Julkaistu alun perin Facebookissa.

7.2

Generaattori polkee ja posti kulkee! Tämän sammakon (tai sen serkun) kanssa samassa suihkussa. Rewa Eco-Lodge, Guyana, 60 km Annain kylästä Rupununi-jokea alavirtaan ja pätkä Rewa-jokea ylävirtaan.

8.2

Tavarat lähtövalmiina. On löytynyt opas, vene ja kapteeni. Vielä ei ole kokkia, apupoikaa eikä tarpeeksi bensaa. Bensan määrä paaluttaa matkan kokonaispituuden ja veneen kantajien lukumäärä sen, pystytäänkö ensimmäinen koskenpaikka ohittamaan. Lieviä vastoinkäymisiä, mutta mikäpä tässä, odotellaan. Päällä eilen pestyt vaatteet ja sade näyttäisi vetävän henkeä. Amazoninpapukaijapareja (Scarlet macaw) lentää rääkyen kohti duunia. Kohta leiriin saapuvat päiväksi sen vakiovierailijat: tyylikkään puna-musta-valkoiset caracara-haukat (Black caracara) ja ruskeapäiset Caica-papukaijat.

Joki ja vene.

13.2

Veneilijät teistä olisivat varmasti osanneet päätellä täyteen lastatusta alumiiniveneestä ja 15 hevosvoiman perämoottorista, että jos veneessä on neljä aikuista, venettä ei pysty kantamaan vesiputouksen ohi (tyhjänä) eikä 20 gallonan bensamäärä riitä kuin kävelyvauhtiin, kun matkaa on arviolta 300 kilometriä kanttiinsa.

14.2

Rock View Lodge, Annai. Parin yön hengähdys ennen seuraavaa intiaanikylää, Suramaa.

Surama on turismibisneksessä jo konkari, 15-v. Rewa aloitti vasta 5 vuotta sitten. Sitä ennen rewalaiset eivät harjoittaneet rahatalouttakaan. Kolme kuukautta sitten pihan perälle kannettiin satellittiantenni ja taivaat avautuivat.

Raha ja sen arvo kiinnosti monia Rewa Eco-Lodgessa. Veneretkellä boatman Joe katseli tarkkaan meidän kuvauskalustoa, kiikareita, taskulamppua jne ja kysyi aina lopuksi:”How much?” Pyysi myös nähdä euroja. Viidenkympin seteli muistutti kuulemma Brasilian rahaa.

20.2

Tunnin kävelymatkan päästä löytyi näitä nykyajan kotkotuksia. Huomaa mukavan varjoisa läppäripystis.

Surama Eco-Lodgeen on tulossa oma satelliittiyhteys, uuteen toimistomajaan. Rakennus on jo valmis, vain kytkennät puuttuvat. Sähköäkin on luvassa lisää. Nyt sitä saa vain klo 18-21 ruokalamajan yläkerroksesta. Otsalamput rules.

Hallitus on lahjoittanut aurinkokennoja ympäri maata “and Chinese batteries of which some work”, kuten Suraman pääopas Roy huomautti kuivasti. Arsenaalilla saa valoa kolmeen energiansäästölamppuun.

Siellä täällä matkan varrella, savannien laitamilla, yksinäisten palmunlehväkattoisten majojen pihalla sojottaa aurinkopaneeli kepin nokassa. Kepin juurella, paneelin heittämässä minimaalisessa varjossa makaa koira tai pari. Paljasjalkaisia pikkukersoja viipottaa pihalla. Majan nurkalla on moottoripyörä ja polkupyörä.

20.2

Kuva ei tee oikeutta näkymille. Vuoret ovat vajaan kilometrin korkuisia, sademetsän peitossa. Majojen ympärillä on savannia, jossa kasvaa ruohotuppaita ja parin metrin korkuisia, hiekkapaperilehtisiä puita. Leiskuvan oranssi savannihaukka päivystää klo 8-16.

Eilen aamulla klo 6, juuri kun aurinko oli noussut, isohko brasiliantapiiri käveli savannin reunaa vasemmalle, arviolta 400 metrin päässä. Illalla varttia vaille 6, hämärän rajamailla, se palasi takaisin.

Lodgen vieressä on kymmeniä keltapeffaisen kasikin (Yellow-rumped Cacique) roikkupesiä. Volyymia ja juttua piisaa. Koti-Suomen kottaraiset kalpenevat näiden matkijoiden rinnalla.

Majojen ja vuorten välissä on Burro Burro -joki. Yksi yö vietettiin leirissä sen rannalla. Yläjuoksulle meloen 1,5 tuntia, alavirtaan puolisen tuntia. Paikan tärppi: keltamusta myrkkynuolisammakko, jota paikalliset kutsuvat nimellä Bumblebee. Melko arkoja, mutta kun odotti huolellisesti ja hiljaa, ne tulivat esiin puun rungoille ja juurille, etsimään syötävää ja kurnuttamaan. Kurnutus on kuivaa, vaimeaa, rullaavaa moottorin säksätystä.

Burro Burrolla oli myös kapusiinilintuja (Capuchinbird), joilla on orastava kalju, komea oranssi höyhenpuku ja omaperäinen honottava, elektroninen ääni.

Trooppisten alueitten linnuista monet harrastavat nk. lek-meininkiä. Maassa, kannon nokassa tai tietyillä oksilla on jokin hot spot, jossa koiraat kukkoilevat ja naaraat ovat katsovinaan toisaalle. Kapusiinilintujen lek jäi hämäräksi, koska ne arastelivat kovasti. Ääntä kuultiin ja lintuja singahteli muutamia, mutta varsinainen action jäi näkemättä.

Etelä-Amerikan linnuista kuuluisimpia, ainakin tietyissä piireissä, on harpyija (Harpy Eagle). Väli-Amerikassa se on enää legenda. Täällä sitä vielä on. Seurasimme reilun parivuotisen naaraslinnun liikkeitä pesän lähellä. Pesä on Suramasta tunnin automatkan ja tunnin kävelyn päässä, keskellä kylän hakkuumetsää. Pesä on noin 20 metrin korkeudessa, mahtavassa ceiba-puussa (Silk Cotton Tree). Muutama isohko karahka ristissä. Harpyijateini ei muuta kotoa kovin nopeasti. Se ei osaa vielä saalistaa, ja viipyy äidin helmoissa ainakin puoli vielä vielä. Lintu ei ole jättimäinen siivekäs kuten korppikotkista monet, mutta kaikki sen osat ovat XLL-kokoa. Lettipäinen atleetti. Erityisesti jalat ja kynnet ovat todella massiiviset. Tässä iässä lintu on jo 3/4 aikuisen koosta.

Huomenna Atta Lodgeen, viimeiseen majapaikkaan ennen 10-11 tunnin automatkaa Georgetowniin pitkin maata halkovaa pölyistä highwayta. Jaguaari olisi kiva yllätys. Niitä tuntuvat näkevät täällä kaikki muut paitsi me. Erityisesti tanskalaisilla vaikuttaisi käyvän flaksi. Yksi nuori naaras on liikkunut tällä viikolla vartin ajomatkan päässä Suraman kylästä, highwaylle vievän pistotien varrella. Vei yhden kylän koirista. “We have a healthy jaguar population here”, sanoi Ron, Eco-Lodgen pääopas. Hän näkee ison kissan kerran kuussa, keskimäärin. Mutta ei luonto tee mitä käsketään: 6+3 tuntia tien varressa ei tuottanut tulosta. Lintuja kyllä.

Lounas odottaa. Sadekuuro ohitti sopivasti tätä näpytellessä.

22.2

Puun rungolla Plant Hopper, kaskaan sukua.

Atta Rainforest Lodgen opas Cassius on kotoisin Annaista, makushi-heimoa hänkin kuten kaikki tähänastiset intiaanit, joiden alueella on liikuttu ja majoituttu. Heimoja on kymmenkunta jäljellä. Väkimäärältään suurin ovat arawakit, n 15000, pienin etelässä asuvat wai-wait joita on vai-vaiset 200. Makusheja on n 8000.

Cassius muisteli viime vuotta. Kohokohta: 56 päivää sadekaudella viidakossa, kartoittamassa tämän valtion omistaman Iwokrama-luonnonpuiston puustoa. 200 metrin välein otettiin näyte ja merkittiin muistiin. Työtä tehtiin muutaman kymmenen hengen porukalla, mutta koska nuoremmat eivät uskaltaneet liikkua metsässä kuin polkuja pitkin, Cassius oli niitä harvoja jotka kulkivat etunenässä macheten kanssa. Purkkiruokaa oli mukana, mutta kantamukset todettiin pian liian painaviksi. Heittivät pois ja siirtyivät metsästykseen, vaikka se onkin alueella kielletty. Metsä tulvi, ja kaksi kuukautta kului jatkuvassa märkyydessä. Tulen teko ja vaatteiden kuivatus eivät olleet helppoja. “It was fun”, Cassius sanoi ja hymyili omintakeiseen tyyliinsä: puhuu vakavasti ja hiljaa kuin itsekseen, sitten pää kääntyy hitaasti kohti kuulijaa, silmät nauliutuvat – ja hymy välähtää niin että ristissä olevat kulmahampaat näkyvät.

Tämä osa Iwokramaa on korkeammalla eikä tulva ole koskaan yltänyt lodgelle asti, kuulemma. Sen sijaan puiston pääasema Essequibo-joen varrella on alamaata ja helposti veden alla.

Sade on iso musta hevonen. Suramassa, Burro Burro -joen leiripaikalla Rock Landingilla järjestetään guyanalaisen Bushmasters-järjestön selviytymisleirejä. Paikallista partiojuttua machomausteilla. Leiri on tukikohta josta lähdetään metsään. Tavoite on olla metsässä kuusi päivää omillaan, ilman lisähappea, napanuorana radiopuhelin. Viime vuonna (kuten tänäkin) kuiva kausi oli kovasti myöhässä. Bushmasterit lähtivät metsään – “to the bush” kuten täällä sanotaan – ja aluksi kaikki sujui selviytymisoppaan mukaan. Kolmannen päivän aamuna alkoi sataa. Eikä tauonnut. Burro Burron vedenpinta alkoi nousta. Illalla metsässä riippumatto piti sitoa normaalia ylemmäs. Aamun valjettua kuivaa maata ei näkynyt enää missään. Kantti petti, radiopuhelimella yhteys leiriin, joka sekin oli jo veden alla – sieltä soitto Suramaan, ja koko Bushmasters-väki evakuoitiin. “It was a historic event”, naureskeli Roy Surama Eco-Lodgesta ja osoitti nescafe-kupillisella Rock Landingin majojen rapaista ulkoseinää. Kuivunutta ruskeaa töhnää oli puolen metrin korkeudelle asti. Burro Burro suhisi vaimeasti taustalla, kymmenisen metriä alempana.

Atta Rainforest Lodgen majat ovat viime vuodelta. Ulkokylppärin kalusteet ovat paljon paremmassa kunnossa kuin kotona. 54 Mbit/sek internettiä tarjolla. Baari. Kylmää paikallista Banks-olutta ja erinomaista guyanalaista El Dorado -rommia.

Lauantaihin asti vain me yövymme täällä plus kokki, apulainen ja opas. Apulainen on nuori makushi-tyttö Annaista. Ollut täällä neljä kuukautta. Opettelee lukemaan luontoa Cassiuksen johdolla ja opastaa päivävieraita, jotka tulevat katsomaan puolen kilometrin päässä olevaa nähtävyyttä, latvuston tasalle viritettyä riippusiltaa (Canopy Walkway).

Lodgen tähtiä ovat metrin korkuiset metsäkanat (Black Curassow). Kaksi nuorta yksilöä käppäilee silloin tällöin aukion laitamia ja mylvii. Ääni on tuttu jo vuosien takaa Costa Ricasta: palleaa tärisyttävä matala “uuh-uuh”, joka kantaa metsässä pitkälle. Enemmän lihastuntemusta kuin ääntä. Tämä on jo toinen sukupolvi, joka on tottunut ihmisiin. “Joskus ne kyllästyvät valokuvaamiseen ja ovat poissa pari päivää”, sanoi Cassius.

Curryn tuoksua. Kokki on aloittanut lounaan valmistamisen, onhan siihen enää kaksi tuntia aikaa! Guyanalainen cuisine on monipuolinen. Sekoitus Intiaa, Karibiaa… Tiesitkö muuten, että suurin Intian ulkopuolella oleva intialaisten keskittymä on Guyanassa? Siihen on ei-niin-ylevät historialliset syyt. Siirtomaaherra Englanti rahtasi tänne 1800-luvun lopulla halpaa työvoimaa alueiltaan, sokeriplantaaseille.

25.2

Liekö Atta saanut nimensä Atta-suvun muurahaisista, ei tietoa. Murkkuja ei täällä ole mitenkään erityisen paljon, mielestäni, mutta seurattavaa riittää.

Kahta vaeltajamuurahaisten (Army ant) kolonnaa ja niitä seuraavia erilaisia anttilintuja (omakeksimä, engl. antbird) on päästy katsomaan läheltä. Aina Tapaus. Army antit liikkuvat isona elävänä mattona paikasta toiseen, ja kai ne joskus liikkuvat vahingossa toisesta paikkaankin, eh-heh.

En tiedä muurahaisista juuri mitään. Yhden ja saman kuningattaren jälkeläisiä kaikki, siinä tiivistetysti yleistietous. Mutta ainakaan nämä army antit eivät ole kekomuurahaisia vaan nomadeja. Kolonnan tulo on hieno mediatapahtuma. Metsä sähköistyy. Ensin alkaa kuulua matalalta, metristä-parista, rullaavaa hyrinää, kiljahduksia ja naksutusta. Anttilinnut tulevat! Eivätkä ne ole mitä tahansa ruskeita pikkulintuja. Niissä on metsänpohjan hämärässä selvästi erottuvia yksityiskohtia ja paljon muunnelmia teemasta. Joillakin hätkähdyttävän sininen silmänympärys, toisilla suorana sojottava valkoinen töyhtö nokan tyvessä tai täyskirjava etumus. Anttilintujen mukana on usein puukiipijöitä.

Lintujen kiihtyneisiin ääniin alkaa sekoittua suhinaa. Lähestyykö sade? Ei nyt. Tällä kertaa se on liikennettä.

Linnut seuraavat armyjä hyvästä syystä. Kolonnan tieltä hyppii, lentää, juoksee ja loikkii pakoon kaikki mikä ehtii tai osaa. Hämähäkkejä, kovakuoriaisia, päivätorkulla olleita yöperhosia, pieniä sammakoita. Muurahaiset syövät hitaat ja linnut napsivat pakenijat.

Army anteista liikkuu kaikenlaisia juttuja, syövät tieltään kokonaisia lehmiä ynnä muuta yhtä groteskia. Tarinoihin pitää suhtautua varauksella, hypetys keksittiin jo ennen internettiä. Kymmenen neliön kolonna on toki vaikuttava näky, ja sitä väistää jokainen jolla on järki päässä.

Riippusillan platformien kaiteilla liikkuu suomalaisen hevosmuurahaisen kokoisia bullet antteja Niiden pureman avulla voi testata omaa kipukynnystään. En ole koskaan testannut kun en harrasta madventuresia. Tropiikin sääntöjä nro 1: jos seisot metsäpolulla pidempään tsiikailemassa pään päällä melskaavia apinoita tai muuten vain yrität näyttää fiksulta, niin muista silti aika ajoin skannata maaperä ympäriltäsi bullettien varalta.

Kaikki te tiedätte lehdenleikkaajamuurahaiset. Sateella niitä ei näy. Jäljellä on vain polulla hiljalleen vettyvä, horisonttiin katoava lehtileikkeiden jono.

Karanambu Ranchin tuore, vasta vuosi sitten tänne New Yorkista muuttanut manageri Salvador oli raivoissaan. “Those bastards!” hän jyrisi ja huitoi tupakallaan. Majojen ympärille istutetut hibiskukset ja muut koristekasvit oli putsattu lehdistä. Niinpä Salvador on päättänyt hävittää lehdenleikkaajamuurahaiset. Siinä hänellä onkin tekemistä. Voittaja ei ole suinkaan varma. Metsässä näkee lehdenleikkaajien pesäalueita, lentopallokentän kokoisia punertavia kumparekaupunkeja. Ihminen meni tyhmyyksissään puuttumaan luonnon kiertokulkuun tälläkin kohtaa ja pisti lihoiksi suuren osan jättiläisvyötiäisistä. Giant armadillot olivat tehokkaita lehdenleikkaajien kannan säätelijöitä. Söivät ja tasasivat kokonaisia yhdyskuntia pesineen. Yön jättiläisiä on onneksi vielä jonkin verran jäljellä. Vahvojen kynsien jäljiltä on kuoppia siellä täällä metsässä ja jokien varsilla, erityisesti etelämpänä Rewan alueella.

Tulimuurahaisia (Fire ant) ei ole näkynyt. Sanottakoon: onneksi. Niiden olemassaoloa ei aina muista. Pieniä ovat. Seisahdut majan nurkalle auringon läikkään (ei tosin tällä matkalla) kiikaroimaan lintujen sekaparvea, sandaaleissa – ja samassa reaktiivinen systeemisi käynnistyy pärähtäen. Rajapinta sinun ja fireanttien välillä on tulinen. Polte ei ole infernaalinen mutta ei sitä silti kestä sekuntiakaan.

BTW, suurin eliömassa maapallolla muodostuu muurahaisista.

Tätä menoa Atta alkaa olla vetisimpiä paikkoja joissa on koskaan yövytty neotropiikissa kaudella, jonka sanotaan olevan kuiva. Selvää sadekautta tämä tietysti on. Tuuheaa häntää joka tapauksessa. Jo neljättä päivää pitkiä, rankkoja vesikuuroja. Öin päivin. Aurinkoakin, mutta vain muutamia hätäisiä tunteja. Juuri sen verran että ehtii virittää riippumaton taivasalle ja kiehnätä siinä etsien parasta asentoa, jossa voisi sekä torkkua että tarkkailla ympäristöä.

Ollaan 300 metriä merenpinnan yläpuolella. Jos Iwokraman alempana olevat paikat alkavat tulvia, sieltä alkaa siirtyä eläimiä ylemmäs. Kuuluisin on sininen nuolimyrkkysammakko, jota on enemmän Surinamin puolella, mutta ei tavaton täälläkään. Tarvitaan kuulemma vain kolme päivää jatkuvaa sadetta, niin polun vartta voi alkaa katsella sillä silmällä, näkyisikö sinistä.

Tilastollisesti ja perstuntumaltakin märin majapaikka on ollut Rara Avis Costa Rican Karibian puoleisella vuoristoalueella, vajaassa kilometrissä. Sademäärä 5 metriä vuodessa. Buzzwordia käyttääkseni “eeppinen” käynti monella tapaa, mutta siitä joskus toiste (ehkä). Rarasta jäi päällimmäisenä mieleen vetisyyden lisäksi savi. Savikerros oli paikoitellen ainakin metrin paksuista, silkinhohtoisen märkää ja tuliperäisen maan ansiosta punertavaa tai okraan, oranssiin ja keltaiseen vivahtavaa. Savea oli pakko aina välillä käydä hivelemässä ja läpsyttelemässä tien poskessa, niin vastustamatonta se oli.

26.2

Karanambu Ranch aloitti karjatilana. 80-luvun alussa siirryttiin maatilamatkailuun. Kuuluisaksi Karanambu tuli kesyistä jättiläissaukoista (niitä ei enää ole) ja savannilla elävistä jättiläismuurahaiskarhuista.

Tilaan kuuluva savannialue on laaja ja aukee. Nautoja on nyt satakunta. Isohkolta tuntuva määrä, mutta vain murto-osa entisestä. “The whole savannah was full of them”, muistelee Jerry, tilan Associate Manager, ja piirtää kädellään kaukaisuuteen täyden ympyrän. Seisomme Karanambua ja muita lähipaikkoja palvelevan lentokentän laidalla, rommipunssilasit kädessä. Tänne on ajettu varta vasten katsomaan auringonlaskua. Mitään esteitä ei ole. Horisontista horisonttiin pelkkää vaakatasoa. Lentokenttä on täsmällinen termi tässä yhteydessä: kenttä on, ei muuta. Tiukaksi painunutta hiekkamaata pienlentokoneiden laskeutua ja nousta.

Pohjoisen Rupununi-alueen historiassa on mustelma, joka ei ole täysin parantunut vieläkään. Se tunnetaan nimellä Rupununi Uprising. Alueen englantilaistaustaiset karjatilalliset aloittivat 60-luvulla aseellisen kapinan keskushallintoa vastaan. Piirittivät lähimmän poliisiaseman ja esittivät kovaäänisiä vaatimuksia. Kuolleitakin tuli. Syistä on paha sanoa, mutta jonkinlaisesta turhautumisesta oli kai kyse. Kapina kuivahti. Georgetownin rangaistus oli symbolinen mutta tuntuva: tilallisten karjat teurastettiin. Niin loppui suur-Karanambukin.

Karanambun keittiö- ja ravintolarakennuksen seinässä, pitkän puupöydän takana, roikkuu joukko puisia, varrellisia, tylppäpäisiä esineitä. Arvelin niitä maatalostyökaluiksi. Jerry korjasi:”They are weapons.” Kolautus-, mäjäytys- ja kallonhalkaisutyökaluja sievänä etnografisena kokoelmana. Muistuttamassa siitä, että menneisyyttä ei ole unohdettu eikä lyöty kättä päälle asianosaisten kanssa.

Tietyssä vaiheessa Karanambun jättiläismuurahaiskarhubalanssi keikahti. Turisteja alkoi virrata niin taajaan ja heillä oli niin kiire, että jättiläisiä alettiin etsiä savannilta maastoautolla. Eläimet häiriintyivät, ja piiloutuivat kun kuulivat peltilehmän ulvahduksen. Nyt on tultu siihen pisteeseen, että tarina alkaa kääntyä rumaksi.

Jos jättiläismuurahaiskarhua ei löydetä ensimmäisellä yrityksellä, selitetään että on “liian sateista” tai “liian myöhäistä/aikaista”. Mikäli turistilla on aikaa ja halua toiseen etsintään kuten meillä – viivyimme majapaikassa viikon siinä missä vakioaika on kaksi yötä – yritetään uudestaan. Jos ja kun sekään ei onnistu, ajetaan Karanambun nk outpostille, savannin toisella laidalla könöttävän talon pihaan. Täällä asuvat tilan kaksi jäljellä olevaa cowboyta perheineen, hevosineen, koirineen ja kanoineen.

Kuljettaja ja kuistilla ratsastuskamppeita huoltava cowboy lyövät kättä ja alkavat käydä keskustelua kreolin ja makushin sekoituksella. Radiopuhelin otetaan esiin, annetaan cowboylle. Jotain sovitaan. Kuljettajan englanti on sen verran vaatimatonta ja lyhyttä, että emme ymmärrä mitä hän meille selittää järjestelyistä. Levittelee käsiään. Nähtävästi kyse on eläimen paikantamisesta. Kun se on löydetty, cowboy pirauttaa lodgelle radiopuhelimella ja me tulemme paikalle.

Seuraava aamu. Kännykkä herättää 5:30. Hyttysverkon alta pois ja pikainen pukeutuminen, sillä hämärän rengit iskevät nopeasti.

Keskellä Karanambun pihaa kasvaa yhtä leveä kuin korkeakin tamariinipuu. Puun alla seisoo eläköitymistä odottava puutarhakalustesetti. Pöydälle tuodaan joka aamu puoli kuudelta termarillinen brasilialaista kahvia, ja viereen sytytetään kynttilä. Varttia vaille kuusi on vielä sen verran hämärää, että kynttilää ei viitsi puhaltaa sammuksiin. Kahvia kuppiin ja katselemaan taivaalle, miltä päivän sää näyttää. Kello on kuusi, kun Little Chacalacha -kanalinnut kajauttavat Rupununi-joen suunnalta reippaan, monikurkkuisen aamulallatuksensa. Viittä yli. Päivä on alkanut. Pihan perällä yskähtää käyntiin 60-luvun nuori, Land Rover -pickup. Kuljettaja sitoo narulla ohjaamon oven kiinni ja kurvaa puun viereen. “Ready?”. “Yeah.”

Kiipeämme lavalle ja lankulle istumaan. Manuel ja Jeremiah, yksi Karanambun nuorista allround-kavereista, jäävät roikkumaan lavan takareunalle.

Edellisinä aamuina muurahaiskarhuja on tarkkailtu innokkaan oloisesti neljän hengen voimin heti kun on päästy savannille. Pojat ovat seisseet lavalla ja kiikaroineet. Tänä aamuna on toisin. Kundit rupattelevat keskenään, istuskelevat. Vaikuttaa siltä, että kaikki on jo järjestetty. Niin kuin onkin. Ajetaan suoraan ilman kurvailuja outpostin lähelle. Jo etäältä näkee, että siellä seisoo kaksi ratsukkoa. Ajetaan viereen. Kuljettaja sammuttaa moottorin, ei sano mitään. Katsomme toisiimme ja ihmettelemme, mitä nyt. “Do we step down here?”. “Yeah.”

Sadan metrin päässä, toisen ratsun takana niin ettei sitä heti äkännyt, liikkuu tumma eläin. Koiraa isompi.

Muurahaiskarhu on pois tolaltaan, yrittää päästä karkuun. Juoksee yllättävän ketterästi ja lujaa. Täyttä laukkaa eteenpäin, keinahdellen eteen ja taakse. Jokainen pakoyritys päättyy siihen, että ratsastajat karauttavat sen kiinni ja johdattavat takaisin kohti autoa ja meitä. Silkkaa karjanajoa.

Typertyneinä kuvaamme eläintä pari minuuttia ja pyydämme sitten, että sen annetaan mennä. Hetkessä musta selkä on kadonnut pusikon sekaan.

Luontoturisti kuten kuka tahansa ulkomaan elävä joutuu kamppailemaan omantuntonsa kanssa. Hiilijalanjälki, tippauskulttuuri, köyhyys, eriarvoisuus – lista on pitkä ja pitenee koko ajan. Sille kuuluu myös eläinten kohtelu. Se raastaa, jos eläimiä pidetään pelkkinä rahasampoina, viihdykkeinä tai objekteina.

Guyanasta on opettajien aivovuotoa Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, kertoi Atta Rainforest Lodgen Cassius. Maassa ei riitä töitä nyt kun hallitus on taas luopunut peruskoulutuksen järjestämisestä. Sama on siis tapahtunut ennenkin. Ikävä juttu, sillä harvat rikkaat laittavat lapsensa yksityiseen kouluun. Köyhille eli lähes jokaiselle jäävät vain pappien vetämät opinahjot, jossa luonnontieteellinen opetus on mitä on.

Taikausko tappaa. Karanambussa opaskeikkoja tekevä Manuel kertoi, että hänen kotikylänsä savannilla, lähellä Yupukarria, eli vielä joitakin vuosia sitten seitsemän jättiläismuurahaiskarhua. Kylässä alkoi kiertää huhu, että ne tuovat huonoa onnea. Niinpä vanhemmat pistivät lapset asialle. Lapset tottelivat kiltisti ja ehtivät tappaa muurahaiskarhuista kuusi, ennen kuin Manuel ja muut luontoturismista leipänsä ansaitsevat tajusivat mitä oli tapahtunut. “We went to the village council and told them that anteaters do no harm”.

Yhden muurahaiskarhun henki säästyi, ja tämä yksilö meidän oli ilo nähdä. Se tapahtui ikävän karjanajovälikohtauksen jälkeisenä aamuna, Manuelin henkilökohtaisen aloitteellisuuden ja aktiivisuuden ansiosta. Hän varasi tilan paremman jeepin, sopi kuljetuksesta ja neuvotteli managerin kanssa. Matkaan lähdettiin neljän jälkeen aamulla. Ennen kuin eläin spotattiin savannilta kello 7 jälkeen, Manuel ehti jo luvata että jos karhua ei näy, voimme mennä yöpymään hänen kotiinsa – hän näkee sen ikkunastaan joka aamu.

Onnekas mutta epäilemättä perin yksinäinen muurahaiskarhu käveli rauhallisesti pitkin savannia, ehkä etsien ruokaa tai lepopaikkaa tai molempia. Tuulen yläpuolella seisten pystyimme seuraamaan eläintä ja sen puuhia puolisen tuntia. Välillä karhu ohitti itse meidät kymmenisen metrin päästä. Nosteli kuonoa ja haisteli. Oliko lähettyvillä jokin uusi odööri? Lopulta se otti etäisyyttä ja katosi suonotkelmaan, jossa kasvoi korkeaa ruohoa ja palmuja.

Jättiläismuurahaiskarhu on fysiikaltaan ja kävelytekniikaltaan vertaansa vailla. Pitkänhuiskea häntä ja pitkä, notkea kärsännäköinen kuono. Kapea, korkea ruumis. Pienet likinäköiset silmät. Voimakkaat eturaajat, joissa kämmen on kaartunut sisäänpäin. Kaikki palvelee kaivamista. Kävely hoituu rystysillä. Toisin kuin nimi väittää, ruokavalio koostuu termiiteistä.

27.2

Cassiuksen on vaikea peitellä tuohtumustaan. “When I came here, the company promised to give us a car. Nothing has happened”.

Lähes viivasuora highway rannikon Georgetownista Brasilian rajalla sijaitsevaan Lethemiin on kohtuullisessa kunnossa. Ainakin ajettavassa. Tie avattiin 1992. Suunnitelmat olivat isoja niin kuin tällaiset suunnitelmat aina; piti tuli moottoritie, saatiin tavallinen soratie. Matkalla ei ole suuria korkeuseroja, joten maanvyörymistä ei ole pelkoa. Sadekaudella tie kuuleman mukaan tulvii paikka paikoin, mutta arvaamattomampia ovat sillat.

Tie siis on, mutta miten päästä tien päälle?

Georgetownista lähtee puoliltaöin minibussikaravaani kohti Brasiliaa. Toyota-pakuja täynnä minibudjetilla matkaavia turisteja ja paikallisia, joilla raha on aina tiukalla. Tavaratelineelle on köytetty rivi bensakanistereita, polkupyörä, erinäisiä kapsäkkejä pressun alla. Aamukuudelta saavutetaan Iwokraman puiston portti. Ajoitus on tärkeä, sillä puiston läpi ei pääse kuin päiväsaikaan. Yöllä portit ovat säpissä. Illansuussa ehditään Lethemiin.

Atta on vain kahden tunnin ajomatkan päässä Annain kylästä, Brasilian suuntaan. Sieltä saa tuoreita kasviksia, lihaa, generaattoriin ja vesipumppuun polttoainetta ja kaasua keittiöön. Matka ei ole pitkä, mutta Attassa ei ole mitään millä kulkea eikä varsinkaan mitään, millä saada tavarat kulkemaan. Oletin, että ruokahuolto toimisi Iwokraman pääaseman, River Lodgen, kautta. “No, we get everything from Rock View in Annai or from Georgetown”, Cassius sanoo, “but transportation is a big problem. There are truck drivers that don’t want to stop by our junction but continue straight to Rock View and leave the stuff there. And then there are these security issues”.

Cassius on vastuussa Attan asiakkaista. Näin julistaa Iwokramaa pyörittävän valtiollisen firman paragraafi. Kun astuu aukiolta metsän puolelle, voimaan astuvat luonnonlait. Vastuu riisuu bootsinsa ja ottaa nokkaunet riippumatossa. Riittää, että 30-metrinen Suya-puu pudottaa yhden parikiloisista hedelmistään juuri kun Mary Andersson kulkee puun alta. Puita kasvaa riippusillalle johtavan polun varressa, niin kuin missä tahansa muuallakin metsässä. Mitä tekee Cassius? Juoksee alas lodgelle, käynnistää generaattorin, rukoilee että läppäri toimii ja satelliitti löytyy, kirjoittaa häthätää sähköpostin “Send an ambulance immediately!”, lähettää sen (minne, ei aavistusta), ja jää odottamaan.

Karanambun johtaja Salvador sanoi sen suoraan:”This is not a place to get sick in.”Ja heillä on siellä sentään useampi auto ja oma lentokenttä!

Vielä viime vuonna highwayta liikennöi säännöllisesti bussilinja. Sen kun vain seisoi Attan pistotien risteyksessä, nousi aamulla kyytiin, asioi Annaissa ja palasi illalla takaisin. Bussiyhtiö oli kuitenkin sitä mieltä (virallisesti) että tie oli syvältä, ja lopetti.

Rock View Annain kylässä on Tuurin kyläkaupan märkä uni. Logistiikkakeskus, jossa on lentokenttä, kasvitarha, hevostalli, posti, kauppa, puutarha ja majatalo, lodge. Kesy tapiirikin käyskenteli puutarhassa vielä viime vuonna. Niin ja se kivi. Pikimusta lohkare jonka päälle on pultattu penkki. Kiveltä näkyy missä ollaan: vihreässä, aidatussa keitaassa keskellä kuivaa savannia. Kaukana siintävät vuoret ja Brasilia.

Rock View -minivaltion perustaja, päämies, kyläpäällikkö, patruuna ja toimitusjohtaja on englantilaissyntyinen Colin Edwards. Hän on täällä instituutio. “You know what, I am just a farmer”. Colin brittiaksentti on yhä virheetön. Hän tarttuu vierailijaa olkapäästä, katsoo tiukasti silmiin 30 sentin etäisyydeltä ja purskahtaa raikuvaan nauruun niin että poninhäntä heilahtaa. Savannin laidalla heinätupsuja mutustelevat aasit hätkähtävät ja kiljahtavat takaisin.

Lodgessa ovat vierailleet kaikki vähänkin merkittävät henkilöt kuten prinssi Charles, Guyanan vastikään väistynyt presidentti ja reggaetähti Eddy Grant. “He was nice. We went fishing”, sanoo Vitor, Colinin toiseksi nuorin poika, kolmannesta avioliitosta. Ensimmäinen vaimo kuoli malariaan, toinen avioliitto päättyi eroon. Vitorin äiti on makushi, syntynyt Suramassa, Annain naapurikylässä. Vitor on juuri saanut oppivelvollisuutensa suoritettua, aikoo jäädä Rock View Lodgeen. “Dad is becoming old”, Vitor sanoo.

Rock View viettää ensi kuussa 20-vuotisjuhliaan avoimin ovin. Colinista on tullut hallituksen palkitsema mesenaatti, palveluntarjoaja, amerintiaanien ekomatkailun konsultti, arvostettu seuramies ja arkkitehti. Hän on suunnitellut sekä oman lodgensa että Atta Rainforest Lodgen (tästä on iso plakaatti päärakennuksen ulkoseinässä).

Rock View Lodgen iltaohjelmaan kuuluu klo 19 alkava rommiaperiitivituokio. “Single or double?” Isäntä viihdyttää vieraitaan, tarjoilee paahdettuja cashew-pähkinöitä ja esittelee taidekokoelmaansa. Sitten syödään illallinen. Colin istuu aina vieraittensa kanssa. Politikoi, tekee bisnestä, verkostoituu.

Mekin yövyimme lodgessa mennen tullen Rewasta. Oli pakko. Siirtymiset ovat pitkiä eikä pimeällä liikuta, ei varsinkaan joella.

3.3

Tie ei ollut huonoin mitä on nähty, mutta huonokuntoisista pisin. 250 mailia, ajoaika reilut yhdeksän tuntia. Ennen Lindenin kaupunkia keskinopeus oli 30 km/h. Lindenin jälkeen tie muuttui päällystetyksi ja vauhti parani. Normikeli oli tien leveydeltä veden täyttämiä monttuja tai raakaa kuraa. Varmasti ajettiin kymmeniä kilometrejä ylimääräistä. Jatkuvaa väistöliikettä ja ajouran etsintää. Positiivista oli se, että liikennettä ei ollut juuri lainkaan ennen kuin vasta Lindeniä lähestyttäessä. Olisikohan vastaan tullut 20 autoa koko matkalla.

Tie kuuluu Guyanan valtiolle, mutta sen ylläpito on ulkoistettu. “The company doesn’t care”, sanoi Georgetownissa asuva kuljettaja Andre. “Look. Everything is done wrongly.” Andren ammatti on mekaanikko, mutta turistikaudella hän tekee ajokeikkoja.

Iwokrama päättyy Essequipo-jokeen ja lossiin, joka palvelee kerran tunnissa ja vain toispuolisesti. Auto pitää peruuttaa lossille, ja puolimatkassa koko systeemi kääntyy ympäri.

Joen toisella puolella kaikki muuttuu radikaalisti. Sademetsä jää taakse. Perusmaisemaan ilmestyy yllättäen valkoista hiekkaa, paikoitellen dyyneiksi asi. Kuvittelin, että kaikki maa-aines on punertavaa kuten tiekin. Andre selitti, että tien sora on tuotu muualta. Kestää säätä paremmin.

Tästä eteenpäin on vain ihmisen jälkiä ja niitä on lapsellisen helppo seurata: hakkuualueita, kultakaivoksia, hylättyjä leiriytymispaikkoja ja koneita, sahoja, jättimäisiä puunrunkoja varastoituna ja merkattuina. Tien kylkeen on kasvanut taajamia, joissa on palveluja kaivosten ja sahojen mustille työntekijöille. Levottoman oloisia mestoja, joissa näkyi älykkäitä kapusiiniapinoita kiinnitettynä tolppaan ja häkeissä suurimpia papukaijoista, aroja. Tervetuloa Eldoradoon!

Werner Herzog on liikkunut näillä main vaikkei ihan täsmälleen täällä. Dokumenttielokuva The Diamond Land on kuvattu Guyanan ykkösturistikohteessa, maailman korkeimmalla vesiputouksella Kaieteur Fallsilla. Se on täältä pohjoiseen, linnuntietä ei kovinkaan kaukana. Fiktiiviset Aguirre ja Fitzcarraldo taas on filmattu Perun ja Brasilian Amazonilla. Herzogit täytyykin katsoa uudestaan. Aikanaan ne vaikuttivat ylidramaattisilta, tuskin enää. Hullun ahne kiilto silmissä täällä liikkuu moni.

Lindenin laitamilla, suunnilleen sillä kohtaa, missä tie vaihtuu sorasta päällystetyksi, on paikallinen kaatopaikka. Sinne on tultu autolla ja dumpattu kamat maastoon. Kaikkialla on muovia, tietysti. Painajaismaisen iso bauksiittitehdas sylkee taivaalle savua, joka ei näytä terveelliseltä. “The market price has come down, and the government tries to keep up the plant. I guess they hope to get some Chinese money in here”, kertoo Andre. “The smoke? Well yes, people are always complaining”.

Jaguaaria ei tavattu, mutta nähtiinpä tien varressa joukko kultatassutamariineja ja punaperäisen agoutin pesue, emo ja kolme siilinkokoista penskaa.

Georgetownissa satoi kaatamalla koko illan, yön ja aamun. Aivan niin kuin satoi kuukausi sitten, silloin kun sieltä lähdettiin sisämaahan.