Sata vuotta sitten oli toisenlaista, eritoten perheissä.
Kun isän äiti syntyi 1901, hän oli järjestyksessä neljäs lapsi. Esikoinen, tyttö, oli elänyt vain kolme kuukautta. Seuraavat kaksi olivat poikia.
Veljet olivat isoäidin syntyessä 3- ja 7-vuotiaita. Haluaisin ajatella, että ainakin nuoremmasta tuli isoäidille leikkikaveri, siinä määrin kuin leikkiä nyt edes oli suomen kielen sanastoa vielä siihen aikaan. Lyhyt vapaa ajanjakso ennen maaseudun kyläyhteisön töiden alkamista.
Kun isoäiti oli 5-vuotias, hän sai siskon. Oliko se odotettu tapahtuma? Mahdoton sanoa. Saattoi olla niinkin, että yksi lapsi lisää tiesi muille vähemmän tilaa ja ruokaa. Nälkää ei näihin aikoihin varsinaisesti nähty, vaikkei mitään ylimääräistä ollutkaan. Mutta niin vain kävi, että pikkusisko ehti tuskin oppia kävelemään ennen kuin elämä jo päättyi.
Isoäidin kotikylässä oli ollut kansakoulu jo kymmenisen vuotta. Jos kaikki lapset olisivat menneet kouluun noin 7-vuotiaana niin kuin nyt on tapana, isoäiti olisi juuri aloittanut ensimmäisen luokan, kun perheeseen syntyi uusi poikavauva. Vanhemmat pojat olivat jo 10 ja 13, joten tapahtuma oli heille luultavasti melko lailla etäinen. Parkuva nyytti pirtin nurkassa.
Lukuvuonna 1907-1908 kylän koulua kävi 15 poikaa ja 15 tyttöä. Isoäiti tuskin oli yksi heistä. Perheen toiseksi vanhin poika suoritti kansakoulun päättötutkinnon vuonna 1912, nykymittapuun mukaan todella myöhään, 14-vuotiaana, mutta kuitenkin. Koulu ei ollut perheessä mikään tuntematon käsite muutenkaan. Maakauppiaana toiminut isä oli ollut koulun taloudenhoitaja ja myöhemmin johtokunnan jäsen. Silti veikkaan, että ykköstoive perheen tyttären tulevaisuudeksi oli sittenkin maatalon emäntä; jos tämä jotakin oppia kaipasi niin käden ja taloudenpidon. En epäile ollenkaan, etteikö isoäidistä olisi ollut myös koulun penkille. Vielä 80-vuotiaanakin hän oli aikaansa seuraava, itsenäisesti ajatteleva persoona.
Vuonna 1842 tuli luvalliseksi harjoittaa kauppaa maaseudulla. Tällaista kauppiasta kutsuttiin maakauppiaaksi. Perheen isä oli ryhtynyt kauppiaaksi vuonna 1892, samana vuonna kuin avioitui.
Vuonna 1909 perheen vanhin poika menehtyi 14 vuoden iässä. Ehkä yllättäen, tai sitten hänellä oli ollut terveysongelmia aiemminkin. Kuolinsyyksi kirjattiin seurakunnan toimesta sulku. Henki ei enää kulkenut, syystä tai toisesta. Hengenahdistus, astma, keuhkotauti – tauteja oli monenlaisia. Joka tapauksessa vaiva, joka olisi ollut parannettavissa tai vähintään pidettävissä kurissa tämän päivän lääketieteen keinoin, mutta ei tuon päivän.
Kului kaksi vuotta niin kuin ne tuppaavat kulumaan, hitaasti mutta varmasti. Seuraava poikalapsi syntyi vuonna 1911, ikään kuin 10-vuotislahjaksi isoäidille. Ilo oli jälleen valitettavan lyhytaikainen, sillä jo vuoden kuluttua tämäkin vauva haudattiin. Lapsikuolleisuus oli järkyttävän yleistä.
Ikävyydet eivät loppuneet tähän.
1920-luku oli tavattoman väkivaltainen vuosikymmen. Sisällissodan päättymisestä oli kulunut vasta vähän aikaa, ja kieltolaki oli voimassa. Kansa joi ja tappeli. Kesällä 1928 perheen nuorin, 20-vuotias poika oli juovuspäissään, parin kaverin kanssa, rettelöinyt kylällä erään talon pihamaalla. Seuraukset olivat fataalit: talon isäntä löi häntä puisella kirnunmännällä päähän niin että kallo halkesi. Hovioikeudessa 1929 isäntä tuomittiin hätävarjelun liioittelusta 6 kuukaudeksi kuritushuoneeseen.
Isoäiti oli tuolloin 27-vuotias kahden poikalapsen äiti ja maatalon emäntä. Toinen pojista oli vastikään syntynyt. Hän oli isäni.
Mäntypuusta tehty kirnu, jossa on kolme vanneparia (keskimmäiset vanteet puuttuvat). Kirnu on maalattu punaruskeaksi. Mäntä on kuusireikäinen. Suomen Kansallismuseo.
Viikkorutiiniin on jo muutamia vuosia kuulunut katsoa ja/tai kuunnella Waveform-podcast, joka on osa Marques Brownlee’n YouTube-tuotantoa. Toiseksi viimeisessä episodissa uutisoitiin, että firman elokuvaleikkaaja Mariah Zenk on julkaissut videon vanhoista ruokalistoista. Se onkin ihan kiva kurkistus New Yorkin ravintolahistoriaan. Mitään übervanhaa historia ei tietenkään ole suhteessa vaikkapa Eurooppaan; Ravintola Kappeli Helsingissä on toiminut jo vuodesta 1867 asti sekin.
Kaisa Kyläkosken blogikirjoituksessa Ruokalistoja monessa pinossa on linkkejä digitoiduun menuaineistoon meillä Suomessa. Sitä on vähän siellä täällä ja laatukin vaihtelee.
Pienpainatteiden graafinen ulkoasu oli 1800-luvun lopulla koristeellista ja näyttävää, romantiikan aika suosi kaukomaita ja eksotiikkaa. Ruokalistaa Avskedsmiddag för vicepresident Herman Ithimaeus 23.11.1895 reunustaa muinaisegyptiläinen kuvasto. Paitsi ruokalaji, myös juoma mainitaan.
Ithimaeus oli Turun hovioikeuden varapresidentti. Mikään ei viittaa siihen, että Ithimaeus olisi harrastanut historiaa saati matkustellut Pohjois-Afrikassa, mutta Egyptin kaivaukset ja hautalöydöt olivat tuon ajan uutisaineistoa kaikkialla.
Eläkepäiviä kesti 10 vuotta. Sanomalehti Uusi Aura kertoo muistokirjoituksessaan, että erottuaan virasta Ithimaeus eleli loppuikänsä yksityisenä miehenä täällä Turussa. Merkkihenkilön persoonaa piti pönkittää viimeiseen asti: Wainaja oli aikoinaan tunnettu tukewista ruumiinwoimista ja tämä alkuperäinen elinwoima waikutti wielä hänen luolinwuoteellaankin, sillä waikka kuolema jo wiikon päiwät sitte oli iskenyt häneen kiinni, saattoi se ainoastaan wähittäin murtaa hänen tarmonsa.
Sukunimi herättää huomiota. Jos Googlen kääntäjään on luottaminen, Ithimaeus on kreikkaa ja kääntyy englanniksi important. Nähtävästi Suomessa jo pitkään entinen nimi. Ainakin vuoden 1948 Åland-lehti mainitsee, että tämä Turussa aikanaan tunnettu sukunimi on utdött ja Sukunimihaun tulos viittaa samaan.
[Ilmestyi alun perin Facebookissa kesäkuussa 2024.]
Montako kertaa olen kävellyt Aleksanterinkadun päästä päähän? Luku liippaa varmasti ainakin tuhatta. Silti vasta nyt tulin vilkaisseeksi Aleksi 13:n kohdalla ylös, katonharjalle asti. Talon eteen jalkakäytävälle parkattu henkilönosturi osoitti nuolena: katso tänne.
Värikästä mosaiikkia! Kaksi naisfiguuria, toisella kehrättyä lankaa, toisella kukkia ja hedelmiä. Tarkkaan ottaen kyse on majolikasta, fajanssi- tai posliinimassasta valmistetuista laatoista.
Kauppiaspari Lundqvistin liikerakennuksen suunnitteli lähes sukunimikaima, arkkitehti Selim A. Lindqvist. Valmistumisvuodesta 1900 lähtien aina 1970-lopulle asti ylimmän kerroksen julkisivu oli lähes kokonaan majolikakuvien peittämä. Sitten tuli remontti, jonka yhteydessä kerros muutettiin toimistoiksi, majolikat poistettiin ja tilalle puhkaistiin ikkunat.
Aleksanterinkatu 13, 11. Valokuvaaja: Wasastjerna, Nils Jakob. Kuvattu 1900-luvun alussa. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Aleksanterinkatu 11-13 kesällä 2024.
Lehtivalokuvaaja Akseli Neittamolla oli vuodesta 1931 lähtien oma valokuvaamo Helsingin Mikonkadulla. Neittamo oli, ainakin omien sanojensa mukaan, ensimmäinen suomalainen lehtivalokuvaaja, joka palkattiin sanomalehteen. Helsingin Sanomiin, kuinka ollakaan.
Kuvat Karhupuiston kirpparilta. Myyjällä oli muutakin arvotavaraksi (ehkä) luokiteltavaa kuten Startone SAS-75 alttosaksofoni.
Kodak Popular Brownie Näpsä -kamera Karhupuiston kirpparilla. Kamera on kuulunut Neittamo-yritykselle.Kamerakotelo ylhäältä.Karhupuiston kirpparilta tämäkin. Startone SAS-75 alttosaksofoni.
Siihen aikaan kun Corona-baari oli vielä osoitteessa Eerikinkatu 11, sillä oli katutasossa ulkoterassi, joka oli kätevästi sateelta suojassa. Ne kerrat kun kävelin ohitse, katse kiinnittyi joka kerta pöydän ääressä istuviin, ei sen ylemmäs. Nyt silmä sen sijaan vaeltaa vapaasti seuraavaan kerrokseen. No mutta sehän on laatikko!
Laatikko on osa viereisen Rakennusmestarien talon laajennusta vuodelta 1966. Sen tieltä purettiin puurakennus, jossa toimi erikoinen parivaljakko K.R. Hirvikallion patenttiliike ja Hirvikallion Kilpiteollisuus Oy.
Uuden rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen tuli koko julkisivun mittainen, ulkoneva parveke, osa silloista ravintolaa. Tummanpuhuva ulkopinta on profiloitua kuparilevyä. Profiloinnilla saadaan materiaali näyttämään joltakin mitä se ei ole. Syystä tai toisesta kuparin haluttiin siis näyttävän aaltopelliltä.
Parveke oli avoin aina vuoteen 2002 asti, jolloin se lasitettiin.
Eerikinkatu 11. Kuvausaika ja kuvaaja tuntematon. Hirvikallion patentti- ja kilpiliike toimi osoitteessa ainakin vuoteen 1950 saakka. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0Eerikinkatu 11 kesällä 2024.
Puoli kolmen aikaan Leposaaren kappelissa, Kulosaaren hautausmaalla, alkaa hautaustilaisuus. Amanda Lindgren eli lähes 100-vuotiaaksi, huomattavan paljon vanhemmaksi kuin poikansa Armas. Arkkitehti Armas Lindgren oli 54-vuotias, kun hän sai sydänkohtauksen, josta ei ollut paluuta. Siinä missä Amandan muistotilaisuus tuskin erosi normihautajaisista, Armaksen siunaus oli ollut valtakunnan ykkösuutisia. Akateeminen kerma ja kaikki isot kulttuurivaikuttajat koolla Helsingin Vanhassa kirkossa, yleviä puheita, ja lopuksi pitkä saattue aina Leposaareen asti. Kulosaaren vanhalla sillalla varmasti aikamoinen näky.
Amandan hautajaiset eivät sujuneet häiriöttä.
Raitalahdelta, Leposaarta vastapäätä, kivenheiton päästä, alkoi kuulua moottoriveneen äänekästä pärinää. Joka jatkui. Ja jatkui. Se oli niin häiritsevää, että yksi hautajaisvieraista lähti lopulta autollaan Raitalahdentielle – nykyiselle Wäinö Aaltosen tielle – käskemään kilpavenehuligaaneja olemaan hiljaa.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun saman vuoden kevällä perustettu venekerho Scuderia Nordfors häiritsi saarelaisia. Nimimerkki Förbittrade Brändöbor avautui Hufvudstadsbladetissa: me jotka asumme Raitalahden ja Hopeasalmen välillä, olemme vaipumassa epätoivoon.
Melun olisi luullut eritoten ottavan päähän heitä, jotka asuivat aivan vieressä. Lähinaapureissa oli ainakin kaksi henkilöä, jotka olivat tottuneet tarttumaan kynään: Volter Kilpi ja Ilmari Kianto. Kilpi tosin asui Turussa, mutta olettaa sopii, että hän oleili Kulosaaren talossaan sen mitä Turun yliopiston ylikirjastonhoitajan hommilta ehti. Ehkä välillä oli jopa pikku pakko lähteä vähän etäämmälle töistä.
Naapurisopu ennen kaikkea. Tuskin minäkään olisin marssinut johtaja Nordforsin ovelle ja haukkunut pystyyn tämän 19-vuotiaan pojan, Göranin, ja hänen vihoviimeisen venekerhonsa. Varsinkaan kun pojasta oli ehtinyt tulla urheilupalstojen suosikki, nuori menestyjä.
Göran oli voittanut jo 17-vuotiaana Espoon Laajalahden kilpailussa sarjan pikavenheet ulkomoottoreilla tuloksella 4 meripeninkulmaa (~7 km) ajassa 14.43,4. Sellaiset 30 km/h. Huippunopeus Suomen kilpailuveneillä oli tuolloin noin 70 km/h.
Sen ajan lehdissä Nordforsin sukua esiintyi usein paitsi urheilusivuilla, myös kahden eri yrityksen mainoksina: viini-, likööri- ja mehutehdas Nordfors (myöhempien aikojen Marli) ja Silkkimo, joka valmisti trikooalusasuja. Juomatehtaan oli perustanut veneilijä-Göranin isoisä Turussa, Silkkimo taas oli Göranin isän ja isoveljen yhteinen firma Helsingissä.
Göranin äiti Elin o.s. Uggla oli kotoisin Nordköpingistä, ruotsalaista aatelissukua. Suvulla on pöllö vaakunassa ja ainakin yksi yhä elävä julkisuuden henkilö, muusikko Magnus Uggla. Elinin isän, marmeladdirektör Erik Robert Ugglan ja Elinin appiukon, likööritehtailija Nordforsin, voi kuvitella istuvan lasin ääressä ja jutustelevan sokerimarkkinoista.
1950-luvun alussa, muutama vuosi sen jälkeen kun herra Nordfors oli kuollut, leski ja pojat myivät Kulosaaren talon ja tontin Helsingin kaupungille ja muuttivat Ruotsiin. Göran ajoi kilpaa, valmistui diplomi-insinööriksi, avioitui, sai kaksi lasta. Koko vanhempi polvi on haudattu Danderydin kunnan hautausmaalle.
Pikaveneen nopeudella vuoteen 2023.
Olen lähdössä kävelemään kohti keskustaa. Vakioreitti kulkee Wäinö Aaltosen tietä Kulosaaren puistotielle, Itäväylän yli, Hopeasalmenranta, Marsalkanpolku, Mustikkamaan reunaa, Isoisän silta, Hanasaaren ohi jne.
Matka tyssää alkumetreille.
Keskellä Wäinö Aaltosen tietä, juuri ennen Nordforsin taloa, on parkattuna pramean näköinen, kaksivärinen Rolls-Royce Silver Cloud II vm 1962, rekisterinumero RR-2. Talon ympärillä ja sisällä häärii runsaasti väkeä, valoja on viritelty, kameramies ulko-oven edessä portailla, tarpeistoa kärrätään. “Lastenelokuvaa”, vastaa auton vieressä seisova mieshenkilö lyhyesti, kun seisahdun utelemaan, mitä kuvataan. Mitään sen tarkempaa ei ole lupa paljastaa. Hänen työnkuvaansa kuuluu ennen muuta pitää huolta siitä, ettei kukaan aja pahki vuokra-autoa. Tässä kohtaa tietä on huono näkyvyys kumpaankin suuntaan.
Vuonna 2021 Nordforsin talo tuli myyntiin, kaupat tehtiin tietääkseni vuonna 2022. Sitä ennen talo oli ollut monta vuotta tyhjillään odottamassa kaavamuutosta, jonka jälkeen se oli lupa myydä asuinkäyttöön. Niinä 2010-luvun vuosina, kun täältä lähdettiin arkiaamuisin metrolle kohti Kamppia ja edelleen Otaniemeä, Wäinö Aaltosen tien kiperässä mäessä tuli vakiosti vastaan melko hajamielisen oloisia nuoria ihmisiä. Nordforsin talossa toimi silloin kaupungin mielenterveystoimisto.
Elokuvan rekvisiittaa Wäinö Aaltosen tiellä Kulosaaressa keväällä 2023.
Toukokuun alussa 2023 kävin katsomassa Hakasalmen huvilan näyttelyn Matkalla. Sivuhuoneessa pyöri Jörn Donnerin tekemiä dokumentteja, ja katselin niitä aikani. Löytyvät verkostakin, KAVIn Elonetistä. Kuka on helsinkiläinen? jäi erityisesti mieleen. Siinä Donner esittelee Hämeentiellä asuvat Niemiset, vanhemmat ja kaksi kouluikäistä lasta. Puhutaan perheestä, asunnosta, työstä ja tulevaisuudesta. Etunimiä ei mainita, mutta kotiosoite kerrotaan huoneiston tarkkuudella.
Laskeskelin, että perheen tytär on suunnilleen minun ikäiseni. Mitä hänelle mahtaa nyt kuulua? Liekö elossa, esimerkiksi. Jos on, onko edelleen helsinkiläinen? Siirtyivätkö lapset työelämään heti oppivelvollisuuden päättymisen jälkeen vai jatkoivatko opintoja?
Kun selvitin Lempi Alangon vaiheita, opin käyttämään auttavasti Helsingin kaupunginarkistoa. Helsingin poliisilaitoksen osoitetoimiston osoiterekisteri on yksi sen hittituotteita. Nimestään huolimatta sen mikrofilmeiltä löytää kenet tahansa kaupungissa asuneen, jos vain tietää nimen. Rekisteri on kuitenkin uudemmalta osalta käyttörajoitettu. Henkilökunta tekee siihen pyynnöstä hakuja, mutta kun sukunimi on niin yleinen kuin Nieminen on, ei onnistu.
Tytär kävi 1960-luvulla Mäkelän kansakoulua. Koulun oppilaskorteista löytyi eräs tyttö-Nieminen, joka oli asunut saman talon samassa rapussa. Huoneisto vaan oli eri ja syntymävuosikin heitti hiukan. Tässä vaiheessa hiipi epäilys: ehkä Donner suojeli perheen yksityisyyttä ja muunsi hiukan faktoja. Olisiko jo 1960-luvulla oltu näin varovaisia? En tiedä. Sekin oli tietysti mahdollista, että perhe oli muuttanut saman talon sisällä.
Hämeentie 94 tunnetaan nimellä Eura II. Sen on suunnitellut arkkitehti Väinö Vähäkallio, joka aloitti rakennushallituksen ensimmäisenä pääjohtajana samana vuonna kuin talo valmistui, 1936. Vähäkallion nimi popahtaa toistuvasti esiin, kun tulee puhe Helsingin isoista, tunnetuista rakennuksista.
Eura II oli pitkään Wärtsilän omistama ja siellä asui vuokralla tehtaan työväkeä. Niemisten asunto oli 35 neliötä, ei lämmintä vettä eikä omaa kylpyhuonetta. Toisaalta vieressä oli kaksikin isoa kauppahallia. Sturen hallista sai ruokatavarat, Euran hallista loput.
Leikittelin ajatuksella, että kävisin soittamassa numero 86:n ovikelloa ja pyytäisin päästä katsomaan, miltä asunnossa nyt näyttää. Tuskin sentään onnistuisi. Jos vaikka joku sattuisikin olemaan kotona arkena puolelta päivin, suurkaupunkilainen ei hevin avaa ovea tuntemattomalle, saatikka päästä ovesta sisään.
Ratikkamatkan aikana harjoittelin lyhyttä ovisummeripuhetta. Turhaan. Hämeentie 94 B:n ulko-oven läpi näki käytävän seinällä roikkuvan huoneentaulun. Suurin huoneistonumero on 62. Onko huonejakoa jossain vaiheessa muutettu vai onko todella niin, että Donner antoi tarkoituksella (tai vahingossa) väärän osoitteen?
Eura II:n isännöintiä hoitaa Kontulan Huolto Oy. Firman asiakaspalvelupiste on Kontulan ostoskeskuksessa, aivan metroaseman vieressä. Ostarin sanotaan olevan hyvä kohde etnisten ravintoloiden ystävälle ja toden totta valikoimaa on harvinaisen paljon. Kierrän ostarin pariin kertaan ennen kuin löydän Kontulan Huollon.
Asiakaspalvelija on avulias mutta tiukka. Etsimäni tieto saattaa löytyä talokirjoista. Niistä tietää Eura II:n isännöitsijä ja hän saattaa olla toimistolla, mutta “isännöitsijöitä ei voi mennä tapaamaan”. Alrighty then. Sähköpostiini tulee kuitenkin isännöitsijältä vastaus vielä saman päivän aikana: näin vanhoja talokirjoja ei heillä ole.
Jos vaikka Niemiset jäävätkin mysteeriksi, niin ainakin voin kaivella talon historiaa, tuumin. Minkälainen oli silloinen 35 m2? Yhdisteltiinkö huoneita myöhemmin?
Rakennusvalvonnan arkisto on yksi Helsingin kaupunkiympäristön toimialan palveluista, jotka on kaikki keskitetty Työpajankatu 8:aan Kalasatamassa. Uudenkarheassa tiilitalossa on kahdeksassa kerroksessa neliöitä yhtensä 40 000, saman verran kuin isoimmissa Prisma-hypermarketeissa on neliöitä yhdessä tasossa. Sisääntuloaula on Vatikaanin Pietarinkirkon jälkeen suurimpia sisätiloja missä olen koskaan ollut. Siltä ainakin tuntui. Käytännössä yksi iso odotushuone. Jokaiseen palveluun on oma jonotusnumeronsa, joten oikean jonon valinta heti kättelyssä on oleellista, ettei joudu kafkamaiseen kierteeseen. Niinpä lippuautomaatin luona päivystää neuvoja. Kun kaupunkilainen tulee sisään kadulta, neuvoja astuu esiin ja kysyy, milläs asialla sitä ollaan. Sitten etsitään yhdessä oikea jono, otetaan numero ja vetäydytään odottamaan.
Olin kaukonäköinen ja söin välipalaa ennen vierailua, joten saatoin jättää väliin katutasossa olevan työpaikkaruokalan. Viime joulun edellä ruokalan wc-tiloista löytyi mies. Oli ollut kuolleena yli viikon.
Arkistokäynti oli opettavainen kokemus. Totesin, etten tajua yhtikäs mitään talon nk. pääpiirustuksista, joita sain katsottavakseni mikrokorteilla. Mukana tulleista papereista ymmärsin sen verran, että rakennus oli peruskorjattu 1980-luvulla. Siinä yhteydessä asuntojen pohjat ehkä muuttuivat.
Takaisin aloitusruutuun. Kaupunginarkiston neuvontatiskin takana istuva henkilö on tottunut näkemään neuvottomia. Kerroin, mitä olen etsimässä. Olisiko hänellä ideoita, miten edetä? Oletko käynyt katsomassa henkikirjoja Kansallisarkistossa, hän kysyi. Niistä pitäisi löytyä henkilötietoja kortteleittain, jopa raputtain.
Henkikirja, never heard. Tai no, siinä mielessä tavallaan kyllä, että minun ikäiseni suomalainen on elänyt aikana, jolloin, kuten Wikipedia tietää
tammikuun ensimmäisenä päivänä olleen henkikirjoituskunnan perusteella määräytyi verotuskunta, eikä henkikirjoituskuntaa voinut vaihtaa kesken vuotta. Vuotuiset henkikirjoitukset lopetettiin vuoden 1990 alusta lukien, ja henkikirjat poistuivat kokonaan käytöstä vuonna 1993 uuden väestötietojärjestelmän aloittaessa toimintansa.
Kansallisarkistossa asioinnille on oma oppimiskynnyksensä. Ei korkea, mutta kynnys kuitenkin. Ensin asioidaan verkossa: löydetään Astia-systeemistä oikea aineisto, valitaan käyttötarkoitus ja anotaan käyttöoikeus jos tarvetta (usein on, koska henkilötietoja). Kun oikeus on myönnetty, analoginen aineisto tilataan lukusalikäyttöön. Digitaalistakaan ei välttämättä voi katsoa kuin Kansallisarkiston omissa tiloissa, heidän laitteillaan.
Niin vai kävi, että ensimmäisenä suomalaisena onnistuin ratkaisemaan henkikirjojen hieroglyfien arvoituksen!! Donner puhui totta. Niemiset olivat asuneet Hämeentie 94 B:ssä vuoteen 1974 asti.
Henkikirjat puhalsivat konkreettisesti hengen ihmisille, jotka siihen mennessä olivat olleet pelkkiä kaksiulotteisia, mustavalkoisia hahmoja filmillä. Lähes fiktiivisen oloisia. Äkkiä tiesin syntymäajat, kaikki etunimet, henkilötunnukset ja asuinpaikat 1970-luvun puoliväliin asti.
Hautahaku.fi vahvisti oletuksen: vanhemmat eivät enää elä. Lasten nimiä ei mainittu samassa hautapaikassa, joten luultavasti he ovat vielä elävien kirjoissa.
Elävien kirjoja ylläpitää DVV. Digi- ja väestötietoviraston osoitepalvelu palvelee puhelimitse (2,50 euroa/minuutti) joka päivä klo 8-22. Vajaassa minuutissa sieltä kerrottiin osoitteet Niemisen perheen tyttärelle ja pojalle, kun nyt pystyin antamaan heistä tarkentimena sekä etunimet että henkilötunnukset.
Kumpikaan ei asu Helsingissä.
Jos olisin toimittaja, tekisin jutun. Historioitsija voisi kirjoittaa artikkelin, kirjailija kirjan. Minä en. Olen vain utelias eläkeläinen, jolla on aikaa. Jos nyt ottaisin yhteyttä Niemisiin, se lähentelisi yksityisyyden loukkausta, eikö? Saattaisivat tuntea, että stalkkaan. Miksi ventovieras tunkeutuu heidän elämäänsä ja alkaa kyselemään? Ei kai esiintyminen jossain dokumentissa kauan sitten anna oikeutta penkoa heidän elämäänsä siitä eteenpäin?
Poika-Nieminen täyttää ihan just kohta 70 vuotta. Entä jos veisin kukkapuskan ja samalla esittäytyisin…
Ennen kuin Kevan avaruusalus laskeutui vuonna 2005 Unioninkatu 43:n kohdalle, paikalla oli ollut tyhjää yli 40 vuotta. Valtion omistama tontti oli ollut lähes rakentamaton niin pitkään, että viereisten kerrostalojen päätyseinistä oli tullut vakituisia mainospaikkoja. Naapuritaloista se kuuluisampi on Pitkänsillan kupeessa oleva suuri Unioninkatu 45, “Pikku-Naantali”.
Yksi rakennus tontilla oli. Sen takaosassa, rinteellä, oli seissyt kaksikerroksinen kivirakennus jo vuodesta 1869. On talo siellä vieläkin, mutta kadulle sitä ei näe, koska Keva on nielaissut kaiken. Toisen kerroksen takalisto pilkahtaa ylempää mäeltä, Siltavuorenpenger-kadun mutkasta, Kruununhaan yläasteen pihamaalta. Talo oli ollut useamman kerran purku-uhan alla, mutta säästyi joka kerta, ja viettää nyt siis eläkepäiviään, kirjaimellisesti.
Lönnbergin rakennuttaman kivitalon toinen kerros Kruununhaan yläasteen pihamaalta nähtynä.
Vielä 1820-luvulla, kun talon rakennuttaja, kofferdikapten (kauppalaivaston merikapteeni) Johan Edvard Lönnberg, syntyi kalastajaperheen viidentenä, nuorimmaisena, Espoon Pentalan saaressa, tämä Hevosen kortteli oli kaavoittamatonta aluetta. Siltavuorenpenkereen kalliot olivat toimineet kaupungin hirttopaikkana, joten ei ihme, että Helsingin hiljalleen kasvava porvaristo ei ollut järin innostunut asettautumaan niille sijoille. Paikka oli sinänsä ihanteellinen kaupungin rajalla, ainakin nykymittapuun mukaan. Korkealta kalliolta näki Kaisaniemen puistoon, ranta pesupaikkoineen oli lähellä ja Sörnäisten tehdasalue pohjoisessa oli vasta aluillaan. Lähivedet olivat tosin taatusti likaisia jo silloin, mutta sellaista elämä nyt vaan oli.
Tonttikaupat tehtiin 1850-luvun lopulla. Tontin vidd i qadrat oli 6370 syltä ja arvo 5000 ruplaa. Syli oli kolme kyynäränmittaa, noin kaksi metriä. Neliöitä siis vajaat 3600. Rupla oli 4 markkaa, joten nykyrahassa Lönnbergin tontin arvo oli noin 6000 euroa. Tontti oli suuri, mutta sille piti mahtua paljon muutakin kuin itse talo: kaivo, kasvimaa ja eläinsuoja olivat ihan minimi. Vuonna 2024 samankokoisia ja -hintaisia omakotitontteja kyllä löytyy Suomesta, mutta enimmäkseen linjan Vaasa-Kuopio pohjoispuolelta.
Ison kivitalon rakentaminen Suomen pääkaupunkiin ei kuulosta halvalta huvilta. Merikapteenin ammatti oli kuitenkin varsin rahakas. Kun hankki koulutuksen, sillä sai porvarioikeuden tukku- tai vähittäiskauppiaana. Jokaisesta laivan lastauksesta ja purkamisesta maksettiin varsinaisen kapteeninpalkan päälle ylimääräistä, jokainen satamassa poikkeaminen merkitsi tiettyä lisäsummaa ja jokaisesta rahdista päällikkö sai tietyn prosentin. Kirjallisuudesta löytyy vertailutieto, että merikoulujen johtajien vuosipalkka oli 4000 markkaa (~25000 euroa), mutta ansioissa he jäivät jälkeen laivapäällystöstä juurikin näistä erinäisistä lisistä johtuen.
Kalastajaperheen pojasta merikapteeniksi ei ollut mikään helppo luokkanousu, vaikka sinänsä loogiselta kuulostaakin. Johan oli 16-vuotias, kun isä kuoli. Viimeistään nyt hänen oli pakko miettiä tulevaisuutta. Hän tietysti tunsi jo meren, ainakin lähialueet. Helsingin torilla oli käyty kesäisin myymässä kalaa, ja Pentalasta pääsi myös talvisin jäätietä pitkin pääkaupunkiin. Ensimmäinen varsinainen uutisia julkaissut sanomalehti, Helsingfors Tidningar, oli yhtä vanha kuin Johan, ja kauppalaivoista kirjoiteltiin alusta asti. Nouseva ala, mahdollisuus nähdä maailmaa. Joten – miksipä ei? Jos ymmärsi jo entuudestaan veneilyn ja säiden päälle eikä ällin ja/tai kunnianhimon puute ollut esteenä, esimerkkien voima vei eteenpäin.
Vuonna 1846, 17-vuotiaana, Johan pestautui laivakokiksi Orienten-purjelaivaan, joka vei sahatavaraa Espanjaan ja toi suolaa. Perusreitti kulki Tanskan salmen, Englannin kanaalin, Lissabonin, Cadizin ja Gibraltarin salmen kautta Malagaan. Godwin Sands lähellä Doveria oli otettava tarkasti. Kymmenen mailin pituinen hiekkatörmä muutti muotoaan jatkuvasti merivirtojen mukana. Nousuveden aikana törmää ei näkynyt, vasta laskuvesi paljasti missä se oli. Vuonna 1848 Orienten karahtikin kiinni. Siinä vaiheessa Johan oli kuitenkin ehtinyt vaihtaa pestiä jo kahdesti.
Orienten vaihtui kuunariin Lovisa Carolina vuonna 1847 ja kokin homma jungmanniksi, laivapojaksi. Johan oli nyt siis harjoittelija ja matkalla kohti asteikolla vastuullisempia päällystöammatteja. Puutavaraa vietiin edelleen Espanjaan, mutta myös Riiassa ja Travemündessä/Lyypekissä käytiin. Suolaa tuotiin Espanjan lisäksi Hullista. Yhdellä näistä paluumatkoista, joulukuun viidentenä yöllä, Lovisa Carolina ajoi karille Pohjanmerellä Norjan edustalla, parin kilometrin päässä Mandalista. Laiva tuhoutui, mutta lasti ja miehistö pelastuivat.
Kuunarista prikiin ja laivapojasta “kevytmatruusiksi”, puolimatruusiksi eli aloittelevaksi kansimieheksi. Vuonna 1848 Hoppet-priki kuulosti lupaavalta, mutta toisin kävi. Lokakuun lopussa Kattegatissa myrskysi ja useampi laiva teki haaksirikon, niiden mukana Hoppet, joka oli matkalla Amsterdamiin. Tälläkin kertaa miehistö pelastui, laiva ei.
Puolimatruusin pestissä kului vielä seuraavakin vuosi, nyt purjelaivassa Dygden. Välimerelle ja takaisin, Englantiin ja takaisin.
Vuodet 1850-1853 Johan Lönnberg onkin sitten jo styrman, yksi kapteenin lähimmistä miehistä, jotka hoitivat navigoinnin, kirjoittivat laivan lokikirjaa yms. Ensin kuunari Sophia, sitten ensimmäinen monivuotinen pesti parkki Africassa, joka kuulosti eksoottiselta, mutta kauimmainen satama oli yhä vain Espanjassa. Viimeinen oli Phoenix. Styrmannin paikan saadakseen oli suoritettava vastaavat opinnot, ja Johan hankki ne Helsingfors Navigations Skolanissa Ullanlinnassa.
1852 Suomessa oli paha koleraepidemia, mutta Johanilla oli onnea, koska oli enimmäkseen merillä. Seuraava vastoinkäyminen oli kuitenkin jo ovella: Krimin sota 1853-1856. Suomen laivat olivat brittiläisten tulilinjalla, koska suurin osa Venäjän lipun alla purjehtivasta kauppalaivastosta oli Suomessa. Liikenne seisahtui, aluksia tuhoutui runsaasti. Johan käytti pakollisen luppoajan viisaasti ja luultavasti myös ainoalla mahdollisella tavalla: perusti perheen ja kouluttautui lisää. Avioliitto muurarikisällin tyttären Sofia Forsbergin kanssa solmittiin 15.11.1855. Samana syksynä alkoivat talven kestävät kapteeniopinnot merikoulussa.
Tunteja oli 2-6 tuntia päivässä ja oppiaineita kunnioitettava määrä: räknäyskonsti, geometria, trigonometria, tähtienoppi, taklinki ja merimiehisyys, seililaiwain käytteleminen, tieto lastinpanosta ja sowittamisesta sekä ensimmäiset perustukset saksan, franskan ja engelskan kielissä. Koulutus oli yksinomaan teoreettista, koska oletettiin, että käytännön taidot omaksutaan aluksilla. Oppilasmäärissä oli paljon vuosittaista vaihtelua. Johan Lönnbergin lisäksi lukuvuonna 1855-1856 kapteenin opinnot suoritti ainostaan yksi toinen henkilö: C. F. Lundgren. Kondiittorin poika ja selvästi Johania vanhempi. Koulussa hän sai parempia arvosanoja kuin Johan, mutta mitä mahtoi sen jälkeen tapahtua? Lundgren katoaa. Ehkä käytännön elämä laivalla ei sittenkään ollut häntä varten.
Kuunari Marialla Johan toimi jo komentajana. Vuosi oli 1857. Maria purjehti Riian, Viipurin ja Helsingin väliä, ruumassa rautaa ja kappaletavaraa. Ensimmäinen höyryalus Johanin uralla oli siipiratasalus Sibbo vuonna 1858. Sitä seurasivat Murtaja, Nicolai ja lopulta Alexander, Johanin pitkäaikaisin (ja viimeinen) pesti vuosina 1868-75.
Mitä laivoilla sitten kuljetettiin? Tilastollinen vuosikirja 1866-1870 listaa tärkeimpiä tuotteita, joiden määrä kasvoi tai pieneni suhteessa edelliseen tilastokauteen.
Enemmän tuotiin mm. arrakkia, konjakkia ja rommia; köysiä ja nuoria; pellavaa; petroleumia; pumpulia; raakaa sokeria; rautaa; ruisjauhoja; vehnäjauhoja. Vähemmän mm. kankirautaa; kynttilöitä; rukiita; sampanjaa ja mousseeravia viinejä; siirappia; suolattua kalaa; toppusokeria. Enemmän vietiin mm. battens (=lautatavaraa); eläimiä; hirsiä; kaloja; kankirautaa; kattopäreitä; kauroja; klasitavaroita; lankkuja; luita ja luujauhoja; parruja; steariinikynttilöitä; terästä; vinttikankia; voita. Vähemmän mm. höyheniä ja untuvia; kuparia; ohria; pellavaa ja hamppua; rukiita; talia; tervaa.
Suomessa oli nälänhätä 1866-1868 ja se näkyy tuontiviljan määrässä, kenties myös vahvan alkoholin. Jonkinlaisesta jalostusasteen noususta kertoo kynttilöiden ja kankiraudan suunnan vaihtuminen. Terva vaihtui puutavaraan.
Purjelaivojen valtakausi kesti Suomessa pitkään, huomattavasti pidempään kuin muissa merenkulkumaissa. Höyrylaivoissakin oli vielä pitkään purjeet vakiovarustuksena, varmuuden vuoksi, koska uuteen tekniikkaan ei voinut aina luottaa. Höyrylaivoilla oli kuitenkin selkeitä etuja: tasainen, varma ja nopea kulku, ei juurikaan haaksirikkoja, paljon pidempi kausi liikennöidä. Matkojen nopeutuminen tarkoitti toisaalta kiireen lisääntymistä satamassa, sillä purku- ja lastausvaiheen piti sujua rivakammin.
Samana vuonna kun Johanista tulee kapteeni, Sofia synnyttää ensimmäisen lapsensa. Alkavat Lönnbergien ruuhkavuodet. Perhe asuu muutaman vuoden parissa eri osoitteessa Kampissa ja Punavuoressa ennen kuin 1850-luvun lopussa ostavat tontin osoitteessa Unioninkatu 2, Kaisaniemen puiston sisäänkäyntiä vastapäätä. Portti on samalla paikalla yhä, mutta nyt vain puiston henkilökunnan käytössä. Tontilla oli kadun varressa kaksikerroksinen talo, jossa alakerta oli kiveä, yläkerta puuta. Rakennuksessa oli myös liiketiloja. Vuokralaisia oli aluksi neljä: vahtimestari Silander, kauppias Oftschennikoff, extra kanslist Winter ja valokuvaaja Liebert. Liebertillä oli oma ateljee, joten varmasti myös Lönnbergit asettuivat silloin tällöin kameran eteen. Mitään todistetta tästä ei kuitenkaan valitettavasti ole. Merikapteenista ja hänen vaimostaan en ole löytänyt yhtään valokuvaa.
Talon sijainti tunnettiin nimellä kapten Lönnbergs gård ja vuokralla olleet yritykset käyttivät tätä lehti-ilmoittelussaan. Valokuva-ateljeen lisäksi osoitteessa toimi vuosien varrella mm. leipomo ja olut- ja etikkakauppa, joka myi baijerilaisia ja ruotsalaisia oluita. Talo purettiin 1940-luvun alussa.
Jos ihmettelette kuten minä tein luvattoman pitkään, niin Unioninkatu 2 on sama tontti, jonka takaosaan Lönnberg rakennutti kivitalon 1860-luvun lopussa, Unioninkatu 43. Kadun numerointi vain vaihtui 1800-luvun loppupuolella alkamaan etelästä, entisen pohjoisen sijaan. Hupskeikkaa.
Johan Lönnberg oli siis paitsi merikapteeni myös aktiivisesti mukana kiinteistöbisneksessä. Suurimmillaan vuokralaisten määrä oli 1870-luvun vaihteessa, jolloin Lönnbergin oman, tuossa vaiheessa jo 6-lapsisen perheen, vaimon siskon ja kolmen palkollisen lisäksi tontilla asui yhteensä lähemmäs 30 henkeä. Tarina ei kerro (tai en ole osannut tulkita), kuinka moni asui kadunvarren talossa, kuinka moni uudessa kivitalossa. Merikapteenin oli liki mahdotonta hoitaa aluksilta käsin mitään kuivan maan asioita, joten todennäköisesti sekä kiinteistöjen hoitovastuu että vuokrankanto lankesivat ensijaisesti Sofia-vaimolle. Varmaa tämä ei ole. Kuten historiassa on tapana käydä, naisten elämästä ei useinkaan jää mitään arkistojälkiä.
1870-luvulle tultaessa kauppamerenkulun huippuvuodet alkoivat olla takana. Vaikutti siltä, että meikäläiset höyrylaivat ohitettiin vasemmalta ja oikealta. Ulkomaiset höyryalukset olivat isompia ja niitä oli enemmän. Suomen kunniakas purjehdusperinne, tunnetut veneveistämöt ja entinen mahtiasema Venäjän lippulaivastona jarruttivat aluskannan uudistumista. Lisäksi maailmankaupassa alkoi pitkä sarja lamavuosia, josta on syytetty eritoten Suezin kanavan valmistumista vuonna 1869, sillä se lyhensi merireittejä. Äkkiä merillä oli tonniston liikatarjontaa.
Kofferdikaptenen Johan Edvard Lönnberg kuoli 11.2.1882, 54-vuotiaana. Kuolinsyy oli hjertlidande eli luultavasti perinteinen sydän- ja verisuonitauti. Kuolema oli vieraillut perheessä jo kahdesti aiemmin, mikä ei 1800-luvulla ollut tietenkään millään lailla tavatonta. Elintaso oli merikapteenin perheessä kuitenkin sen verran korkea, ettei yksikään lapsi menehtynyt ensimmäisten elinvuosien aikana toisin kuin Johanin lapsuudenkodissa Pentalassa. Luokkanousu ei sen sijaan pidentänyt merikapteenin omaa elämää, luultavasti päinvastoin: Johanin isä, kalastaja Carl Lönnberg, oli kuollut saman ikäisenä.
Johan Lönnbergin hautakivi Hietaniemen hautausmaalla. Samaan hautaan on haudattu vaimo Sofia, lapset Anna ja Frans Bernhard sekä Sofian sisko ja äiti.
Esikoispoika Frans Bernhard kuoli lavantautiin 21-vuotiaana vuonna 1878, viisi vuotta ennen isäänsä. Samana vuonna Helsingin keskustan vesijohtoverkosto alkoi olla valmis, mutta yleinen viemäri oli vasta suunnitelman asteella. Jätteet ja jätevedet imeytyivät maahan ja sitä myötä kaivoihin. Vesi voi olla vanhin voitehista, mutta se osaa myös olla salakavala tappaja. Frans Bernhard opiskeli ensimmäistä vuotta Suomen polyteknillisessä koulussa, joka oli vastikään muuttanut Hietalahteen. Lavantautiin sairastuttiin useimmiten kesäkuukausina, ja tauti saattoi kestää pahimmillaan kolmekin kuukautta. Lönnbergin tontilla oli oma kaivo, mutta ei ole vaikea kuvitella opiskelijanuorten hörpänneen kesän mittaan vettä jostakin kaupungin paristakymmenestä yleisestä kaivosta, joissa veden laatu oli mitä oli. Niiden ensisijainen tarkoitus oli tarjota sammutusvettä tulipalon sattuessa. Turun palo oli tuoreessa muistissa. Kuolleisuus oli lavantaudissa 25%. Kohtalotovereihin kuului myöhemmin mm. Elias Lönnrot.
Wilhelmina Cecilian kuolinaika ja -syy jäivät selvittämättä, koska kuolema osui erittäin runsaan nälkävuosien kuolleisuuden vuosiin 1866–1868. Joka tapauksessa perheen ensimmäinen tytär eli vain noin kymmenvuotiaaksi.
Isän poismenon jälkeen seuraavana oli vuorossa fröken Anna Sofia. Hänet vei tuberkuloosi 35 vuoden iässä vuonna 1894. Seuraavana vuonna kuoli äiti-Sofia. Hän eli 65-vuotiaaksi.
Elin Ulrika ja Karl Johan, perheen toinen poika, perivät isänsä heikon kohdan.
Sairaanhoitaja Elin kuoli sydänvaivoihin 51-vuotiaana vuonna 1915 Vihdissä. Esimerkki siitä, mitä testamentti saattoi tarkoittaa: Elinin kummitäti, viipurilainen kätilö Kristina Kärkkänen, testamenttasi kummilapsilleen rahaa. Yksi saajista oli Elin. Rahasumma oli 2000 markkaa, reilut 10000 nykyeuroa, mikä oli huomattava summa.
44-vuotias Karl Johan (muotokuva Geni.com-sivustolla) menehtyi Kyminsuussa vuonna 1907 ankaraan sydäntautiin eli ilmeisesti sydänkohtaukseen. Karl Johanilla oli takanaan menestyksekäs ura Haminan kadettikoulussa ja sen lakkauttamisen jälkeen Kymin lastausyhtiössä. Hän harrasti purjehtimista, viulunsoittoa ja kirjoittamista, ja ansiolistalla oli myös kunnallisia luottamustehtäviä. Lönnbergien historia höyrylaivoilla sai surullisen lisän: Karl Johanin ruumis kuljetettiin Kyminsuusta rautatieasemalle Halla II -nimisellä lastausyhtiön höyrylaivalla. Hautaus tapahtui Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.
Kieltenopettaja Agnes Wilhelmina eli perheestä pisimpään. Vuodesta 1918 lähtien kuolemaansa asti vuonna 1935 Agnes asui Kemiössä Dahlby Mellangård -nimisellä tilalla, jonka oli hankkinut yhdessä Frida Wilhelmina Gräsbeckin kanssa. Frida oli kotoisin Kuopiosta ja toimi myöhemmin mm. kauppiaana Vihdissä. Agnes vaikutti perineen isänsä ahkeruusgeenin. Ennen Helsingistä Kemiöön muuttoa hän ehti olla monessa mukana kuten osakkaana siirtomaatavaraliikkeessä, opettajana valmistavassa koulussa (polku oppikouluun) ja järjestöaktiivina Nuorten naisten kristillisessä yhdistyksessä. Agnes kuoli syöpään 68-vuotiaana.
Kaikki Lönnbergin perheen lapset syntyivät ennen Unioninkadun kivitalon valmistumista, viimeisenä Alma Emilia vuonna 1868. Suosittu uusi ammatti nuoren naisten keskuudessa 1800-luvun lopulla oli voimistelunopettaja. Alma pääsi oppilaaksi Aspin pariskunnan voimisteluinstituuttiin ja onnekkaasti edelleen ulkomaille asti. Vuosina 1893-1895 hän suoritti Ruotsissa Kungl. Gymnastiska Centralinstitutetin ja harjoitti sen jälkeen Helsingissä lääkintävoimistelijan eli nykysuomen mukaan fyssarin tointa. Syksyllä 1914 Alma muutti Ahvenanmaalle ja ryhtyi ystävänsä kanssa harjoittamaan maanviljelystä. Viimeiset elinvuotensa hän vietti Kemiössä isosisko Agneksen luona. Samoin kuin Anna Sofia, Almakin kuoli tuberkuloosiin, 56-vuotiaana vuonna 1924.
1800-luvun loppupuolen suomalainen yhteiskunta ei välttämättä ollut naisille mikään superankea takapajula. Yli 25-vuotiaat naimattomat naiset olivat täysivaltaisia eli oikeustoimikelpoisia vuoden 1864 jälkeen, yhtäläinen perintöoikeus tuli 1878, elinkeinovapaus 1879. Uudistuksia, jotka oli kuin tehty Lönnbergin kaikille neljälle aikuisikään asti eläneelle, naimattomalle ja lapsettomalle tyttärelle. Kaikki kouluttautuivat ja osoittivat yritteliäisyyttä. Isän ja äidin jättämän perinnön suuruutta on mahdoton hahmottaa tässä ja nyt, mutta merkityksetön se ei tytärten elämässä taatusti ollut. Tärkein (ja ainoa) oli Unioninkatu 43 taloineen. Isän perukirjassa sen arvoksi asetettiin 90 000 markkaa, joka on nykyeuroissa noin puoli miljoonaa euroa. Äidin perukirjassa arvoa oli nostettu 100 000 markkaan. Nykymuotoista perintöveroa ei tuolloin vielä kannettu.
Perukirjojen avulla voi maalata mielikuvaa siitä, miltä Lönnbergeillä näytti. Kamera kiertää. Vanhempien makuuhuoneessa, sängyn viereisellä pikkupöydällä, tikittää merikapteenin hopeinen taskukello. Ikkunan ääressä on matala kaappi, joka toimii pesupaikkana. Seinustalla on lipasto vuodevaatteille ja vaatekaappi, kokovartalopeili ja chiffonjé, pystymallinen kirjoituspöytä, jonka alaosassa on laatikosto. Keittiön pöydällä lepäävät piian juuri puhdistamat pöytähopeat, nurkassa on silitysuuni ja ompelukone. Olohuoneessa on runsaasti huonekaluja: flyygeli, kaksi sohvaa, nojatuoleja, keinutuoli, erinäinen määrä pehmustettuja ja rottinkisia tuoleja sekä pelipöytä. Huonekasveja ruukuissa. Mattoja, raskaat ikkunaverhot. Seinälle on ripustettu kaksi öljyvärimaalausta ja muutama pienempi taulu. Katosta roikkuu muhkea kynttiläkruunu, siellä täällä on öljylamppuja. Ruokasalissa on varsinaisen ruokapöydän ja sen tuolien lisäksi joukko muita puisia tuoleja sekä klaffipöytä. Isännän työhuonetta hallitsee työpöytä tuoleineen. Huoneen nurkassa on étagene, monikerroksinen säilytyshuonekalu, eräänlainen kirjahyllyn esiaste. Seinäkello raksuttaa. Kirjoituspöydän nurkalle on aseteltu joukko merikapteenille tärkeää esineistöä: ilmanpainemittari, lämpömittari ja erilaisia merenkulkuun liittyviä instrumentteja. Eteisessä, olohuoneessa ja vanhempien makuuhuoneessa on kussakin yksi sylkykuppi.
Lönnbergien tarina jatkui Karl Johanin kautta. Hänen vaimonsa, leipurimestarin tytär Alma Katarina Wellingk synnytti tytön Pietarissa vuonna 1886, samana vuonna kun pari vihittiin. Tyttärelle annettiin nimeksi Mary. Kaksi vuotta myöhemmin syntyy toinen lapsi, mutta pikku-Gunnar ei elä vuottakaan.
_ _ _ _ _ _ _
Laivurintalona tunnettua Lönnbergin taloa asutti 1970-luvulta eteenpäin Viitasten suku. Keva-lehdessä eräs lapsuutensa talossa viettänyt kertoo, miten mummo asui 1940-luvun lopulla vinttikerroksessa seitsemän lapsensa kanssa. Toimittajilla oli tapana haastatella tällaisia selviytyjäperheitä. Haluttiin juttuja siitä, miten äiti pärjää yksin näin monen lapsen kanssa, kun isä on kaatunut sodassa. “Kuinka mahduitte kaikki nukkumaan niin pienessä tilassa?”, oli vakiokysymys. Lopulta mummo kyllästyi ja vastasi:“Laitoin ensimmäiset nukahtaneet seinälle roikkumaan, ja sitten oli seuraavien vuoro mennä sänkyyn.”
Unioninkatu 43. Valokuvaaja tuntematon, 1923. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Unioninkatu 43. Valokuvaaja Costantin Grünberg, 1963. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0
Kun neiti Lempi Maria Kettunen astui ulos Alppikatu 13:n nupukiviseltä pihalta kadulle, hän olisi voinut nähdä suoraan alapuolella Tauno Palon puiston ja takavasemmalla Linnanmäen maailmanpyörän. Mutta koska oli vuosi 1913, maisemaa hallitsivat pelkät Josafatin kalliot. Vuotta aiemmin Helsingin sähkölaitos oli asentanut Alppikadulle ensimmäiset sähkölamput. Kolme kappaletta, ja vain väliaikaisesti.
Lempi oli 15-vuotias koululainen, tuleva Kulosaaren suomalaisen alakoulun opettaja.
Kuten melkein kaikki Pitkänsillan pohjoispuolella asuvat, myös Kettuset olivat työväkeä. Paavo-isä oli ammatiltaan viilari, syntynyt Pietarissa. Äiti Sofia oli kotoisin Haminasta. Perheessä oli viisi lasta, joista Lempi oli vanhin. Nuorin, Reino, oli vasta kolme vuotta.
Alppikatu 13 oli Lempille varsinainen elämänkoulu.
Vaikka vuokrataloissa asukkaat vaihtuivat tiuhaan eikä pitkäaikaisia ystävyyksiä oikein voinut syntyä, talon nuoret varmasti tunsivat toisensa. Heihin kuuluivat tuolloin 16-vuotiaat Saima Johansson ja Hilja Rötkö sekä 18-vuotias Impi Johansson, Saiman isosisko.
Juhannusviikolla vuonna 1914 Saima ja Hilja löydettiin tajuttomana Eläintarhasta, muutaman kilometrin päässä Alppikadulta. Saima kuoli ja Hiljankin elämä oli kiikun kaakun.
Tytöt olivat juoneet “lysoolia”, josta oli tullut suosittu tapa päästä hengestään. Esimerkiksi Australiassa ja New Yorkissa se oli yleisin itsemurhan tekoväline vuonna 1911. Helposti saatavilla, luultavasti myös edullista. Kerrotaan, että Suomessa sairaalat haisivat lysolille aina 1950-luvulle saakka. Aine nousi yllättäen otsikoihin vuonna 2020, kun amerikkalaisyritys Lysol joutui painokkaasti kieltämään presidentti Trumpin ehdotuksen desinfiointiainerokotuksesta COVID-19-virusta vastaan.
Sanomalehdet uutisoivat, että tytöt olivat jättäneet viestin, saajana kaksi nimeltä mainittua poikaa. “Kirjeitten sisällöstä päättäen on tyttöjen ja mainittujen mieshenkilöitten wälillä ollut läheinen suhde. Kirjeissä selittäwät tytöt kyllästyneensä elämään ja päättäneensä sen wuoksi kuolla.” Nykypäivän näkökulmasta tämä teatraalinen viesti on tulkittavissa niin, että Saima ja Hilja olivat rakastavaisia. 17-vuotiaana ei olla kyllästyneitä elämään, mutta jo silloin voi olla selkeä näkemys siitä, miltä tulevaisuus näyttää.
Puoli vuotta myöhemmin, tammikuun 10. päivänä vuonna 1915, kello neljä iltapäivällä, Alppikadun pihalta kuului revolverin laukaus. Toinen. Impi Johansson oli ampunut itsensä ja heti perään, samalla aseella, hänen venäläinen miesystävänsä. Tragedia oli luonnollisesti valtakunnanuutinen: nuori pari, ampuma-ase, kaksoisitsemurha! Kukaan ei ole enää kertomassa, mitä oikeastaan tapahtui, miksi ja kuka oli syyllinen.
Vuoden 1916 helmikuussa kauppias Adiel Lahtinen Raahesta osti Alppikatu 13:n osakkeet ja tontin Helsingin kaupungilta. Moni vuokralainen teki tästä ainoan oikean johtopäätöksen: on muutettava. Toukokuussa Paavo Kettunen perheineen siirtyi Alppiharjusta Kallioon, osoitteeseen II linja 15. Lahtinen oli täysverinen liikemies ja sarjayrittäjä, jolla oli jatkuvasti monta rautaa ja oikeusjuttua tulessa. Alppikatu 13 oli ostettu velalla, jota hän ei pystynyt hoitamaan. Niinpä talo ja tontti pakkohuutokaupattiin jo vuonna 1917.
Kallio oli huomattavasti rauhallisempi asuinpaikka. Moneen vuoteen ainoa Kettusten taloyhtiötä ravisuttanut skandaali oli se, kun talossa toiminut Lindbergin maitoliike sai vuonna 1919 terveydenhoitolautakunnalta huomautuksen ala-arvoisen maidon myynnistä. Maidossa oli rasvaa alle 2.5%.
Saman vuoden syksyllä Lempi aloitti päivittäiset työmatkat raitiovaunulla Kulosaareen ja takaisin. Hänet oli valittu opettajan toimeen seitsemän hakijan joukosta. Vuosipalkka oli 5000 markkaa (nykyrahassa n. 15.000 euroa) ja lisänä Brändö Spårvägsaktiebolagin vuosilippu. Kukaties Lempi ehti jopa matkustaa ratikkalautalla, sillä Sörnäisten ja Kulosaaren välinen silta valmistui vasta vuonna 1919. Sääli, ettei sata vuotta sitten kaikilla ollut valokuvauskonetta käsilaukussa ja IG-tiliä kuvien julkaisemiseen. “Jippii, nyt on jännät paikat! Menossa ensimmäiseen työpaikkaan! Wish me luck!”
Tammikuisena sunnuntaina vuonna 2023 kiipesin Kulosaaren ala-asteen viereiselle kalliolle räpsimään pari kuvaa, kun oli niin erikoinen pakkaskeli. Vasta kotona ymmärsin, että kallio oli muutama vuosi sitten nimetty Lempi Alangon mukaan. Kuka? Tuntematon nimi.
Nyt tiedän Lempistä jotakin. Koska olin juuri käyttänyt aikaa parinsadan suomalaisen vuorineuvoksen tietojen vientiin Wikidata-palveluun, ajattelin että on oikeus ja kohtuus panostaa myös yhteen kallioneuvokseen. Niinpä kirjoitin Lempille Wikipedia-sivun.
Miltä Lempi näytti? Kulosaaren 100-vuotisjuhlien sivustolta löytyy luokkakuva, jossa Lempi on kahdesta opettajasta vasemmanpuoleinen.
Alppikatu 11, 13. Valokuvaaja Grünberg, Constantin, 1955. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0. Talojen suunnittelu: rakennusmestari Karl Forstadius, 1906. Purettu 1960-70-luvulla.
On 17th April 1929, Aimo August Sonkkila, brother of my late grandpa, left Finland to London. He was 30 years old, son of a farmer in the then rural Laitila municipality in SW Finland.
In London, Aimo embarked S/S Orvieto. His target destination was Brisbane, Australia.
The same year, 589 males in his age emigrated. 11 of them were from the countryside of the same province, Turun ja Porin lääni.
The first stop was Gibraltar. Then, via Toulon and Neapel, over the Mediterranean Sea to Port Said, Egypt. From there via Suez Canal to Colombo, Sri Lanka. Finally, on the horizon, the West coast of Australia, Fremantle! But the trip was not over yet. Following the Australian coastline, Orvieto visited Adelaide and Melbourne before reaching Brisbane.
I haven’t found the date of the departure, so Orvieto’s exact travel time is unknown. Unlike the newspaper archive provided by National Library of Australia from where I found the route, the British Newspaper Archive is subscription-based. An unfortunate show-stopper for a random visitor like me, although I can understand the monetizing idea.
Anyway, there are hints that the voyage lasted several weeks, which is what you would expect, really. If we trust the computations of Wolfram Alpha, the travel time would’ve been around two weeks, had Orvieto managed 25 knots. Orvieto’s speed, however, was only 18 knots. Yet the globe-shaped map that Wolfram Alpha serves, wakes suspicions. Maybe they use a straight line of distance? In any case, given the fair number of waypoints on route, let us imagine a rough travelling time of one month.
As it happens, Orvieto’s voyage became one of its last ones. The ship was taken out of business in 1930.
Aimo travelled in the 3rd class with roughly 550 other passengers, whereas the 1st class only occupied 75. Among these lucky ones were few celebrities and other prominent figures, featured by The West Australian the day after Orvieto’s arrival to the Australian continent. Onboard was also mail and cargo.
On 28th May, Orvieto docked Fremantle. From the Incoming passenger list, on row 692, we find Aimo. A search by Sonkkila hits 0 because the name is mistyped as M. Sonkkilla. A non-English person, misspellings were to follow Aimo the rest of his life. In the scanned bundle of official records of him, Amio comes up just as often as Aimo. Maybe not a big deal. In Australia, with a hint of Italian, that version was perhaps more practical anyway.
Why did Aimo emigrate? We can only guess. Was he adventurous? Driven to believe in juicy stories of easy money, or official promises on steady income? Had someone he knew and emigrated before him, sent assuring letters to homeland, making him decide to follow suite? As a son of a farmer, he had prospects of taking care of the farm after his father. But, he was not the only son – always a problematic situation. Besides, what if farming was not something he looked forward to? Both push and pull may have played a role here.
We know now that 1929 was the year when Great Depression started. Still, it is difficult to judge in what way and how soon, individual lives are affected by economic fluctuations of such a global scale.
Emigration from Finland was by no means a sudden fad. Previously, the obvious target for the majority of people had been the North American continent. The Immigration Act of 1924 drastically changed this. People were still let in, but in much less quantities than earlier. Very much like in Europe at the moment, both the US and Canada had switched to a selective immigration policy.
This sankey diagram tries to visualize where Finns left between 1900 and 1945, aggregated over decades. Data come from Institute of Migration (Emigration 1870-1945). Note that all targets are not mutually exclusive. Between 1900 and 1923, Americas was recorded as one entity, but from then on, as separate countries. In addition, during that same period, statistics from other countries are scarce. [A technical side note: with Firefox, the diagram may appear very small. Chrome and Internet Explorer don’t have this issue.]
Life in Australia proved a challenging endeavour for Aimo, to say the least. The records are fragmented and don’t reveal much, but it is fairly easy to imagine what is in the gaps.
Work as a miner was incredibly tough. Some of it is captured in The Diminishing Sugar-Miners of Mount Isa, Australia by Greg Watson, linked to by Institute of Migration. I wonder if Aimo had any realistic idea beforehand what it was to be like. Yet, with his modest background, he had not much choice once he had arrived.
Then, after 12 laborious years, Second World War.
On 12th April 1942, Aimo is arrested in Townsville. He is still a Finnish citizen, and because Finland is Axis-aligned, he is a member of the enemy. The rest of the year Aimo would stay in an internment camp at Gaythorne (Enoggera), Brisbane. However, on the application by the Mt Isa Mining Company, his employer, he is allowed to work. Between a rock and a hard place is an idiom that must have been coined by Aimo himself.
At some stage, Aimo had married Impi Rapp. That’s basically all I know about her, the name. Few years after WWII, a son is born. His life would become totally different from that of his parents.
