Puoli kolmen aikaan Leposaaren kappelissa, Kulosaaren hautausmaalla, alkaa hautaustilaisuus. Amanda Lindgren eli lähes 100-vuotiaaksi, huomattavan paljon vanhemmaksi kuin poikansa Armas. Arkkitehti Armas Lindgren oli 54-vuotias, kun hän sai sydänkohtauksen, josta ei ollut paluuta. Siinä missä Amandan muistotilaisuus tuskin erosi normihautajaisista, Armaksen siunaus oli ollut valtakunnan ykkösuutisia. Akateeminen kerma ja kaikki isot kulttuurivaikuttajat koolla Helsingin Vanhassa kirkossa, yleviä puheita, ja lopuksi pitkä saattue aina Leposaareen asti. Kulosaaren vanhalla sillalla varmasti aikamoinen näky.
Amandan hautajaiset eivät sujuneet häiriöttä.
Raitalahdelta, Leposaarta vastapäätä, kivenheiton päästä, alkoi kuulua moottoriveneen äänekästä pärinää. Joka jatkui. Ja jatkui. Se oli niin häiritsevää, että yksi hautajaisvieraista lähti lopulta autollaan Raitalahdentielle – nykyiselle Wäinö Aaltosen tielle – käskemään kilpavenehuligaaneja olemaan hiljaa.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun saman vuoden kevällä perustettu venekerho Scuderia Nordfors häiritsi saarelaisia. Nimimerkki Förbittrade Brändöbor avautui Hufvudstadsbladetissa: me jotka asumme Raitalahden ja Hopeasalmen välillä, olemme vaipumassa epätoivoon.
Melun olisi luullut eritoten ottavan päähän heitä, jotka asuivat aivan vieressä. Lähinaapureissa oli ainakin kaksi henkilöä, jotka olivat tottuneet tarttumaan kynään: Volter Kilpi ja Ilmari Kianto. Kilpi tosin asui Turussa, mutta olettaa sopii, että hän oleili Kulosaaren talossaan sen mitä Turun yliopiston ylikirjastonhoitajan hommilta ehti. Ehkä välillä oli jopa pikku pakko lähteä vähän etäämmälle töistä.
Naapurisopu ennen kaikkea. Tuskin minäkään olisin marssinut johtaja Nordforsin ovelle ja haukkunut pystyyn tämän 19-vuotiaan pojan, Göranin, ja hänen vihoviimeisen venekerhonsa. Varsinkaan kun pojasta oli ehtinyt tulla urheilupalstojen suosikki, nuori menestyjä.
Göran oli voittanut jo 17-vuotiaana Espoon Laajalahden kilpailussa sarjan pikavenheet ulkomoottoreilla tuloksella 4 meripeninkulmaa (~7 km) ajassa 14.43,4. Sellaiset 30 km/h. Huippunopeus Suomen kilpailuveneillä oli tuolloin noin 70 km/h.
Sen ajan lehdissä Nordforsin sukua esiintyi usein paitsi urheilusivuilla, myös kahden eri yrityksen mainoksina: viini-, likööri- ja mehutehdas Nordfors (myöhempien aikojen Marli) ja Silkkimo, joka valmisti trikooalusasuja. Juomatehtaan oli perustanut veneilijä-Göranin isoisä Turussa, Silkkimo taas oli Göranin isän ja isoveljen yhteinen firma Helsingissä.
Göranin äiti Elin o.s. Uggla oli kotoisin Nordköpingistä, ruotsalaista aatelissukua. Suvulla on pöllö vaakunassa ja ainakin yksi yhä elävä julkisuuden henkilö, muusikko Magnus Uggla. Elinin isän, marmeladdirektör Erik Robert Ugglan ja Elinin appiukon, likööritehtailija Nordforsin, voi kuvitella istuvan lasin ääressä ja jutustelevan sokerimarkkinoista.
1950-luvun alussa, muutama vuosi sen jälkeen kun herra Nordfors oli kuollut, leski ja pojat myivät Kulosaaren talon ja tontin Helsingin kaupungille ja muuttivat Ruotsiin. Göran ajoi kilpaa, valmistui diplomi-insinööriksi, avioitui, sai kaksi lasta. Koko vanhempi polvi on haudattu Danderydin kunnan hautausmaalle.
Pikaveneen nopeudella vuoteen 2023.
Olen lähdössä kävelemään kohti keskustaa. Vakioreitti kulkee Wäinö Aaltosen tietä Kulosaaren puistotielle, Itäväylän yli, Hopeasalmenranta, Marsalkanpolku, Mustikkamaan reunaa, Isoisän silta, Hanasaaren ohi jne.
Matka tyssää alkumetreille.
Keskellä Wäinö Aaltosen tietä, juuri ennen Nordforsin taloa, on parkattuna pramean näköinen, kaksivärinen Rolls-Royce Silver Cloud II vm 1962, rekisterinumero RR-2. Talon ympärillä ja sisällä häärii runsaasti väkeä, valoja on viritelty, kameramies ulko-oven edessä portailla, tarpeistoa kärrätään. “Lastenelokuvaa”, vastaa auton vieressä seisova mieshenkilö lyhyesti, kun seisahdun utelemaan, mitä kuvataan. Mitään sen tarkempaa ei ole lupa paljastaa. Hänen työnkuvaansa kuuluu ennen muuta pitää huolta siitä, ettei kukaan aja pahki vuokra-autoa. Tässä kohtaa tietä on huono näkyvyys kumpaankin suuntaan.
Vuonna 2021 Nordforsin talo tuli myyntiin, kaupat tehtiin tietääkseni vuonna 2022. Sitä ennen talo oli ollut monta vuotta tyhjillään odottamassa kaavamuutosta, jonka jälkeen se oli lupa myydä asuinkäyttöön. Niinä 2010-luvun vuosina, kun täältä lähdettiin arkiaamuisin metrolle kohti Kamppia ja edelleen Otaniemeä, Wäinö Aaltosen tien kiperässä mäessä tuli vakiosti vastaan melko hajamielisen oloisia nuoria ihmisiä. Nordforsin talossa toimi silloin kaupungin mielenterveystoimisto.
Elokuvan rekvisiittaa Wäinö Aaltosen tiellä Kulosaaressa keväällä 2023.
Juhana Blomstedt: Sisyfos (1978). 12 x 3 m. Helsingin käräjäoikeuden asiakaspalvelusali.
Helsingin käräjäoikeuden rakennukseen saapuminen tuo mieleen lentokentälle tulon. Ensin käsimatkatavarat läpivalaisuun ja sitten katsotaan niska kenossa isoa taulua seinällä.
Sähköinen ilmoitustaulu listaa kuluvan päivän istunnot jaoteltuna riita-asioihin ja rikosasioihin. Alkamisaika, sali, diaarinumero, vastaaja (hän joka vastaa teoistaan eli syytetty) ja Lisätiedot-sarakkeessa lyhykäisesti itse asia, tosin ei kaikissa.
Suunnistan ala-aulan päässä, lasiseinäisen kahvilan vieressä olevaan asiakaspalvelutilaan. Etukäteen arvelin, että joudun jonottamaan.
Astun avaraan ja korkeaan saliin, jonka ikkunaseinällä on pitkä rivi matalalla väliseinällä eristettyjä palvelupisteitä. Kuin apteekin reseptipuolella. Ensimmäisissä on opaskyltti Haastemiehet, takana olevissa Asiakaspalvelu.
Ketään ei näy.
Yhdessä taaimmaisista Haastemiehet-soluista istuu virkailija puhumassa puhelimeen. Katsahtaa minuun kun kävelen ohi. Nyökkäämme.
Erilliselle pikku pöydälle on aseteltu muovisia käsidesipumppupulloja ja metallinen kilikello, jolla kutsutaan asiakaspalvelija paikalle. Hienoa! Kerrankin paikka, jossa ei kiskota jonotuslappua automaatista ja vahdita numeroita seinällä ikään kuin elämä olisi yhtä arpajaispeliä.
Joudun rimputtelemaan kahdesti.
Väliseinän takaa ilmestyy arviolta minun ikäiseni naishenkilö. Varovaisen ystävällisesti hymyilevä, kiireettömän oloinen hahmo. Hän ottaa tottuneesti esiin keltaisen Post-it-lappukuution, asettaa kuulakärkikynän kärjen valmiiksi kuution päälle ja kääntää kysyvän katseen minuun.
En muista milloin olen viimeksi ollut palvelutiskillä, jolla ei ole tietokonetta. Tai jos vaikka tiskin takana piilossa olikin, siihen ei koskettu.
Kerron sen vähän minkä tiedän toukokuussa 2020 tapahtuneesta liikenneonnettomuudesta, jossa polkupyöräilijä kuoli kuorma-auton alle. Liekö tapahtuma jo käsitelty?
– En valitettavasti itse muista tätä, mutta uskoisin, että näillä tiedoilla löytyy.
Avainsanat lapulla virkailija vetäytyy väliseinän toiselle puolelle.
Jään tuijottamaan ulos ikkunasta. Sieltä katsoo takaisin Salmisaaren voimalaitoksen jyhkeä profiili.
Samassa saliin astuu asiakas, jonka läsnäolo muuttaa paikan luonteen heti. Aloittaa puheen jo lennosta, ennen kuin on ehtinyt tiskin ääreen. Isokokoinen tyyppi, volyymi tapissa, basso korostunut.
Ja nyt sitten v*tu sassiin kaikki paperit tähän tiskiin. Mulle on soiteltu, että on kiire, että pitää tulla. No tässä ollaan! Eilen olin Oulussa, maanantaina Lapissa ja viime viikolla Saksassa. Pitää v*tu yrittää. Ei persaukisella ole aikaa vastailla puhelimeen. Yrittäjät on kaikki roistoja, häh?
Virkailija vastaa, mutta en kuule, mitä.
Dialogi jatkuu tavalla, joka sopisi sellaisenaan materiaaliksi kurssille Miten kohdata vaikea asiakas? Vaikeusastetta tulee siitä, että asiakas on strategi. Hän on valinnut hyökkäystaktiikan, koska on heikoilla.
Kuuntelu keskeytyy, kun minulle tuodaan vastaus.
Tapaus oli löytynyt, tuomio oli annettu toukokuun alussa vuonna 2023. Paperit olivat osastolla, joten niiden saamiseen menisi päivä-pari. Mitä haluaisin lukea? Riittääkö pelkkä tuomio? Kyllä kiitos, ja voin tulla lukemaan tänne, ei tarvitse toimittaa. Päätin näet palata taloon sellaiseen aikaan, että voisin samalla käynnillä osallistua yleisönä johonkin istuntoon. Ihan sama mihin.
Kului juurikin se pari päivää, ja sitten kolahti postia käräjäsihteeriltä osastolta 5. Tuomio asiassa R 22/1762 oli luettavissa asiakaspalvelussa.
Menin, luin ja kirjoitin Tarja Roinilan kuolemaan johtaneesta tapauksesta omaan, vain ystävien kesken jakamaani Facebook-ketjuun. Sain kimmokkeen selvitystyöhön Fredrik Falkin julkisesta Facebook-kirjoituksesta, jossa hän kertoi Betsy Carlingin tarinan. Fredrikin postauksessa oli linkki Expressen-lehden artikkeliin Priset för Betsys liv blev 4000 kronor.
Kun palautin päätöspaperin, kello oli yhden maissa iltapäivällä. Puoli kahdelta alkaisi päivän toiseksi viimeisen rikosasian käsittely. Törkeä rahanpesu, diaari 22/03286, huone 212.
Maleksin toiseen kerrokseen odottamaan.
Helsingin oikeustalo on entinen Alkon tehdas, pääkonttori ja keskusvarasto. Näen tässä vahvaa symboliikkaa suomalaisesta elämäntavasta.
Rakennuksen suunnitteli 1930-luvulla Väinö Vähäkallio, joka oli paitsi arkkitehti myös Hyvinkäällä sijaitsevan Kytäjän kartanon tuore omistaja.
Odotustila on yhteinen koko kerrokselle. Asia 22/00467 salissa 209 on alkanut jo aamuyhdeksältä, välissä oli pidetty lounastauko, ja nyt käsittely jatkuu. Väkeä alkaa kerääntyä, kuka mistäkin suunnasta. Vastaajia on niin paljon, että ilmoitustaululla on jouduttu turvautumaan pienempään fonttiin.
Kello on jo minuutin yli puoli, mutta salin 212 ovi pysyy kiinni. Käyn tarkistamassa taulun tiedot. Kun palaan takaisin, oven vieressä seisoo noin nelikymppinen miesoletettu. Puku, salkku. Katsoo rannekelloaan ja minua.
– Oletko menossa tuonne? Oletko lautamies?
Istunto ei ole päässyt alkamaan, koska toinen lautamies puuttuu. Kysyn, missä roolissa hän itse osallistuu. Syyttäjä.
Toisilla on kadehdittavan ytimekäs ammattinimike, jonka äitikin ymmärtää.
Istunto alkoi vajaan vartin myöhässä. Siinä odotellessa sain mm. tietää, että iltapäivän sijaan kannattaa tähdätä johonkin aamupäivän istuntoon. Kaikki todistajanlausunnot esimerkiksi sijoitetaan sinne. Iltapäivään työnnetään kaikki loppu, jatkokäsittelyt sun muut sekalaiset. Aikataulut venyvät päivän mittaan, myöhästymisiä tapahtuu. Sekin oli uutinen, että pandemian aikana kaikki käräjäoikeuden istunnot oli peruttu. Etäistunnot eivät toimi näissä töissä, syyttäjä sanoi.
Jälkimmäistä lausumaa silmällä pitäen salissa 212 odotti yllätys: tuomarikorokkeen yläpuolella, ikkunan edessä, roikkui katosta kaksi isoa monitoria. Toisessa näkyi yksi henkilö Oulussa, asianomistajan eli uhrin asianajaja, toisessa kaksi Vantaan vankilassa: vastaaja ja puolustaja.
Istunnon yleisön muodostivat kolme arviolta lukioikäistä poikaa ja minä. Tuomari muistutti etäosallistujia meidän olemassaolostamme, jottei kukaan puhuisi ääneen mitään salaista. Yleisön tuolirivi oli näet rajattu pois kuvasta.
Törkeä rahanpesu tai petos, tästä on puhe. Loppukäsittely.
Rikoksen kuvio lienee valitettavan yleinen: vanhalle pariskunnalle soittaa valepoliisi ja pyytää verkkopankin tunnusta ja salasanaa. Kuuliaiset seniorit tottelevat. Tililtä siirretään nopeasti rahaa muulina toimivalle tilinomistajalle, joka sitten nostaa rahat kun on sopiva hetki ja diili on muuten selvä. Syyttäjän mukaan törkeyden tunnusmerkit täyttyvät, koska rahasumma on yli 20.000 €.
Puolustus vetoaa siihen, että vastaaja oli tapahtuma-aikana huumehöyryissä, psykoottisessa tilassa. Hänet yritetään lavastaa syylliseksi, vakuutetaan.
Eräs juttuun liittyvä henkilö on etunimeltään Lenita. Puolustus sekoaa kertaalleen sanoissaan ja käyttää hänestä nimeä Lenita Airisto. Salin iäkkäämpää polvea eli tuomaria ja minua naurattaa. Muut oikeusoppineet, lautamiehet, kolme avustajaa/sihteeriä ja koulupojat ovat niin paljon nuorempia, ettei kenenkään kasvoilla erota mitään reaktiota.
Istunto kestää noin tunnin. Puheenvuoroja, tuomion lajin ja rangaistuksen pohdintaa, korvaussummien räknäämistä. Lopuksi tuomari sanoo, että tuomio tulee kahden viikon kuluttua sähköpostissa. I have spoken.
Toukokuun alussa 2023 kävin katsomassa Hakasalmen huvilan näyttelyn Matkalla. Sivuhuoneessa pyöri Jörn Donnerin tekemiä dokumentteja, ja katselin niitä aikani. Löytyvät verkostakin, KAVIn Elonetistä. Kuka on helsinkiläinen? jäi erityisesti mieleen. Siinä Donner esittelee Hämeentiellä asuvat Niemiset, vanhemmat ja kaksi kouluikäistä lasta. Puhutaan perheestä, asunnosta, työstä ja tulevaisuudesta. Etunimiä ei mainita, mutta kotiosoite kerrotaan huoneiston tarkkuudella.
Laskeskelin, että perheen tytär on suunnilleen minun ikäiseni. Mitä hänelle mahtaa nyt kuulua? Liekö elossa, esimerkiksi. Jos on, onko edelleen helsinkiläinen? Siirtyivätkö lapset työelämään heti oppivelvollisuuden päättymisen jälkeen vai jatkoivatko opintoja?
Kun selvitin Lempi Alangon vaiheita, opin käyttämään auttavasti Helsingin kaupunginarkistoa. Helsingin poliisilaitoksen osoitetoimiston osoiterekisteri on yksi sen hittituotteita. Nimestään huolimatta sen mikrofilmeiltä löytää kenet tahansa kaupungissa asuneen, jos vain tietää nimen. Rekisteri on kuitenkin uudemmalta osalta käyttörajoitettu. Henkilökunta tekee siihen pyynnöstä hakuja, mutta kun sukunimi on niin yleinen kuin Nieminen on, ei onnistu.
Tytär kävi 1960-luvulla Mäkelän kansakoulua. Koulun oppilaskorteista löytyi eräs tyttö-Nieminen, joka oli asunut saman talon samassa rapussa. Huoneisto vaan oli eri ja syntymävuosikin heitti hiukan. Tässä vaiheessa hiipi epäilys: ehkä Donner suojeli perheen yksityisyyttä ja muunsi hiukan faktoja. Olisiko jo 1960-luvulla oltu näin varovaisia? En tiedä. Sekin oli tietysti mahdollista, että perhe oli muuttanut saman talon sisällä.
Hämeentie 94 tunnetaan nimellä Eura II. Sen on suunnitellut arkkitehti Väinö Vähäkallio, joka aloitti rakennushallituksen ensimmäisenä pääjohtajana samana vuonna kuin talo valmistui, 1936. Vähäkallion nimi popahtaa toistuvasti esiin, kun tulee puhe Helsingin isoista, tunnetuista rakennuksista.
Eura II oli pitkään Wärtsilän omistama ja siellä asui vuokralla tehtaan työväkeä. Niemisten asunto oli 35 neliötä, ei lämmintä vettä eikä omaa kylpyhuonetta. Toisaalta vieressä oli kaksikin isoa kauppahallia. Sturen hallista sai ruokatavarat, Euran hallista loput.
Leikittelin ajatuksella, että kävisin soittamassa numero 86:n ovikelloa ja pyytäisin päästä katsomaan, miltä asunnossa nyt näyttää. Tuskin sentään onnistuisi. Jos vaikka joku sattuisikin olemaan kotona arkena puolelta päivin, suurkaupunkilainen ei hevin avaa ovea tuntemattomalle, saatikka päästä ovesta sisään.
Ratikkamatkan aikana harjoittelin lyhyttä ovisummeripuhetta. Turhaan. Hämeentie 94 B:n ulko-oven läpi näki käytävän seinällä roikkuvan huoneentaulun. Suurin huoneistonumero on 62. Onko huonejakoa jossain vaiheessa muutettu vai onko todella niin, että Donner antoi tarkoituksella (tai vahingossa) väärän osoitteen?
Eura II:n isännöintiä hoitaa Kontulan Huolto Oy. Firman asiakaspalvelupiste on Kontulan ostoskeskuksessa, aivan metroaseman vieressä. Ostarin sanotaan olevan hyvä kohde etnisten ravintoloiden ystävälle ja toden totta valikoimaa on harvinaisen paljon. Kierrän ostarin pariin kertaan ennen kuin löydän Kontulan Huollon.
Asiakaspalvelija on avulias mutta tiukka. Etsimäni tieto saattaa löytyä talokirjoista. Niistä tietää Eura II:n isännöitsijä ja hän saattaa olla toimistolla, mutta “isännöitsijöitä ei voi mennä tapaamaan”. Alrighty then. Sähköpostiini tulee kuitenkin isännöitsijältä vastaus vielä saman päivän aikana: näin vanhoja talokirjoja ei heillä ole.
Jos vaikka Niemiset jäävätkin mysteeriksi, niin ainakin voin kaivella talon historiaa, tuumin. Minkälainen oli silloinen 35 m2? Yhdisteltiinkö huoneita myöhemmin?
Rakennusvalvonnan arkisto on yksi Helsingin kaupunkiympäristön toimialan palveluista, jotka on kaikki keskitetty Työpajankatu 8:aan Kalasatamassa. Uudenkarheassa tiilitalossa on kahdeksassa kerroksessa neliöitä yhtensä 40 000, saman verran kuin isoimmissa Prisma-hypermarketeissa on neliöitä yhdessä tasossa. Sisääntuloaula on Vatikaanin Pietarinkirkon jälkeen suurimpia sisätiloja missä olen koskaan ollut. Siltä ainakin tuntui. Käytännössä yksi iso odotushuone. Jokaiseen palveluun on oma jonotusnumeronsa, joten oikean jonon valinta heti kättelyssä on oleellista, ettei joudu kafkamaiseen kierteeseen. Niinpä lippuautomaatin luona päivystää neuvoja. Kun kaupunkilainen tulee sisään kadulta, neuvoja astuu esiin ja kysyy, milläs asialla sitä ollaan. Sitten etsitään yhdessä oikea jono, otetaan numero ja vetäydytään odottamaan.
Olin kaukonäköinen ja söin välipalaa ennen vierailua, joten saatoin jättää väliin katutasossa olevan työpaikkaruokalan. Viime joulun edellä ruokalan wc-tiloista löytyi mies. Oli ollut kuolleena yli viikon.
Arkistokäynti oli opettavainen kokemus. Totesin, etten tajua yhtikäs mitään talon nk. pääpiirustuksista, joita sain katsottavakseni mikrokorteilla. Mukana tulleista papereista ymmärsin sen verran, että rakennus oli peruskorjattu 1980-luvulla. Siinä yhteydessä asuntojen pohjat ehkä muuttuivat.
Takaisin aloitusruutuun. Kaupunginarkiston neuvontatiskin takana istuva henkilö on tottunut näkemään neuvottomia. Kerroin, mitä olen etsimässä. Olisiko hänellä ideoita, miten edetä? Oletko käynyt katsomassa henkikirjoja Kansallisarkistossa, hän kysyi. Niistä pitäisi löytyä henkilötietoja kortteleittain, jopa raputtain.
Henkikirja, never heard. Tai no, siinä mielessä tavallaan kyllä, että minun ikäiseni suomalainen on elänyt aikana, jolloin, kuten Wikipedia tietää
tammikuun ensimmäisenä päivänä olleen henkikirjoituskunnan perusteella määräytyi verotuskunta, eikä henkikirjoituskuntaa voinut vaihtaa kesken vuotta. Vuotuiset henkikirjoitukset lopetettiin vuoden 1990 alusta lukien, ja henkikirjat poistuivat kokonaan käytöstä vuonna 1993 uuden väestötietojärjestelmän aloittaessa toimintansa.
Kansallisarkistossa asioinnille on oma oppimiskynnyksensä. Ei korkea, mutta kynnys kuitenkin. Ensin asioidaan verkossa: löydetään Astia-systeemistä oikea aineisto, valitaan käyttötarkoitus ja anotaan käyttöoikeus jos tarvetta (usein on, koska henkilötietoja). Kun oikeus on myönnetty, analoginen aineisto tilataan lukusalikäyttöön. Digitaalistakaan ei välttämättä voi katsoa kuin Kansallisarkiston omissa tiloissa, heidän laitteillaan.
Niin vai kävi, että ensimmäisenä suomalaisena onnistuin ratkaisemaan henkikirjojen hieroglyfien arvoituksen!! Donner puhui totta. Niemiset olivat asuneet Hämeentie 94 B:ssä vuoteen 1974 asti.
Henkikirjat puhalsivat konkreettisesti hengen ihmisille, jotka siihen mennessä olivat olleet pelkkiä kaksiulotteisia, mustavalkoisia hahmoja filmillä. Lähes fiktiivisen oloisia. Äkkiä tiesin syntymäajat, kaikki etunimet, henkilötunnukset ja asuinpaikat 1970-luvun puoliväliin asti.
Hautahaku.fi vahvisti oletuksen: vanhemmat eivät enää elä. Lasten nimiä ei mainittu samassa hautapaikassa, joten luultavasti he ovat vielä elävien kirjoissa.
Elävien kirjoja ylläpitää DVV. Digi- ja väestötietoviraston osoitepalvelu palvelee puhelimitse (2,50 euroa/minuutti) joka päivä klo 8-22. Vajaassa minuutissa sieltä kerrottiin osoitteet Niemisen perheen tyttärelle ja pojalle, kun nyt pystyin antamaan heistä tarkentimena sekä etunimet että henkilötunnukset.
Kumpikaan ei asu Helsingissä.
Jos olisin toimittaja, tekisin jutun. Historioitsija voisi kirjoittaa artikkelin, kirjailija kirjan. Minä en. Olen vain utelias eläkeläinen, jolla on aikaa. Jos nyt ottaisin yhteyttä Niemisiin, se lähentelisi yksityisyyden loukkausta, eikö? Saattaisivat tuntea, että stalkkaan. Miksi ventovieras tunkeutuu heidän elämäänsä ja alkaa kyselemään? Ei kai esiintyminen jossain dokumentissa kauan sitten anna oikeutta penkoa heidän elämäänsä siitä eteenpäin?
Poika-Nieminen täyttää ihan just kohta 70 vuotta. Entä jos veisin kukkapuskan ja samalla esittäytyisin…
Ennen kuin Kevan avaruusalus laskeutui vuonna 2005 Unioninkatu 43:n kohdalle, paikalla oli ollut tyhjää yli 40 vuotta. Valtion omistama tontti oli ollut lähes rakentamaton niin pitkään, että viereisten kerrostalojen päätyseinistä oli tullut vakituisia mainospaikkoja. Naapuritaloista se kuuluisampi on Pitkänsillan kupeessa oleva suuri Unioninkatu 45, “Pikku-Naantali”.
Yksi rakennus tontilla oli. Sen takaosassa, rinteellä, oli seissyt kaksikerroksinen kivirakennus jo vuodesta 1869. On talo siellä vieläkin, mutta kadulle sitä ei näe, koska Keva on nielaissut kaiken. Toisen kerroksen takalisto pilkahtaa ylempää mäeltä, Siltavuorenpenger-kadun mutkasta, Kruununhaan yläasteen pihamaalta. Talo oli ollut useamman kerran purku-uhan alla, mutta säästyi joka kerta, ja viettää nyt siis eläkepäiviään, kirjaimellisesti.
Lönnbergin rakennuttaman kivitalon toinen kerros Kruununhaan yläasteen pihamaalta nähtynä.
Vielä 1820-luvulla, kun talon rakennuttaja, kofferdikapten (kauppalaivaston merikapteeni) Johan Edvard Lönnberg, syntyi kalastajaperheen viidentenä, nuorimmaisena, Espoon Pentalan saaressa, tämä Hevosen kortteli oli kaavoittamatonta aluetta. Siltavuorenpenkereen kalliot olivat toimineet kaupungin hirttopaikkana, joten ei ihme, että Helsingin hiljalleen kasvava porvaristo ei ollut järin innostunut asettautumaan niille sijoille. Paikka oli sinänsä ihanteellinen kaupungin rajalla, ainakin nykymittapuun mukaan. Korkealta kalliolta näki Kaisaniemen puistoon, ranta pesupaikkoineen oli lähellä ja Sörnäisten tehdasalue pohjoisessa oli vasta aluillaan. Lähivedet olivat tosin taatusti likaisia jo silloin, mutta sellaista elämä nyt vaan oli.
Tonttikaupat tehtiin 1850-luvun lopulla. Tontin vidd i qadrat oli 6370 syltä ja arvo 5000 ruplaa. Syli oli kolme kyynäränmittaa, noin kaksi metriä. Neliöitä siis vajaat 3600. Rupla oli 4 markkaa, joten nykyrahassa Lönnbergin tontin arvo oli noin 6000 euroa. Tontti oli suuri, mutta sille piti mahtua paljon muutakin kuin itse talo: kaivo, kasvimaa ja eläinsuoja olivat ihan minimi. Vuonna 2024 samankokoisia ja -hintaisia omakotitontteja kyllä löytyy Suomesta, mutta enimmäkseen linjan Vaasa-Kuopio pohjoispuolelta.
Ison kivitalon rakentaminen Suomen pääkaupunkiin ei kuulosta halvalta huvilta. Merikapteenin ammatti oli kuitenkin varsin rahakas. Kun hankki koulutuksen, sillä sai porvarioikeuden tukku- tai vähittäiskauppiaana. Jokaisesta laivan lastauksesta ja purkamisesta maksettiin varsinaisen kapteeninpalkan päälle ylimääräistä, jokainen satamassa poikkeaminen merkitsi tiettyä lisäsummaa ja jokaisesta rahdista päällikkö sai tietyn prosentin. Kirjallisuudesta löytyy vertailutieto, että merikoulujen johtajien vuosipalkka oli 4000 markkaa (~25000 euroa), mutta ansioissa he jäivät jälkeen laivapäällystöstä juurikin näistä erinäisistä lisistä johtuen.
Kalastajaperheen pojasta merikapteeniksi ei ollut mikään helppo luokkanousu, vaikka sinänsä loogiselta kuulostaakin. Johan oli 16-vuotias, kun isä kuoli. Viimeistään nyt hänen oli pakko miettiä tulevaisuutta. Hän tietysti tunsi jo meren, ainakin lähialueet. Helsingin torilla oli käyty kesäisin myymässä kalaa, ja Pentalasta pääsi myös talvisin jäätietä pitkin pääkaupunkiin. Ensimmäinen varsinainen uutisia julkaissut sanomalehti, Helsingfors Tidningar, oli yhtä vanha kuin Johan, ja kauppalaivoista kirjoiteltiin alusta asti. Nouseva ala, mahdollisuus nähdä maailmaa. Joten – miksipä ei? Jos ymmärsi jo entuudestaan veneilyn ja säiden päälle eikä ällin ja/tai kunnianhimon puute ollut esteenä, esimerkkien voima vei eteenpäin.
Vuonna 1846, 17-vuotiaana, Johan pestautui laivakokiksi Orienten-purjelaivaan, joka vei sahatavaraa Espanjaan ja toi suolaa. Perusreitti kulki Tanskan salmen, Englannin kanaalin, Lissabonin, Cadizin ja Gibraltarin salmen kautta Malagaan. Godwin Sands lähellä Doveria oli otettava tarkasti. Kymmenen mailin pituinen hiekkatörmä muutti muotoaan jatkuvasti merivirtojen mukana. Nousuveden aikana törmää ei näkynyt, vasta laskuvesi paljasti missä se oli. Vuonna 1848 Orienten karahtikin kiinni. Siinä vaiheessa Johan oli kuitenkin ehtinyt vaihtaa pestiä jo kahdesti.
Orienten vaihtui kuunariin Lovisa Carolina vuonna 1847 ja kokin homma jungmanniksi, laivapojaksi. Johan oli nyt siis harjoittelija ja matkalla kohti asteikolla vastuullisempia päällystöammatteja. Puutavaraa vietiin edelleen Espanjaan, mutta myös Riiassa ja Travemündessä/Lyypekissä käytiin. Suolaa tuotiin Espanjan lisäksi Hullista. Yhdellä näistä paluumatkoista, joulukuun viidentenä yöllä, Lovisa Carolina ajoi karille Pohjanmerellä Norjan edustalla, parin kilometrin päässä Mandalista. Laiva tuhoutui, mutta lasti ja miehistö pelastuivat.
Kuunarista prikiin ja laivapojasta “kevytmatruusiksi”, puolimatruusiksi eli aloittelevaksi kansimieheksi. Vuonna 1848 Hoppet-priki kuulosti lupaavalta, mutta toisin kävi. Lokakuun lopussa Kattegatissa myrskysi ja useampi laiva teki haaksirikon, niiden mukana Hoppet, joka oli matkalla Amsterdamiin. Tälläkin kertaa miehistö pelastui, laiva ei.
Puolimatruusin pestissä kului vielä seuraavakin vuosi, nyt purjelaivassa Dygden. Välimerelle ja takaisin, Englantiin ja takaisin.
Vuodet 1850-1853 Johan Lönnberg onkin sitten jo styrman, yksi kapteenin lähimmistä miehistä, jotka hoitivat navigoinnin, kirjoittivat laivan lokikirjaa yms. Ensin kuunari Sophia, sitten ensimmäinen monivuotinen pesti parkki Africassa, joka kuulosti eksoottiselta, mutta kauimmainen satama oli yhä vain Espanjassa. Viimeinen oli Phoenix. Styrmannin paikan saadakseen oli suoritettava vastaavat opinnot, ja Johan hankki ne Helsingfors Navigations Skolanissa Ullanlinnassa.
1852 Suomessa oli paha koleraepidemia, mutta Johanilla oli onnea, koska oli enimmäkseen merillä. Seuraava vastoinkäyminen oli kuitenkin jo ovella: Krimin sota 1853-1856. Suomen laivat olivat brittiläisten tulilinjalla, koska suurin osa Venäjän lipun alla purjehtivasta kauppalaivastosta oli Suomessa. Liikenne seisahtui, aluksia tuhoutui runsaasti. Johan käytti pakollisen luppoajan viisaasti ja luultavasti myös ainoalla mahdollisella tavalla: perusti perheen ja kouluttautui lisää. Avioliitto muurarikisällin tyttären Sofia Forsbergin kanssa solmittiin 15.11.1855. Samana syksynä alkoivat talven kestävät kapteeniopinnot merikoulussa.
Tunteja oli 2-6 tuntia päivässä ja oppiaineita kunnioitettava määrä: räknäyskonsti, geometria, trigonometria, tähtienoppi, taklinki ja merimiehisyys, seililaiwain käytteleminen, tieto lastinpanosta ja sowittamisesta sekä ensimmäiset perustukset saksan, franskan ja engelskan kielissä. Koulutus oli yksinomaan teoreettista, koska oletettiin, että käytännön taidot omaksutaan aluksilla. Oppilasmäärissä oli paljon vuosittaista vaihtelua. Johan Lönnbergin lisäksi lukuvuonna 1855-1856 kapteenin opinnot suoritti ainostaan yksi toinen henkilö: C. F. Lundgren. Kondiittorin poika ja selvästi Johania vanhempi. Koulussa hän sai parempia arvosanoja kuin Johan, mutta mitä mahtoi sen jälkeen tapahtua? Lundgren katoaa. Ehkä käytännön elämä laivalla ei sittenkään ollut häntä varten.
Kuunari Marialla Johan toimi jo komentajana. Vuosi oli 1857. Maria purjehti Riian, Viipurin ja Helsingin väliä, ruumassa rautaa ja kappaletavaraa. Ensimmäinen höyryalus Johanin uralla oli siipiratasalus Sibbo vuonna 1858. Sitä seurasivat Murtaja, Nicolai ja lopulta Alexander, Johanin pitkäaikaisin (ja viimeinen) pesti vuosina 1868-75.
Mitä laivoilla sitten kuljetettiin? Tilastollinen vuosikirja 1866-1870 listaa tärkeimpiä tuotteita, joiden määrä kasvoi tai pieneni suhteessa edelliseen tilastokauteen.
Enemmän tuotiin mm. arrakkia, konjakkia ja rommia; köysiä ja nuoria; pellavaa; petroleumia; pumpulia; raakaa sokeria; rautaa; ruisjauhoja; vehnäjauhoja. Vähemmän mm. kankirautaa; kynttilöitä; rukiita; sampanjaa ja mousseeravia viinejä; siirappia; suolattua kalaa; toppusokeria. Enemmän vietiin mm. battens (=lautatavaraa); eläimiä; hirsiä; kaloja; kankirautaa; kattopäreitä; kauroja; klasitavaroita; lankkuja; luita ja luujauhoja; parruja; steariinikynttilöitä; terästä; vinttikankia; voita. Vähemmän mm. höyheniä ja untuvia; kuparia; ohria; pellavaa ja hamppua; rukiita; talia; tervaa.
Suomessa oli nälänhätä 1866-1868 ja se näkyy tuontiviljan määrässä, kenties myös vahvan alkoholin. Jonkinlaisesta jalostusasteen noususta kertoo kynttilöiden ja kankiraudan suunnan vaihtuminen. Terva vaihtui puutavaraan.
Purjelaivojen valtakausi kesti Suomessa pitkään, huomattavasti pidempään kuin muissa merenkulkumaissa. Höyrylaivoissakin oli vielä pitkään purjeet vakiovarustuksena, varmuuden vuoksi, koska uuteen tekniikkaan ei voinut aina luottaa. Höyrylaivoilla oli kuitenkin selkeitä etuja: tasainen, varma ja nopea kulku, ei juurikaan haaksirikkoja, paljon pidempi kausi liikennöidä. Matkojen nopeutuminen tarkoitti toisaalta kiireen lisääntymistä satamassa, sillä purku- ja lastausvaiheen piti sujua rivakammin.
Samana vuonna kun Johanista tulee kapteeni, Sofia synnyttää ensimmäisen lapsensa. Alkavat Lönnbergien ruuhkavuodet. Perhe asuu muutaman vuoden parissa eri osoitteessa Kampissa ja Punavuoressa ennen kuin 1850-luvun lopussa ostavat tontin osoitteessa Unioninkatu 2, Kaisaniemen puiston sisäänkäyntiä vastapäätä. Portti on samalla paikalla yhä, mutta nyt vain puiston henkilökunnan käytössä. Tontilla oli kadun varressa kaksikerroksinen talo, jossa alakerta oli kiveä, yläkerta puuta. Rakennuksessa oli myös liiketiloja. Vuokralaisia oli aluksi neljä: vahtimestari Silander, kauppias Oftschennikoff, extra kanslist Winter ja valokuvaaja Liebert. Liebertillä oli oma ateljee, joten varmasti myös Lönnbergit asettuivat silloin tällöin kameran eteen. Mitään todistetta tästä ei kuitenkaan valitettavasti ole. Merikapteenista ja hänen vaimostaan en ole löytänyt yhtään valokuvaa.
Talon sijainti tunnettiin nimellä kapten Lönnbergs gård ja vuokralla olleet yritykset käyttivät tätä lehti-ilmoittelussaan. Valokuva-ateljeen lisäksi osoitteessa toimi vuosien varrella mm. leipomo ja olut- ja etikkakauppa, joka myi baijerilaisia ja ruotsalaisia oluita. Talo purettiin 1940-luvun alussa.
Jos ihmettelette kuten minä tein luvattoman pitkään, niin Unioninkatu 2 on sama tontti, jonka takaosaan Lönnberg rakennutti kivitalon 1860-luvun lopussa, Unioninkatu 43. Kadun numerointi vain vaihtui 1800-luvun loppupuolella alkamaan etelästä, entisen pohjoisen sijaan. Hupskeikkaa.
Johan Lönnberg oli siis paitsi merikapteeni myös aktiivisesti mukana kiinteistöbisneksessä. Suurimmillaan vuokralaisten määrä oli 1870-luvun vaihteessa, jolloin Lönnbergin oman, tuossa vaiheessa jo 6-lapsisen perheen, vaimon siskon ja kolmen palkollisen lisäksi tontilla asui yhteensä lähemmäs 30 henkeä. Tarina ei kerro (tai en ole osannut tulkita), kuinka moni asui kadunvarren talossa, kuinka moni uudessa kivitalossa. Merikapteenin oli liki mahdotonta hoitaa aluksilta käsin mitään kuivan maan asioita, joten todennäköisesti sekä kiinteistöjen hoitovastuu että vuokrankanto lankesivat ensijaisesti Sofia-vaimolle. Varmaa tämä ei ole. Kuten historiassa on tapana käydä, naisten elämästä ei useinkaan jää mitään arkistojälkiä.
1870-luvulle tultaessa kauppamerenkulun huippuvuodet alkoivat olla takana. Vaikutti siltä, että meikäläiset höyrylaivat ohitettiin vasemmalta ja oikealta. Ulkomaiset höyryalukset olivat isompia ja niitä oli enemmän. Suomen kunniakas purjehdusperinne, tunnetut veneveistämöt ja entinen mahtiasema Venäjän lippulaivastona jarruttivat aluskannan uudistumista. Lisäksi maailmankaupassa alkoi pitkä sarja lamavuosia, josta on syytetty eritoten Suezin kanavan valmistumista vuonna 1869, sillä se lyhensi merireittejä. Äkkiä merillä oli tonniston liikatarjontaa.
Kofferdikaptenen Johan Edvard Lönnberg kuoli 11.2.1882, 54-vuotiaana. Kuolinsyy oli hjertlidande eli luultavasti perinteinen sydän- ja verisuonitauti. Kuolema oli vieraillut perheessä jo kahdesti aiemmin, mikä ei 1800-luvulla ollut tietenkään millään lailla tavatonta. Elintaso oli merikapteenin perheessä kuitenkin sen verran korkea, ettei yksikään lapsi menehtynyt ensimmäisten elinvuosien aikana toisin kuin Johanin lapsuudenkodissa Pentalassa. Luokkanousu ei sen sijaan pidentänyt merikapteenin omaa elämää, luultavasti päinvastoin: Johanin isä, kalastaja Carl Lönnberg, oli kuollut saman ikäisenä.
Johan Lönnbergin hautakivi Hietaniemen hautausmaalla. Samaan hautaan on haudattu vaimo Sofia, lapset Anna ja Frans Bernhard sekä Sofian sisko ja äiti.
Esikoispoika Frans Bernhard kuoli lavantautiin 21-vuotiaana vuonna 1878, viisi vuotta ennen isäänsä. Samana vuonna Helsingin keskustan vesijohtoverkosto alkoi olla valmis, mutta yleinen viemäri oli vasta suunnitelman asteella. Jätteet ja jätevedet imeytyivät maahan ja sitä myötä kaivoihin. Vesi voi olla vanhin voitehista, mutta se osaa myös olla salakavala tappaja. Frans Bernhard opiskeli ensimmäistä vuotta Suomen polyteknillisessä koulussa, joka oli vastikään muuttanut Hietalahteen. Lavantautiin sairastuttiin useimmiten kesäkuukausina, ja tauti saattoi kestää pahimmillaan kolmekin kuukautta. Lönnbergin tontilla oli oma kaivo, mutta ei ole vaikea kuvitella opiskelijanuorten hörpänneen kesän mittaan vettä jostakin kaupungin paristakymmenestä yleisestä kaivosta, joissa veden laatu oli mitä oli. Niiden ensisijainen tarkoitus oli tarjota sammutusvettä tulipalon sattuessa. Turun palo oli tuoreessa muistissa. Kuolleisuus oli lavantaudissa 25%. Kohtalotovereihin kuului myöhemmin mm. Elias Lönnrot.
Wilhelmina Cecilian kuolinaika ja -syy jäivät selvittämättä, koska kuolema osui erittäin runsaan nälkävuosien kuolleisuuden vuosiin 1866–1868. Joka tapauksessa perheen ensimmäinen tytär eli vain noin kymmenvuotiaaksi.
Isän poismenon jälkeen seuraavana oli vuorossa fröken Anna Sofia. Hänet vei tuberkuloosi 35 vuoden iässä vuonna 1894. Seuraavana vuonna kuoli äiti-Sofia. Hän eli 65-vuotiaaksi.
Elin Ulrika ja Karl Johan, perheen toinen poika, perivät isänsä heikon kohdan.
Sairaanhoitaja Elin kuoli sydänvaivoihin 51-vuotiaana vuonna 1915 Vihdissä. Esimerkki siitä, mitä testamentti saattoi tarkoittaa: Elinin kummitäti, viipurilainen kätilö Kristina Kärkkänen, testamenttasi kummilapsilleen rahaa. Yksi saajista oli Elin. Rahasumma oli 2000 markkaa, reilut 10000 nykyeuroa, mikä oli huomattava summa.
44-vuotias Karl Johan (muotokuva Geni.com-sivustolla) menehtyi Kyminsuussa vuonna 1907 ankaraan sydäntautiin eli ilmeisesti sydänkohtaukseen. Karl Johanilla oli takanaan menestyksekäs ura Haminan kadettikoulussa ja sen lakkauttamisen jälkeen Kymin lastausyhtiössä. Hän harrasti purjehtimista, viulunsoittoa ja kirjoittamista, ja ansiolistalla oli myös kunnallisia luottamustehtäviä. Lönnbergien historia höyrylaivoilla sai surullisen lisän: Karl Johanin ruumis kuljetettiin Kyminsuusta rautatieasemalle Halla II -nimisellä lastausyhtiön höyrylaivalla. Hautaus tapahtui Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.
Kieltenopettaja Agnes Wilhelmina eli perheestä pisimpään. Vuodesta 1918 lähtien kuolemaansa asti vuonna 1935 Agnes asui Kemiössä Dahlby Mellangård -nimisellä tilalla, jonka oli hankkinut yhdessä Frida Wilhelmina Gräsbeckin kanssa. Frida oli kotoisin Kuopiosta ja toimi myöhemmin mm. kauppiaana Vihdissä. Agnes vaikutti perineen isänsä ahkeruusgeenin. Ennen Helsingistä Kemiöön muuttoa hän ehti olla monessa mukana kuten osakkaana siirtomaatavaraliikkeessä, opettajana valmistavassa koulussa (polku oppikouluun) ja järjestöaktiivina Nuorten naisten kristillisessä yhdistyksessä. Agnes kuoli syöpään 68-vuotiaana.
Kaikki Lönnbergin perheen lapset syntyivät ennen Unioninkadun kivitalon valmistumista, viimeisenä Alma Emilia vuonna 1868. Suosittu uusi ammatti nuoren naisten keskuudessa 1800-luvun lopulla oli voimistelunopettaja. Alma pääsi oppilaaksi Aspin pariskunnan voimisteluinstituuttiin ja onnekkaasti edelleen ulkomaille asti. Vuosina 1893-1895 hän suoritti Ruotsissa Kungl. Gymnastiska Centralinstitutetin ja harjoitti sen jälkeen Helsingissä lääkintävoimistelijan eli nykysuomen mukaan fyssarin tointa. Syksyllä 1914 Alma muutti Ahvenanmaalle ja ryhtyi ystävänsä kanssa harjoittamaan maanviljelystä. Viimeiset elinvuotensa hän vietti Kemiössä isosisko Agneksen luona. Samoin kuin Anna Sofia, Almakin kuoli tuberkuloosiin, 56-vuotiaana vuonna 1924.
1800-luvun loppupuolen suomalainen yhteiskunta ei välttämättä ollut naisille mikään superankea takapajula. Yli 25-vuotiaat naimattomat naiset olivat täysivaltaisia eli oikeustoimikelpoisia vuoden 1864 jälkeen, yhtäläinen perintöoikeus tuli 1878, elinkeinovapaus 1879. Uudistuksia, jotka oli kuin tehty Lönnbergin kaikille neljälle aikuisikään asti eläneelle, naimattomalle ja lapsettomalle tyttärelle. Kaikki kouluttautuivat ja osoittivat yritteliäisyyttä. Isän ja äidin jättämän perinnön suuruutta on mahdoton hahmottaa tässä ja nyt, mutta merkityksetön se ei tytärten elämässä taatusti ollut. Tärkein (ja ainoa) oli Unioninkatu 43 taloineen. Isän perukirjassa sen arvoksi asetettiin 90 000 markkaa, joka on nykyeuroissa noin puoli miljoonaa euroa. Äidin perukirjassa arvoa oli nostettu 100 000 markkaan. Nykymuotoista perintöveroa ei tuolloin vielä kannettu.
Perukirjojen avulla voi maalata mielikuvaa siitä, miltä Lönnbergeillä näytti. Kamera kiertää. Vanhempien makuuhuoneessa, sängyn viereisellä pikkupöydällä, tikittää merikapteenin hopeinen taskukello. Ikkunan ääressä on matala kaappi, joka toimii pesupaikkana. Seinustalla on lipasto vuodevaatteille ja vaatekaappi, kokovartalopeili ja chiffonjé, pystymallinen kirjoituspöytä, jonka alaosassa on laatikosto. Keittiön pöydällä lepäävät piian juuri puhdistamat pöytähopeat, nurkassa on silitysuuni ja ompelukone. Olohuoneessa on runsaasti huonekaluja: flyygeli, kaksi sohvaa, nojatuoleja, keinutuoli, erinäinen määrä pehmustettuja ja rottinkisia tuoleja sekä pelipöytä. Huonekasveja ruukuissa. Mattoja, raskaat ikkunaverhot. Seinälle on ripustettu kaksi öljyvärimaalausta ja muutama pienempi taulu. Katosta roikkuu muhkea kynttiläkruunu, siellä täällä on öljylamppuja. Ruokasalissa on varsinaisen ruokapöydän ja sen tuolien lisäksi joukko muita puisia tuoleja sekä klaffipöytä. Isännän työhuonetta hallitsee työpöytä tuoleineen. Huoneen nurkassa on étagene, monikerroksinen säilytyshuonekalu, eräänlainen kirjahyllyn esiaste. Seinäkello raksuttaa. Kirjoituspöydän nurkalle on aseteltu joukko merikapteenille tärkeää esineistöä: ilmanpainemittari, lämpömittari ja erilaisia merenkulkuun liittyviä instrumentteja. Eteisessä, olohuoneessa ja vanhempien makuuhuoneessa on kussakin yksi sylkykuppi.
Lönnbergien tarina jatkui Karl Johanin kautta. Hänen vaimonsa, leipurimestarin tytär Alma Katarina Wellingk synnytti tytön Pietarissa vuonna 1886, samana vuonna kun pari vihittiin. Tyttärelle annettiin nimeksi Mary. Kaksi vuotta myöhemmin syntyy toinen lapsi, mutta pikku-Gunnar ei elä vuottakaan.
_ _ _ _ _ _ _
Laivurintalona tunnettua Lönnbergin taloa asutti 1970-luvulta eteenpäin Viitasten suku. Keva-lehdessä eräs lapsuutensa talossa viettänyt kertoo, miten mummo asui 1940-luvun lopulla vinttikerroksessa seitsemän lapsensa kanssa. Toimittajilla oli tapana haastatella tällaisia selviytyjäperheitä. Haluttiin juttuja siitä, miten äiti pärjää yksin näin monen lapsen kanssa, kun isä on kaatunut sodassa. “Kuinka mahduitte kaikki nukkumaan niin pienessä tilassa?”, oli vakiokysymys. Lopulta mummo kyllästyi ja vastasi:“Laitoin ensimmäiset nukahtaneet seinälle roikkumaan, ja sitten oli seuraavien vuoro mennä sänkyyn.”
Unioninkatu 43. Valokuvaaja tuntematon, 1923. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Unioninkatu 43. Valokuvaaja Costantin Grünberg, 1963. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0
Kun neiti Lempi Maria Kettunen astui ulos Alppikatu 13:n nupukiviseltä pihalta kadulle, hän olisi voinut nähdä suoraan alapuolella Tauno Palon puiston ja takavasemmalla Linnanmäen maailmanpyörän. Mutta koska oli vuosi 1913, maisemaa hallitsivat pelkät Josafatin kalliot. Vuotta aiemmin Helsingin sähkölaitos oli asentanut Alppikadulle ensimmäiset sähkölamput. Kolme kappaletta, ja vain väliaikaisesti.
Lempi oli 15-vuotias koululainen, tuleva Kulosaaren suomalaisen alakoulun opettaja.
Kuten melkein kaikki Pitkänsillan pohjoispuolella asuvat, myös Kettuset olivat työväkeä. Paavo-isä oli ammatiltaan viilari, syntynyt Pietarissa. Äiti Sofia oli kotoisin Haminasta. Perheessä oli viisi lasta, joista Lempi oli vanhin. Nuorin, Reino, oli vasta kolme vuotta.
Alppikatu 13 oli Lempille varsinainen elämänkoulu.
Vaikka vuokrataloissa asukkaat vaihtuivat tiuhaan eikä pitkäaikaisia ystävyyksiä oikein voinut syntyä, talon nuoret varmasti tunsivat toisensa. Heihin kuuluivat tuolloin 16-vuotiaat Saima Johansson ja Hilja Rötkö sekä 18-vuotias Impi Johansson, Saiman isosisko.
Juhannusviikolla vuonna 1914 Saima ja Hilja löydettiin tajuttomana Eläintarhasta, muutaman kilometrin päässä Alppikadulta. Saima kuoli ja Hiljankin elämä oli kiikun kaakun.
Tytöt olivat juoneet “lysoolia”, josta oli tullut suosittu tapa päästä hengestään. Esimerkiksi Australiassa ja New Yorkissa se oli yleisin itsemurhan tekoväline vuonna 1911. Helposti saatavilla, luultavasti myös edullista. Kerrotaan, että Suomessa sairaalat haisivat lysolille aina 1950-luvulle saakka. Aine nousi yllättäen otsikoihin vuonna 2020, kun amerikkalaisyritys Lysol joutui painokkaasti kieltämään presidentti Trumpin ehdotuksen desinfiointiainerokotuksesta COVID-19-virusta vastaan.
Sanomalehdet uutisoivat, että tytöt olivat jättäneet viestin, saajana kaksi nimeltä mainittua poikaa. “Kirjeitten sisällöstä päättäen on tyttöjen ja mainittujen mieshenkilöitten wälillä ollut läheinen suhde. Kirjeissä selittäwät tytöt kyllästyneensä elämään ja päättäneensä sen wuoksi kuolla.” Nykypäivän näkökulmasta tämä teatraalinen viesti on tulkittavissa niin, että Saima ja Hilja olivat rakastavaisia. 17-vuotiaana ei olla kyllästyneitä elämään, mutta jo silloin voi olla selkeä näkemys siitä, miltä tulevaisuus näyttää.
Puoli vuotta myöhemmin, tammikuun 10. päivänä vuonna 1915, kello neljä iltapäivällä, Alppikadun pihalta kuului revolverin laukaus. Toinen. Impi Johansson oli ampunut itsensä ja heti perään, samalla aseella, hänen venäläinen miesystävänsä. Tragedia oli luonnollisesti valtakunnanuutinen: nuori pari, ampuma-ase, kaksoisitsemurha! Kukaan ei ole enää kertomassa, mitä oikeastaan tapahtui, miksi ja kuka oli syyllinen.
Vuoden 1916 helmikuussa kauppias Adiel Lahtinen Raahesta osti Alppikatu 13:n osakkeet ja tontin Helsingin kaupungilta. Moni vuokralainen teki tästä ainoan oikean johtopäätöksen: on muutettava. Toukokuussa Paavo Kettunen perheineen siirtyi Alppiharjusta Kallioon, osoitteeseen II linja 15. Lahtinen oli täysverinen liikemies ja sarjayrittäjä, jolla oli jatkuvasti monta rautaa ja oikeusjuttua tulessa. Alppikatu 13 oli ostettu velalla, jota hän ei pystynyt hoitamaan. Niinpä talo ja tontti pakkohuutokaupattiin jo vuonna 1917.
Kallio oli huomattavasti rauhallisempi asuinpaikka. Moneen vuoteen ainoa Kettusten taloyhtiötä ravisuttanut skandaali oli se, kun talossa toiminut Lindbergin maitoliike sai vuonna 1919 terveydenhoitolautakunnalta huomautuksen ala-arvoisen maidon myynnistä. Maidossa oli rasvaa alle 2.5%.
Saman vuoden syksyllä Lempi aloitti päivittäiset työmatkat raitiovaunulla Kulosaareen ja takaisin. Hänet oli valittu opettajan toimeen seitsemän hakijan joukosta. Vuosipalkka oli 5000 markkaa (nykyrahassa n. 15.000 euroa) ja lisänä Brändö Spårvägsaktiebolagin vuosilippu. Kukaties Lempi ehti jopa matkustaa ratikkalautalla, sillä Sörnäisten ja Kulosaaren välinen silta valmistui vasta vuonna 1919. Sääli, ettei sata vuotta sitten kaikilla ollut valokuvauskonetta käsilaukussa ja IG-tiliä kuvien julkaisemiseen. “Jippii, nyt on jännät paikat! Menossa ensimmäiseen työpaikkaan! Wish me luck!”
Tammikuisena sunnuntaina vuonna 2023 kiipesin Kulosaaren ala-asteen viereiselle kalliolle räpsimään pari kuvaa, kun oli niin erikoinen pakkaskeli. Vasta kotona ymmärsin, että kallio oli muutama vuosi sitten nimetty Lempi Alangon mukaan. Kuka? Tuntematon nimi.
Nyt tiedän Lempistä jotakin. Koska olin juuri käyttänyt aikaa parinsadan suomalaisen vuorineuvoksen tietojen vientiin Wikidata-palveluun, ajattelin että on oikeus ja kohtuus panostaa myös yhteen kallioneuvokseen. Niinpä kirjoitin Lempille Wikipedia-sivun.
Miltä Lempi näytti? Kulosaaren 100-vuotisjuhlien sivustolta löytyy luokkakuva, jossa Lempi on kahdesta opettajasta vasemmanpuoleinen.
Alppikatu 11, 13. Valokuvaaja Grünberg, Constantin, 1955. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0. Talojen suunnittelu: rakennusmestari Karl Forstadius, 1906. Purettu 1960-70-luvulla.
While slowly going through the Wikidata SPARQL query examples of last year I ran across this one which draws the shortest railway link between Narvik, Norway, and Singapore. Amazing, really. What was also interesting to find out that still in October 2021, the route went via Sweden. I’m not that inclined in train networks but AFAIK the opening of Luleå-Haparanda track in the beginning of April 2021 changed this route also in Wikidata, eventually.
The news came from a tweet by James Benedict Brown, Associate Professor of Architecture at Umeå University. His travel stories are nice reading. For example, here is a thread on how he and his students traveled in Finland at ground level in summer 2022. Recently, he announced in Mastodon, that early next spring, the target will be Athens. Having the above-mentioned SPARQL query at hand, I asked Wikidata to draw me the shortest route from Umeå to Athens.
The return was 0. Wikidata does not know about a consecutive line of adjacent railway stations between these two cities. How far, in the direction of Athens, does it know these stations then? Inside the borders of Greece , one of the last stations with a clear, labelled indication of a preceding station is Didymoteicho near the Turkish border. From that station on towards Athens, the route quickly stagnates. You can run the query here Click the big Run/Play button. The query takes a few seconds to complete.
(I couldn’t help choosing the title, thank you Bowie.)
COVID-19 has come to stay with us, but we can still take a deep breath today and look back at what has happened so far. On an individual level, quite a lot of us didn’t survive. How many of these people can we found in Wikidata? What do we know about them? Let’s start closest to where I live, Europe.
The following query counts deaths by country in the Nordic countries, the EU, United Kingdom and Switzerland. It also gives the age of the youngest and oldest person in that particular group of people. Try it!
SELECT ?countryLabel (MIN(?age) AS ?youngest) (MAX(?age) AS ?oldest (COUNT(?person) AS ?deathsInCovid) WITH { SELECT DISTINCT ?country ?person ?birth_date ?death_date WHERE { ?person wdt:P31 wd:Q5 ; p:P569/psv:P569 ?birth_date_node ; p:P570/psv:P570 ?death_date_node ; wdt:P509 wd:Q84263196 ; # cause of death: COVID-19 wdt:P27 ?country. ?birth_date_node wikibase:timeValue ?birth_date . ?death_date_node wikibase:timeValue ?death_date . { ?country wdt:P361 wd:Q52062 } # Nordic countries UNION { ?country wdt:P463 wd:Q458 } # EU UNION { ?country wdt:P17 wd:Q145 } # UK UNION { ?country wdt:P17 wd:Q39 } # Switzerland } } AS %personsDeadByCovid
WHERE { INCLUDE %personsDeadByCovid. BIND( year(?death_date) - year(?birth_date) - if(month(?death_date)<month(?birth_date) || (month(?death_date)=month(?birth_date) && day(?death_date)<day(?birth_date)),1,0) as ?age ) SERVICE wikibase:label { bd:serviceParam wikibase:language "[AUTO_LANGUAGE],en". } }
GROUP BY ?countryLabel ORDER BY ?countryLabel
What was the name of these 1000+ persons? What did they do for living? Did they die at a young age, or were they already old? Try it!
SELECT (SAMPLE(?countryLabel) AS ?countryOfCitizenship) ?personLabel ?age (GROUP_CONCAT(?occLabel; SEPARATOR=", ") AS ?occupations) WITH { SELECT DISTINCT ?country ?person ?birth_date ?death_date ?occ WHERE { ?person wdt:P31 wd:Q5 ; p:P569/psv:P569 ?birth_date_node ; p:P570/psv:P570 ?death_date_node ; wdt:P509 wd:Q84263196 ; # death cause is COVID-19 wdt:P27 ?country . OPTIONAL { ?person wdt:P106 ?occ. } # occupation ?birth_date_node wikibase:timeValue ?birth_date . ?death_date_node wikibase:timeValue ?death_date . { ?country wdt:P361 wd:Q52062 } # Nordic countries UNION { ?country wdt:P463 wd:Q458 } # EU UNION { ?country wdt:P17 wd:Q145 } # UK UNION { ?country wdt:P17 wd:Q39 } # Switzerland } } AS %personsDeadByCovid
WHERE { INCLUDE %personsDeadByCovid. BIND( year(?death_date) - year(?birth_date) - if(month(?death_date)<month(?birth_date) || (month(?death_date)=month(?birth_date) && day(?death_date)<day(?birth_date)),1,0) as ?age ) SERVICE wikibase:label { bd:serviceParam wikibase:language "[AUTO_LANGUAGE],en". ?person rdfs:label ?personLabel. ?country rdfs:label ?countryLabel. ?occ rdfs:label ?occLabel } } GROUP BY ?personLabel ?age ORDER BY ?countryOfCitizenship ?age
Version 2.0
Later on I noticed two things.
First, it would have been nice to have a link to the Wikipedia page of the person, if there, in some of the major European languages – or my local ones, Finnish and Swedish.
Second, the statistics query included duplicate records and thus gave incorrect counts. The enhanced versions are here and here. To run the queries with these, click this or that. (Oh the joy of naming links!)
Kattojen kantokykyluokitus on kaikesta (lumesta) päätellen eri asteikolla Lapissa kuin Kampissa. Puoli metriä sitä on tavallinen näky täällä. Jos lumesta on lohjennut osa, se on valahtanut muhevaksi kinokseksi ikkunoiden eteen. Jalkakäytävien reunoja kehystää vallitus, mistä voi kätevästi päätellä ulkoilutettavien koirien säkäkorkeuden. Normikoira on matalampi; joiltakin näkyy pystyssä oleva häntä.
Lumella on marenkikuori. Kun iltaneljältä hiihtää Äkäslompolon jäällä kohti majapaikkaa, matalalla oleva aurinko heijastuu lumesta niin ettei katsomaan pysty.
Aurinkoiset päivät ovat tältä erää ohi, sanoisi meteorologi. Viime yö oli leuto: seitsemältä oli vain kahdeksan pakkasastetta, kun tähän asti niitä on ollut vakiosti tuohon aikaan 15. Siitä sitten on hissuteltu 3-4 astetta ylöspäin per tunti. Alkuiltapäivästä -5 eli mainio hiihtosää. Tuulta ei nimeksikään.
Mutta tänä aamuna ei aurinkoa siis ole näkynyt. Valon väri hangella on silti hieno. Hopeinen. Yöllä on satanut vähän, joten nyt lumen syvyys on 81.5 cm, noin.
Potkukelkka on suosittu liikkumisväline. Majapaikan vuokraankin kuuluu niitä kaksi kappaletta. Ja mikäs on potkiskellessa, sillä teitä, käytäviä ja Jouni Kaupan pihaa ei hiekoteta lainkaan. Tämä on siunaus. Luonnollisesti tämä tapa siirtää vastuun liikkujalle itselleen. Ankara mutta reilu peli. Hiekotus tuntuu kivalta ja turvalliselta siihen asti kunnes mysteerisesti kuolee keuhkosyöpään vaikkei ole tupakoinut ikinä.
Tosin, autoilijan maailmaa tämä tietysti on, joten pelin riskit ovat levittyneet tasaisesti vain jalankulkijoille.
Jounin Kauppa oli merkittävä pelaaja Äkäslompolossa jo 10+ vuotta sitten kun viimeksi täällä oltiin. Nyt se on noussut K-liigassa maajoukkuetasolle. Varsinaisen ruokakaupparakennuksen viereen on noussut Jounin Kauppakeskus. Sen anti satunnaiselle kävijälle on siinä, että päätieltä pääsee kävelemään sisätiloissa ruokaostoksille.
Mielenkiintoista kyllä, S-ketjulla ei näytä olevan mitään saumaa näillä main. Yllästunturin toisella puolella, Ylläsjärvellä, on sielläkin vain yksi päivittäisruokakauppa, Eelin Kauppa. K.
Helsingin Sanomien paperilehden tilauksen pystyy kääntämään minne tahansa Suomessa vähintään viikoksi. Tässäkin palvelussa viimeinen maili on kriittisin. Meidän vuokraisäntämme ei maksa Itellalle postilaatikkoon tuonnista, joten lehti on haettava kylän logistiikkahermokeskuksesta. Jounin Kaupasta.
“Mikään ei ole niin inhottavaa. Tulet hakemaan omaa lehteä, ja joku on vienyt sen.” Hiihtolenkiltä palaava vanhempi mieshenkilö on kumartuneena ison avoimen puulaatikon päällä, suksisauvat toisessa kädessä. Vilkaisen syrjäsilmällä, olisiko tämä taas sitä sorttia lappilaista huumoria, jota etelän hippi ei heti tajua. Mutta ei, ilme on tuima.
Laitan vaivihkaa takaisin ma-ti lehdet, jotka olin ottanut pinon päältä. En huomannut, että niihin oli painettu osoitteet. “Tuossa lukee selvästi, että ottakaa omanne. Mutta ei, ihmiset ei välitä.”
Kun kauppahallin nurkalta lähtee kohti luodetta ja löytää kapean Rua de Conceiçāo’n, niin ensin sitä ylöspäin muutama sata metriä. Ei niin pientä kujaa ettei vastaan tulisi moottoriliikennettä reipasta alamäkikäyntiä, joten ei unohtumista ajatuksiin, please. Kuljettaja kääntää rattia, renaultti tottelee, renkaat vingahtavat tahmaisesti vaaleilla, neliskanttisilla kalkkikivillä – ja auto kaartaa sivukadulle. Nyt voi irtautua seinästä ja kävellä hetken keskellä tietä.
Jyrkähkön neljän kadun risteyksen takaa alkaa Rua de Santa Luzia. Kohde: numero 113. Tämä tarkoittaa noin viittäkymmentä paritonta osoitetta ja kahtakymmentä perättäistä korttelia. Tarkista tossunnyörit. Onko reppu hyvin selässä? Hapensaanti ok?
Tähän asti ei nousua ole ollut nimeksikään, mutta nyt se alkaa.
Silti silmä hämää. Sitä kuvittelee näkevänsä ajoittain vähintään 25 asteen nousukulman, koska polvet osuvat melkein palleaan. Mutta tekniikka ei petä; kännykän vatupassi väittää ettei missään mittauskohdassa ylitetä 10 astetta.
Tevere do Pinan kohdalla tekee mieli vetää henkeä. Ja kannattaakin, sillä kujan varrella on lähin ruokakauppa, joten paikka on hyvää pitää mielessä. Pinaa loivasti ylös ja alas, tiukka oikea, jyrkkä alas. Ja sama toisin päin. Majapaikasta mennen tullen rapiat 30 minuuttia, ostostapahtuma mukaan lukien. Kauppa on melko basic, mutta saa sieltä silti tuoretta leipää, viiniä ja muita peruselintarvikkeita. Oven suussa on läjä 40 litran kukkamultasäkkejä. Niille on epäilemättä tarvetta, sillä näillä main ei juuri enää näy maata an sich. Jokainen neliösentti on tuunattu. Kivetetty, asfaltoitu, rakennettu, otettu käyttöön. Mutta myös viljelykseen. Harva se talon piha, jossa ei ole paria metriä viiniköynnöstä ja muutamaa banaanikasvia.
Apropå banaani. Wikipedia valistaa, että se on lievästi radioaktiivinen hedelmä, sisältää luonnossa yleistä Kalium-40-isotooppia. Tiedä sitten, eikö samaista isotooppia ole missä tahansa mitä nielee tai hengittää päivän mittaan. Anyways, tein Wikipedia-syrjähypyn kun piti tarkistaa, voiko banaanikasvia kutsua puuksi. No voi, mutta ei se puu ole, vaan enemmänkin ruoho. Inkivääri on samaa porukkaa.
Enää R. Nova Petro José de Ornelasin ylitys, ja tuttu likaisenkeltainen, kulunut muuri on saavutettu. Nyt voi alkaa hikoilla! Oikein kunnolla tukanrajasta asti, pitkin kasvoja, hiuksien päistä roiskeina silmälaseille, polvitaipeissakin on runsaasti hikirauhasia. Tulee mieleen Helsingin metroasemien tämän talven ykkösmainoslause:”Alensimme hien litrahintaa pysyvästi!”
Muurin puolivälissä, 10 asteen mäessä, on aina parkissa jono keltaisia takseja. Ensimmäisten kuljettajat nojailevat autoonsa tai seisovat hajareisin keskellä katua. Hännillä kuskit torkkuvat ikkuna auki. Kun pääsee kohdalle, jokainen valpastuu vuorotellen. “Monte? Taxi?”
No, no Monte. Osoitetaan porttia, joka on viimeisen auton perävalojen kohdalla. Kolmimetrisen muurin päällä mutkittelee paksu, ryhmyinen, harmaa runko, josta ryöppyää kukkaa violettina koskena. Bougainvillea, joka kukkii Madeiralla (ja muuallakin etelässä) tammikuussa, keskellä talvea, jolloin viiniköynnökset vasta näkevät unta rypäleistä, Funchalin naiset kulkevat pitkävartisissa talvisaappaissa ja miehillä on pastelli villapaita harteilla.
Avain lukkoon, kääntö vasemmalle – ja sähköistetyn portin ovet avautuvat hissukseen. Tervetuloa Quinta de Santa Luziaan.
Kolmikerroksinen päätalo, joka katsoo alas Funchalin keskustaan ja Atlantille. Biljardirakennus, romanttisesti ränsistynyt eritasopuutarha, sammakkolampi, vanha tenniskenttä, uima-allas, alhaalla polun päässä erillinen B&B-talo, viiniviljelmiä, kasvihuone, lampola. Kylki kyljessä päätalon kanssa koulukäytössä oleva rakennus, josta kantautuu arkisin melskettä, jota lapsista lähtee luonnostaan kaikkialla maailmassa.
Vuokraan kuuluu kaksi vanhaa koiraa ja laikukas kissa. Kissaa ei ole näkynyt sitten tulopäivän, mutta koirat vaeltavat päivittäin ympäriinsä. Ylimpään kerrokseen ne eivät nouse. Siellä nukutaan. Usein koirat lojuvat yhdistetyn kirjasto-, työ- ja telkkarihuoneen sohvalla. Kun keittiössä kolistellaan, etäältä alkaa kuulua kynsien rapinaa. Koirat tulevat tarkistamaan, mahtaisiko lattialle tipahtaa tällä kertaa mitään. Meitä pyydettiin olemaan ruokkimatta koiria, ja sääntöä on noudatettu. Sitä vetoavien katseiden määrää!
Majoitus on niin lähellä museoasumista kuin vain voi olla. Vanhoista huonekaluista, virttyneistä matoista, tahdon voimalla kasassa pysyvistä monimetrisistä samettiverhoista ja laikukkaiksi kostuneista kirjoista leviävä tuoksu vaeltaa nenään heti kynnyksellä. Massiivipuinen pääovi on aina raollaan, jotta ilma vaihtuisi edes joskus.
Blandy-suvulla on Madeiralla pitkät perinteet. Kuinkas muuten, suvuilla aina on. Quintaa pyörittää Andrew, joka on Madeiran Blandyja seitsemännessä polvessa. Syntynyt 1978, opiskellut Englannissa mm. puutarha-alaa, isä kuollut 52-vuotiaana, äiti elää vielä. Nämä ja monta muuta asiaa voi tarkistaa melko tuoreesta historiikista. Sitä on kirjaston pöydällä selailukappale ja keittiön viereisessä pikkuhuoneessa yksi myynnissä, muovitettuna, samassa hyllyssä Blandy-madeiraviinipullovalikoiman vieressä. On sukupuut ja kaikki.
Wikipedian suhteen Blandyt ovat olleet vähäsanaisia. Blandy-hakusanalla löytää pari riviä kolmesta tyypistä, joista yksi on taiteilija, toinen murhanainen ja kolmas amiraali. Ehkä ei kukaan tätä sukua. Wikipediasta kannattaakin ottaa suuntima kohti http://www.blandy.com/en/ mikä kertoo olennaisen tästä monialayrityksestä, ja ihan tyylikkäästi kertookin.
“Good good”, sanoo Andrew, kun käy kysymässä onko kaikki ok, ja kaikkihan on ihan ok. Ystävällinen hymy, tarkka katse, kalju, pitkähkö, arkiset farkut ja tennarit, kiireinen.
Tietysti tämä on naurettavan iso talo kahdelle turistille. Ensimmäisen viikon sekoili huonejärjestyksen kanssa, ja vieläkin löytää käytäviä ja ovia, joita ei ole huomannut aiemmin. Toisin kuin ulkona, sisällä voi harrastaa horisontaalia liikuntaa, millä tarkoitan you silly people kävelyä keittiöstä ruokasalin, kirjaston, olohuoneen ja aulan kautta takaisin keittiöön.
Yksin täällä ei olla. Talon ensimmäinen, maan tasalla oleva kerros on toimistokäytössä, ja lisäksi siellä asuu pariskunta, joka tekee talonmiehen ja puutarhurin töitä.
Mitään überkallista tämä ei ole, sillä on hiljaisin = halvin kausi koko vuodesta. Takana ovat kuuluisat joulubileet ja uuden vuoden mega-ilotulitukset. Kun ensi maanantaina poistumme saarelta, tänne alkaa virrata karnevaalikansaa, ja samalla hetkellä Quintan vuokra tuplaantuu. Vanhan kaupungin majoituksesta kahdelle viikolle olisi saanut maksaa enemmän.
Luksusta? No kyllä kai, jos sellaiseksi luokittelee esimerkiki sen, että talossa ei ole lämmitystä. Lähes aina kun istuu paikallaan – ja sitä on tehty paljon, sekä sisällä että ulkona terassilla – on oltava päällä tuplasukat, villapusero ja päällä vielä fleece. Terassilla pitää olla varmuuden vuoksi mukana iso ja raskas keltainen puuvillapeitto; ainoa ylimääräinen tekstiili, joka löytyi kun kävi läpi yläkerran lukuisia vaikeasti avautuvia puukaappeja. Öisin ei tule vilu, koska sängyssä on untuvatäkki, mutta aamulla on kiire vilahtaa sängystä suoraan 110% vaatetukseen. Talon kylmin paikka on keittiö, jonka jääkaappiin pitää itse kantaa alhaalta kaupasta ruokatavarat! Ja kokata omat ruokansa! Kuten joka paikassa, huonekorkeus on keittiössäkin 5 metriä. Jos metalliveitsi tipahtaa vahingossa kivilattialle, korvat soivat minuutin. Lisäksi: muurahaisia. Ei massiivisia määriä, mutta yllättävissä paikoissa kuten sähköisen vedenkeittimen filtterissä ja pöydälle yöksi unohtuneen vihreän paprikan sisällä.
Silti. On tässä puolensa. Yksi mielenkiintoinen juttu on kirjojen määrä. Niitä on paitsi varsinaisen kirjastohuoneen seiniä kiertävissä kirjahyllyissä, myös yläkerran aulan matalissa kaapistoissa, pinoissa pöydillä, kylppäreissä, pimeiden käytävien varrella … Joku täällä on harrastanut lukemista. Yleensä majapaikoissa on ns. turistin vaihtarihylly, jonne voi lisätä ja josta voi ottaa. Aika mielenkiinnotonta, yleensä. Sanoisin fiinisti, että Quintassa kokoelma on eklektinen. Eniten on englanninkielisiä agenttitarinoita ja dekkareita. Erityisesti pokkareita, mutta myös kovakantisena. Sitten: poliittista historiaa, taloushistoriaa, henkilöhistoriaa. Viinikirjallisuutta useita hyllymetrejä, mikä ei yllätä, paljon myös portugaliksi. Vanhoja karttakirjoja. Taidetta, matkailua, vuorikiipeilyä (?), puutarhanhoitoa.
Kirjastohuone on muutenkin mainio. Sen kello on pysähtynyt jonnekin 80-luvulle. Iso valikoima VHS-kasetteja, LP-levyjä ja singlejä. Telkkari tosin on vaihdettu jossain vaiheessa littuun, mutta muuten, ken huoneeseen käy saa jättää 2010-luvun digitaaliset hömpötykset taakseen. Soittimia ei ole vielä kokeiltu.
Katetun ulkoterassin katto hilseilee ankarasti, kalusteet ovat mitä ovat, lasiovien puoliintumisaika on ohitettu kauan sitten – mutta maisema on ihana.
Mustapääkerttuja, mustarastaita, kanarialintuja, punarintoja, tuulihaukkaperhe. Isoja monarkkiperhosia, sudenkorentoja, pari hyttystä, pallopäävalaita, lepakkoja. Sammakkojen taukoamaton kurnutus lammelta. Ja kaiken yllä haukuntaa, sillä joka ikisen funchalilaisen talon takorautaisen portin takana päivystää ja yövartioi vähintään yksi koira. Erityistarkkailussa on – tietysti – postinkantaja, joka päräyttää arkisin mäkiä ylös alas punaisella mönkijällä. Sietääkin tulla haukutuksi.
Olen melko varma, että tämä oli viimeinen kerta kun osallistuin aasin ostoon. Ensimmäinen se oli joka tapauksessa. En ole vieläkään ihan varma, mitä ajatella koko jutusta. Ehkäpä yritän olla ajattelematta. Kas noin.
Muuli ja muuli. Pelkkä ruho. Ruokaa. “Paca”, kuten Loreton seudulla sanottaisiin.
Chaparri Ecolodgen omistaa Heinz Plenge, saksalaista syntyperää oleva perulainen valokuvaaja. Takana joukko valokuvakirjoja, muuta en hänestä tiedä. Eläimiä, luontoa yleensä, kulttuuria. Liman lentokentän kirjakaupassa häneltä oli myynnissä kahvipöytäopus Extreme Amazonia. Kymmenen vuotta ilmestymisestä ja edelleen näyttää menevän kaupaksi.
Meillä ei ollut Chaparrissa erityistä tuuria.
Isäntä oli kuvausmatkalla. Hänen poikansa, joka yleensä hoitaa englanninkielisen opastuksen, oli myös poissa. Tuuraajina toimivat Heinzin tytär Karen Plenge Pardo, mukava mutta kokematon luontoasioissa, ja paikallisopas Juan, joka ei osannut englantia.
Chaparrin verkkosivujen perusteella odotimme näkevämme villejä silmälasikarhuja, andienkondoreja ja runsaasti puolikesyjä Sechuran-kettuja.
Karhuja ei näkynyt, koska vuodenaika oli väärä. Kuulimme, että silloin kun mangopuut kantavat hedelmää, karhut kiipeävät niihin. Puun latvasta karhuja on huomattavan paljon helpompi spotata kuin etäiseltä vuorenrinteeltä.
Kondorit ovat harvassa, se on selvä. Hiukan enemmän onnea matkassa, ja olisimme nähneet enemmän kuin vain yhden. Se kaarteli hetken zeniitissä, lähes keskipäivän auringossa.
Kettuja kyllä liikkui lodgen lähettyvillä, mutta niin ohikiitäviä hetkiä, että hädintuskin ehti tajuta mitä näki. Alkumatkan aikaerokin painoi päälle, reagointikyky ei ollut ihan normaalitasoa.
Päätimme siis leikkiä ammattiluontokuvaajaa ja viettää aikaa haaskalla. Ehkä andienkondori laskeutuisi syömään.
Chaparrin hinta kuvaussessiolle on 320 dollaria. Hintaan sisältyy piilokoju, eväät ja muulin ruhon toimitus sovittuun paikkaan vuoren rinteellä, noin kolmen vartin kävelymatkan päähän majapaikasta.
Tuore ruho peitellään pressulla, jotta mätänemisreaktio vauhdittuu. Telelinssin kantaman päähän, tarjolla olevan vähäisen kasvillisuuden keskelle, viritellään piilokojuksi teltta, jossa on reikä linssille ja muutamia tirkistysaukkoja.
Telttaan pitää sulkeutua pimeässä, ennen lintujen heräämistä.
Kännykkä herättämään kello 04:30.
Andien länsipuoli on rutikuivaa, paikoitellen täyttä hiekkaerämaata. Chaparrinkin seutu on kuivana kautena lähes vedetön, mutta tämä vuosi on ollut poikkeus, kertoi Karen. Sadetta on tullut normaalia enemmän, ja niinpä kasvillisuuskin viheriöi hiukan.
Maasto sen sijaan on kivistä ympäri vuoden.
Otsalamppu on kätevä, koska se jättää kädet vapaaksi, mutta sen valossa pinnanmuodoista häviää kolmas ulottuvuus. Oli lievästi tuskallista yrittää olla kompastumatta kivenmurikoihin. Aina oppii. Lamppu pitäisi olla matalammalla heittämässä sivuvaloa, kädessä.
Maastokuvioituun telttaaan mahtui juuri ja juuri istumaan kaksi aikuista ihmistä. Bootsit pois, villasukat jalkaan, videokameran viritys, walkie-talkie näkösälle – “I’ll send a beep when we see a flying Condor” – ja eväät sinne tänne jalkotilaan minne mahtuu.
Ensimmäinen piilopäivä oli vähintään yhtä vuorokautta liian aikaisin. Raato ei kai ollut ehtinyt muhia tarpeeksi, tai sitten isot haaskalinnut ovat fiksumpia kuin mitä luulisi, epäilivät jäynää ja tarkkailivat. Yhtään korppikotkaa ei laskeutunut. Torkuimme vähän väliä. Söimme eväät, joimme kahvit. Alkuiltapäivästä oli pakko käydä teltan ulkopuolella. Tämä aiheutti vilkastumista vain paikallisessa kärpäsyhdyskunnassa.
Kahden jälkeen soitimme Karenille. We are ready to come back. Over.
Mieliala oli apea, omatunto soimasi. Aasiparka.
Toinen yritys. Ruhon kolmas päivä. Sama herätysaika, sama kivinen polku.
Mädäntyneen lihan haju leijui nyt vahvana. Ei sitä osannut kuvottavanakaan pitää, koska se oli niin outo. Pistävä, makeahko, täyteläinen.
Aurinko nousi.
Ensimmäiset mustat korppikotkat tulivat paikalle varhain. Tarkkaa kellonaikaa en tullut katsoneeksi, mutta suunnilleen heti lintujen aamukonsertin jälkeen. Ehkä seitsemän maissa. Päivän miittaan niitä ja punapäisiä kalkkunakorppikotkia näkyi ja kuului runsaasti. Erityisesti kuului.
Teltasta ei kannattanut kurkkia liikaa, etteivät linnut säikähtäisi. Niinpä piti vain arvailla, mitä ympärillä suunnilleen tapahtuu. Teltan huipulta näkyi vähän ulos, ja pariin otteeseen musta korppari istahti oksistoon tasan yläpuolelle. Tuijotimme toisiamme silmästä silmään, mitenkä muutenkaan.
Jatkuvaa nahistelua, koska nokkimisjärjestys. Ylipäänsä paljon ääntä, vaikka korppikotkat ovat lähes mykkiä. Sihinää, siipien läpsytystä, rapinaa.
Aurinko nousi korkeammalle, teltan lämpötila myös. Mietiskelin, kuinka nälkäinen sitä pitäisi olla, jotta lähtisi itse natustelemaan raatoa. Saisiko siitä mitään irti?
Olin sattumoisin virkeämpi kuin aviomies, joka nukahteli. Luin kännykästä Lumix-kameran manuaalia. Laatuaikaa FTW. Melkein sama kuin istuisi lentokoneessa. Ei sieltäkään mitään juuri näe.
Päivän mittaan haaskalla vieraili King Vultureja pari aikuista ja yksi keskenkasvuinen. Olivatko ne koko ajan samoja yksilöitä? Ei voi tietää.
Walkie-talkie pingahti kahdesti ja jännitys kohosi tietysti molemmilla kerroilla. Mutta yhtään andienkondoria ei tullut näkökenttään.
Istuimme teltassa noin neljään asti.
Tapiche Reserve
Murilo “Katoo” Reis iskee tonnikalapurkin Tapiche Reserven tupakeittiön jykevään puupöytään ja katsoo jokaiseen kuulijaan vuorotellen, yläruumis ojentautuneena eteenpäin.
– This indigenous woman was vegetarian. She had been eating canned tuna all her life without knowing it was fish. ‘No no, I don’t eat fish. This no fish.’
Kuulijoita on ruoka-aikaan tusinan molemmin puolin. Määrä riippuu siitä montako vierasta on, ja onko paikalla vapaaehtoistyöntekijöitä Iquitosin hostellilta, joka on samalla Reserven toimisto.
Katoo, kokki ja kaksi yleismies-opasta – Pepe ja José – ovat ydintiimi. Meistä kahdesta ehti tulla jo kalustoa, 12 yötä. Australialainen Nick viipyi kolme yötä kuten useimmat tänne tulevat. Toimistolta oli tällä kertaa liettualainen Monika ja brasilialainen Eric. Kun Nick lähti, tilalle tuli viisihenkinen amerikkalaisperhe. Heidän jälkeensä kaksi reppumatkailijapariskuntaa Euroopasta, toiset Sveitsistä, toiset Saksasta.
Oppaat ovat alkuperäisväestöä.
– They are no cityboys. José Senior, Pepe, has the best eyes on this planet. And if José Jr doesn’t hear the monkies, they are simply not there. Pepe lives in a community 1,5 hour drive from here, eight families. José has moved to Requena.
Isä-José on 54-vuotias. Ikää ja reumatismia on sen verran, että hän väsyy luontoretkillä. Aamukuudelta ajetaan veneellä muutama kilometri, ja sen jälkeen kävellään lounaaseen asti, noin puoli yhteen.
Parin ensimmäisen retken jälkeen Pepe jäikin tekemään huoltotöitä.
Yhtenä päivänä oli nurmikonleikkuuta. Machete on täällä monitoimityökalu, tehokas mutta suoraviivainen. Pepe oli yhdellä sivalluksella katkaissut vesijohdon, joka syöttää vettä viiden metrin korkuisilla tolpilla seisovasta isosta sinisestä muovisäiliöstä keittiöön, kahteen mökkiin sekä yhteiskäyttöisiin WC- ja suihkutiloihin. Nick oli nähnyt tapauksen.
– I thought they have some kind of a sprinkler system here.
Vettä pumpataan Tapiche-joesta. Kun tankki tyhjenee, veden pumppaaminen ei heti auta. Systeemiin pääsee ilmaa. Tankki on täynnä, mutta hana korisee. Apu tulee, kun jostakin kohtaa putkistoa ilmaa poistuu tarpeeksi. Pepe on pari kertaa seisonut puupallilla majamme suihkun alla ja imenyt suihkuputken päätä puolisen tuntia. Aluksi tästäkään ei ole mainittavaa hyötyä, vettä tulee pikku liruna. Vasta kun muutama muu asukas on juoksuttanut vettä tahollaan, meilläkin alkaa virrata.
José, paikan varsinainen luonto-opas, on noin kolmekymppinen, kolmen lapsen perheenisä jo. Puhuu yhtä paljon englantia kuin me espanjaa. Rauhallinen, kohtelias ja tarkkaavainen tyyppi. Juuri sellainen kun oppaan pitääkin olla. Vahinko ettei keskustelusta tullut mitään.
Ainoa asia sademetsässä, mistä olimme eri mieltä Josén kanssa, oli suhtautuminen villisikoihin.
Viimeisen päivän aamupäiväretkellä José pysähtyy äkisti. Osoittaa kädellä, odottakaa tässä, ja katoaa tiheikköön.
Kuluu viitisen minuuttia. José palaa takaisin vakavan näköisenä. Tavallisesti hän virnistää aina kun kuulee jotakin, mikä tarkoittaa että se jokin tulee näkyville kymmenen minuutin kuluttua. Levittää käsiään.
– Peccaries. Mucho mucho. Dos cientes.
Ensimmäisiä aikanaan opittuja sademetsän nyrkkisääntöjä oli se, että sikalaumojen varalta on syytä katsoa puustoa sillä silmällä, mihin on helppo kiivetä. Metrin korkeus riittää. Erityisesti White-lipped peccary -siat ovat agressiivisuuteen taipuvaisia. Kalisuttelevat komeasti hammaskalustoaan.
José ryhtyy saman tien etsimään puuta johon kiivetä. Rauhallisuuden on korvannut peitelty pelko.
Me yritämme kommunikoida että täällä sikoja metsästetään, joten ne pelkäävät meitä enemmän kuin meidän on syytä pelätä niitä. Yllätetty ja saarretuksi itsensä tunteva sikalauma on arvaamaton, muuten ei. Siat haistavat kyllä ihmisen jo kaukaa, jos ilmavirta vaan käy oikeasta suunnasta. Metsässä näin ei kuitenkaan helposti käy, koska tuuli liikkuu siellä harvoin. Parasta siis pitää ääntä että huomaavat meidät ajoissa.
José ei ymmärrä eikä kuuntele vaan viittoilee. Tuonne! Sadan metrin päässä pilkottaa aukkopaikka. Kaatunut puu.
Nyt sikalauma kuuluu jo suomalaiseenkin korvaan. Puhinaa, tonkimisen ääntä.
Reipasta kävelyä. José kiipeää ketterästi latvuston läpi rungolle. Meiltä se sujuu kameran, jalustan, oksaryteikön ja yleisen ketterättömyyden takia paljon työläämmin. Josén huoli alkaa jo vähän tarttua.
Tropiikin puut ovat mukavan isoja. Keskivertopuun rungolla on leveyttä puolisen metriä ja oksillakin pystyy seisomaan ilman tukea jos tasapaino on kohtuullinen. Jalustan pystyi asettamaan oksistoon. Kalusto oli valmiina, kun lauman kärkisikojen selkiä alkoi vilahdella kasvillisuuden seassa.
Tuhtia tuhinaa. Irrallisia karjahduksia. Hampaiden kalahtelu on tosi tehokas pelotusefekti.
Eipä kestänyt kauaakaan, kun meidät havaittiin. Koko sakki pysähtyi, hiljeni sekunniksi ja sitten – stampede! Nopeasti hurjalla ryminällä takaisin sinne mistä tultiin! Lauman kokoa ei näe, mutta saattoi hyvinkin olla yli sata yksilöä.
Lounaspöydässä Katoo kertoo, että paikallisväestö uskoo sikojen hyökkäävän kimppuun. Sademetsän legenda elää vahvana.
Kokki on kumpuvatsainen, harmaapulisonkinen Gulliver, kuusissakymmenissä, Iquitosista. Ravintolakokkina 30 vuotta, Tapichessa vasta vajaan vuoden. Rytmi: kolme kuukautta duunia, 10 päivää lomaa. Yrittää oppia englantia.
Nostan Gulliverille hattua, sillä ruokalajit olivat vaihtelevia ja maukkaita ja ulkonäköäkin oli ajateltu. Kalaa oli jos joku oli ehtinyt käydä kalassa, muuten kaikki oli kuivamuonaa, kananmunia, hedelmiä, kasviksia, tölkkiruokaa.
Banaaneja, vihreitä omenoita, mandariineja, kookospähkinöitä. Katoon omia chilisekoituksia purkeissa; esiin noukitaan pieni haarukka, tiputellaan siitä varovasti lientä ruuan päälle.
Juurekset on aina keitetty, myös porkkana.
Yhdellä lounaalla odotti yllätys: riisin oli korvannut quinoa.
– We have had this packace of quinoa in the kitchen for a while now. ‘Nobody likes it’, says Gulliver. But he doesn’t like it himself! Peruvians don’t like quinoa. That’s why it is so expensive. It’s only liked by tourists.
Quinoa-trendi taitaa olla Suomessakin jo laantunut. Hauskan näköistä tummaa ryyniä, joka ei maistu sellaisenaan juuri miltään.
Tapichen quinoassa oli paljon pikkukiviä tai muuta kovaa, joka rasahteli ikävästi hampaissa. Kuka nyt sellaisesta pitää.
Keittiön varustelutaso on Minimi+. Avotulipaikka perällä, vesipiste, nauloja lyötynä lautaseinään tavaroiden roikottamiseen, hyllykön päällä mausteet ja astiat, jääkaappi. Jääkappi on päällä vain silloin kun generaattori tuottaa kovaäänistä sähköä eli iltakuudesta noin kahdeksaan. Mutta kaapin ovi pysyy aina hyvin kiinni ja pettynyt torakkapopulaatio ulkona.
Gulliver käyttää kaasua vain silloin kun on kiire.
Kylmälaukullinen jäätä pitää tölkkisetillisen perulaista Crystal-olutta kylmänä kolmisen vuorokautta.
Lodgella ei ole mitään omaa keittiöpuutarhaa. Kaikki tuodaan veneellä Requenasta. Ainoa viherkasvi on muoviastioissa kasvatettava paksulehtinen vesikrassi. Se on kilpikonnia varten. Niistä myöhemmin.
Venematka Requenasta Tapicheen, ylävirtaan, kestää neljä tuntia, alavirtaan kolme ja puoli. Mitään kauppalaivaa ei ole, vaan jokainen hoitaa omat kuljetuksensa. Etäistä naapuria voidaan jeesata jossakin, ja se jokin näyttäisi useimmiten olevan kanisterillinen polttoainetta. Tätä juoksevaa kuluu sekä veneissä että generaattorissa.
Katoo käy keskimäärin 1,5 kertaa viikossa Requenassa viemässä vanhat asiakkaat pois ja hakemassa uudet tilalle. Samalla hoidetaan ostokset, soitetaan puheluita yms. Katoolla on Iridium-satellittia käyttävä InReach-laite, jolla pystyy auttavasti lähettelemään lyhyitä viestejä.
– Sometimes it works fine, but often it does not work at all or is very slow.
Aamukahdeksalta Nautasta lähtenyt yhteysvene on perillä Requenassa ennen puoltapäivää – ellei juutu hiekkasärkkään matkan aikana kuten kävi meille. Puolisen tuntia ähellystä, kunnes vene viimein irtosi. Sillä kohtaa Uqayali-joki on leveimmillään, veden syvyys matalimmillaan.
Kuiva kausi etenee viikko viikolta. Vesi käy vähiin. Tapichen-joenkin vedenpinta on laskenut viimeisen kuukauden aikana viitisen metriä.
Hiekkasärkillä on myös paha tapa liikkua, joten kokenutkaan kippari ei tiedä kaikkea. Väitetään että he tarkkailevat, näkyykö harmaita jokidelfiinejä; ne uivat syvemmissä vesissä. Tapiche-joella oli runsaasti sekä näitä harmaita että isompia, pitkänokkaisia vaaleanpunaisia.
Iquitosista pääsee suoraan Nautan venesatamaan bussilla kahdessa tunnissa. Bussi on ilmastoitu ja kuljettaja ystävällinen vanhempi herrasmies.
Katoolla on kaksi 50 hv perämoottoria, lasikuituvene, kaksi alumiinirunkoista venettä ja muutamia perinteisiä, puusta veistettyjä kanootteja joita käytetään myös moottoriveneinä tarpeen tullen.
Kevyempiin veneisiin mahtuu 4-5 matkustajaa kumpaankin plus heidän matkatavaransa, kauppaostokset ja bensatankit.
Veneet ovat iso kulunkierä, mutta absolut välttämättömiä.
– I bought this Yamaha engine a while ago. That was one year’s savings. The older one was stolen.
Katoo kehuu työmiehiään vuolaasti.
Töitä olisi useammallekin.
Paikka pysyy pystyssä juuri ja juuri, kirjaimellisesti. Lodge on ollut toiminnassa vasta muutaman vuoden, mutta paalujen varaan rakennetut mökit ja niitä yhdistävä, katettu kävelysilta näyttävät jo nyt siltä kuin niitä olisi uitettu Amazonin tulvavesissä vuosikymmeniä ja ravisteltu kuivaksi. Reikiä, hometta, vääntyneisyyttä, repsottamista. Lähes kaikki näkyvä on tilassa, josta on mahdoton sanoa kertooko se keskeneräisyydestä vai lahoamisesta. Mökissä on kuitenkin toimiva vesiklosetti ja suihku eikä sängyn yli vedetty hyttysverkko ole vielä vuotanut. Joten: ei paniikkia.
Nyt pitää tietysti nipistää itseään jotta muistaa missä ollaan. Lähellä päiväntasaajaa (alapuolella), lämpötila ympäri vuoden 30 C, korkea kosteusprosentti, hyönteisiä ja jyrsijöitä, sadekauden tulvat.
Rakennusten ja käytävän ulkokatto on palmunlehvistä. Normikate, joka uusitaan kerran vuodessa.
Ruokalan katossa on muita enemmän kulumisen jälkiä. Syy on opossumiperhe, joka pesii kattorakennelman sisällä, lähellä harjaa. Opossumit löytävät tarvitsemansa hyönteisruuan lehvien lomasta.
– One morning when we were having breakfast, one opossum baby fell straight on top of the table.
Lounasaikaankin saattaa tapahtua. Fred-opossumi missasi lautaseni haarukan mitalla. Yläilmoista tipahti parin sentin pituinen kikkare ja muutama isohko pisara nestettä.
Katoo kertoo, että kaikkien rakennelmien katonharjat pitäisi vahvistaa alumiinilla, mutta ruokalalle he eivät raaski sitä tehdä. Opossumit paistuisivat.
– The problem is I cannot get more men to work here. They’d earn a lot of money compared to local standards, but because I don’t tolerate hunting, they don’t come. They’d loose their reputation.
Ylimetsästyksen jäljet näkyvät, myös Katoon 6000 hehtaarin tiluksilla, joista 1500 (noin 5 x 5 km) on virallisesti rauhoitettu. Isoja kanalintuja ei enää näe, ei myöskään kauriseläimiä. Ei ainuttakaan capybaraa joen rannalla. Punaisen mölyapinan lihaa pidetään erityisen herkullisena ja hämähäkkiapinassa on eniten syömistä, mutta kaikkia muitakin apinoita ammutaan.
Eräs Katoon edellisistä luonto-oppaista oli ampunut kolmasosan tilan villa-apinoista.
– I trusted him, and then he did that. Only now some smaller woolly monkey groups are beginning to tolerate people a little. All others are still scared and you cannot see them.
Muutamia villisian jälkiä on näkynyt, samoin tapiirin. Jaguaarin tassusta oli painunut saveen tuttu leveän pyöreä kuvio, varpaat kaukana toisistaan.
Salametsästys rehottaa.
– Locals eat anything that weighs more than 100 grams. Imagine, they have no other name for the tapir or the manatee than ‘Paca’, ‘food’.
Paca-jyrsijää ei tietysti sitäkään ole. Kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa juuri ne grillataan ensimmäisenä. Hieno yöeläin, jota olemme nähneet 20 vuodessa vain kerran, Costa Ricassa, häthätää sekin kerta.
Katoo on kotoisin Brasiliasta, Pantanalin alueelta.
– We were poor. When other children had sandwiches for lunch, I had an onion. I had no shoes to play football but instead I broke all the records in swimming. One can do anything if one really wants to. Look at me. Being poor is no excuse.
Tarinankertojana Katoo on yliveto. Kaiken todenperäisyydestä ei voi olla varma, tietenkään. Hieman huonosti kuvioon sopii esimerkiksi se, että hän on matkustellut parikymppisenä Euroopassa.
27-vuotiaana Katoo kiipesi K2:lle, mistä lempinimi. Suoritus, joka paitsi onnistuu fyysisenä suorituksena vain harvalle, on myös kallis.
Metsän ostamiseen on kulunut puolisen miljoonaa dollaria.
– I have bought the forest in pieces, the last one, over 3500 hectars, two years ago. Wanted a buffer zone around the protected area. The seller is a Peruvian who lives in New York. A rich guy. The price for the last part was 70$ per hectar, earlier ones 100$. For the protection, I need to pay 3000$ a year to the government. It would be much cheeper for me to let all the forest be non-protected.
Euroopan matkalla Katoo kävi myös Suomessa.
– I bicycled from Hamburg to Turku, figured out that it would be downhill from the Alps onwards. That was in 1990. From Turku I flew to Oulu, to a Midsummer Night festival. The sun went like this (piirtää ilmaan z-kirjaimen muotoisen kuvion) first a little bit down the horizon and then up again, moving sideways. That was funny. Mosquitoes almost ate me. Your species has teeth, right?
Oululaiset olivat väittäneet Katoolle, että kaupunki on maailman pohjoisin. Kun kerroimme että jo Suomessakin on pohjoisempia, Katoo lyö nyrkkiä pöytään ja vaikeroi.
– Oh no no no, you’ve ruined my entire life!
Näyttäkää minulle ihminen, joka puolustaa luontoa niin intohimoisesti kuin Muriel Reis. Vahinko vaan että suomen ‘intohimo’ on sitten Teuvo Tulion päivien vanuttunut löysäksi. Sanan vanhempi sävy ja mielleyhtymät on kuin kehitetty Katoota varten.
– I cannot do anything to poachers but loggers, them I can handle. What they don’t know is that I never give up. This one guy had cut down one big tree. I heard it happen. Then he went away, to return later to fetch the trunk. What I did was that chopped the trunk to small pieces. It took me two days. When he came back and saw me, he began to whine:’What have you done to my trunk?!’
Uusia projekteja on vireillä. Katoo yrittää saada paikallisia kiinnostumaan superfoodista, luonnonyrteistä yms. Kaikkea sellaista aktiviteettia ja yrittämistä tulisi tukea, mikä ei vaadi rakentamista, hän painottaa.
– I try to tell people that they can sell things, get money and buy food from the shop. That there is an alternative to hunting.
Mikään ei ole täällä helppoa. Isoimpia ongelmia on kyläyhteisöjen lähes täydellinen puuttuminen. Kun yhteistä ei ole, jokainen tekee mitä huvittaa. Väki levittäytyy tänne muualta villin lännen tyyliin etsimään kultaa, salametsästämään, kaatamaan puita laittomasti.
– I have contacted the local police only once. One guy fell 40 of my trees. Now, police here is corrupted. I promised to tip one officer, and eventually he came. But that was it. ‘This man took my property and needs a punishment’, I said. ‘Yes, I talked to him and he promised not to do that again’, the policeman said. ‘But he has done it many times before!’, I said. ‘He is poor and cannot pay anything back’, he said. I haven’t been in touch with the police since.
Omaisuuden hallinta omin voimin on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Jokainen ohi ajava vene on potentiaalinen riski.
Tapiche-joen varrella on asutusta hyvin harvassa, joten veneessä on usein joko tulokkaita tai lähiseudun nuoria miehiä kokeilemassa onneaan. Erityisen epäilyttäviä ovat hämärässä liikkujat.
Katoon metsä on suosittu siksi, että muut lähiseudun kolkat on jo tyhjennetty arvopuusta ja syötävistä eläimistä.
Pilkkopimeys valahtaa lodgelle iltakahdeksan jälkeen kun generaattori sammutetaan. Muutama minuutti otsalamppujen häilyviä keiloja. Ihana hiljaisuus.
Saman tien Tropical Screech-Owl aloittaa pulputtavan ääntelynsä majan nurkalla. Sillä sanotaan olevan vakioasemapaikka riippukeinumajan katolle rakennetussa näkötornissa, josta näkee koko leirin, kaistaleen Tapiche-jokea ja vastarannan metsää joka päättyy moriche-palmuja kasvavaan suohon. Uakarit viihtyvät samaisella suolla.
Tapichen äänimaailma on hienoimpia mitä olen kuullut. Leiri on niin pieni ja kaukana kaikesta, että luonnolla on etusija.
Lähestyvän veneen ääni.
Katoo ryntää ulos majastaan taskulampun kanssa, juoksee rantaan. Jos hän ei tunnista ajajaa, hän juoksee takaisin hakemaan perämoottorin avaimen, hyppää veneeseen, survaisee perään, ajaa ohikulkijat kiinni ja kysyy tarvitsevatko he jotakin. Toistaa kysymystään – omien sanojensa mukaan kohteliaasti mutta päättäväisesti – kunnes saa vastauksen.
Unen läpi kuulee kuinka vene palaa takaisin rantaan. Katoo lampsii horjuvaa kävelysiltaa pitkin mökkiinsä, ohi meidän kaksikerroksisen majamme. Koko rakennelma huojuu askelten painosta.
Maanantaiyönä 20. heinäkuuta Katoo ei tullutkaan takaisin.
Rättiväsynyt mies palaa vasta seuraavana aamuna viideltä, juuri kun José ja me syömme aamupalaa ruokalan pöydän ääressä, pienen aurinkokennolampun pienessä valossa.
– They were so many. One boat here, then I heard another one over there…
Katoo huokaa raskaasti ja nojaa päätä käsivarsiin, näyttää nukahtavan. Hätkähtää sitten, nousee ylös. Menee jääkaapille ja hakee pussin guarana-jauhetta, sekoittaa sitä kuumaan veteen.
Varhaisaamun aamupala on aina sama: kaurapuuroa, johon sekoitetaan kuivattuja hedelmiä ja myslikokkareita. Lopuksi pikakahvia tai teetä, joko keitettyyn jokiveteen tai sadeveteen, jos sitä on jäljellä.
Aamun tunnit ovat tärkeitä.
Liikkeelle pitää lähteä varhain. Kello herättää viimeistään viideltä. Aurinko nousee nopeasti ennen puolta seitsemää, ja jo ennen yhdeksää alkaa olla liian kuuma, jos taivas on pilvetön. Eläimet hakeutuvat päivälevolle aamumurkinoinnin jälkeen, katoavat näkyvistä.
Piknik-lounas syödään metsässä, yhdeksän nurkilla. Keitetty kananmuna, paahtoleivälle ruskeaa makeahkoa tahnaa (jota käytetään mielenkiintoista kyllä myös omeletin päällä), suolakeksejä, muutama hedelmä, vettä.
Oravasaimireja, satulaselkätamariineja, ruskeita kapusiiniapinoita, punaisen mölyapinan sähköistä joukkoääntelyä, ruskeita titi-apinoita, oravia, toukkia, kovakuoriaisia, perhosia, lintuja – ja matkan teemaeläimiä, uakareja.
Uakareilla on paljon lempinimiä. En ihmettele.
Paikalliset sanovat ‘English’, mutta myös versiota ‘Russian mafia monkey’ näkyy. Minä sanoisin ‘Mad Max monkey’. Pitkäturkkinen apina, joka heiluttaa lyhyttä häntäänsä kuin koira. Uakari on kuulemma säästynyt suuremmalta salametsästykseltä siksi, että sen kalju pää ja punakat kasvot tuovat mieleen ihmisen. Korkeampi mentaalinen kynnys.
Jos uakari ei ole kovin punakka, sillä saattaa olla malaria.
Ympäristörikoksia on liuta, ja yksi niistä on kilpikonnanmunien ryövääminen ruuaksi. Jokikilpikonnat ovat rauhoitettuja, häviämisen partaalla, mutta ihmiset eivät välitä.
Mikään ei ole helpompaa kuin löytää munia hiekkaisista rantatörmistä. Kilpikonnanaaras jättää hiekkaan selvät jäljet, jotka nousevat vedestä, kiipeävät harjanteelle ja päättyvät. Munat ovat parinkymmenen sentin syvyydessä. Vain kunnon sade pyyhkii kilpikonnan telaketjujäljet.
Tapichen väellä on oma liikuttava kilpikonnansuojeluohjelmansa.
Kaikki havaitut pesät tiluksilla tyhjennetään, ja munat kaivetaan lodgen omaan hiekkatörmään. Ympärillä on verkko, jotta rannalla päivystävä iguaani ei pääse käsiksi muniin eivätkä kuoriutuvat poikaset pääse saman tien karkuun.
Pikkukilpparit siirretään omaan lampeen kasvamaan ja kovettumaan. Kolmen kuukauden päästä koittaa vapaus.
Katoo hymyilee leveästi. Tasaiset, lyhyet hampaat, joita vaikuttaa olevan harvemmassa kuin yleensä.
– We have already managed to release 180.
Juuri nyt Katoolla on ekstravaikeaa. Viisumi on uhattu kuolettaa.
– They claim that I’ve committed a murder! You cannot get your visa renewed if you have a criminal record. I have carried a gun for 17 years in Brazil when I was a policeman and worked as a park ranger, and I never shot anyone. Why would I do that here? These people who steal my property, they do not want any confrontation. They just sit quietly in their boat, and don’t come near when they see me. I’ve never been threatened except some time in the city, never here.
Nyt on vain laitettava rahaa likoon ja palkattava lisää asianajajia, Katoo pohtii.
Äkkipikainen ja nopealiikkeinen, se Katoo selvästi on. Väsyneenä, vihaisena, pikkutunneilla – mitä vain saattaa sattua. Mutta Katoo ei ole tyhmä. Täällä on luultavasti helppo astua jonkun pikkukihon aroille varpaille. Katoo halutaan pois maasta, häiritsemästä hämäriä mutta rahakkaita bisneksiä, ja viisumi on tähän kelpo kortti.
Keskiviikkona 22. heinäkuuta, lounasaikaan, neljä aseistettua, kovapintaisen näköistä poliisia ja yksi univormuton mies ajaa Tapichen rantaan. Katoo menee heitä vastaan, ja ryhmä vetäytyy lodgen korkeaan riippukeinumajaan, pyöreään rakennelmaan keskellä pihaa.
Maja on vähällä käytöllä, koska se on aina hämyisä ja täynnä hyttysiä, mutta siellä on lodgen paras sähkötökkeli. Vajaa pari tuntia sähköä vuorokaudessa vaikutti ensi alkuun katastrofaalisen pieneltä, mutta on yllättävää kyllä riittänyt hyvin, koska kuvausminuutteja on tullut odotettua paljon vähemmän.
Riippukeinumajassa äänenpainot nousevat ja laskevat. Katoo elehtii runsaasti. Kaikkien lodgen rakennusten seinät ovat 50% hyttysverkkoa, joten puhe kuuluu hyvin mutta espanjaa osaamattomalle ei selviä mistä on kyse. Hyvien uutisten sanansaattajia poliisit tuskin ovat.
– Gulli!
Kokki kolistelee keittiössä eikä kuule Katoon kutsua. Me ja amerikkalaisperhe istumme syömässä Gulliverin tekemää causaa, perulaista perinneruokaa. Se on kylmää lasagnea missä pastalevyt on korvattu parin tuuman paksuisella, keltaisella perunamuusikerroksella. Heviä stuffia.
Katoo tulee keittiöön hakemaan Gulliveria. Sanoo meille hiljaa suupielestään, silmiään pyöritellen:
– Now they say I am harrassing people who are passing by.
Niin hän tekeekin, mutta ei syyttä.
Edellisenä iltana, 21. heinäkuuta, joella oli yllättävän paljon liikennettä. Ihmettelimme, mistä moinen kruisailuinto. Katoo ei kuitenkaan mennyt kertaakaan ulos katsomaan veneitä. Oli kai niin umpiväsynyt edellisyön valvomisesta. Oliko aktiivinen veneily viritetty ansa? Oliko Katoo epäonnekseen pysäyttänyt edellisenä iltana jonkun jolla oli suhteita?
Gulliver palaa vakavan näköisenä ruokalaan, vetäytyy keittiöön. Vaihdamme siestalle.
Kuluu tunti, ja majasta alka kuulua naurahtelua. Neuvotteluissa on kai saavutettu tuloksia. Seuraavaksi ryhmä siirtyy ruokalaan. Gulliveria pyydettiin siis kattamaan lautaset myös virkavallalle. Puolisen tuntia lisää machoviritteistä naurahtelua. Vileraat palaavat rantaan ja ajavat pois.
Katoon reserven läpi virtaava Tapiche on tierasite.
Joki ja 30 metriä rantaa molemmin puolin on jokamiesoikeuden piirissä. Rannalla voi leiriytyä. Rantahiekkaan munittuja kilpikonnanmunia ei saa ottaa. Periaatteessa. Kalastaa saa mutta ei verkolla eikä kaikkia kaloja. Periaatteessa. Isoa arapaimaa saa pyytää vain tietty määrä. Teoriassa.
– I told them that I just ask people what they are looking for. They could use my services, camp on the lodge. The chief said that I need to have a policeman here, to protect my property. He tried to make a deal with me. But if I had here someone he wouldn’t go after the poachers that’s for sure. He would do nothing. I said I’d like to do the deal with the head office in Iquitos. He didn’t like that. I guess he tried to bribe me but got nothing.
Vaikka meno vaikuttaa sivustakatsojalta hurjalta, Murilo Katoo Reis ei ole eilisen teeren poikia luontoasioissa. Hänen aikaansaannostaan on kuuluisa Cristallino Reserve Brasilian Alta Florestassa.
Saksalainen televisioyhtiö tulee syksyllä kuvaamaan Tapiche Reserveen.
– It’s some kind of reality show. They’ll bring a celebrity here and so on. They had such a romantic idea of the jungle. ‘We could show how 17 year old boys go to school, and then go hunting during the weekends.’ I told them that there are schools but no teachers, and boys don’t go to school but hunt all day. They also asked me to show how to catch caimans but I said I don’t do such things.
Myös BBC Planet Earth on tulossa, ja siitä Katoo on enemmän innoissaan. Laatu on siellä enemmän kohdallaan.
– They had several kind of deals. I made one where my name is credited.
Tapichesta ja Katoosta siis kuulemme vielä.
Stories about coding, travels, and history | Koodailua, matkoja ja historiaa
![Structural load [x]](https://live.staticflickr.com/1704/25901657496_52ef42cb26_n.jpg)
