Ilmestynyt alun perin Facebookissa.

Chaparri Ecolodge.

Olen melko varma, että tämä oli viimeinen kerta kun osallistuin aasin ostoon. Ensimmäinen se oli joka tapauksessa. En ole vieläkään ihan varma, mitä ajatella koko jutusta. Ehkäpä yritän olla ajattelematta. Kas noin.

Muuli ja muuli. Pelkkä ruho. Ruokaa. “Paca”, kuten Loreton seudulla sanottaisiin.

Chaparri Ecolodgen omistaa Heinz Plenge, saksalaista syntyperää oleva perulainen valokuvaaja. Takana joukko valokuvakirjoja, muuta en hänestä tiedä. Eläimiä, luontoa yleensä, kulttuuria. Liman lentokentän kirjakaupassa häneltä oli myynnissä kahvipöytäopus Extreme Amazonia. Kymmenen vuotta ilmestymisestä ja edelleen näyttää menevän kaupaksi.

Meillä ei ollut Chaparrissa erityistä tuuria.

Isäntä oli kuvausmatkalla. Hänen poikansa, joka yleensä hoitaa englanninkielisen opastuksen, oli myös poissa. Tuuraajina toimivat Heinzin tytär Karen Plenge Pardo, mukava mutta kokematon luontoasioissa, ja paikallisopas Juan, joka ei osannut englantia.

Chaparrin verkkosivujen perusteella odotimme näkevämme villejä silmälasikarhuja, andienkondoreja ja runsaasti puolikesyjä Sechuran-kettuja.

Karhuja ei näkynyt, koska vuodenaika oli väärä. Kuulimme, että silloin kun mangopuut kantavat hedelmää, karhut kiipeävät niihin. Puun latvasta karhuja on huomattavan paljon helpompi spotata kuin etäiseltä vuorenrinteeltä.

Kondorit ovat harvassa, se on selvä. Hiukan enemmän onnea matkassa, ja olisimme nähneet enemmän kuin vain yhden. Se kaarteli hetken zeniitissä, lähes keskipäivän auringossa.

Kettuja kyllä liikkui lodgen lähettyvillä, mutta niin ohikiitäviä hetkiä, että hädintuskin ehti tajuta mitä näki. Alkumatkan aikaerokin painoi päälle, reagointikyky ei ollut ihan normaalitasoa.

Päätimme siis leikkiä ammattiluontokuvaajaa ja viettää aikaa haaskalla. Ehkä andienkondori laskeutuisi syömään.

Chaparrin hinta kuvaussessiolle on 320 dollaria. Hintaan sisältyy piilokoju, eväät ja muulin ruhon toimitus sovittuun paikkaan vuoren rinteellä, noin kolmen vartin kävelymatkan päähän majapaikasta.

Tuore ruho peitellään pressulla, jotta mätänemisreaktio vauhdittuu. Telelinssin kantaman päähän, tarjolla olevan vähäisen kasvillisuuden keskelle, viritellään piilokojuksi teltta, jossa on reikä linssille ja muutamia tirkistysaukkoja.

Telttaan pitää sulkeutua pimeässä, ennen lintujen heräämistä.

Kännykkä herättämään kello 04:30.

Andien länsipuoli on rutikuivaa, paikoitellen täyttä hiekkaerämaata. Chaparrinkin seutu on kuivana kautena lähes vedetön, mutta tämä vuosi on ollut poikkeus, kertoi Karen. Sadetta on tullut normaalia enemmän, ja niinpä kasvillisuuskin viheriöi hiukan.

Maasto sen sijaan on kivistä ympäri vuoden.

Otsalamppu on kätevä, koska se jättää kädet vapaaksi, mutta sen valossa pinnanmuodoista häviää kolmas ulottuvuus. Oli lievästi tuskallista yrittää olla kompastumatta kivenmurikoihin. Aina oppii. Lamppu pitäisi olla matalammalla heittämässä sivuvaloa, kädessä.

Maastokuvioituun telttaaan mahtui juuri ja juuri istumaan kaksi aikuista ihmistä. Bootsit pois, villasukat jalkaan, videokameran viritys, walkie-talkie näkösälle – “I’ll send a beep when we see a flying Condor” – ja eväät sinne tänne jalkotilaan minne mahtuu.

Ensimmäinen piilopäivä oli vähintään yhtä vuorokautta liian aikaisin. Raato ei kai ollut ehtinyt muhia tarpeeksi, tai sitten isot haaskalinnut ovat fiksumpia kuin mitä luulisi, epäilivät jäynää ja tarkkailivat. Yhtään korppikotkaa ei laskeutunut. Torkuimme vähän väliä. Söimme eväät, joimme kahvit. Alkuiltapäivästä oli pakko käydä teltan ulkopuolella. Tämä aiheutti vilkastumista vain paikallisessa kärpäsyhdyskunnassa.

Kahden jälkeen soitimme Karenille. We are ready to come back. Over.

Mieliala oli apea, omatunto soimasi. Aasiparka.

Toinen yritys. Ruhon kolmas päivä. Sama herätysaika, sama kivinen polku.

Mädäntyneen lihan haju leijui nyt vahvana. Ei sitä osannut kuvottavanakaan pitää, koska se oli niin outo. Pistävä, makeahko, täyteläinen.

Aurinko nousi.

Ensimmäiset mustat korppikotkat tulivat paikalle varhain. Tarkkaa kellonaikaa en tullut katsoneeksi, mutta suunnilleen heti lintujen aamukonsertin jälkeen. Ehkä seitsemän maissa. Päivän miittaan niitä ja punapäisiä kalkkunakorppikotkia näkyi ja kuului runsaasti. Erityisesti kuului.

Teltasta ei kannattanut kurkkia liikaa, etteivät linnut säikähtäisi. Niinpä piti vain arvailla, mitä ympärillä suunnilleen tapahtuu. Teltan huipulta näkyi vähän ulos, ja pariin otteeseen musta korppari istahti oksistoon tasan yläpuolelle. Tuijotimme toisiamme silmästä silmään, mitenkä muutenkaan.

Jatkuvaa nahistelua, koska nokkimisjärjestys. Ylipäänsä paljon ääntä, vaikka korppikotkat ovat lähes mykkiä. Sihinää, siipien läpsytystä, rapinaa.

Aurinko nousi korkeammalle, teltan lämpötila myös. Mietiskelin, kuinka nälkäinen sitä pitäisi olla, jotta lähtisi itse natustelemaan raatoa. Saisiko siitä mitään irti?

Olin sattumoisin virkeämpi kuin aviomies, joka nukahteli. Luin kännykästä Lumix-kameran manuaalia. Laatuaikaa FTW. Melkein sama kuin istuisi lentokoneessa. Ei sieltäkään mitään juuri näe.

Vilkaisin ulos. Valkoisenkirjava lintu. Kuningaskorppikotka! Herätys! Kamera käyntiin!

Päivän mittaan haaskalla vieraili King Vultureja pari aikuista ja yksi keskenkasvuinen. Olivatko ne koko ajan samoja yksilöitä? Ei voi tietää.

Walkie-talkie pingahti kahdesti ja jännitys kohosi tietysti molemmilla kerroilla. Mutta yhtään andienkondoria ei tullut näkökenttään.

Istuimme teltassa noin neljään asti.

Tapiche Reserve.

Murilo “Katoo” Reis iskee tonnikalapurkin Tapiche Reserven tupakeittiön jykevään puupöytään ja katsoo jokaiseen kuulijaan vuorotellen, yläruumis ojentautuneena eteenpäin.

– This indigenous woman was vegetarian. She had been eating canned tuna all her life without knowing it was fish. ‘No no, I don’t eat fish. This no fish.’

Kuulijoita on ruoka-aikaan tusinan molemmin puolin. Määrä riippuu siitä montako vierasta on, ja onko paikalla vapaaehtoistyöntekijöitä Iquitosin hostellilta, joka on samalla Reserven toimisto.

Katoo, kokki ja kaksi yleismies-opasta – Pepe ja José – ovat ydintiimi. Meistä kahdesta ehti tulla jo kalustoa, 12 yötä. Australialainen Nick viipyi kolme yötä kuten useimmat tänne tulevat. Toimistolta oli tällä kertaa liettualainen Monika ja brasilialainen Eric. Kun Nick lähti, tilalle tuli viisihenkinen amerikkalaisperhe. Heidän jälkeensä kaksi reppumatkailijapariskuntaa Euroopasta, toiset Sveitsistä, toiset Saksasta.

Oppaat ovat alkuperäisväestöä.

– They are no cityboys. José Senior, Pepe, has the best eyes on this planet. And if José Jr doesn’t hear the monkies, they are simply not there. Pepe lives in a community 1,5 hour drive from here, eight families. José has moved to Requena.

Isä-José on 54-vuotias. Ikää ja reumatismia on sen verran, että hän väsyy luontoretkillä. Aamukuudelta ajetaan veneellä muutama kilometri, ja sen jälkeen kävellään lounaaseen asti, noin puoli yhteen.

Parin ensimmäisen retken jälkeen Pepe jäikin tekemään huoltotöitä.

Yhtenä päivänä oli nurmikonleikkuuta. Machete on täällä monitoimityökalu, tehokas mutta suoraviivainen. Pepe oli yhdellä sivalluksella katkaissut vesijohdon, joka syöttää vettä viiden metrin korkuisilla tolpilla seisovasta isosta sinisestä muovisäiliöstä keittiöön, kahteen mökkiin sekä yhteiskäyttöisiin WC- ja suihkutiloihin. Nick oli nähnyt tapauksen.

– I thought they have some kind of a sprinkler system here.

Vettä pumpataan Tapiche-joesta. Kun tankki tyhjenee, veden pumppaaminen ei heti auta. Systeemiin pääsee ilmaa. Tankki on täynnä, mutta hana korisee. Apu tulee, kun jostakin kohtaa putkistoa ilmaa poistuu tarpeeksi. Pepe on pari kertaa seisonut puupallilla majamme suihkun alla ja imenyt suihkuputken päätä puolisen tuntia. Aluksi tästäkään ei ole mainittavaa hyötyä, vettä tulee pikku liruna. Vasta kun muutama muu asukas on juoksuttanut vettä tahollaan, meilläkin alkaa virrata.

José, paikan varsinainen luonto-opas, on noin kolmekymppinen, kolmen lapsen perheenisä jo. Puhuu yhtä paljon englantia kuin me espanjaa. Rauhallinen, kohtelias ja tarkkaavainen tyyppi. Juuri sellainen kun oppaan pitääkin olla. Vahinko ettei keskustelusta tullut mitään.

Ainoa asia sademetsässä, mistä olimme eri mieltä Josén kanssa, oli suhtautuminen villisikoihin.

Viimeisen päivän aamupäiväretkellä José pysähtyy äkisti. Osoittaa kädellä, odottakaa tässä, ja katoaa tiheikköön.

Kuluu viitisen minuuttia. José palaa takaisin vakavan näköisenä. Tavallisesti hän virnistää aina kun kuulee jotakin, mikä tarkoittaa että se jokin tulee näkyville kymmenen minuutin kuluttua. Levittää käsiään.

– Peccaries. Mucho mucho. Dos cientes.

Ensimmäisiä aikanaan opittuja sademetsän nyrkkisääntöjä oli se, että sikalaumojen varalta on syytä katsoa puustoa sillä silmällä, mihin on helppo kiivetä. Metrin korkeus riittää. Erityisesti White-lipped peccary -siat ovat agressiivisuuteen taipuvaisia. Kalisuttelevat komeasti hammaskalustoaan.

José ryhtyy saman tien etsimään puuta johon kiivetä. Rauhallisuuden on korvannut peitelty pelko.

Me yritämme kommunikoida että täällä sikoja metsästetään, joten ne pelkäävät meitä enemmän kuin meidän on syytä pelätä niitä. Yllätetty ja saarretuksi itsensä tunteva sikalauma on arvaamaton, muuten ei. Siat haistavat kyllä ihmisen jo kaukaa, jos ilmavirta vaan käy oikeasta suunnasta. Metsässä näin ei kuitenkaan helposti käy, koska tuuli liikkuu siellä harvoin. Parasta siis pitää ääntä että huomaavat meidät ajoissa.

José ei ymmärrä eikä kuuntele vaan viittoilee. Tuonne! Sadan metrin päässä pilkottaa aukkopaikka. Kaatunut puu.

Nyt sikalauma kuuluu jo suomalaiseenkin korvaan. Puhinaa, tonkimisen ääntä.

Reipasta kävelyä. José kiipeää ketterästi latvuston läpi rungolle. Meiltä se sujuu kameran, jalustan, oksaryteikön ja yleisen ketterättömyyden takia paljon työläämmin. Josén huoli alkaa jo vähän tarttua.

Tropiikin puut ovat mukavan isoja. Keskivertopuun rungolla on leveyttä puolisen metriä ja oksillakin pystyy seisomaan ilman tukea jos tasapaino on kohtuullinen. Jalustan pystyi asettamaan oksistoon. Kalusto oli valmiina, kun lauman kärkisikojen selkiä alkoi vilahdella kasvillisuuden seassa.

Tuhtia tuhinaa. Irrallisia karjahduksia. Hampaiden kalahtelu on tosi tehokas pelotusefekti.

Eipä kestänyt kauaakaan, kun meidät havaittiin. Koko sakki pysähtyi, hiljeni sekunniksi ja sitten – stampede! Nopeasti hurjalla ryminällä takaisin sinne mistä tultiin! Lauman kokoa ei näe, mutta saattoi hyvinkin olla yli sata yksilöä.

Lounaspöydässä Katoo kertoo, että paikallisväestö uskoo sikojen hyökkäävän kimppuun. Sademetsän legenda elää vahvana.

Kokki on kumpuvatsainen, harmaapulisonkinen Gulliver, kuusissakymmenissä, Iquitosista. Ravintolakokkina 30 vuotta, Tapichessa vasta vajaan vuoden. Rytmi: kolme kuukautta duunia, 10 päivää lomaa. Yrittää oppia englantia.

Nostan Gulliverille hattua, sillä ruokalajit olivat vaihtelevia ja maukkaita ja ulkonäköäkin oli ajateltu. Kalaa oli jos joku oli ehtinyt käydä kalassa, muuten kaikki oli kuivamuonaa, kananmunia, hedelmiä, kasviksia, tölkkiruokaa.

Papuja, riisiä, pastaa, nuudelia. Sipulia, tomaatteja, perunoita, bataattia, porkkanoita, punajuuria, avokadoja, parsakaalia, kurpitsaa. Purkkitonnikalaa.

Banaaneja, vihreitä omenoita, mandariineja, kookospähkinöitä. Katoon omia chilisekoituksia purkeissa; esiin noukitaan pieni haarukka, tiputellaan siitä varovasti lientä ruuan päälle.

Juurekset on aina keitetty, myös porkkana.

Yhdellä lounaalla odotti yllätys: riisin oli korvannut quinoa.

– We have had this packace of quinoa in the kitchen for a while now. ‘Nobody likes it’, says Gulliver. But he doesn’t like it himself! Peruvians don’t like quinoa. That’s why it is so expensive. It’s only liked by tourists.

Quinoa-trendi taitaa olla Suomessakin jo laantunut. Hauskan näköistä tummaa ryyniä, joka ei maistu sellaisenaan juuri miltään.

Tapichen quinoassa oli paljon pikkukiviä tai muuta kovaa, joka rasahteli ikävästi hampaissa. Kuka nyt sellaisesta pitää.

Keittiön varustelutaso on Minimi+. Avotulipaikka perällä, vesipiste, nauloja lyötynä lautaseinään tavaroiden roikottamiseen, hyllykön päällä mausteet ja astiat, jääkaappi. Jääkappi on päällä vain silloin kun generaattori tuottaa kovaäänistä sähköä eli iltakuudesta noin kahdeksaan. Mutta kaapin ovi pysyy aina hyvin kiinni ja pettynyt torakkapopulaatio ulkona.

Gulliver käyttää kaasua vain silloin kun on kiire.

Kylmälaukullinen jäätä pitää tölkkisetillisen perulaista Crystal-olutta kylmänä kolmisen vuorokautta.

Lodgella ei ole mitään omaa keittiöpuutarhaa. Kaikki tuodaan veneellä Requenasta. Ainoa viherkasvi on muoviastioissa kasvatettava paksulehtinen vesikrassi. Se on kilpikonnia varten. Niistä myöhemmin.

Venematka Requenasta Tapicheen, ylävirtaan, kestää neljä tuntia, alavirtaan kolme ja puoli. Mitään kauppalaivaa ei ole, vaan jokainen hoitaa omat kuljetuksensa. Etäistä naapuria voidaan jeesata jossakin, ja se jokin näyttäisi useimmiten olevan kanisterillinen polttoainetta. Tätä juoksevaa kuluu sekä veneissä että generaattorissa.

Katoo käy keskimäärin 1,5 kertaa viikossa Requenassa viemässä vanhat asiakkaat pois ja hakemassa uudet tilalle. Samalla hoidetaan ostokset, soitetaan puheluita yms. Katoolla on Iridium-satellittia käyttävä InReach-laite, jolla pystyy auttavasti lähettelemään lyhyitä viestejä.

– Sometimes it works fine, but often it does not work at all or is very slow.

Aamukahdeksalta Nautasta lähtenyt yhteysvene on perillä Requenassa ennen puoltapäivää – ellei juutu hiekkasärkkään matkan aikana kuten kävi meille. Puolisen tuntia ähellystä, kunnes vene viimein irtosi. Sillä kohtaa Uqayali-joki on leveimmillään, veden syvyys matalimmillaan.

Kuiva kausi etenee viikko viikolta. Vesi käy vähiin. Tapichen-joenkin vedenpinta on laskenut viimeisen kuukauden aikana viitisen metriä.

Hiekkasärkillä on myös paha tapa liikkua, joten kokenutkaan kippari ei tiedä kaikkea. Väitetään että he tarkkailevat, näkyykö harmaita jokidelfiinejä; ne uivat syvemmissä vesissä. Tapiche-joella oli runsaasti sekä näitä harmaita että isompia, pitkänokkaisia vaaleanpunaisia.

Iquitosista pääsee suoraan Nautan venesatamaan bussilla kahdessa tunnissa. Bussi on ilmastoitu ja kuljettaja ystävällinen vanhempi herrasmies.

Katoolla on kaksi 50 hv perämoottoria, lasikuituvene, kaksi alumiinirunkoista venettä ja muutamia perinteisiä, puusta veistettyjä kanootteja joita käytetään myös moottoriveneinä tarpeen tullen.

Kevyempiin veneisiin mahtuu 4-5 matkustajaa kumpaankin plus heidän matkatavaransa, kauppaostokset ja bensatankit.

Veneet ovat iso kulunkierä, mutta absolut välttämättömiä.

– I bought this Yamaha engine a while ago. That was one year’s savings. The older one was stolen.

Katoo kehuu työmiehiään vuolaasti.

Töitä olisi useammallekin.

Paikka pysyy pystyssä juuri ja juuri, kirjaimellisesti. Lodge on ollut toiminnassa vasta muutaman vuoden, mutta paalujen varaan rakennetut mökit ja niitä yhdistävä, katettu kävelysilta näyttävät jo nyt siltä kuin niitä olisi uitettu Amazonin tulvavesissä vuosikymmeniä ja ravisteltu kuivaksi. Reikiä, hometta, vääntyneisyyttä, repsottamista. Lähes kaikki näkyvä on tilassa, josta on mahdoton sanoa kertooko se keskeneräisyydestä vai lahoamisesta. Mökissä on kuitenkin toimiva vesiklosetti ja suihku eikä sängyn yli vedetty hyttysverkko ole vielä vuotanut. Joten: ei paniikkia.

Nyt pitää tietysti nipistää itseään jotta muistaa missä ollaan. Lähellä päiväntasaajaa (alapuolella), lämpötila ympäri vuoden 30 C, korkea kosteusprosentti, hyönteisiä ja jyrsijöitä, sadekauden tulvat.

Rakennusten ja käytävän ulkokatto on palmunlehvistä. Normikate, joka uusitaan kerran vuodessa.

Ruokalan katossa on muita enemmän kulumisen jälkiä. Syy on opossumiperhe, joka pesii kattorakennelman sisällä, lähellä harjaa. Opossumit löytävät tarvitsemansa hyönteisruuan lehvien lomasta.

– One morning when we were having breakfast, one opossum baby fell straight on top of the table.

Lounasaikaankin saattaa tapahtua. Fred-opossumi missasi lautaseni haarukan mitalla. Yläilmoista tipahti parin sentin pituinen kikkare ja muutama isohko pisara nestettä.

Katoo kertoo, että kaikkien rakennelmien katonharjat pitäisi vahvistaa alumiinilla, mutta ruokalalle he eivät raaski sitä tehdä. Opossumit paistuisivat.

– The problem is I cannot get more men to work here. They’d earn a lot of money compared to local standards, but because I don’t tolerate hunting, they don’t come. They’d loose their reputation.

Ylimetsästyksen jäljet näkyvät, myös Katoon 6000 hehtaarin tiluksilla, joista 1500 (noin 5 x 5 km) on virallisesti rauhoitettu. Isoja kanalintuja ei enää näe, ei myöskään kauriseläimiä. Ei ainuttakaan capybaraa joen rannalla. Punaisen mölyapinan lihaa pidetään erityisen herkullisena ja hämähäkkiapinassa on eniten syömistä, mutta kaikkia muitakin apinoita ammutaan.

Eräs Katoon edellisistä luonto-oppaista oli ampunut kolmasosan tilan villa-apinoista.

– I trusted him, and then he did that. Only now some smaller woolly monkey groups are beginning to tolerate people a little. All others are still scared and you cannot see them.

Muutamia villisian jälkiä on näkynyt, samoin tapiirin. Jaguaarin tassusta oli painunut saveen tuttu leveän pyöreä kuvio, varpaat kaukana toisistaan.

Salametsästys rehottaa.

– Locals eat anything that weighs more than 100 grams. Imagine, they have no other name for the tapir or the manatee than ‘Paca’, ‘food’.

Paca-jyrsijää ei tietysti sitäkään ole. Kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa juuri ne grillataan ensimmäisenä. Hieno yöeläin, jota olemme nähneet 20 vuodessa vain kerran, Costa Ricassa, häthätää sekin kerta.

Katoo on kotoisin Brasiliasta, Pantanalin alueelta.

– We were poor. When other children had sandwiches for lunch, I had an onion. I had no shoes to play football but instead I broke all the records in swimming. One can do anything if one really wants to. Look at me. Being poor is no excuse.

Tarinankertojana Katoo on yliveto. Kaiken todenperäisyydestä ei voi olla varma, tietenkään. Hieman huonosti kuvioon sopii esimerkiksi se, että hän on matkustellut parikymppisenä Euroopassa.

27-vuotiaana Katoo kiipesi K2:lle, mistä lempinimi. Suoritus, joka paitsi onnistuu fyysisenä suorituksena vain harvalle, on myös kallis.

Metsän ostamiseen on kulunut puolisen miljoonaa dollaria.

– I have bought the forest in pieces, the last one, over 3500 hectars, two years ago. Wanted a buffer zone around the protected area. The seller is a Peruvian who lives in New York. A rich guy. The price for the last part was 70$ per hectar, earlier ones 100$. For the protection, I need to pay 3000$ a year to the government. It would be much cheeper for me to let all the forest be non-protected.

Euroopan matkalla Katoo kävi myös Suomessa.

– I bicycled from Hamburg to Turku, figured out that it would be downhill from the Alps onwards. That was in 1990. From Turku I flew to Oulu, to a Midsummer Night festival. The sun went like this (piirtää ilmaan z-kirjaimen muotoisen kuvion) first a little bit down the horizon and then up again, moving sideways. That was funny. Mosquitoes almost ate me. Your species has teeth, right?

Oululaiset olivat väittäneet Katoolle, että kaupunki on maailman pohjoisin. Kun kerroimme että jo Suomessakin on pohjoisempia, Katoo lyö nyrkkiä pöytään ja vaikeroi.

– Oh no no no, you’ve ruined my entire life!

Näyttäkää minulle ihminen, joka puolustaa luontoa niin intohimoisesti kuin Muriel Reis. Vahinko vaan että suomen ‘intohimo’ on sitten Teuvo Tulion päivien vanuttunut löysäksi. Sanan vanhempi sävy ja mielleyhtymät on kuin kehitetty Katoota varten.

– I cannot do anything to poachers but loggers, them I can handle. What they don’t know is that I never give up. This one guy had cut down one big tree. I heard it happen. Then he went away, to return later to fetch the trunk. What I did was that chopped the trunk to small pieces. It took me two days. When he came back and saw me, he began to whine:’What have you done to my trunk?!’

Uusia projekteja on vireillä. Katoo yrittää saada paikallisia kiinnostumaan superfoodista, luonnonyrteistä yms. Kaikkea sellaista aktiviteettia ja yrittämistä tulisi tukea, mikä ei vaadi rakentamista, hän painottaa.

– I try to tell people that they can sell things, get money and buy food from the shop. That there is an alternative to hunting.

Mikään ei ole täällä helppoa. Isoimpia ongelmia on kyläyhteisöjen lähes täydellinen puuttuminen. Kun yhteistä ei ole, jokainen tekee mitä huvittaa. Väki levittäytyy tänne muualta villin lännen tyyliin etsimään kultaa, salametsästämään, kaatamaan puita laittomasti.

– I have contacted the local police only once. One guy fell 40 of my trees. Now, police here is corrupted. I promised to tip one officer, and eventually he came. But that was it. ‘This man took my property and needs a punishment’, I said. ‘Yes, I talked to him and he promised not to do that again’, the policeman said. ‘But he has done it many times before!’, I said. ‘He is poor and cannot pay anything back’, he said. I haven’t been in touch with the police since.

Omaisuuden hallinta omin voimin on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Jokainen ohi ajava vene on potentiaalinen riski.

Tapiche-joen varrella on asutusta hyvin harvassa, joten veneessä on usein joko tulokkaita tai lähiseudun nuoria miehiä kokeilemassa onneaan. Erityisen epäilyttäviä ovat hämärässä liikkujat.

Katoon metsä on suosittu siksi, että muut lähiseudun kolkat on jo tyhjennetty arvopuusta ja syötävistä eläimistä.

Pilkkopimeys valahtaa lodgelle iltakahdeksan jälkeen kun generaattori sammutetaan. Muutama minuutti otsalamppujen häilyviä keiloja. Ihana hiljaisuus.

Saman tien Tropical Screech-Owl aloittaa pulputtavan ääntelynsä majan nurkalla. Sillä sanotaan olevan vakioasemapaikka riippukeinumajan katolle rakennetussa näkötornissa, josta näkee koko leirin, kaistaleen Tapiche-jokea ja vastarannan metsää joka päättyy moriche-palmuja kasvavaan suohon. Uakarit viihtyvät samaisella suolla.

Etäisellä laguunilla aloittavat soinnukkaat ‘WHAT?!’-sammakot.

Tapichen äänimaailma on hienoimpia mitä olen kuullut. Leiri on niin pieni ja kaukana kaikesta, että luonnolla on etusija.

Lähestyvän veneen ääni.

Katoo ryntää ulos majastaan taskulampun kanssa, juoksee rantaan. Jos hän ei tunnista ajajaa, hän juoksee takaisin hakemaan perämoottorin avaimen, hyppää veneeseen, survaisee perään, ajaa ohikulkijat kiinni ja kysyy tarvitsevatko he jotakin. Toistaa kysymystään – omien sanojensa mukaan kohteliaasti mutta päättäväisesti – kunnes saa vastauksen.

Unen läpi kuulee kuinka vene palaa takaisin rantaan. Katoo lampsii horjuvaa kävelysiltaa pitkin mökkiinsä, ohi meidän kaksikerroksisen majamme. Koko rakennelma huojuu askelten painosta.

Maanantaiyönä 20. heinäkuuta Katoo ei tullutkaan takaisin.

Rättiväsynyt mies palaa vasta seuraavana aamuna viideltä, juuri kun José ja me syömme aamupalaa ruokalan pöydän ääressä, pienen aurinkokennolampun pienessä valossa.

– They were so many. One boat here, then I heard another one over there…

Katoo huokaa raskaasti ja nojaa päätä käsivarsiin, näyttää nukahtavan. Hätkähtää sitten, nousee ylös. Menee jääkaapille ja hakee pussin guarana-jauhetta, sekoittaa sitä kuumaan veteen.

Varhaisaamun aamupala on aina sama: kaurapuuroa, johon sekoitetaan kuivattuja hedelmiä ja myslikokkareita. Lopuksi pikakahvia tai teetä, joko keitettyyn jokiveteen tai sadeveteen, jos sitä on jäljellä.

Aamun tunnit ovat tärkeitä.

Liikkeelle pitää lähteä varhain. Kello herättää viimeistään viideltä. Aurinko nousee nopeasti ennen puolta seitsemää, ja jo ennen yhdeksää alkaa olla liian kuuma, jos taivas on pilvetön. Eläimet hakeutuvat päivälevolle aamumurkinoinnin jälkeen, katoavat näkyvistä.

Piknik-lounas syödään metsässä, yhdeksän nurkilla. Keitetty kananmuna, paahtoleivälle ruskeaa makeahkoa tahnaa (jota käytetään mielenkiintoista kyllä myös omeletin päällä), suolakeksejä, muutama hedelmä, vettä.

Oravasaimireja, satulaselkätamariineja, ruskeita kapusiiniapinoita, punaisen mölyapinan sähköistä joukkoääntelyä, ruskeita titi-apinoita, oravia, toukkia, kovakuoriaisia, perhosia, lintuja – ja matkan teemaeläimiä, uakareja.

Uakareilla on paljon lempinimiä. En ihmettele.

Paikalliset sanovat ‘English’, mutta myös versiota ‘Russian mafia monkey’ näkyy. Minä sanoisin ‘Mad Max monkey’. Pitkäturkkinen apina, joka heiluttaa lyhyttä häntäänsä kuin koira. Uakari on kuulemma säästynyt suuremmalta salametsästykseltä siksi, että sen kalju pää ja punakat kasvot tuovat mieleen ihmisen. Korkeampi mentaalinen kynnys.

Jos uakari ei ole kovin punakka, sillä saattaa olla malaria.

Ympäristörikoksia on liuta, ja yksi niistä on kilpikonnanmunien ryövääminen ruuaksi. Jokikilpikonnat ovat rauhoitettuja, häviämisen partaalla, mutta ihmiset eivät välitä.

Mikään ei ole helpompaa kuin löytää munia hiekkaisista rantatörmistä. Kilpikonnanaaras jättää hiekkaan selvät jäljet, jotka nousevat vedestä, kiipeävät harjanteelle ja päättyvät. Munat ovat parinkymmenen sentin syvyydessä. Vain kunnon sade pyyhkii kilpikonnan telaketjujäljet.

Tapichen väellä on oma liikuttava kilpikonnansuojeluohjelmansa.

Kaikki havaitut pesät tiluksilla tyhjennetään, ja munat kaivetaan lodgen omaan hiekkatörmään. Ympärillä on verkko, jotta rannalla päivystävä iguaani ei pääse käsiksi muniin eivätkä kuoriutuvat poikaset pääse saman tien karkuun.

Pikkukilpparit siirretään omaan lampeen kasvamaan ja kovettumaan. Kolmen kuukauden päästä koittaa vapaus.

Katoo hymyilee leveästi. Tasaiset, lyhyet hampaat, joita vaikuttaa olevan harvemmassa kuin yleensä.

– We have already managed to release 180.

Juuri nyt Katoolla on ekstravaikeaa. Viisumi on uhattu kuolettaa.

– They claim that I’ve committed a murder! You cannot get your visa renewed if you have a criminal record. I have carried a gun for 17 years in Brazil when I was a policeman and worked as a park ranger, and I never shot anyone. Why would I do that here? These people who steal my property, they do not want any confrontation. They just sit quietly in their boat, and don’t come near when they see me. I’ve never been threatened except some time in the city, never here.

Nyt on vain laitettava rahaa likoon ja palkattava lisää asianajajia, Katoo pohtii.

Äkkipikainen ja nopealiikkeinen, se Katoo selvästi on. Väsyneenä, vihaisena, pikkutunneilla – mitä vain saattaa sattua. Mutta Katoo ei ole tyhmä. Täällä on luultavasti helppo astua jonkun pikkukihon aroille varpaille. Katoo halutaan pois maasta, häiritsemästä hämäriä mutta rahakkaita bisneksiä, ja viisumi on tähän kelpo kortti.

Keskiviikkona 22. heinäkuuta, lounasaikaan, neljä aseistettua, kovapintaisen näköistä poliisia ja yksi univormuton mies ajaa Tapichen rantaan. Katoo menee heitä vastaan, ja ryhmä vetäytyy lodgen korkeaan riippukeinumajaan, pyöreään rakennelmaan keskellä pihaa.

Maja on vähällä käytöllä, koska se on aina hämyisä ja täynnä hyttysiä, mutta siellä on lodgen paras sähkötökkeli. Vajaa pari tuntia sähköä vuorokaudessa vaikutti ensi alkuun katastrofaalisen pieneltä, mutta on yllättävää kyllä riittänyt hyvin, koska kuvausminuutteja on tullut odotettua paljon vähemmän.

Riippukeinumajassa äänenpainot nousevat ja laskevat. Katoo elehtii runsaasti. Kaikkien lodgen rakennusten seinät ovat 50% hyttysverkkoa, joten puhe kuuluu hyvin mutta espanjaa osaamattomalle ei selviä mistä on kyse. Hyvien uutisten sanansaattajia poliisit tuskin ovat.

– Gulli!

Kokki kolistelee keittiössä eikä kuule Katoon kutsua. Me ja amerikkalaisperhe istumme syömässä Gulliverin tekemää causaa, perulaista perinneruokaa. Se on kylmää lasagnea missä pastalevyt on korvattu parin tuuman paksuisella, keltaisella perunamuusikerroksella. Heviä stuffia.

Katoo tulee keittiöön hakemaan Gulliveria. Sanoo meille hiljaa suupielestään, silmiään pyöritellen:

– Now they say I am harrassing people who are passing by.

Niin hän tekeekin, mutta ei syyttä.

Edellisenä iltana, 21. heinäkuuta, joella oli yllättävän paljon liikennettä. Ihmettelimme, mistä moinen kruisailuinto. Katoo ei kuitenkaan mennyt kertaakaan ulos katsomaan veneitä. Oli kai niin umpiväsynyt edellisyön valvomisesta. Oliko aktiivinen veneily viritetty ansa? Oliko Katoo epäonnekseen pysäyttänyt edellisenä iltana jonkun jolla oli suhteita?

Gulliver palaa vakavan näköisenä ruokalaan, vetäytyy keittiöön. Vaihdamme siestalle.

Kuluu tunti, ja majasta alka kuulua naurahtelua. Neuvotteluissa on kai saavutettu tuloksia. Seuraavaksi ryhmä siirtyy ruokalaan. Gulliveria pyydettiin siis kattamaan lautaset myös virkavallalle. Puolisen tuntia lisää machoviritteistä naurahtelua. Vileraat palaavat rantaan ja ajavat pois.

Katoon reserven läpi virtaava Tapiche on tierasite.

Joki ja 30 metriä rantaa molemmin puolin on jokamiesoikeuden piirissä. Rannalla voi leiriytyä. Rantahiekkaan munittuja kilpikonnanmunia ei saa ottaa. Periaatteessa. Kalastaa saa mutta ei verkolla eikä kaikkia kaloja. Periaatteessa. Isoa arapaimaa saa pyytää vain tietty määrä. Teoriassa.

– I told them that I just ask people what they are looking for. They could use my services, camp on the lodge. The chief said that I need to have a policeman here, to protect my property. He tried to make a deal with me. But if I had here someone he wouldn’t go after the poachers that’s for sure. He would do nothing. I said I’d like to do the deal with the head office in Iquitos. He didn’t like that. I guess he tried to bribe me but got nothing.

Vaikka meno vaikuttaa sivustakatsojalta hurjalta, Murilo Katoo Reis ei ole eilisen teeren poikia luontoasioissa. Hänen aikaansaannostaan on kuuluisa Cristallino Reserve Brasilian Alta Florestassa.

Saksalainen televisioyhtiö tulee syksyllä kuvaamaan Tapiche Reserveen.

– It’s some kind of reality show. They’ll bring a celebrity here and so on. They had such a romantic idea of the jungle. ‘We could show how 17 year old boys go to school, and then go hunting during the weekends.’ I told them that there are schools but no teachers, and boys don’t go to school but hunt all day. They also asked me to show how to catch caimans but I said I don’t do such things.

Myös BBC Planet Earth on tulossa, ja siitä Katoo on enemmän innoissaan. Laatu on siellä enemmän kohdallaan.

– They had several kind of deals. I made one where my name is credited.

Tapichesta ja Katoosta siis kuulemme vielä.