[Ilmestyi alun perin Facebookissa kesäkuussa 2024.]
Montako kertaa olen kävellyt Aleksanterinkadun päästä päähän? Luku liippaa varmasti ainakin tuhatta. Silti vasta nyt tulin vilkaisseeksi Aleksi 13:n kohdalla ylös, katonharjalle asti. Talon eteen jalkakäytävälle parkattu henkilönosturi osoitti nuolena: katso tänne.
Värikästä mosaiikkia! Kaksi naisfiguuria, toisella kehrättyä lankaa, toisella kukkia ja hedelmiä. Tarkkaan ottaen kyse on majolikasta, fajanssi- tai posliinimassasta valmistetuista laatoista.
Kauppiaspari Lundqvistin liikerakennuksen suunnitteli lähes sukunimikaima, arkkitehti Selim A. Lindqvist. Valmistumisvuodesta 1900 lähtien aina 1970-lopulle asti ylimmän kerroksen julkisivu oli lähes kokonaan majolikakuvien peittämä. Sitten tuli remontti, jonka yhteydessä kerros muutettiin toimistoiksi, majolikat poistettiin ja tilalle puhkaistiin ikkunat.
Aleksanterinkatu 13, 11. Valokuvaaja: Wasastjerna, Nils Jakob. Kuvattu 1900-luvun alussa. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Aleksanterinkatu 11-13 kesällä 2024.
Lehtivalokuvaaja Akseli Neittamolla oli vuodesta 1931 lähtien oma valokuvaamo Helsingin Mikonkadulla. Neittamo oli, ainakin omien sanojensa mukaan, ensimmäinen suomalainen lehtivalokuvaaja, joka palkattiin sanomalehteen. Helsingin Sanomiin, kuinka ollakaan.
Kuvat Karhupuiston kirpparilta. Myyjällä oli muutakin arvotavaraksi (ehkä) luokiteltavaa kuten Startone SAS-75 alttosaksofoni.
Kodak Popular Brownie Näpsä -kamera Karhupuiston kirpparilla. Kamera on kuulunut Neittamo-yritykselle.Kamerakotelo ylhäältä.Karhupuiston kirpparilta tämäkin. Startone SAS-75 alttosaksofoni.
Siihen aikaan kun Corona-baari oli vielä osoitteessa Eerikinkatu 11, sillä oli katutasossa ulkoterassi, joka oli kätevästi sateelta suojassa. Ne kerrat kun kävelin ohitse, katse kiinnittyi joka kerta pöydän ääressä istuviin, ei sen ylemmäs. Nyt silmä sen sijaan vaeltaa vapaasti seuraavaan kerrokseen. No mutta sehän on laatikko!
Laatikko on osa viereisen Rakennusmestarien talon laajennusta vuodelta 1966. Sen tieltä purettiin puurakennus, jossa toimi erikoinen parivaljakko K.R. Hirvikallion patenttiliike ja Hirvikallion Kilpiteollisuus Oy.
Uuden rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen tuli koko julkisivun mittainen, ulkoneva parveke, osa silloista ravintolaa. Tummanpuhuva ulkopinta on profiloitua kuparilevyä. Profiloinnilla saadaan materiaali näyttämään joltakin mitä se ei ole. Syystä tai toisesta kuparin haluttiin siis näyttävän aaltopelliltä.
Parveke oli avoin aina vuoteen 2002 asti, jolloin se lasitettiin.
Eerikinkatu 11. Kuvausaika ja kuvaaja tuntematon. Hirvikallion patentti- ja kilpiliike toimi osoitteessa ainakin vuoteen 1950 saakka. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0Eerikinkatu 11 kesällä 2024.
Toukokuun alussa 2023 kävin katsomassa Hakasalmen huvilan näyttelyn Matkalla. Sivuhuoneessa pyöri Jörn Donnerin tekemiä dokumentteja, ja katselin niitä aikani. Löytyvät verkostakin, KAVIn Elonetistä. Kuka on helsinkiläinen? jäi erityisesti mieleen. Siinä Donner esittelee Hämeentiellä asuvat Niemiset, vanhemmat ja kaksi kouluikäistä lasta. Puhutaan perheestä, asunnosta, työstä ja tulevaisuudesta. Etunimiä ei mainita, mutta kotiosoite kerrotaan huoneiston tarkkuudella.
Laskeskelin, että perheen tytär on suunnilleen minun ikäiseni. Mitä hänelle mahtaa nyt kuulua? Liekö elossa, esimerkiksi. Jos on, onko edelleen helsinkiläinen? Siirtyivätkö lapset työelämään heti oppivelvollisuuden päättymisen jälkeen vai jatkoivatko opintoja?
Kun selvitin Lempi Alangon vaiheita, opin käyttämään auttavasti Helsingin kaupunginarkistoa. Helsingin poliisilaitoksen osoitetoimiston osoiterekisteri on yksi sen hittituotteita. Nimestään huolimatta sen mikrofilmeiltä löytää kenet tahansa kaupungissa asuneen, jos vain tietää nimen. Rekisteri on kuitenkin uudemmalta osalta käyttörajoitettu. Henkilökunta tekee siihen pyynnöstä hakuja, mutta kun sukunimi on niin yleinen kuin Nieminen on, ei onnistu.
Tytär kävi 1960-luvulla Mäkelän kansakoulua. Koulun oppilaskorteista löytyi eräs tyttö-Nieminen, joka oli asunut saman talon samassa rapussa. Huoneisto vaan oli eri ja syntymävuosikin heitti hiukan. Tässä vaiheessa hiipi epäilys: ehkä Donner suojeli perheen yksityisyyttä ja muunsi hiukan faktoja. Olisiko jo 1960-luvulla oltu näin varovaisia? En tiedä. Sekin oli tietysti mahdollista, että perhe oli muuttanut saman talon sisällä.
Hämeentie 94 tunnetaan nimellä Eura II. Sen on suunnitellut arkkitehti Väinö Vähäkallio, joka aloitti rakennushallituksen ensimmäisenä pääjohtajana samana vuonna kuin talo valmistui, 1936. Vähäkallion nimi popahtaa toistuvasti esiin, kun tulee puhe Helsingin isoista, tunnetuista rakennuksista.
Eura II oli pitkään Wärtsilän omistama ja siellä asui vuokralla tehtaan työväkeä. Niemisten asunto oli 35 neliötä, ei lämmintä vettä eikä omaa kylpyhuonetta. Toisaalta vieressä oli kaksikin isoa kauppahallia. Sturen hallista sai ruokatavarat, Euran hallista loput.
Leikittelin ajatuksella, että kävisin soittamassa numero 86:n ovikelloa ja pyytäisin päästä katsomaan, miltä asunnossa nyt näyttää. Tuskin sentään onnistuisi. Jos vaikka joku sattuisikin olemaan kotona arkena puolelta päivin, suurkaupunkilainen ei hevin avaa ovea tuntemattomalle, saatikka päästä ovesta sisään.
Ratikkamatkan aikana harjoittelin lyhyttä ovisummeripuhetta. Turhaan. Hämeentie 94 B:n ulko-oven läpi näki käytävän seinällä roikkuvan huoneentaulun. Suurin huoneistonumero on 62. Onko huonejakoa jossain vaiheessa muutettu vai onko todella niin, että Donner antoi tarkoituksella (tai vahingossa) väärän osoitteen?
Eura II:n isännöintiä hoitaa Kontulan Huolto Oy. Firman asiakaspalvelupiste on Kontulan ostoskeskuksessa, aivan metroaseman vieressä. Ostarin sanotaan olevan hyvä kohde etnisten ravintoloiden ystävälle ja toden totta valikoimaa on harvinaisen paljon. Kierrän ostarin pariin kertaan ennen kuin löydän Kontulan Huollon.
Asiakaspalvelija on avulias mutta tiukka. Etsimäni tieto saattaa löytyä talokirjoista. Niistä tietää Eura II:n isännöitsijä ja hän saattaa olla toimistolla, mutta “isännöitsijöitä ei voi mennä tapaamaan”. Alrighty then. Sähköpostiini tulee kuitenkin isännöitsijältä vastaus vielä saman päivän aikana: näin vanhoja talokirjoja ei heillä ole.
Jos vaikka Niemiset jäävätkin mysteeriksi, niin ainakin voin kaivella talon historiaa, tuumin. Minkälainen oli silloinen 35 m2? Yhdisteltiinkö huoneita myöhemmin?
Rakennusvalvonnan arkisto on yksi Helsingin kaupunkiympäristön toimialan palveluista, jotka on kaikki keskitetty Työpajankatu 8:aan Kalasatamassa. Uudenkarheassa tiilitalossa on kahdeksassa kerroksessa neliöitä yhtensä 40 000, saman verran kuin isoimmissa Prisma-hypermarketeissa on neliöitä yhdessä tasossa. Sisääntuloaula on Vatikaanin Pietarinkirkon jälkeen suurimpia sisätiloja missä olen koskaan ollut. Siltä ainakin tuntui. Käytännössä yksi iso odotushuone. Jokaiseen palveluun on oma jonotusnumeronsa, joten oikean jonon valinta heti kättelyssä on oleellista, ettei joudu kafkamaiseen kierteeseen. Niinpä lippuautomaatin luona päivystää neuvoja. Kun kaupunkilainen tulee sisään kadulta, neuvoja astuu esiin ja kysyy, milläs asialla sitä ollaan. Sitten etsitään yhdessä oikea jono, otetaan numero ja vetäydytään odottamaan.
Olin kaukonäköinen ja söin välipalaa ennen vierailua, joten saatoin jättää väliin katutasossa olevan työpaikkaruokalan. Viime joulun edellä ruokalan wc-tiloista löytyi mies. Oli ollut kuolleena yli viikon.
Arkistokäynti oli opettavainen kokemus. Totesin, etten tajua yhtikäs mitään talon nk. pääpiirustuksista, joita sain katsottavakseni mikrokorteilla. Mukana tulleista papereista ymmärsin sen verran, että rakennus oli peruskorjattu 1980-luvulla. Siinä yhteydessä asuntojen pohjat ehkä muuttuivat.
Takaisin aloitusruutuun. Kaupunginarkiston neuvontatiskin takana istuva henkilö on tottunut näkemään neuvottomia. Kerroin, mitä olen etsimässä. Olisiko hänellä ideoita, miten edetä? Oletko käynyt katsomassa henkikirjoja Kansallisarkistossa, hän kysyi. Niistä pitäisi löytyä henkilötietoja kortteleittain, jopa raputtain.
Henkikirja, never heard. Tai no, siinä mielessä tavallaan kyllä, että minun ikäiseni suomalainen on elänyt aikana, jolloin, kuten Wikipedia tietää
tammikuun ensimmäisenä päivänä olleen henkikirjoituskunnan perusteella määräytyi verotuskunta, eikä henkikirjoituskuntaa voinut vaihtaa kesken vuotta. Vuotuiset henkikirjoitukset lopetettiin vuoden 1990 alusta lukien, ja henkikirjat poistuivat kokonaan käytöstä vuonna 1993 uuden väestötietojärjestelmän aloittaessa toimintansa.
Kansallisarkistossa asioinnille on oma oppimiskynnyksensä. Ei korkea, mutta kynnys kuitenkin. Ensin asioidaan verkossa: löydetään Astia-systeemistä oikea aineisto, valitaan käyttötarkoitus ja anotaan käyttöoikeus jos tarvetta (usein on, koska henkilötietoja). Kun oikeus on myönnetty, analoginen aineisto tilataan lukusalikäyttöön. Digitaalistakaan ei välttämättä voi katsoa kuin Kansallisarkiston omissa tiloissa, heidän laitteillaan.
Niin vai kävi, että ensimmäisenä suomalaisena onnistuin ratkaisemaan henkikirjojen hieroglyfien arvoituksen!! Donner puhui totta. Niemiset olivat asuneet Hämeentie 94 B:ssä vuoteen 1974 asti.
Henkikirjat puhalsivat konkreettisesti hengen ihmisille, jotka siihen mennessä olivat olleet pelkkiä kaksiulotteisia, mustavalkoisia hahmoja filmillä. Lähes fiktiivisen oloisia. Äkkiä tiesin syntymäajat, kaikki etunimet, henkilötunnukset ja asuinpaikat 1970-luvun puoliväliin asti.
Hautahaku.fi vahvisti oletuksen: vanhemmat eivät enää elä. Lasten nimiä ei mainittu samassa hautapaikassa, joten luultavasti he ovat vielä elävien kirjoissa.
Elävien kirjoja ylläpitää DVV. Digi- ja väestötietoviraston osoitepalvelu palvelee puhelimitse (2,50 euroa/minuutti) joka päivä klo 8-22. Vajaassa minuutissa sieltä kerrottiin osoitteet Niemisen perheen tyttärelle ja pojalle, kun nyt pystyin antamaan heistä tarkentimena sekä etunimet että henkilötunnukset.
Kumpikaan ei asu Helsingissä.
Jos olisin toimittaja, tekisin jutun. Historioitsija voisi kirjoittaa artikkelin, kirjailija kirjan. Minä en. Olen vain utelias eläkeläinen, jolla on aikaa. Jos nyt ottaisin yhteyttä Niemisiin, se lähentelisi yksityisyyden loukkausta, eikö? Saattaisivat tuntea, että stalkkaan. Miksi ventovieras tunkeutuu heidän elämäänsä ja alkaa kyselemään? Ei kai esiintyminen jossain dokumentissa kauan sitten anna oikeutta penkoa heidän elämäänsä siitä eteenpäin?
Poika-Nieminen täyttää ihan just kohta 70 vuotta. Entä jos veisin kukkapuskan ja samalla esittäytyisin…
Ennen kuin Kevan avaruusalus laskeutui vuonna 2005 Unioninkatu 43:n kohdalle, paikalla oli ollut tyhjää yli 40 vuotta. Valtion omistama tontti oli ollut lähes rakentamaton niin pitkään, että viereisten kerrostalojen päätyseinistä oli tullut vakituisia mainospaikkoja. Naapuritaloista se kuuluisampi on Pitkänsillan kupeessa oleva suuri Unioninkatu 45, “Pikku-Naantali”.
Yksi rakennus tontilla oli. Sen takaosassa, rinteellä, oli seissyt kaksikerroksinen kivirakennus jo vuodesta 1869. On talo siellä vieläkin, mutta kadulle sitä ei näe, koska Keva on nielaissut kaiken. Toisen kerroksen takalisto pilkahtaa ylempää mäeltä, Siltavuorenpenger-kadun mutkasta, Kruununhaan yläasteen pihamaalta. Talo oli ollut useamman kerran purku-uhan alla, mutta säästyi joka kerta, ja viettää nyt siis eläkepäiviään, kirjaimellisesti.
Lönnbergin rakennuttaman kivitalon toinen kerros Kruununhaan yläasteen pihamaalta nähtynä.
Vielä 1820-luvulla, kun talon rakennuttaja, kofferdikapten (kauppalaivaston merikapteeni) Johan Edvard Lönnberg, syntyi kalastajaperheen viidentenä, nuorimmaisena, Espoon Pentalan saaressa, tämä Hevosen kortteli oli kaavoittamatonta aluetta. Siltavuorenpenkereen kalliot olivat toimineet kaupungin hirttopaikkana, joten ei ihme, että Helsingin hiljalleen kasvava porvaristo ei ollut järin innostunut asettautumaan niille sijoille. Paikka oli sinänsä ihanteellinen kaupungin rajalla, ainakin nykymittapuun mukaan. Korkealta kalliolta näki Kaisaniemen puistoon, ranta pesupaikkoineen oli lähellä ja Sörnäisten tehdasalue pohjoisessa oli vasta aluillaan. Lähivedet olivat tosin taatusti likaisia jo silloin, mutta sellaista elämä nyt vaan oli.
Tonttikaupat tehtiin 1850-luvun lopulla. Tontin vidd i qadrat oli 6370 syltä ja arvo 5000 ruplaa. Syli oli kolme kyynäränmittaa, noin kaksi metriä. Neliöitä siis vajaat 3600. Rupla oli 4 markkaa, joten nykyrahassa Lönnbergin tontin arvo oli noin 6000 euroa. Tontti oli suuri, mutta sille piti mahtua paljon muutakin kuin itse talo: kaivo, kasvimaa ja eläinsuoja olivat ihan minimi. Vuonna 2024 samankokoisia ja -hintaisia omakotitontteja kyllä löytyy Suomesta, mutta enimmäkseen linjan Vaasa-Kuopio pohjoispuolelta.
Ison kivitalon rakentaminen Suomen pääkaupunkiin ei kuulosta halvalta huvilta. Merikapteenin ammatti oli kuitenkin varsin rahakas. Kun hankki koulutuksen, sillä sai porvarioikeuden tukku- tai vähittäiskauppiaana. Jokaisesta laivan lastauksesta ja purkamisesta maksettiin varsinaisen kapteeninpalkan päälle ylimääräistä, jokainen satamassa poikkeaminen merkitsi tiettyä lisäsummaa ja jokaisesta rahdista päällikkö sai tietyn prosentin. Kirjallisuudesta löytyy vertailutieto, että merikoulujen johtajien vuosipalkka oli 4000 markkaa (~25000 euroa), mutta ansioissa he jäivät jälkeen laivapäällystöstä juurikin näistä erinäisistä lisistä johtuen.
Kalastajaperheen pojasta merikapteeniksi ei ollut mikään helppo luokkanousu, vaikka sinänsä loogiselta kuulostaakin. Johan oli 16-vuotias, kun isä kuoli. Viimeistään nyt hänen oli pakko miettiä tulevaisuutta. Hän tietysti tunsi jo meren, ainakin lähialueet. Helsingin torilla oli käyty kesäisin myymässä kalaa, ja Pentalasta pääsi myös talvisin jäätietä pitkin pääkaupunkiin. Ensimmäinen varsinainen uutisia julkaissut sanomalehti, Helsingfors Tidningar, oli yhtä vanha kuin Johan, ja kauppalaivoista kirjoiteltiin alusta asti. Nouseva ala, mahdollisuus nähdä maailmaa. Joten – miksipä ei? Jos ymmärsi jo entuudestaan veneilyn ja säiden päälle eikä ällin ja/tai kunnianhimon puute ollut esteenä, esimerkkien voima vei eteenpäin.
Vuonna 1846, 17-vuotiaana, Johan pestautui laivakokiksi Orienten-purjelaivaan, joka vei sahatavaraa Espanjaan ja toi suolaa. Perusreitti kulki Tanskan salmen, Englannin kanaalin, Lissabonin, Cadizin ja Gibraltarin salmen kautta Malagaan. Godwin Sands lähellä Doveria oli otettava tarkasti. Kymmenen mailin pituinen hiekkatörmä muutti muotoaan jatkuvasti merivirtojen mukana. Nousuveden aikana törmää ei näkynyt, vasta laskuvesi paljasti missä se oli. Vuonna 1848 Orienten karahtikin kiinni. Siinä vaiheessa Johan oli kuitenkin ehtinyt vaihtaa pestiä jo kahdesti.
Orienten vaihtui kuunariin Lovisa Carolina vuonna 1847 ja kokin homma jungmanniksi, laivapojaksi. Johan oli nyt siis harjoittelija ja matkalla kohti asteikolla vastuullisempia päällystöammatteja. Puutavaraa vietiin edelleen Espanjaan, mutta myös Riiassa ja Travemündessä/Lyypekissä käytiin. Suolaa tuotiin Espanjan lisäksi Hullista. Yhdellä näistä paluumatkoista, joulukuun viidentenä yöllä, Lovisa Carolina ajoi karille Pohjanmerellä Norjan edustalla, parin kilometrin päässä Mandalista. Laiva tuhoutui, mutta lasti ja miehistö pelastuivat.
Kuunarista prikiin ja laivapojasta “kevytmatruusiksi”, puolimatruusiksi eli aloittelevaksi kansimieheksi. Vuonna 1848 Hoppet-priki kuulosti lupaavalta, mutta toisin kävi. Lokakuun lopussa Kattegatissa myrskysi ja useampi laiva teki haaksirikon, niiden mukana Hoppet, joka oli matkalla Amsterdamiin. Tälläkin kertaa miehistö pelastui, laiva ei.
Puolimatruusin pestissä kului vielä seuraavakin vuosi, nyt purjelaivassa Dygden. Välimerelle ja takaisin, Englantiin ja takaisin.
Vuodet 1850-1853 Johan Lönnberg onkin sitten jo styrman, yksi kapteenin lähimmistä miehistä, jotka hoitivat navigoinnin, kirjoittivat laivan lokikirjaa yms. Ensin kuunari Sophia, sitten ensimmäinen monivuotinen pesti parkki Africassa, joka kuulosti eksoottiselta, mutta kauimmainen satama oli yhä vain Espanjassa. Viimeinen oli Phoenix. Styrmannin paikan saadakseen oli suoritettava vastaavat opinnot, ja Johan hankki ne Helsingfors Navigations Skolanissa Ullanlinnassa.
1852 Suomessa oli paha koleraepidemia, mutta Johanilla oli onnea, koska oli enimmäkseen merillä. Seuraava vastoinkäyminen oli kuitenkin jo ovella: Krimin sota 1853-1856. Suomen laivat olivat brittiläisten tulilinjalla, koska suurin osa Venäjän lipun alla purjehtivasta kauppalaivastosta oli Suomessa. Liikenne seisahtui, aluksia tuhoutui runsaasti. Johan käytti pakollisen luppoajan viisaasti ja luultavasti myös ainoalla mahdollisella tavalla: perusti perheen ja kouluttautui lisää. Avioliitto muurarikisällin tyttären Sofia Forsbergin kanssa solmittiin 15.11.1855. Samana syksynä alkoivat talven kestävät kapteeniopinnot merikoulussa.
Tunteja oli 2-6 tuntia päivässä ja oppiaineita kunnioitettava määrä: räknäyskonsti, geometria, trigonometria, tähtienoppi, taklinki ja merimiehisyys, seililaiwain käytteleminen, tieto lastinpanosta ja sowittamisesta sekä ensimmäiset perustukset saksan, franskan ja engelskan kielissä. Koulutus oli yksinomaan teoreettista, koska oletettiin, että käytännön taidot omaksutaan aluksilla. Oppilasmäärissä oli paljon vuosittaista vaihtelua. Johan Lönnbergin lisäksi lukuvuonna 1855-1856 kapteenin opinnot suoritti ainostaan yksi toinen henkilö: C. F. Lundgren. Kondiittorin poika ja selvästi Johania vanhempi. Koulussa hän sai parempia arvosanoja kuin Johan, mutta mitä mahtoi sen jälkeen tapahtua? Lundgren katoaa. Ehkä käytännön elämä laivalla ei sittenkään ollut häntä varten.
Kuunari Marialla Johan toimi jo komentajana. Vuosi oli 1857. Maria purjehti Riian, Viipurin ja Helsingin väliä, ruumassa rautaa ja kappaletavaraa. Ensimmäinen höyryalus Johanin uralla oli siipiratasalus Sibbo vuonna 1858. Sitä seurasivat Murtaja, Nicolai ja lopulta Alexander, Johanin pitkäaikaisin (ja viimeinen) pesti vuosina 1868-75.
Mitä laivoilla sitten kuljetettiin? Tilastollinen vuosikirja 1866-1870 listaa tärkeimpiä tuotteita, joiden määrä kasvoi tai pieneni suhteessa edelliseen tilastokauteen.
Enemmän tuotiin mm. arrakkia, konjakkia ja rommia; köysiä ja nuoria; pellavaa; petroleumia; pumpulia; raakaa sokeria; rautaa; ruisjauhoja; vehnäjauhoja. Vähemmän mm. kankirautaa; kynttilöitä; rukiita; sampanjaa ja mousseeravia viinejä; siirappia; suolattua kalaa; toppusokeria. Enemmän vietiin mm. battens (=lautatavaraa); eläimiä; hirsiä; kaloja; kankirautaa; kattopäreitä; kauroja; klasitavaroita; lankkuja; luita ja luujauhoja; parruja; steariinikynttilöitä; terästä; vinttikankia; voita. Vähemmän mm. höyheniä ja untuvia; kuparia; ohria; pellavaa ja hamppua; rukiita; talia; tervaa.
Suomessa oli nälänhätä 1866-1868 ja se näkyy tuontiviljan määrässä, kenties myös vahvan alkoholin. Jonkinlaisesta jalostusasteen noususta kertoo kynttilöiden ja kankiraudan suunnan vaihtuminen. Terva vaihtui puutavaraan.
Purjelaivojen valtakausi kesti Suomessa pitkään, huomattavasti pidempään kuin muissa merenkulkumaissa. Höyrylaivoissakin oli vielä pitkään purjeet vakiovarustuksena, varmuuden vuoksi, koska uuteen tekniikkaan ei voinut aina luottaa. Höyrylaivoilla oli kuitenkin selkeitä etuja: tasainen, varma ja nopea kulku, ei juurikaan haaksirikkoja, paljon pidempi kausi liikennöidä. Matkojen nopeutuminen tarkoitti toisaalta kiireen lisääntymistä satamassa, sillä purku- ja lastausvaiheen piti sujua rivakammin.
Samana vuonna kun Johanista tulee kapteeni, Sofia synnyttää ensimmäisen lapsensa. Alkavat Lönnbergien ruuhkavuodet. Perhe asuu muutaman vuoden parissa eri osoitteessa Kampissa ja Punavuoressa ennen kuin 1850-luvun lopussa ostavat tontin osoitteessa Unioninkatu 2, Kaisaniemen puiston sisäänkäyntiä vastapäätä. Portti on samalla paikalla yhä, mutta nyt vain puiston henkilökunnan käytössä. Tontilla oli kadun varressa kaksikerroksinen talo, jossa alakerta oli kiveä, yläkerta puuta. Rakennuksessa oli myös liiketiloja. Vuokralaisia oli aluksi neljä: vahtimestari Silander, kauppias Oftschennikoff, extra kanslist Winter ja valokuvaaja Liebert. Liebertillä oli oma ateljee, joten varmasti myös Lönnbergit asettuivat silloin tällöin kameran eteen. Mitään todistetta tästä ei kuitenkaan valitettavasti ole. Merikapteenista ja hänen vaimostaan en ole löytänyt yhtään valokuvaa.
Talon sijainti tunnettiin nimellä kapten Lönnbergs gård ja vuokralla olleet yritykset käyttivät tätä lehti-ilmoittelussaan. Valokuva-ateljeen lisäksi osoitteessa toimi vuosien varrella mm. leipomo ja olut- ja etikkakauppa, joka myi baijerilaisia ja ruotsalaisia oluita. Talo purettiin 1940-luvun alussa.
Jos ihmettelette kuten minä tein luvattoman pitkään, niin Unioninkatu 2 on sama tontti, jonka takaosaan Lönnberg rakennutti kivitalon 1860-luvun lopussa, Unioninkatu 43. Kadun numerointi vain vaihtui 1800-luvun loppupuolella alkamaan etelästä, entisen pohjoisen sijaan. Hupskeikkaa.
Johan Lönnberg oli siis paitsi merikapteeni myös aktiivisesti mukana kiinteistöbisneksessä. Suurimmillaan vuokralaisten määrä oli 1870-luvun vaihteessa, jolloin Lönnbergin oman, tuossa vaiheessa jo 6-lapsisen perheen, vaimon siskon ja kolmen palkollisen lisäksi tontilla asui yhteensä lähemmäs 30 henkeä. Tarina ei kerro (tai en ole osannut tulkita), kuinka moni asui kadunvarren talossa, kuinka moni uudessa kivitalossa. Merikapteenin oli liki mahdotonta hoitaa aluksilta käsin mitään kuivan maan asioita, joten todennäköisesti sekä kiinteistöjen hoitovastuu että vuokrankanto lankesivat ensijaisesti Sofia-vaimolle. Varmaa tämä ei ole. Kuten historiassa on tapana käydä, naisten elämästä ei useinkaan jää mitään arkistojälkiä.
1870-luvulle tultaessa kauppamerenkulun huippuvuodet alkoivat olla takana. Vaikutti siltä, että meikäläiset höyrylaivat ohitettiin vasemmalta ja oikealta. Ulkomaiset höyryalukset olivat isompia ja niitä oli enemmän. Suomen kunniakas purjehdusperinne, tunnetut veneveistämöt ja entinen mahtiasema Venäjän lippulaivastona jarruttivat aluskannan uudistumista. Lisäksi maailmankaupassa alkoi pitkä sarja lamavuosia, josta on syytetty eritoten Suezin kanavan valmistumista vuonna 1869, sillä se lyhensi merireittejä. Äkkiä merillä oli tonniston liikatarjontaa.
Kofferdikaptenen Johan Edvard Lönnberg kuoli 11.2.1882, 54-vuotiaana. Kuolinsyy oli hjertlidande eli luultavasti perinteinen sydän- ja verisuonitauti. Kuolema oli vieraillut perheessä jo kahdesti aiemmin, mikä ei 1800-luvulla ollut tietenkään millään lailla tavatonta. Elintaso oli merikapteenin perheessä kuitenkin sen verran korkea, ettei yksikään lapsi menehtynyt ensimmäisten elinvuosien aikana toisin kuin Johanin lapsuudenkodissa Pentalassa. Luokkanousu ei sen sijaan pidentänyt merikapteenin omaa elämää, luultavasti päinvastoin: Johanin isä, kalastaja Carl Lönnberg, oli kuollut saman ikäisenä.
Johan Lönnbergin hautakivi Hietaniemen hautausmaalla. Samaan hautaan on haudattu vaimo Sofia, lapset Anna ja Frans Bernhard sekä Sofian sisko ja äiti.
Esikoispoika Frans Bernhard kuoli lavantautiin 21-vuotiaana vuonna 1878, viisi vuotta ennen isäänsä. Samana vuonna Helsingin keskustan vesijohtoverkosto alkoi olla valmis, mutta yleinen viemäri oli vasta suunnitelman asteella. Jätteet ja jätevedet imeytyivät maahan ja sitä myötä kaivoihin. Vesi voi olla vanhin voitehista, mutta se osaa myös olla salakavala tappaja. Frans Bernhard opiskeli ensimmäistä vuotta Suomen polyteknillisessä koulussa, joka oli vastikään muuttanut Hietalahteen. Lavantautiin sairastuttiin useimmiten kesäkuukausina, ja tauti saattoi kestää pahimmillaan kolmekin kuukautta. Lönnbergin tontilla oli oma kaivo, mutta ei ole vaikea kuvitella opiskelijanuorten hörpänneen kesän mittaan vettä jostakin kaupungin paristakymmenestä yleisestä kaivosta, joissa veden laatu oli mitä oli. Niiden ensisijainen tarkoitus oli tarjota sammutusvettä tulipalon sattuessa. Turun palo oli tuoreessa muistissa. Kuolleisuus oli lavantaudissa 25%. Kohtalotovereihin kuului myöhemmin mm. Elias Lönnrot.
Wilhelmina Cecilian kuolinaika ja -syy jäivät selvittämättä, koska kuolema osui erittäin runsaan nälkävuosien kuolleisuuden vuosiin 1866–1868. Joka tapauksessa perheen ensimmäinen tytär eli vain noin kymmenvuotiaaksi.
Isän poismenon jälkeen seuraavana oli vuorossa fröken Anna Sofia. Hänet vei tuberkuloosi 35 vuoden iässä vuonna 1894. Seuraavana vuonna kuoli äiti-Sofia. Hän eli 65-vuotiaaksi.
Elin Ulrika ja Karl Johan, perheen toinen poika, perivät isänsä heikon kohdan.
Sairaanhoitaja Elin kuoli sydänvaivoihin 51-vuotiaana vuonna 1915 Vihdissä. Esimerkki siitä, mitä testamentti saattoi tarkoittaa: Elinin kummitäti, viipurilainen kätilö Kristina Kärkkänen, testamenttasi kummilapsilleen rahaa. Yksi saajista oli Elin. Rahasumma oli 2000 markkaa, reilut 10000 nykyeuroa, mikä oli huomattava summa.
44-vuotias Karl Johan (muotokuva Geni.com-sivustolla) menehtyi Kyminsuussa vuonna 1907 ankaraan sydäntautiin eli ilmeisesti sydänkohtaukseen. Karl Johanilla oli takanaan menestyksekäs ura Haminan kadettikoulussa ja sen lakkauttamisen jälkeen Kymin lastausyhtiössä. Hän harrasti purjehtimista, viulunsoittoa ja kirjoittamista, ja ansiolistalla oli myös kunnallisia luottamustehtäviä. Lönnbergien historia höyrylaivoilla sai surullisen lisän: Karl Johanin ruumis kuljetettiin Kyminsuusta rautatieasemalle Halla II -nimisellä lastausyhtiön höyrylaivalla. Hautaus tapahtui Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.
Kieltenopettaja Agnes Wilhelmina eli perheestä pisimpään. Vuodesta 1918 lähtien kuolemaansa asti vuonna 1935 Agnes asui Kemiössä Dahlby Mellangård -nimisellä tilalla, jonka oli hankkinut yhdessä Frida Wilhelmina Gräsbeckin kanssa. Frida oli kotoisin Kuopiosta ja toimi myöhemmin mm. kauppiaana Vihdissä. Agnes vaikutti perineen isänsä ahkeruusgeenin. Ennen Helsingistä Kemiöön muuttoa hän ehti olla monessa mukana kuten osakkaana siirtomaatavaraliikkeessä, opettajana valmistavassa koulussa (polku oppikouluun) ja järjestöaktiivina Nuorten naisten kristillisessä yhdistyksessä. Agnes kuoli syöpään 68-vuotiaana.
Kaikki Lönnbergin perheen lapset syntyivät ennen Unioninkadun kivitalon valmistumista, viimeisenä Alma Emilia vuonna 1868. Suosittu uusi ammatti nuoren naisten keskuudessa 1800-luvun lopulla oli voimistelunopettaja. Alma pääsi oppilaaksi Aspin pariskunnan voimisteluinstituuttiin ja onnekkaasti edelleen ulkomaille asti. Vuosina 1893-1895 hän suoritti Ruotsissa Kungl. Gymnastiska Centralinstitutetin ja harjoitti sen jälkeen Helsingissä lääkintävoimistelijan eli nykysuomen mukaan fyssarin tointa. Syksyllä 1914 Alma muutti Ahvenanmaalle ja ryhtyi ystävänsä kanssa harjoittamaan maanviljelystä. Viimeiset elinvuotensa hän vietti Kemiössä isosisko Agneksen luona. Samoin kuin Anna Sofia, Almakin kuoli tuberkuloosiin, 56-vuotiaana vuonna 1924.
1800-luvun loppupuolen suomalainen yhteiskunta ei välttämättä ollut naisille mikään superankea takapajula. Yli 25-vuotiaat naimattomat naiset olivat täysivaltaisia eli oikeustoimikelpoisia vuoden 1864 jälkeen, yhtäläinen perintöoikeus tuli 1878, elinkeinovapaus 1879. Uudistuksia, jotka oli kuin tehty Lönnbergin kaikille neljälle aikuisikään asti eläneelle, naimattomalle ja lapsettomalle tyttärelle. Kaikki kouluttautuivat ja osoittivat yritteliäisyyttä. Isän ja äidin jättämän perinnön suuruutta on mahdoton hahmottaa tässä ja nyt, mutta merkityksetön se ei tytärten elämässä taatusti ollut. Tärkein (ja ainoa) oli Unioninkatu 43 taloineen. Isän perukirjassa sen arvoksi asetettiin 90 000 markkaa, joka on nykyeuroissa noin puoli miljoonaa euroa. Äidin perukirjassa arvoa oli nostettu 100 000 markkaan. Nykymuotoista perintöveroa ei tuolloin vielä kannettu.
Perukirjojen avulla voi maalata mielikuvaa siitä, miltä Lönnbergeillä näytti. Kamera kiertää. Vanhempien makuuhuoneessa, sängyn viereisellä pikkupöydällä, tikittää merikapteenin hopeinen taskukello. Ikkunan ääressä on matala kaappi, joka toimii pesupaikkana. Seinustalla on lipasto vuodevaatteille ja vaatekaappi, kokovartalopeili ja chiffonjé, pystymallinen kirjoituspöytä, jonka alaosassa on laatikosto. Keittiön pöydällä lepäävät piian juuri puhdistamat pöytähopeat, nurkassa on silitysuuni ja ompelukone. Olohuoneessa on runsaasti huonekaluja: flyygeli, kaksi sohvaa, nojatuoleja, keinutuoli, erinäinen määrä pehmustettuja ja rottinkisia tuoleja sekä pelipöytä. Huonekasveja ruukuissa. Mattoja, raskaat ikkunaverhot. Seinälle on ripustettu kaksi öljyvärimaalausta ja muutama pienempi taulu. Katosta roikkuu muhkea kynttiläkruunu, siellä täällä on öljylamppuja. Ruokasalissa on varsinaisen ruokapöydän ja sen tuolien lisäksi joukko muita puisia tuoleja sekä klaffipöytä. Isännän työhuonetta hallitsee työpöytä tuoleineen. Huoneen nurkassa on étagene, monikerroksinen säilytyshuonekalu, eräänlainen kirjahyllyn esiaste. Seinäkello raksuttaa. Kirjoituspöydän nurkalle on aseteltu joukko merikapteenille tärkeää esineistöä: ilmanpainemittari, lämpömittari ja erilaisia merenkulkuun liittyviä instrumentteja. Eteisessä, olohuoneessa ja vanhempien makuuhuoneessa on kussakin yksi sylkykuppi.
Lönnbergien tarina jatkui Karl Johanin kautta. Hänen vaimonsa, leipurimestarin tytär Alma Katarina Wellingk synnytti tytön Pietarissa vuonna 1886, samana vuonna kun pari vihittiin. Tyttärelle annettiin nimeksi Mary. Kaksi vuotta myöhemmin syntyy toinen lapsi, mutta pikku-Gunnar ei elä vuottakaan.
_ _ _ _ _ _ _
Laivurintalona tunnettua Lönnbergin taloa asutti 1970-luvulta eteenpäin Viitasten suku. Keva-lehdessä eräs lapsuutensa talossa viettänyt kertoo, miten mummo asui 1940-luvun lopulla vinttikerroksessa seitsemän lapsensa kanssa. Toimittajilla oli tapana haastatella tällaisia selviytyjäperheitä. Haluttiin juttuja siitä, miten äiti pärjää yksin näin monen lapsen kanssa, kun isä on kaatunut sodassa. “Kuinka mahduitte kaikki nukkumaan niin pienessä tilassa?”, oli vakiokysymys. Lopulta mummo kyllästyi ja vastasi:“Laitoin ensimmäiset nukahtaneet seinälle roikkumaan, ja sitten oli seuraavien vuoro mennä sänkyyn.”
Unioninkatu 43. Valokuvaaja tuntematon, 1923. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Unioninkatu 43. Valokuvaaja Costantin Grünberg, 1963. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0
The whole exercise might seem a little silly (and probably is too) but if anything, it made me realize e.g. how the district of Viikki looks like a galloping horse when you look at its streets from this perspective.
Having done that, I used the Python library OSMnx to plot polar histograms. Here is a notebook where I tell how it went, and why Pasila is not where it should be.
The city of Helsinki is home to quite a big number of trees. Trees are interesting living organisms, and their sheer existence makes your life better in so many ways. This is how I personally feel anyway.
Thanks to the newly opened Urban tree database of the City of Helsinki we can now look at trees’ whereabouts also digitally. Note that the database is not exhaustive, error-free, nor regularly updated. The coverage is better on trees growing along streets, less so on trees within parks, which I find understandable.
To start with, let’s take a sample of 5000 (10%) and plot them as points on top of the Helsinki district map.
Here we can start to get a general understanding of where Helsinki is as its greenest at street level. The southernmost green points fall on the island of Suomenlinna so imagine that you see the shoreline somewhere above those.
Where are the tree hotspots? A density map reveals that they are not far from the city centre; around Töölö bay and Hietaniemi cemetery, and in Kaivopuisto by the sea.
I was surprised by the number of different tree families, 115! Yet, the top 8 families are far more common than the rest: linden (Tilia), maple (Acer), birch (Betula), elm (Ulmus), rowan (Sorbus), oak (Quercus), pine (Pinia), and alder (Alnus).
Rowan trees are the most widespread ones whereas pines are very concentrated to SW.
How about the age of the trees? Data does not tell about the age very much at all, but a good proxy is the size.
Smallish trees seem to the most widespread. Their density is relatively high especially in the city centre which sort of sounds right; in recent years, Helsinki has been quite busy in rejuvenating its tree population. Note that only about 3% of the trees are missing the size info, i.e. the size is given as a NA.
While at it, I also checked which tree grows closest to where I live, and which one the most far.
Turns out that the nearest one is 150 m from my home door, on the bank of the Itäväylä highway. An Amelanchier laevis, planted last year.
The most remote one on the other hand was planted earlier this year on the southern shore of the Kerava River, 11 km to the North from here. The family? Thuja, my namesake More exactly, a Thuja plicata, a Western red cedar.
These Thujas can become tall if all goes well. The Finnish name Jättituija (“giant Tuija”) reflects this fact. In North America where the species is native, its wood has been frequently used in e.g. Haida totem poles, few of which I only this week had the chance to see in British Museum, London.
With almost 50K items in the dataset, there is really no easy and practical way to show information from every tree at the same time. Instead, I decided to combine data with another open dataset from Helsinki, Valuable environments in the public areas of the city of Helsinki. This interactive web app shows, which trees are located inside these areas. The bigger the tree (diameter on the chest level), the bigger the circle that points to its location. Be aware that all text in tooltips and pop-up boxes is in Finnish.
Walking is fun, and there are always new ways to move forward, literally. Some people (not unlike me) have had this silly idea to walk all the streets of Helsinki, in alphabetical order. Johannes Laitila is one of them, and his blog is a good read (in Finnish). Recently Sanna Hellström, the head of Korkeasaari Zoo and former member of Helsinki City Council, mentioned in Twitter that since last fall, she had started to follow in Johannes’ footsteps.
Sanna’s tweet made me think about the size of her plan.
Spatial data of addresses of Helsinki are available from the city’s WFS API, via e.g. the key data site of Helsinki Region Infoshare. Of course addresses are not quite the same thing as streets but will do. Because addresses can refer to almost anything urban, I filtered them with a list of Official street names, the domain name of which tells something about the pragmatism of my home city; the name translates to Plans for cleaning.
The number of unique address names in my filtered data is 3788. The total sum of the geographical distances of individual addresses is 783 km (486 miles). There are some caveats though. Firstly, not all streets are populated by addresses from start to finish. In my home suburb Kulosaari for example, the two longest streets are Kulosaarentie and Kulosaaren puistotie. However, the former starts as a motorway exit road and meets its first address only after a few hundred meters. The latter is equally without addresses a long stretch from both ends. Secondly, distances are not calculated by the street level, so the meters you walk are bound to be more than what the figure says, except in those rare cases where the street forms a straight line.
Anyway, let’s assume a very rough error rate of 20 km to end up to a convenient total length of 800 km. To put that in perspective, Sodankylä, the venue for the legendary annual Midnight Sun Film Festival in Finnish Lapland, is about 800 km North from Helsinki. Given a modest rate of 5 km walking per day, starting about now, I’d reach Sodankylä in time for the next festival. In Helsinki, were I to walk one or two streets every weekend, the project of Walking Them All would be finished in 15 years.
What does Helsinki look like, street-wise?
The opening state of the interactive web app hkistreets that marks the first and last address on every street, shows how the bulk of them is spread along the North-South axis. Helsinki sits on a tip of a peninsula with a slight bending towards right. This North-Eastern area is fairly new. In 2009, a slice of Sipoo was annexed in Helsinki.
Notice the few markers above the sea. Helsinki occupies 315 islands, and from these, a couple have got an address which reveals that there’s something else on the island than just summer cottages, if anything. Rysäkari for example, the most Southern island, is a former military base, and a future tourist attraction (news in Finnish).
Most of the streets of Helsinki can be walked in 5 minutes if you are in a hurry; over 90% are under 500 m (1640 feet). 6% have only one address which means that they are an obscure lot. Either the street do is short or in fact it is some other place of interest (to be cleaned) like the centrally located square Paasikivenaukio 2 with the 40 ton granite statue of the former President of Finland Juho Kusti Paasikivi. 2% are under 1 km, and 0.9% between 1 and 3 km.
Only two streets in Helsinki are longer than 3 km. Mannerheimintie is a giant, almost 14 km, and known to all, whereas Jollaksentie (5 km) in South-East is a less visited suburban stretch. At the end of it, you are close to the last big unbuilt island of Helsinki, Villinki.
Google Street View does not cover all coordinates in Helsinki, as neat as it would be – sometimes because my coordinates are too far from streets – so popup links will often hit a black screen. Technically, I guess I could scrape all targets beforehand and only serve those that have something to look at, but Google TOS might not like it so I’ll let that idea be.
More exactly, a 
