaissuomalaisia kaupunkeja, joissa susien määrä on lisääntynyt sitten vuoden 2004. Paljon pinta-alaa, suhteellisen vähän asukkaita, runsaasti valkohäntäpeuroja ruuaksi. Laitila on alueeltaan suurempi kuin Lahti, mutta siinä missä Lahti on Suomen 6. väkirikkain kunta, Laitila on vasta sijalla 115.
Laitilassa sanotaan olevan Suomen tihein susikanta. SusiLIFE-hankkeen mukaan viime vuonna 29 lasta sai siellä koulukuljetukseen kunnan tukea, juurikin susien takia. Eniten kuljetuksia siellä päin.
Ihmisille susista ei ole ollut vaaraa sitten 1800-luvun, mutta kotieläimet ovat asia erikseen. Laitilan Haukan kylässä löytyvät tiettävästi Suomen ensimmäiset Valais blacknose -lampaat. Omistaja kertoo, että lampaiden pito susialueella tuokin stressiä. Sitä lievittämässä pihaa vartioi iäkäs tiibetinmastiffi. Laitumelle on lisäksi tarkoitus rakentaa petoaidat.
Erä-lehden numero 12 viime vuodelta tietää kertoa, että pisin DNA-näytteiden perusteella todennettu suden kulkema matka on Laitilan Kaivolan laumasta Sodankylän pohjoisosiin. 790 kilometriä, vuoden sisällä. Lapissa susi sitten ikävä kyllä ammuttiin.
Siipikarja
Kysy keneltä hyvänsä keski-ikäiseltä eteläsuomalaiselta, mitä hän tietää Laitilasta, ja saat vastaukseksi: kananmunat ja Kukko-olut.
Suomen siipikarjatalous onkin aika lailla keskittynyt Varsinais-Suomeen. Laitilan kaupunki uskoo kananmunien vetovoimaan niin lujasti, että tarjoaa uudelta Laessaaren alueelta tontin ostavalle vuoden munat kaupan päälle, uutisoi Maaseudun Tulevaisuus. Tiedä sitten, miten puree. Kananmunan keltuaisessa kun on se hankala puoli, että kolesteriarvoja seuraava vanhempi suomalainen ei sitä juuri syö muuten kuin välillisesti eli kakuissa sun muissa ns. sisään leivottuna. Hyvältä kananmunat toki maistuvat.
Muistan Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan (LW) alkutaipaleen. Yhtiöllä oli hauskat verkkosivut ja sen retrohenkiset limonadit ilahduttivat aina, kun niitä näki kaupungilla tai verkossa. Tuskin olin ainoa, joka piti yrityksen markkinoinnista. Koska itse päätuotekin, Kukko Pils, oli toimiva olut (ja on sitä yhä), menestyksen tiellä ei ollut esteitä. Olutpostin numero tältä vuodelta summaa kokoeroja:
liikevaihto on reilusti yli neljäsosa kaikkien pienpanimoiden yhteenlasketusta liikevaihdosta ja yli tuplasti selvityksen toiseksi suurimman, Nokian Panimo Oy:n, liikevaihdosta.
LW on niin iso, että sen talousluvut pitää poistaa tilastoista, jotta saadaan edes jonkinlainen käsitys keskimääräisen pienpanimon tilanteesta.
Vaikka LW on paikkakunnalla iso yritys, sitäkin suurempi liikevaihdoltaan on Vihannes-Laitila. Mutta, tarkkaan ottaen Laitilaa on enää vain nimen loppuosa ja se, että osa yrityksen omistajaviljelijöistä on Laitilasta. Yrityksen pääkonttori on Uudessakaupungissa.
Valtatie 8
Tekniikan Maailma kirjoittaa tilanteesta Suomen pääteillä.
Onnettomuustiheydellä mitaten maan vaarallisimmat päätieosuudet ovat Helsingin, Turun ja Tampereen sisääntuloteillä. Ajettuihin kilometreihin suhteutettuna vaara vaanii Nelostiellä Pyhäjärven tienoilla. Molemmat mittarit ovat punaisella valtateillä 8 ja 9.
Valtatie 8 ulottuu Turusta Liminkaan ja päinvastoin. Välissä on mm. Laitila.
Kun on ohitettu Laitilan keskusta ja matka jatkuu kohti Raumaa, muutaman kilometrin päässä odottaa Palttilan risteys. Tuttu paikka. Oikealla, metsäsaarekkeen suojassa, on Palttilan kartano. Edessä siintää Valkojärven peltoalue, entistä järvenpohjaa. Aukea, laakea näkymä. Ei kuitenkaan täystasaista vaan aavistuksen unduloivaa.
Väyläviraston mukaan tämä on yksi niistä 15 tiekilometristä valtatie 8:lla, jossa on
korkeat onnettomuuskustannukset sekä tiepituuteen että liikennemääriin suhteutettuna.
Suomen päätiestön yhteenlasketuista vaarallisista kilometreistä valtatie 8:lla on noin viisi prosenttia.
Tekniikan Maailma selostaa: Väylävirasto laskee tieosuuksien turvallisuutta siten, että se jakaa ensin tieverkon noin viiden kilometrin pituisiksi pätkiksi. Näille lasketaan sitten ennustettu onnettomuuskustannus VTT:n kehittämällä ohjelmalla, jossa on otettu huomioon paitsi onnettomuushistoria myös tilastollinen ennuste vakavista onnettomuuksista.
Miksi juuri tässä kohtaa on tapahtunut ja luultavasti myös tulee tapahtumaan onnettomuuksia?
Laitilassa, -sta ja -aan autoillaan runsaasti.
Vuonna 2021 Helsingin Sanomat julkaisi kuntakohtaisen tilaston (tilaajille) autoetuuksien suuruuksista. Kärjessä oli Östersundom, toisena Laitila. Edun saajia 50, mediaani 9736 euroa.
Miksi Laitila? Otin tuolloin asiakseni kysyä mielipidettä paikallispoliitikoilta Twitterissä. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja, Pekka Kuusisto, vastasi:
Olettaisin, että edun suuruus johtuu siitä, että suhteessa ruuhka-Suomeen Laitilassa on hyvin vähän autoetua käytössä ja tällöin ne lienevät pääosin yritysten ylimmällä johdolla, jonka johdosta edun arvo nousee.
Valtatiellä liikkuu tietysti paljon muutakin kuin työmatkalaisia: puukuljetuksia, muuta raskasta liikennettä, ammattiautoilijoita, koululaisia mopoautoineen, satunnaisia ohikulkijoita, hirviä, peuroja.
Ja miten mahtaa olla, houkutteleeko valtatien vaarattomalta näyttävä profiili huolettomaan ajotapaan?
Pintaa syvemmältä
Suomen Luonto 1/2024 sisälsi tuplayllätyksen.
Artikkelissa Maantieteilijä ja runoilija Rokansaarella toimittaja Pekka Tarkka kirjoittaa Aaro Hellaakoskesta. Hellaakoski on minun ikäpolvelleni tuttu runoilija (vähintään nimeltä), mutta hänen tutkijanuransa oli ainakin minulle täysin uutta. Kuinka ollakaan, vuonna 1929 Hellaakoski oli tekemässä kaivauksia Laitilan harjuilla. Tuon ajan Laitilan Sanomissa ei tätä noteerata, mikä ei ole sinänsä ihme; kenttätutkimusta tekevät tiedemiehet eivät mitenkään voineet ylittää silloisen maalaispitäjän uutiskynnystä. Isäni olisi hyvinkin saattanut olla ihmettelemässä kaivauksella numero 5, jos olisi ollut vanhempi, mutta ei vielä yksivuotiaana taaperona muuten kuin äidin tai isän sylissä. Sääli, etten ollut tietoinen Hellaakosken käynnistä jo 1980-luvulla, silloin, kun isän äiti oli vielä elossa.
sikäläisen harjun ainekset oli järjestänyt ja hionut mannerjäätikön alle sulana virrannut joki.
Toinen yllätys Suomen Luonnon artikkelissa oli se, että pääaihe, Rokansaari Saimaan Lietvedellä, on tuttu paikka sekin! Puolison lapsuuden kesämökki on kivenheiton päässä, ja jokakesäiseen vierailuohjelmaan mökillä kuuluu edelleen souturetki saareen. Vaikka osa Rokansaarta onkin nykyisin yksityisaluetta ja metsä talousmetsää, niin lampia, niittyjä ja muita pienempiä ekolokeroita riittää yhä. Kesän parhaat hyönteishavainnot ovat aina saarelta.
Hellaakosken tapauksesta herää kysymys, tunteeko Suomen historia ja/tai nykyaika muita runoilijoita, jotka ovat myös tieteentekijöitä? Tein Wikidataan kyselyn. Ison nuolinäppäimen klikkaus käynnistää haun. Kestää hetken. Vastaus: kyllä heitä on, Wikidatan saamien tietojen mukaan 58.
Lopuksi muutama tilastotieto asukkaista.
Menot ja tulot
Muutama viikko sitten verkossa linkitettiin Porin kaupungin tietopalvelupäällikön tekemään karttaesitykseen. Siitä kävi ilmi, paljonko Suomen kunnissa asuu Porissa syntyneitä. Kartalla oli hauska otsikko Porilaisten levinneisyysaste 2023 eikä datapisteen kuvaajana ollut perinteinen pylpyrä vaan henkilömäärän suhteen suureneva Porin Ässien herttalogo. Ei yllätys! Terveisiä Poriin.
Minä monen muun mukana kiinnostuin toteutuksesta. Ennen pitkää totesin myös, että tämäntapaiset tiedot suomalaisista eivät olekaan mukana Tilastokeskuksen avoimen datan jakelussa. Niinpä tilasin ne.
Muuttaneiden lukumäärissä Laitila on luonnollisesti paljon pienempi kuin Pori, koska asukasmääräkin on sitä. Pori hipoo 100 000:n asukkaan rajapyykkiä, jonka ovat jo ohittaneet Jyväskylä, Kuopio ja Lahti. Kartoilla on kuitenkin havaittavissa yhteneväisyyttä, mikä ei ehkä ole yllätys. Muuttokuntia ovat eritoten maakuntien ykköskaupungit.
Harmaat alueet kartalla ovat niitä kuntia, joissa ei viime vuoden tietojen mukaan asu yhtään Laitilassa syntynyttä. Yhtenäisemmät tyhjät seudut ovat Pohjois-Pohjanmaan eteläosissa sekä Kuopion ja Oulun ympäristökunnissa.
Pelkän absoluuttisen nuppiluvun havainnollistamisen lisäksi laskin myös, mikä on Laitilassa syntyneiden osuus asuinkunnan väestöstä. “Pikku-Laitilat” muodostavat tiiviin, yhtenäisen renkaan Laitilan ympärille.
Noin puolet Laitilan nykyisistä asukkaista on syntynyt muualla.
[Ilmestynyt alun perin Facebookissa marras-joulukuussa 2023]
Lockhart River, Cape York, Queensland
Lentokentän oranssiliivinen virkailija ei voi olla nokonuuka sen suhteen, mitä tekee mitä ei. Muita työntekijöitä ei ole. Kun autonvuokrausfirman henkilökunta (n=1) on lähtenyt jonnekin, hän ottaa sujuvasti ohjat käsiinsä. Viittoilee ulos.
– They have one car there. Keys are on the front seat.
Cape Yorkin niemellä Queenslandin osavaltion koillisnurkassa ollaan alkuperäiskansojen hallinnoimalla seudulla. Lockhart Riverin taajama on pieni, mutta lentokentän lisäksi sieltä löytyy turistille tarpeelliset supermarketti ja bensa-asema. Jos tulee asiaa lääkärille, on syytä olla se päivä viikosta, jolloin Royal Flying Doctor Servicen potkurikone tuo paikalle lääketieteellistä osaamista. Sellainen oli lähtöpäivänä, tiistaina 7.11, juuri ennen meidän Skytrans-koneemme laskeutumista. Tohtorilennolta purkautui kolme henkilöä laukkuineen, stetoskoopit kaulassa (no ei, mutta olisi voinut olla), kapteeni toivotti heille good day to yout ja lennähti pois.
Aboriginaalien lisäksi Lockhart Riverillä ei sitten paljon muita asukaan. Kentän vieressä on paikallinen lentokenttähotelli, muutamasta standardimökistä muodostuva askeettinen rykelmä. Vartin ajomatkan päässä on Green Hoosen majatalo, jonka rakennukset ovat hauskasti modattuja kontteja.
Majatalossa yöpyy näin sesongin ulkopuolella lähinnä vain rekkakuskeja ja lentofirmojen pilotteja. Aina löytyy kuitenkin cityväkeä, joka rentoutuu viikonloppuna ajamalla tuhat paahtavaa kilometriä Cairnsista pohjoiseen ja samat takaisin. Naapurissa viivähti tällainen pariskunta. Keski-ikäinen, helleasuinen, päivettynyt ja leveästi hymyilevä. Heitä kiinnostivat meidän kameravarustuksemme. Kun kysyn vastavuoroisesti, millä asialla he täällä ovat, mies leventää hymyään:
-Well, we just drive some.
Jos ajat, et ota on erityisen pätevä sanonta tulijoille. Alkoholi on täällä kielletty, vallitsee siis kieltolaki. Tienposkessa näkyy oluttölkkejä, joten sääntöjen valvonta lienee täällä yhtä vaikeaa kuin kaikkialla.
Se, mikä tuo matkailijoita näin kauas erityisesti talvella, on Kutini-Payamun kansallispuisto ja sen kuskukset. Matkakertomusten ja erinäisten muitten vihjeiden perusteella luonnonpuiston laidalla olevat leirintäalueet ovat hyviä tärppejä. Koska niissä vietetään paljon aikaa, myös eläimiä nähdään. Green Hoosen puhelias manageri kertoo, että keneltä hyvänsä leiriytyjältä sopii kysyä tarkemmin; kuskusten puut tiedetään. Hän itse harrastaa vain patikointia.
Tien päällyste on sitä tyyppiä, joka vanhenee huonosti. Periaatteessa ihan ok, mutta sade ja renkaat syövyttävät siihen teräväreunaisia kuoppia, joita on pakko väistää, varsinkin kun alla ei ole maasto- vaan kaupunkiauto, Hyundai i30. Päiväsaikaan kuopat sentään erottaa melko hyvin, pimeällä ei.
Tuotteita kulkee teillä paljon, raskaasti ja pitkästi. Rekat ovat rivitalon kokoisia, auringon kilossa kangastuksenomaisina lepattavia, säihkyviä metallijättiläisiä. Jyrinä kantaa kilometritolkulla. Öisin ei ajeta, mikä on kyllä luojan lykky. Se, mitä rekoissa kuljetetaan, jäi epäselväksi. Osassa on tankkimaisia rakennelmia ja varoituksia vaarallisista aineista, mutta monessa ei mitään, mikä vihjaisi sisällöstä. 100-prosenttista alkoholia?
Kuskusonnea ei ollut. Leirintäalueiden kohdalla tehtiin tietöitä. Tien pientareet olivat täynnä maansiirtokoneita ja työporukkaa, joka piti majapaikkanaan yhtä leirintäalueista. Muut olivat typötyhjiä. Melua ja häiriötä oli siinä määrin, että kuskukset olivat saletisti vetäytyneet muualle.
Yhytimme tiellä yhden linturetkiryhmän kiikaroimassa. Vetäjä tuli tervehtimään, kuten tapoihin kuuluu. Kun hän kuuli, että olimme tulleet kuvaamaan kuskuksia, hän vahvisti: tietöiden takia niitä ei ole nähty siellä missä yleensä. Yöeläinten omatoiminen löytäminen kansallispuiston kokoiselta alueelta on mahdoton tehtävä, joten sen pituinen se.
Jos ei kuskuksia, nähtiin sentään iso vihreä python ylittämässä tietä auringon laskettua. Gordon Creekin pimeydessä ympärillä lenteli hedelmälepakoita siivet kuuluvasti läpsyen. Sammakot kurnuttivat, niin kuin ei mitään. Hieno äänimaailma.
Cape Yorkista ei ole pitkä matka Papua-Uuteen-Guineaan. Saareen liittyy pieni sukutarina, joka pitää ehkä joskus kertoa pidemmän kaavan mukaan, mutta lyhyesti: isän isän veli on haudattu pääkaupunki Port Moresbyn hautausmaalle.
Tablelands, Queensland
Pensaspalot (bushfires) eivät ole mikään uusi ilmiö Australiassa. Ian Mannixin Great Australian Bushfire Stories vuodelta 2008 löytyy Chambers Wildlife Rainforest Lodgesin pienestä kirjastosta. Ollaan Queenslandin osavaltiossa, Tablelandsin alueella, vajaan parin tunnin ajomatkan päässä rannikon Cairnsista. Avaraa maalaismaisemaa, jota rytmittävät nyppyläjonot ja isot lehmälaitumet.
Mannix kertoo tarinoita ihmisistä, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet sen, miltä lähestyvä palorintama tuntuu ja mitä sitten tapahtui. Perussanoma on: omassa vara parempi. Kun viranomaiset kehottavat lähtemään, kirja kannustaa pikemminkin jäämään eikä panikoimaan. Omaa taloa ei välttämättä suojele kukaan muu kuin sinä. Naapuriakin saattaa ehtiä auttamaan. Palontorjuntasuunnitelma pitää olla valmiina.
Noista ajoista palot ovat laajentuneet, voimistuneet ja pitkittyneet. Suomessakin tuli tutuksi vuosien 2019-2020 Black Summer, jolloin Australian itärannikon suurkaupunkien ilmanlaatu oli hetkittäin huonompaa kuin Intian Delhissä. Liekit nuolivat Sydneyn liepeitä, mitä ei ollut tapahtunut aiemmin. Ihmisille aiheutui runsaasti haittaa ja aineellista vahinkoa, mutta monelle muulle eliölajille palot olivat likimain katastrofi.
Alkavasta kesästä ennakoidaan hankalaa siitäkin; edellisvuosien normaalia runsaammat talvisateet ovat saaneet ruohon kasvamaan hyvin. Nyt, vähäsateisen viime talven jäljiltä, ruoho on kuivunut. Kun asioita katsotaan tulipalon näkökulmasta, kuiva ruoho on fuel load.
Näkökulmia on muitakin. Paloturvallisin ympäristö lienee asfaltti. Luontoarvoltaan se lähestyy nollaa.
Marraskuun ensimmäisenä päivänä Cairnsin lentokentällä savu tuoksui selvästi. Taivas oli kirkas, mutta vuorilta nousi harmaita savupilviä. Kun Skytransin lento Lockhart Riverille Cape Yorkiin oli noussut, ikkunasta alkoi näkyä lisää savuvanoja. Pelkkä savu ei silti vielä kerro, miksi palaa. Paikallisviranomaiset harjoittavat ennakoivaa palontorjuntaa polttamalla tarkoituksella suoja-alueita, firebreaks, joissa tulen etenemisen on tarkoitus pysähtyä. Palotilanteen voi tarkistaa osavaltiokohtaisilta verkkosivuilta.
Ennen kuin internet tuli joka kotiin ja taskuun, valistus ja tiedotus oli lähinnä radion ja television varassa. Muutakin on yritetty. 2000-luvun alussa Tasmania Fire Service painatti saaren asukkaille 40 000 CD-levyä. Levyllä oli perustietoutta varautumisesta ja toimista tositilanteessa.
Queensland on iso osavaltio, kuningattaren arvolle sopivan kokoinen, luonnollisesti. Nimensä mukaisesti Tablelandin alue on tolppien päällä, puolisen kilometriä merenpinnan yläpuolella. Lämpötila pysyy säällisissä lukemissa. Välillä sataakin. Lockhart Riverin lähes totaalinen kuivuus on tuulessa rapiseva muisto vain.
Ajomatka Cairnsista ensin etelään Gordonvaleen ja sitten ylös kohti Yungaburran pikkukaupunkia kestää paperilla 1,5 tuntia. Todellisessa elämässä siihen kuluu kaksi, koska vajaan 30 kilometrin pätkä vuoristotietä on kiperää eestaasmutkaa. Satunnaiset suorat on lupa ajaa satasta, suositeltu mutkanopeus on neljäkymppiä. Ohituskielto koko matkalla. Liikennettä on runsaasti ja vähäinenkin kattonopeuden alitus muodostaa taakse jonon, jonka kiireisin osuus purkautuu lyhyillä ohituskaistaosuuksilla.
Tiedän, että rattiraivo on todellista eikä myytti. Tablelandsin keikalla sain siitä kerran osani. Syyttä, sillä kertaa.
Paluumatka. Aurinko paistaa, takana on miellyttävä ja eläinrikas viikko Chambers Wildlife Rainforest Lodgessa lähellä Eachamin kraaterijärveä. Matkalaukut on pakattu seuraavaa lentoa varten: reilut kolme tuntia Cairnsista etelään Melbourneen, yö lentokenttähotellissa ja sitten Qantas-firman kengurukoneella lyhyt loikka Bass-salmen yli Devonportiin, Tasmaniaan.
Aamupäivän auringossa on se hankaluus metsäisillä osuuksilla, että matalalta tuleva valo luo tielle strobo-efektin. Supermiehille tietysti no-brainer, mutta minun on pakko hiljentää aavistuksen, varsinkin kun menosuunta on alas. Edessä on sitäpaitsi seuraava neljänkympin mutka.
Melko hiljaista vielä. Yksittäisiä autoja, ei jonoja.
Äkkiä takaa alkaa kuulua torvensoittoa. Peilistä totean, että joku on ajanut melkein hybridi Toyota Corollan takapuskuriin kiinni. Iso vaalea maasturi. Nice.
Tyyppi ei hellitä. Mesoaa niin, että alkaa näyttää jo vaaralliselta. Vedän tien sivuun. Kun kanssa-autoilija turbokaasuttaa ohi, avoimesta ikkunasta kantautuu annos ihmisten välistä kommunikaatiota, josta en erota muuta kuin sanan FUCKING. Mitä lie tarkoittanut tässä yhteydessä, en ymmärrä. Joka tapauksessa epäkohteliasta käytöstä nuorelta mieheltä.
No worries. Tätä sopii käyttää milloin tahansa.
Tasmania
Loongana
Mountain Valley Wilderness Holidays on majapaikan nimeksi lievästi yläkanttiin viritetty. Mutta nimestä viis, MVWH on kuin tehty luonnon tarkkailuun. Ja mikä luonto! Vesinokkaeläimiä sukeltaa Leven-joessa, nokkasiilit tökkivät maata vaaleiden tussock-heinätuppaiden rytmittämällä niityllä. Jos tämä ei ole idylli, niin en tiedä mikä on. Parin tunnin ajomatkan päässä Devonportista lounaaseen.
Len ja Pat Doherty hankkivat alueen 1970-luvun lopulla ja ovat siitä asti asuneet siellä myös itse, vaatimattomassa puumökissä nykyisten vierasmajojen ja hupaisasti leikkaa+liimaa-tekniikalla kasatun ravintola- ja keittiörakennelman välissä. Ravintolassa on maalattia. Akustisesti erittäin miellyttävä.
Perheyritys. Poika tulee auttamaan raskaammissa ulkotöissä, muuten Len ja Pat pyörittävät majoitustoimintaa yhä itse. Reilut 60 hehtaaria suojelustatuksen saanutta maata.
MVWH on suunnilleen ainut paikka maailmassa, missä ei-tutkija pääsee näkemään luonnonvaraisia tasmaniantuholaisia. Säännölliseen ruokintaan tottuneita yksilöitä toki, mutta silti. Niiden tarkkailussa lähietäisyydeltä on toimittava kuten suomalaisten suurpetojen kanssa: pysyteltävä sisällä mahdollisimman kauan, jottei eläin haista sinua. Valojakaan ei parane ryhtyä säätämään kesken kaiken. Sitten vaan odottaa sisällä pimeän tuloa. Ja odottaa. Viikon aikana tuholaisia nähtiin iltayhdeksästä aamuneljään. Muutaman kerran onneksi sen verran pitkään, että pääsi omin silmin ja korvin todistamaan persoonallisen pikkudevilin leukaperien purutehoa luisiin kananpaloihin. Vakuuttavaa työskentelyä!
Tuholaisten seuraaminen on muuttunut sitten takavuosien, koska niiden oma käytös on muuttunut, Len kertoo. Vedenjakaja on kasvosyöpä, joka niillä havaittiin ensimmäisen kerran Tasmaniassa 1990-luvun alussa. Lajin pelättiin kuolevan tyystin, niin vaikealta tilanne pitkään näytti. Nyt on onneksi merkkejä siitä, että pahimmalta vältytään. Eläinten määrä on kuitenkin romahtanut.
Lenin mukaan tuholaisia oli aiemmin niin runsaasti, että ne kilpailivat ruuasta ja siinä touhussa muu oli sivuseikka. Ruokailun katselu ei vaatinut ihmisiltä sellaista korostettua varovaisuutta kuin nyt ja eläimet olivat enemmän esillä.
Valitettavasti matkan seuraava pettymys odotti jo vuoroaan. Kvolli, yöllisistä pussieläimistä kaikkein valokuvauksellisin, on kadonnut. MVWH:ssä kävijät ovat nähneet niitä runsaasti vielä äskettäin.
Len pudistaa päätään alistuneen näköisenä.
– We haven’t seen quolls in over a month now. I don’t know what has happened. Wildlife is diminishing.
Australian pienten alkuperäiseläinten päivät ovat luetut. Syyt ovat tiedossa ja niitä on liuta. Niistä on ikävä kirjoittaa ja vielä ikävämpi lukea, joten antaa olla.
Matkalla Devonportista Loonganaan oli useita tieosuuksia, joissa tien pientareella oli jonkin eläimen ruho valehtelematta sadan metrin välein. Valtaosa uhreista on pieniä kengurunsukuisia vallabeja. Tasmanialla onkin kyseenalainen kunnia olla roadkill capital of the world.
Cradle Mountain
Tasmanian jälkimmäinen kohde, Peppers Cradle Mountain Lodge, oli koko matkan ainoa varsinainen maaseutuhotelli. Vajaan kahden tunnin kipuaminen hiukan alle kilometriin, Cradle Mountain -kansallispuiston kupeeseen, kannatti tehdä, koska perillä odottivat vompatit. Liikennettä oli vähän ja maisemat tyystin erilaisia kuin alempana.
Harmaanruskea, lähes neliskanttinen ja ennakko-odotuksia kookkaampi karvamöntti piiloutuu yllättävän hyvin ympäristöön. Vompatin kasvoja ei juuri erota, koska se etsii koko ajan ruokaa. Sama nokkasiilin kanssa. Molempien fokus on pysyvästi alhaalla. Kumpikin liikkuu vikkelästi pois näkökentästä, kun tulee sen aika. Ensi alkuun vaikuttaa siltä, että ne eivät piittaa sinusta ja kamerastasi, koska ne eivät katso kohti. Liikeradat kuitenkin paljastavat: sijaintisi on havaittu ja tietoa päivitetään koko ajan.
Hotellin ravintolalla oli tarjota pari ylläriä. Alku- ja pääruuan välissä tarjottiin aina jäädyke ja annoksen huipulle tykättiin vaahdottaa jotakin valkoista, mikä näytti sammakonkudulta. Ei moittimista.
Vuokra-autona saarella oli Toyota Rav4, ensimmäinen ns. hybridi-SUV, jota olen koskaan ajanut. Turhan massiiviset ulkomitat, joita oli aluksi vaikea hahmottaa kuskin penkiltä, mutta täysautomaattinen neliveto ja korkeampi maavara vaikuttivat asiallisilta lisiltä ylänköpainotteiseen ajeluun. Sitä paitsi molemmat matkalaukut mahtuivat siististi vierekkäin tavaratilaan. Corollassa toinen piti tuupata takapenkille. Tästä seurasi ajoittaisia varoituspiipahduksia ja kojelaudassa punersi REAR SEAT. Kai auto päätteli matkalaukun jonkun takalistoksi, joka lojui penkillä ilman turvavyötä. Turvapoikkeama!
Länsi-Australia
Perth
Mukana on reliikki edelliseltä matkalta 2000-luvun lopulta: paperikartta Australian pohjoisosista. Etäisyyksiä, turistikohteita ja muuta paikkatietoa. Saaren kuivaa sisusta täplittävät ikonit, joissa hakku ja vasara on asetettu ristiin kuin heimosoturin aseet.
Perthin lentokentän matkatavarahallissa seisoskelee runsaasti työunivormuun pukeutunutta väkeä, joka näyttää olevan menossa saman tien ulkotöihin. Siistiin mutta ulos. Paitoja on kahta eri keltaisen sävyä. Huolellisesti vyötetyt, tuultapitävät housut, bootsit. Vain kypärä puuttuu. Paidoissa lukee PHB ja Rio Tinto, kaksi Australian suurinta kaivosalan yritystä.
Firmat ovat näkyvästi esillä myös Perthin ydinkeskustan siluetissa. Kaupungin korkein rakennus on erikoisesti nimetty Central Park, joka tunnetaan paremmin “Rio Tinton tornina”. Firman nimi loistaakin punaisena sen huipulla. Torni ja PHB:n vastaava toimistokolossi lipuvat ohitse, kun risteilyalus suuntaa Swan-jokea pitkin kohti Intian valtamerta ja Rottnest-saarta.
Saarella on quokkia. Juuri muualla niitä ei enää olekaan. Kuten kaikki pussieläimet numbattia lukuunottamatta, quokkakin on yöeläin tai vähintään hämäräaktiivinen. Saarella sitä ei heti tule ajatelleeksi, koska osa eläimistä on leimautunut päiväturisteihin ja heidän herkkuihinsa. Kaikkialla on tauluja, joissa kielletään eläinten ruokkiminen ja koskettelu. Kaikkialla turistit ruokkivat ja koskettelevat eläimiä.
Kuuma päivä Rottnestilla – ja sitten on taas aika jatkaa Toyota Corolla Grand Touria.
Dryandra
Kun lentokentän autovuokraamosta suuntaa kohti kaakkoa, tunnin ajomatkan jälkeen on jättänyt taakseen 80% Länsi-Australian osavaltiossa asuvasta väestöstä. Sen huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun posottaa Wheatbeltin alueen läpi sataakymppiä, mikä on osavaltion kattonopeus. Horisonttiin asti ja ylikin ulottuvia, keltaisia vehnäpeltoja. Kerittyjä, harmaita lampaita kerääntyneenä valtavan laitumen ainoan puun alle varjoon. Vaikka ihminen on pikku kätösineen muuttanut ympärillä KAIKEN, häntä itseään ei näy missään.
Kuten nimi antaa olettaa, Lions Dryandra Woodland Village on Lions Club -järjestön suojeluksessa. Alueella on historiansa, josta ei tässä sen enempää, kiinnostunut löytää. Tämän päivän Village sopii hyvin niille kuten meille, jotka arvostavat omaa rauhaa ja avaria näkymiä. Kivat, simppelit puutalot kaukana toisistaan. Reilussa viikossa oppi paikalliset korpit, papukaijat, possumit, liskot ja kengurut. Varsinaisia syitä vierailuun oli kaksi: metsän numbatit ja Barna Miaan turvaan kissoilta ja ketuilta siirretyt pienet, harvinaiset pussieläimet.
Numbattiperheiden sijainti tiedetään osapuilleen, mutta niiden havaitseminen saatikka filmaaminen on eri asia. Eläimet ovat pieniä, maaoravan kokoisia, liikkuvat vikkelästi laajalla alueella eikä niitä ole montaakaan jäljellä. Lähes ainoa järkevä tapa onnistua on ajaa autolla kävelyvauhtia tiettyjä metsäteitä pitkin ja katsella ahkerasti.
Meillä oli sekä tuuria että otuuria. Viikon ja noin 50 kilometrin matelun jälkeen numbatteja oli nähty puolisen tusinaa. Yhtä saatiin jopa auttavasti kuvattua hetken. Epäonni oli se, että juuri silloin oli aurinkoinen keskipäivän hetki. Numbatti vetäytyi kaatuneen kelon sisään siestalle eikä tullut esille seuraavan puolentoista tunnin aikana. Meidän oli siinä vaiheessa pakko vetäytyä varjoon itsekin, muuten uhkasi lämpöhalvaus.
Barna Mian iltaöisillä käynneillä silmät kostuivat tuon tuosta. Pieniä, varovaisia eläimiä alkoi pomppia esiin himmeän punaisen lampun valokeilaan syömään maahan siroteltua murkinaa, josta ne saavat 10% päivittäisestä energiantarpeestaan. Viisi eri pussieläinlajia. Erilaisia luonteita, toiset überepäluuloisia, toiset rohkeampia. Suomalaiset nimet, jos niitä on, ovat kummallisia, joten englanniksi: bilby, woylie, mala, quenda ja boodie. Quenda ei tullut ollenkaan esille, vilahti vain takavasemmalla, boodiekin käväisi pikaisesti.
Loppuun perinteinen autokatsaus: ajokilometrejä tuli Australiassa kaikkiaan 1453, joista suurin osa, 777, Länsi-Australiassa.
Yhteenveto Solita-yhtiön toistaiseksi kolmiosaisesta YouTube-keskustelusarjasta, jossa on aiheena tekoäly sovelluskehitysprojektissa. Keskustelijat ovat Sami Köykkä ja Marko Taipale. Videot julkaistaan yrityksen kanavalla Discovering, uncovering and hype-busting GenAI
Videoiden esittelyteksti, joka kertoo taustat:
Solita and ISS have initiated the world’s first comparative study in a real consumer project to better understand the potential of GenAI. Two teams, one mission: one team uses modern, agile software development methods, and the other harnesses the power of generative AI at every step. Both are building the same ERP pricing tool but with radically different approaches. We are here to share experiences and learnings from our groundbreaking GenAI Twin project with our customer ISS, a leading facility management company. Our mission is to experiment in practice and learn fast – discover, uncover and hype-blast GenAI. What can we do with GenAI tools, and what is still hype? Where is the value?
Keskustelijat eivät kerro suoraan, mitä kaikkia tekoälytyökaluja he käyttävät. Riveiltä ja rivien välistä voi kuitenkin päätellä, että niitä ovat ainakin OpenAI:n ChatGPT, Microsoft Copilot ja arvatenkin Microsoft Azure ja sen tekoälyalusta.
Solitan tiimissä on seitsemän jäsentä. Jo nyt, prototyyppivaiheessa, ovat havainneet, että toisenlaista on. Tekoäly on auttanut esittämään keskeisiä kysymyksiä, kuten: mitä me oikeastaan olemme tekemässä? Mitä yritämme saada aikaan? Tiimiläiset syöttävät toinen toisilleen informaatiota ja tekoäly tekee raskaan työn. Vertaavat työskentelyä parviälyyn. Hyvin poikkeuksellista on se, että mukana on koko ajan myös asiakkaan edustaja. Perinteisesti asiakkaan pitäminen mukana projektissa pidempiä aikoja on ollut vaativaa.
Prototyyppivaihe on iterointia. Normaali kuuden viikon iterointisykli on nyt vain 15 minuuttia. On aikaa tehdä useita protoja ja asiakas voi valita, millä jatketaan. Voidaan jopa vaihtaa tavoitetta lennossa. Enemmän kuin kokonaisajan säästöä, aikaa käytetään korkeammalla abstratiotasolla. “Entä jos?”-kysymyksille voidaan nyt etsiä vastauksia saman tien. Normaalisti ne on kuitattava mielenkiintoisiksi mutta jätettävä, koska niihin ei ole budjetoitu eikä varattu projektiaikaa. Myös ns. “nauruversioita” voidaan tehdä. Jos niistä ei ole mihinkään, aikaa ei ole hukattu kuin muutamia minuutteja.
Keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että täydellisen kehotteen (prompt) rakentelu on turhaa ajanhukkaa. Sen sijaan ihminen orkesteroi, käskyttää tekoälyä, ja edetään pienin askelin.
Jotta prototyypin käyttöliittymää päästään aloittamaan, määrittelyjen pitää yleensä olla tehtynä. Nyt voivat sen sijaan edetä seuraavasti: pyytävät tekoälyä tekemään tietomallin; sitä viilataan asiakkaan toiveiden mukaan; valmiista tietomallista syntyy oma tekoälysovelluksensa; pyytävät sitä laatimaan hyvän kehotteen käyttöliittymän tekemiseksi. Ovat siis saaneet kaksi tekoälyä keskustelemaan keskenään. Puolessa tunnissa heillä oli prototyyppi valmiina sovellustesteineen.
Tekoälyn kanssa pitää varoa kaninkoloja ja sitä, ettei tekoäly pääse niskan päälle. Sinun ihmisenä on oltava se, joka kertoo tekoälylle, mitä tehdään, ei päinvastoin. Sovelluskehitystiimissä on kuitenkin luultavasti henkilöitä kumpaankin junaan. Toisille on luontevampaa tehdä työtä käskettyä, toisille käskeä itse.
Tiimi hyödyntää tekoälyavustajia. Yksi niistä on virtuaalinen tuoteomistaja (product owner PO), jolla on syötetty kaikki projektidokumentointi. Kielimalli tietää kaiken SCRUMista, joten PO on sille tuttu käsite. Tiimi voi siis sivuuttaa aloitustason ja kysyä heti vaikka että “Mihin pystyt? Mitä voit tarjota?” Muita informaatiolähteitä, joita tekoälylle on syötetty: Slackin keskustelulokit ja litteroidut Microsoft Teams -istunnot. Mutta koska ollaan kansainvälisessä pilvipalvelussa, keskusteluista on pitänyt poistaa oikeat henkilönimet, joten pseudonymisointia varten on tehty paikallinen malli. Ideoivat myös Jira-tikettijärjestelmän rästilistan priorisointia tekoälyn avulla. Avustajat pystyvät myös ennen pitkään juttelemaan keskenään, arvioivat keskustelijat.
Avustajaa on kokeiltu myös raportoijana. Sairaslomalta palanneelle on annettu avustaja, joka on seurannut kaikkea puhuttua ja kirjoitettua. Keskustelijoiden mukaan palannut sai vajaassa puolessa tunnissa koosteet kaikesta, josta oli lomallaan jäänyt paitsi. Sami kertoi tehneensä itselleen henkilökohtaisen avustajan, jolta hän voi kysellä aina kun ei ymmärrä, mistä puhutaan. Vaikka hänellä onkin ohjelmoijatausta, hän ei hallitse kaikkia Solitassa käytettyjä tekniikoita. “Kerro minulle, mikä on .NET”. Sen, mitä tekoäly vastaa, voi aina validoita tiimin jäsenillä. Mutta kaikki apulaiset eivät ole olleet menestyksiä. Esimerkiksi “Scrum Master” osoittautui pedantiksi. Ei joustanut ja asetti aivan liian tarkkoja aikarajoja tekemiselle.
Microsoft Copilot jakaa mielipiteitä, mutta se on kieltämättä tehokas työkalu. Se tekee mm. lennossa Microsoft Teams -kokousten litteroinnin, ja sen kanssa voi saman tien aloittaa keskustelun. “Selitä minulle, mitä viimeisen viiden minuutin aikana on puhuttu.” Solitassa on testattu myös sitä, että kuuntelija on ollut päällä kokouksessa, jossa tiimiläiset eivät itse ole olleet osallisina. Sami kertoi olleensa varmuuden vuoksi itse paikalla hiljaisena osallistujana pitämässä huolta, että kaikki toimii.
Kun informaatiota syntyy runsaasti, tekoälyn nykyiset rajoitteet tulevat esiin. Asiakkaan edustaja oli ollut lounaalla puolisen tuntia ja palatessaan kysynyt tekoälyltä, mistä oli puhuttu, jolloin kuuntelija oli alkanut hallusinoida ruusuista sun muista. Koko päivän mittaisesta sessiosta se saattaa muistaa vain aamupäivän osuuden.
Solitan tiimi syöttää kaikki dokumentit tekoälylle, joka rakentaa niistä vektoritietokannan. Jos tekoälyä pyydetään esimerkiksi palauttamaan jonkin tietyn asian keskeiset tekstikappaleet, tekoäly kerää niitä kannasta tietyn määrän. Oikeat kappaleet eivät välttämättä kuitenkaan sisälly juuri niihin. Ongelmaa voi yrittää kiertää kehotteen muistilla: teet valtavan kehotteen, jossa on koko materiaali ja kysymys perässä. Mutta se ei ole kestävää kehitystä. Sitä paitsi, jos käytät maksullista tekoälyä, iso kehote tulee kalliiksi. Kehote, jossa on mukana kokonainen kirja, maksaa kolmisen euroa joka kerta.
[…] a very fancy acronym for a very simple trick. It stands for retrieval augmented generation. All it means is the user asks a question, you search your documentation for things that might be relevant to that question. You copy and paste the whole lot into the model, and these models can take quite a lot of input now, and then put the user’s question at the end. That’s it. Super, super simple.
Yeah, so RAG, it’s the Hello World of building software on top of LLMs. You don’t get it to print Hello World, you get it to answer questions about your documentation. I’ve implemented like 30 lines of Python. I’ve got one version that’s like two dozen lines of Bash, I think.
It’s very easy to get the basic version working, but getting good RAG working is incredibly difficult because the problem is that if you built the system and you know how it works, you are naturally going to ask questions of it in the right kind of format.
The moment you expose it to real human beings, they will come up with an infinite quantity of weird ways that they might ask questions.
And so the art of building good RAG systems, the reason that it could take six months to actually get it production ready is figuring out, “Okay, there were all of these different ways that it can go wrong.” And the key trick in RAG is always how do we fill that context?
How do we pick the information that’s most relevant to what the user is asking, which is really hard. That’s actually like … It’s an information retrieval problem. It’s what search engineers have been trying to figure out for 30 years, and there’s a lot of depth to that field.
So RAG, just like everything else in language models, it’s fractally interesting and complicated. It’s simple at the top, and then each little aspect of it gets more and more involved the further you look.
Avustajista ei ole enää kovin pitkä matka agentteihin, jotka suorittavat tehtäviä. Alustavia testejä on jo tehty. Tiimi käytti esimerkiksi agenttia kopioimaan tekstiä avustajien välillä.
Mikä on ihmisen rooli agenttien maailmassa? Keskustelijat olivat sitä mieltä, että agentit saavat tehdä perustyöt ja ihminen voi siirtyä astetta ylemmälle tasolle, vaativampien ongelmien pariin. Vertasivat agenttia taskulaskimeen: yksikään matemaatikko ei ole menettänyt työtään siksi, että taskulaskin on keksitty. Mielenkiintoinen vertaus oli se, että tulevaisuudessa ihminen saattaisi toimia kääntäjän (compiler) roolissa: määrittelee ja selittää ongelmia tietokoneelle.
Aivan aluksi Solitan tiimi kävi tietysti läpi markkinoilla olevia tekoälytyökaluja, testasi, valitsi sopivat yms. Mutta hyvin pian alun teknisestä vaiheesta siirryttiinkin tiimipsykologiaan ja tiimin rakenteeseen. Työskentely on sekavampaa kuin mitä ennalta kuvittelisi, ei kovakoodattuja rooleja, ketterämpää kuin ketteryys.
Keskustelun ehkä mielenkiintoisin jakso koski työnjakoa.
Solitan AI-tiimissä on kaksi roolia: kuljettaja (driver) ja navigaattori. Vain kuljettajalla on tietokone, muilla ei. Navigaattorit auttavat kuljettajaa ongelman ratkaisemisessa. Rooleja kierrätetään vartin välein. Sami vertasi tätä siihen tapaan, jota hän ja kaverit käyttivät silloin kun Commodore64 ja Amiga olivat uusia: yksi istui puikoissa, toiset istuivat vieressä ja kommentoivat. Tällainen työskentely on kuitenkin niin kuluttavaa, että tiimin on pakko pitää välillä “välitunteja”.
Marko painotti psykologisen turvallisuuden tärkeyttä (psychological safety). Ketään ei arvostella. Virheet eivät ole pahaksi, koska korjausliikkeet ovat nopeita.
Kuljettaja päättää, joten roolissa on vapausastetta. Onnistumiset ovat pieniä mutta onnistumisia joka tapauksessa. Eikä kokouksia! Asiakkaillakin on tunne, että heistä on ollut hyötyä. Perinteisesti asiakkaan edustajan on täytynyt omaksua paljon informaatiota, jota sitten pikkuhiljaa käytetään kokouksissa. Nyt otetaan pieniä askelia mutta oikeassa asiayhteydessä, ja päätöksenteon sykli on nopea. Sami vertasi tekoälyä päänsisäiseen tukirankaan (mental exoskeleton).
Mikä siis muuttuu? Yksi Samin kielikuvista oli Lego-rakennussarja. Peruspalikoista siirrytään isompiin rakenteisiin, jotka koostuvat näistä peruspalikoista. Tiimin koostumus saattaa ajoittain muuttua, sitä voidaan vahvistaa projektin ulkopuolisilla, vaikka päivä kerrallaan. Testaajia, graafikkoja, tietoturvan edustajia jne. Perehdytykselle tiimistä saattaa olla paljonkin apua. Keskustelijat olivat sitä mieltä, että menestystä ei ratkaise niinkään kokemus kuin innokkuus kokeilla uutta.
Mutta sopiiko nopeatempoinen, jakamiseen perustuva, uutta kokeileva pienryhmätyöskentely kaikille? Ei sovi. Tietotyöläisissä on kuitenkin runsaasti introvertteja. Minkälainen rooli heillä siis voi olla? Solitan testiprojektissa ei nähtävästi ole tätä käytännön tosiasiaa vielä juuri käsitelty, mikä ei sinänsä ole yllätys. Marko mietti, että ainakin ajajan rooliin istumista kannattaa lykätä, jos sitä ei koe omakseen. Osallistuu ensin jonkin aikaa navigaattorina. Tiimin on myös hyvä ymmärtää hidastaa, ettei tahti kiihdy liikaa, varsinkin alussa kun innostus on suurinta. Sitäpaitsi: “Nothing bad in good old slow thinking”.
PS. Marko kertoi, miten solitalaisille oli esitelty tapaa, jolla Tesla ja SpaceX toteuttavat päivittäisessä työssään yrityksen tavoitetta. Esimerkiksi SpaceX:n päämärä on kuulemma asuttaa maailmankaikkeus 1000 vuoden kuluttua. Tästä tavoitteesta on johdettu jatkuvasti päivittyvä suorituskykymittari (KPI). SpaceX on siinä vaiheessa maailman valloitusta, että KPI tarkoittaa tällä hetkellä samaa kuin “miten saada kilo materiaa avaruuteen mahdollisimman halvalla?” Käytännössä siis raketista pyritään saamaan painoa pois.
[Ilmestyi alun perin Facebookissa kesäkuussa 2024.]
Montako kertaa olen kävellyt Aleksanterinkadun päästä päähän? Luku liippaa varmasti ainakin tuhatta. Silti vasta nyt tulin vilkaisseeksi Aleksi 13:n kohdalla ylös, katonharjalle asti. Talon eteen jalkakäytävälle parkattu henkilönosturi osoitti nuolena: katso tänne.
Värikästä mosaiikkia! Kaksi naisfiguuria, toisella kehrättyä lankaa, toisella kukkia ja hedelmiä. Tarkkaan ottaen kyse on majolikasta, fajanssi- tai posliinimassasta valmistetuista laatoista.
Kauppiaspari Lundqvistin liikerakennuksen suunnitteli lähes sukunimikaima, arkkitehti Selim A. Lindqvist. Valmistumisvuodesta 1900 lähtien aina 1970-lopulle asti ylimmän kerroksen julkisivu oli lähes kokonaan majolikakuvien peittämä. Sitten tuli remontti, jonka yhteydessä kerros muutettiin toimistoiksi, majolikat poistettiin ja tilalle puhkaistiin ikkunat.
Lehtivalokuvaaja Akseli Neittamolla oli vuodesta 1931 lähtien oma valokuvaamo Helsingin Mikonkadulla. Neittamo oli, ainakin omien sanojensa mukaan, ensimmäinen suomalainen lehtivalokuvaaja, joka palkattiin sanomalehteen. Helsingin Sanomiin, kuinka ollakaan.
Kuvat Karhupuiston kirpparilta. Myyjällä oli muutakin arvotavaraksi (ehkä) luokiteltavaa kuten Startone SAS-75 alttosaksofoni.
Siihen aikaan kun Corona-baari oli vielä osoitteessa Eerikinkatu 11, sillä oli katutasossa ulkoterassi, joka oli kätevästi sateelta suojassa. Ne kerrat kun kävelin ohitse, katse kiinnittyi joka kerta pöydän ääressä istuviin, ei sen ylemmäs. Nyt silmä sen sijaan vaeltaa vapaasti seuraavaan kerrokseen. No mutta sehän on laatikko!
Laatikko on osa viereisen Rakennusmestarien talon laajennusta vuodelta 1966. Sen tieltä purettiin puurakennus, jossa toimi erikoinen parivaljakko K.R. Hirvikallion patenttiliike ja Hirvikallion Kilpiteollisuus Oy.
Uuden rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen tuli koko julkisivun mittainen, ulkoneva parveke, osa silloista ravintolaa. Tummanpuhuva ulkopinta on profiloitua kuparilevyä. Profiloinnilla saadaan materiaali näyttämään joltakin mitä se ei ole. Syystä tai toisesta kuparin haluttiin siis näyttävän aaltopelliltä.
Parveke oli avoin aina vuoteen 2002 asti, jolloin se lasitettiin.
Puoli kolmen aikaan Leposaaren kappelissa, Kulosaaren hautausmaalla, alkaa hautaustilaisuus. Amanda Lindgren eli lähes 100-vuotiaaksi, huomattavan paljon vanhemmaksi kuin poikansa Armas. Arkkitehti Armas Lindgren oli 54-vuotias, kun hän sai sydänkohtauksen, josta ei ollut paluuta. Siinä missä Amandan muistotilaisuus tuskin erosi normihautajaisista, Armaksen siunaus oli ollut valtakunnan ykkösuutisia. Akateeminen kerma ja kaikki isot kulttuurivaikuttajat koolla Helsingin Vanhassa kirkossa, yleviä puheita, ja lopuksi pitkä saattue aina Leposaareen asti. Kulosaaren vanhalla sillalla varmasti aikamoinen näky.
Amandan hautajaiset eivät sujuneet häiriöttä.
Raitalahdelta, Leposaarta vastapäätä, kivenheiton päästä, alkoi kuulua moottoriveneen äänekästä pärinää. Joka jatkui. Ja jatkui. Se oli niin häiritsevää, että yksi hautajaisvieraista lähti lopulta autollaan Raitalahdentielle – nykyiselle Wäinö Aaltosen tielle – käskemään kilpavenehuligaaneja olemaan hiljaa.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun saman vuoden kevällä perustettu venekerho Scuderia Nordfors häiritsi saarelaisia. Nimimerkki Förbittrade Brändöbor avautui Hufvudstadsbladetissa: me jotka asumme Raitalahden ja Hopeasalmen välillä, olemme vaipumassa epätoivoon.
Melun olisi luullut eritoten ottavan päähän heitä, jotka asuivat aivan vieressä. Lähinaapureissa oli ainakin kaksi henkilöä, jotka olivat tottuneet tarttumaan kynään: Volter Kilpi ja Ilmari Kianto. Kilpi tosin asui Turussa, mutta olettaa sopii, että hän oleili Kulosaaren talossaan sen mitä Turun yliopiston ylikirjastonhoitajan hommilta ehti. Ehkä välillä oli jopa pikku pakko lähteä vähän etäämmälle töistä.
Naapurisopu ennen kaikkea. Tuskin minäkään olisin marssinut johtaja Nordforsin ovelle ja haukkunut pystyyn tämän 19-vuotiaan pojan, Göranin, ja hänen vihoviimeisen venekerhonsa. Varsinkaan kun pojasta oli ehtinyt tulla urheilupalstojen suosikki, nuori menestyjä.
Göran oli voittanut jo 17-vuotiaana Espoon Laajalahden kilpailussa sarjan pikavenheet ulkomoottoreilla tuloksella 4 meripeninkulmaa (~7 km) ajassa 14.43,4. Sellaiset 30 km/h. Huippunopeus Suomen kilpailuveneillä oli tuolloin noin 70 km/h.
Sen ajan lehdissä Nordforsin sukua esiintyi usein paitsi urheilusivuilla, myös kahden eri yrityksen mainoksina: viini-, likööri- ja mehutehdas Nordfors (myöhempien aikojen Marli) ja Silkkimo, joka valmisti trikooalusasuja. Juomatehtaan oli perustanut veneilijä-Göranin isoisä Turussa, Silkkimo taas oli Göranin isän ja isoveljen yhteinen firma Helsingissä.
Göranin äiti Elin o.s. Uggla oli kotoisin Nordköpingistä, ruotsalaista aatelissukua. Suvulla on pöllö vaakunassa ja ainakin yksi yhä elävä julkisuuden henkilö, muusikko Magnus Uggla. Elinin isän, marmeladdirektör Erik Robert Ugglan ja Elinin appiukon, likööritehtailija Nordforsin, voi kuvitella istuvan lasin ääressä ja jutustelevan sokerimarkkinoista.
1950-luvun alussa, muutama vuosi sen jälkeen kun herra Nordfors oli kuollut, leski ja pojat myivät Kulosaaren talon ja tontin Helsingin kaupungille ja muuttivat Ruotsiin. Göran ajoi kilpaa, valmistui diplomi-insinööriksi, avioitui, sai kaksi lasta. Koko vanhempi polvi on haudattu Danderydin kunnan hautausmaalle.
Pikaveneen nopeudella vuoteen 2023.
Olen lähdössä kävelemään kohti keskustaa. Vakioreitti kulkee Wäinö Aaltosen tietä Kulosaaren puistotielle, Itäväylän yli, Hopeasalmenranta, Marsalkanpolku, Mustikkamaan reunaa, Isoisän silta, Hanasaaren ohi jne.
Matka tyssää alkumetreille.
Keskellä Wäinö Aaltosen tietä, juuri ennen Nordforsin taloa, on parkattuna pramean näköinen, kaksivärinen Rolls-Royce Silver Cloud II vm 1962, rekisterinumero RR-2. Talon ympärillä ja sisällä häärii runsaasti väkeä, valoja on viritelty, kameramies ulko-oven edessä portailla, tarpeistoa kärrätään. “Lastenelokuvaa”, vastaa auton vieressä seisova mieshenkilö lyhyesti, kun seisahdun utelemaan, mitä kuvataan. Mitään sen tarkempaa ei ole lupa paljastaa. Hänen työnkuvaansa kuuluu ennen muuta pitää huolta siitä, ettei kukaan aja pahki vuokra-autoa. Tässä kohtaa tietä on huono näkyvyys kumpaankin suuntaan.
Vuonna 2021 Nordforsin talo tuli myyntiin, kaupat tehtiin tietääkseni vuonna 2022. Sitä ennen talo oli ollut monta vuotta tyhjillään odottamassa kaavamuutosta, jonka jälkeen se oli lupa myydä asuinkäyttöön. Niinä 2010-luvun vuosina, kun täältä lähdettiin arkiaamuisin metrolle kohti Kamppia ja edelleen Otaniemeä, Wäinö Aaltosen tien kiperässä mäessä tuli vakiosti vastaan melko hajamielisen oloisia nuoria ihmisiä. Nordforsin talossa toimi silloin kaupungin mielenterveystoimisto.
Helsingin käräjäoikeuden rakennukseen saapuminen tuo mieleen lentokentälle tulon. Ensin käsimatkatavarat läpivalaisuun ja sitten katsotaan niska kenossa isoa taulua seinällä.
Sähköinen ilmoitustaulu listaa kuluvan päivän istunnot jaoteltuna riita-asioihin ja rikosasioihin. Alkamisaika, sali, diaarinumero, vastaaja (hän joka vastaa teoistaan eli syytetty) ja Lisätiedot-sarakkeessa lyhykäisesti itse asia, tosin ei kaikissa.
Suunnistan ala-aulan päässä, lasiseinäisen kahvilan vieressä olevaan asiakaspalvelutilaan. Etukäteen arvelin, että joudun jonottamaan.
Astun avaraan ja korkeaan saliin, jonka ikkunaseinällä on pitkä rivi matalalla väliseinällä eristettyjä palvelupisteitä. Kuin apteekin reseptipuolella. Ensimmäisissä on opaskyltti Haastemiehet, takana olevissa Asiakaspalvelu.
Ketään ei näy.
Yhdessä taaimmaisista Haastemiehet-soluista istuu virkailija puhumassa puhelimeen. Katsahtaa minuun kun kävelen ohi. Nyökkäämme.
Erilliselle pikku pöydälle on aseteltu muovisia käsidesipumppupulloja ja metallinen kilikello, jolla kutsutaan asiakaspalvelija paikalle. Hienoa! Kerrankin paikka, jossa ei kiskota jonotuslappua automaatista ja vahdita numeroita seinällä ikään kuin elämä olisi yhtä arpajaispeliä.
Joudun rimputtelemaan kahdesti.
Väliseinän takaa ilmestyy arviolta minun ikäiseni naishenkilö. Varovaisen ystävällisesti hymyilevä, kiireettömän oloinen hahmo. Hän ottaa tottuneesti esiin keltaisen Post-it-lappukuution, asettaa kuulakärkikynän kärjen valmiiksi kuution päälle ja kääntää kysyvän katseen minuun.
En muista milloin olen viimeksi ollut palvelutiskillä, jolla ei ole tietokonetta. Tai jos vaikka tiskin takana piilossa olikin, siihen ei koskettu.
Kerron sen vähän minkä tiedän toukokuussa 2020 tapahtuneesta liikenneonnettomuudesta, jossa polkupyöräilijä kuoli kuorma-auton alle. Liekö tapahtuma jo käsitelty?
– En valitettavasti itse muista tätä, mutta uskoisin, että näillä tiedoilla löytyy.
Avainsanat lapulla virkailija vetäytyy väliseinän toiselle puolelle.
Jään tuijottamaan ulos ikkunasta. Sieltä katsoo takaisin Salmisaaren voimalaitoksen jyhkeä profiili.
Samassa saliin astuu asiakas, jonka läsnäolo muuttaa paikan luonteen heti. Aloittaa puheen jo lennosta, ennen kuin on ehtinyt tiskin ääreen. Isokokoinen tyyppi, volyymi tapissa, basso korostunut.
Ja nyt sitten v*tu sassiin kaikki paperit tähän tiskiin. Mulle on soiteltu, että on kiire, että pitää tulla. No tässä ollaan! Eilen olin Oulussa, maanantaina Lapissa ja viime viikolla Saksassa. Pitää v*tu yrittää. Ei persaukisella ole aikaa vastailla puhelimeen. Yrittäjät on kaikki roistoja, häh?
Virkailija vastaa, mutta en kuule, mitä.
Dialogi jatkuu tavalla, joka sopisi sellaisenaan materiaaliksi kurssille Miten kohdata vaikea asiakas? Vaikeusastetta tulee siitä, että asiakas on strategi. Hän on valinnut hyökkäystaktiikan, koska on heikoilla.
Kuuntelu keskeytyy, kun minulle tuodaan vastaus.
Tapaus oli löytynyt, tuomio oli annettu toukokuun alussa vuonna 2023. Paperit olivat osastolla, joten niiden saamiseen menisi päivä-pari. Mitä haluaisin lukea? Riittääkö pelkkä tuomio? Kyllä kiitos, ja voin tulla lukemaan tänne, ei tarvitse toimittaa. Päätin näet palata taloon sellaiseen aikaan, että voisin samalla käynnillä osallistua yleisönä johonkin istuntoon. Ihan sama mihin.
Kului juurikin se pari päivää, ja sitten kolahti postia käräjäsihteeriltä osastolta 5. Tuomio asiassa R 22/1762 oli luettavissa asiakaspalvelussa.
Menin, luin ja kirjoitin Tarja Roinilan kuolemaan johtaneesta tapauksesta omaan, vain ystävien kesken jakamaani Facebook-ketjuun. Sain kimmokkeen selvitystyöhön Fredrik Falkin julkisesta Facebook-kirjoituksesta, jossa hän kertoi Betsy Carlingin tarinan. Fredrikin postauksessa oli linkki Expressen-lehden artikkeliin Priset för Betsys liv blev 4000 kronor.
Kun palautin päätöspaperin, kello oli yhden maissa iltapäivällä. Puoli kahdelta alkaisi päivän toiseksi viimeisen rikosasian käsittely. Törkeä rahanpesu, diaari 22/03286, huone 212.
Maleksin toiseen kerrokseen odottamaan.
Helsingin oikeustalo on entinen Alkon tehdas, pääkonttori ja keskusvarasto. Näen tässä vahvaa symboliikkaa suomalaisesta elämäntavasta.
Rakennuksen suunnitteli 1930-luvulla Väinö Vähäkallio, joka oli paitsi arkkitehti myös Hyvinkäällä sijaitsevan Kytäjän kartanon tuore omistaja.
Odotustila on yhteinen koko kerrokselle. Asia 22/00467 salissa 209 on alkanut jo aamuyhdeksältä, välissä oli pidetty lounastauko, ja nyt käsittely jatkuu. Väkeä alkaa kerääntyä, kuka mistäkin suunnasta. Vastaajia on niin paljon, että ilmoitustaululla on jouduttu turvautumaan pienempään fonttiin.
Kello on jo minuutin yli puoli, mutta salin 212 ovi pysyy kiinni. Käyn tarkistamassa taulun tiedot. Kun palaan takaisin, oven vieressä seisoo noin nelikymppinen miesoletettu. Puku, salkku. Katsoo rannekelloaan ja minua.
– Oletko menossa tuonne? Oletko lautamies?
Istunto ei ole päässyt alkamaan, koska toinen lautamies puuttuu. Kysyn, missä roolissa hän itse osallistuu. Syyttäjä.
Toisilla on kadehdittavan ytimekäs ammattinimike, jonka äitikin ymmärtää.
Istunto alkoi vajaan vartin myöhässä. Siinä odotellessa sain mm. tietää, että iltapäivän sijaan kannattaa tähdätä johonkin aamupäivän istuntoon. Kaikki todistajanlausunnot esimerkiksi sijoitetaan sinne. Iltapäivään työnnetään kaikki loppu, jatkokäsittelyt sun muut sekalaiset. Aikataulut venyvät päivän mittaan, myöhästymisiä tapahtuu. Sekin oli uutinen, että pandemian aikana kaikki käräjäoikeuden istunnot oli peruttu. Etäistunnot eivät toimi näissä töissä, syyttäjä sanoi.
Jälkimmäistä lausumaa silmällä pitäen salissa 212 odotti yllätys: tuomarikorokkeen yläpuolella, ikkunan edessä, roikkui katosta kaksi isoa monitoria. Toisessa näkyi yksi henkilö Oulussa, asianomistajan eli uhrin asianajaja, toisessa kaksi Vantaan vankilassa: vastaaja ja puolustaja.
Istunnon yleisön muodostivat kolme arviolta lukioikäistä poikaa ja minä. Tuomari muistutti etäosallistujia meidän olemassaolostamme, jottei kukaan puhuisi ääneen mitään salaista. Yleisön tuolirivi oli näet rajattu pois kuvasta.
Törkeä rahanpesu tai petos, tästä on puhe. Loppukäsittely.
Rikoksen kuvio lienee valitettavan yleinen: vanhalle pariskunnalle soittaa valepoliisi ja pyytää verkkopankin tunnusta ja salasanaa. Kuuliaiset seniorit tottelevat. Tililtä siirretään nopeasti rahaa muulina toimivalle tilinomistajalle, joka sitten nostaa rahat kun on sopiva hetki ja diili on muuten selvä. Syyttäjän mukaan törkeyden tunnusmerkit täyttyvät, koska rahasumma on yli 20.000 €.
Puolustus vetoaa siihen, että vastaaja oli tapahtuma-aikana huumehöyryissä, psykoottisessa tilassa. Hänet yritetään lavastaa syylliseksi, vakuutetaan.
Eräs juttuun liittyvä henkilö on etunimeltään Lenita. Puolustus sekoaa kertaalleen sanoissaan ja käyttää hänestä nimeä Lenita Airisto. Salin iäkkäämpää polvea eli tuomaria ja minua naurattaa. Muut oikeusoppineet, lautamiehet, kolme avustajaa/sihteeriä ja koulupojat ovat niin paljon nuorempia, ettei kenenkään kasvoilla erota mitään reaktiota.
Istunto kestää noin tunnin. Puheenvuoroja, tuomion lajin ja rangaistuksen pohdintaa, korvaussummien räknäämistä. Lopuksi tuomari sanoo, että tuomio tulee kahden viikon kuluttua sähköpostissa. I have spoken.
Stories about coding, travels, and history | Koodailua, matkoja ja historiaa