Guyana 2012

Julkaistu alun perin Facebookissa.

7.2

Generaattori polkee ja posti kulkee! Tämän sammakon (tai sen serkun) kanssa samassa suihkussa. Rewa Eco-Lodge, Guyana, 60 km Annain kylästä Rupununi-jokea alavirtaan ja pätkä Rewa-jokea ylävirtaan.

8.2

Tavarat lähtövalmiina. On löytynyt opas, vene ja kapteeni. Vielä ei ole kokkia, apupoikaa eikä tarpeeksi bensaa. Bensan määrä paaluttaa matkan kokonaispituuden ja veneen kantajien lukumäärä sen, pystytäänkö ensimmäinen koskenpaikka ohittamaan. Lieviä vastoinkäymisiä, mutta mikäpä tässä, odotellaan. Päällä eilen pestyt vaatteet ja sade näyttäisi vetävän henkeä. Amazoninpapukaijapareja (Scarlet macaw) lentää rääkyen kohti duunia. Kohta leiriin saapuvat päiväksi sen vakiovierailijat: tyylikkään puna-musta-valkoiset caracara-haukat (Black caracara) ja ruskeapäiset Caica-papukaijat.

Joki ja vene.

13.2

Veneilijät teistä olisivat varmasti osanneet päätellä täyteen lastatusta alumiiniveneestä ja 15 hevosvoiman perämoottorista, että jos veneessä on neljä aikuista, venettä ei pysty kantamaan vesiputouksen ohi (tyhjänä) eikä 20 gallonan bensamäärä riitä kuin kävelyvauhtiin, kun matkaa on arviolta 300 kilometriä kanttiinsa.

14.2

Rock View Lodge, Annai. Parin yön hengähdys ennen seuraavaa intiaanikylää, Suramaa.

Surama on turismibisneksessä jo konkari, 15-v. Rewa aloitti vasta 5 vuotta sitten. Sitä ennen rewalaiset eivät harjoittaneet rahatalouttakaan. Kolme kuukautta sitten pihan perälle kannettiin satellittiantenni ja taivaat avautuivat.

Raha ja sen arvo kiinnosti monia Rewa Eco-Lodgessa. Veneretkellä boatman Joe katseli tarkkaan meidän kuvauskalustoa, kiikareita, taskulamppua jne ja kysyi aina lopuksi:”How much?” Pyysi myös nähdä euroja. Viidenkympin seteli muistutti kuulemma Brasilian rahaa.

20.2

Tunnin kävelymatkan päästä löytyi näitä nykyajan kotkotuksia. Huomaa mukavan varjoisa läppäripystis.

Surama Eco-Lodgeen on tulossa oma satelliittiyhteys, uuteen toimistomajaan. Rakennus on jo valmis, vain kytkennät puuttuvat. Sähköäkin on luvassa lisää. Nyt sitä saa vain klo 18-21 ruokalamajan yläkerroksesta. Otsalamput rules.

Hallitus on lahjoittanut aurinkokennoja ympäri maata “and Chinese batteries of which some work”, kuten Suraman pääopas Roy huomautti kuivasti. Arsenaalilla saa valoa kolmeen energiansäästölamppuun.

Siellä täällä matkan varrella, savannien laitamilla, yksinäisten palmunlehväkattoisten majojen pihalla sojottaa aurinkopaneeli kepin nokassa. Kepin juurella, paneelin heittämässä minimaalisessa varjossa makaa koira tai pari. Paljasjalkaisia pikkukersoja viipottaa pihalla. Majan nurkalla on moottoripyörä ja polkupyörä.

20.2

Kuva ei tee oikeutta näkymille. Vuoret ovat vajaan kilometrin korkuisia, sademetsän peitossa. Majojen ympärillä on savannia, jossa kasvaa ruohotuppaita ja parin metrin korkuisia, hiekkapaperilehtisiä puita. Leiskuvan oranssi savannihaukka päivystää klo 8-16.

Eilen aamulla klo 6, juuri kun aurinko oli noussut, isohko brasiliantapiiri käveli savannin reunaa vasemmalle, arviolta 400 metrin päässä. Illalla varttia vaille 6, hämärän rajamailla, se palasi takaisin.

Lodgen vieressä on kymmeniä keltapeffaisen kasikin (Yellow-rumped Cacique) roikkupesiä. Volyymia ja juttua piisaa. Koti-Suomen kottaraiset kalpenevat näiden matkijoiden rinnalla.

Majojen ja vuorten välissä on Burro Burro -joki. Yksi yö vietettiin leirissä sen rannalla. Yläjuoksulle meloen 1,5 tuntia, alavirtaan puolisen tuntia. Paikan tärppi: keltamusta myrkkynuolisammakko, jota paikalliset kutsuvat nimellä Bumblebee. Melko arkoja, mutta kun odotti huolellisesti ja hiljaa, ne tulivat esiin puun rungoille ja juurille, etsimään syötävää ja kurnuttamaan. Kurnutus on kuivaa, vaimeaa, rullaavaa moottorin säksätystä.

Burro Burrolla oli myös kapusiinilintuja (Capuchinbird), joilla on orastava kalju, komea oranssi höyhenpuku ja omaperäinen honottava, elektroninen ääni.

Trooppisten alueitten linnuista monet harrastavat nk. lek-meininkiä. Maassa, kannon nokassa tai tietyillä oksilla on jokin hot spot, jossa koiraat kukkoilevat ja naaraat ovat katsovinaan toisaalle. Kapusiinilintujen lek jäi hämäräksi, koska ne arastelivat kovasti. Ääntä kuultiin ja lintuja singahteli muutamia, mutta varsinainen action jäi näkemättä.

Etelä-Amerikan linnuista kuuluisimpia, ainakin tietyissä piireissä, on harpyija (Harpy Eagle). Väli-Amerikassa se on enää legenda. Täällä sitä vielä on. Seurasimme reilun parivuotisen naaraslinnun liikkeitä pesän lähellä. Pesä on Suramasta tunnin automatkan ja tunnin kävelyn päässä, keskellä kylän hakkuumetsää. Pesä on noin 20 metrin korkeudessa, mahtavassa ceiba-puussa (Silk Cotton Tree). Muutama isohko karahka ristissä. Harpyijateini ei muuta kotoa kovin nopeasti. Se ei osaa vielä saalistaa, ja viipyy äidin helmoissa ainakin puoli vielä vielä. Lintu ei ole jättimäinen siivekäs kuten korppikotkista monet, mutta kaikki sen osat ovat XLL-kokoa. Lettipäinen atleetti. Erityisesti jalat ja kynnet ovat todella massiiviset. Tässä iässä lintu on jo 3/4 aikuisen koosta.

Huomenna Atta Lodgeen, viimeiseen majapaikkaan ennen 10-11 tunnin automatkaa Georgetowniin pitkin maata halkovaa pölyistä highwayta. Jaguaari olisi kiva yllätys. Niitä tuntuvat näkevät täällä kaikki muut paitsi me. Erityisesti tanskalaisilla vaikuttaisi käyvän flaksi. Yksi nuori naaras on liikkunut tällä viikolla vartin ajomatkan päässä Suraman kylästä, highwaylle vievän pistotien varrella. Vei yhden kylän koirista. “We have a healthy jaguar population here”, sanoi Ron, Eco-Lodgen pääopas. Hän näkee ison kissan kerran kuussa, keskimäärin. Mutta ei luonto tee mitä käsketään: 6+3 tuntia tien varressa ei tuottanut tulosta. Lintuja kyllä.

Lounas odottaa. Sadekuuro ohitti sopivasti tätä näpytellessä.

22.2

Puun rungolla Plant Hopper, kaskaan sukua.

Atta Rainforest Lodgen opas Cassius on kotoisin Annaista, makushi-heimoa hänkin kuten kaikki tähänastiset intiaanit, joiden alueella on liikuttu ja majoituttu. Heimoja on kymmenkunta jäljellä. Väkimäärältään suurin ovat arawakit, n 15000, pienin etelässä asuvat wai-wait joita on vai-vaiset 200. Makusheja on n 8000.

Cassius muisteli viime vuotta. Kohokohta: 56 päivää sadekaudella viidakossa, kartoittamassa tämän valtion omistaman Iwokrama-luonnonpuiston puustoa. 200 metrin välein otettiin näyte ja merkittiin muistiin. Työtä tehtiin muutaman kymmenen hengen porukalla, mutta koska nuoremmat eivät uskaltaneet liikkua metsässä kuin polkuja pitkin, Cassius oli niitä harvoja jotka kulkivat etunenässä macheten kanssa. Purkkiruokaa oli mukana, mutta kantamukset todettiin pian liian painaviksi. Heittivät pois ja siirtyivät metsästykseen, vaikka se onkin alueella kielletty. Metsä tulvi, ja kaksi kuukautta kului jatkuvassa märkyydessä. Tulen teko ja vaatteiden kuivatus eivät olleet helppoja. “It was fun”, Cassius sanoi ja hymyili omintakeiseen tyyliinsä: puhuu vakavasti ja hiljaa kuin itsekseen, sitten pää kääntyy hitaasti kohti kuulijaa, silmät nauliutuvat – ja hymy välähtää niin että ristissä olevat kulmahampaat näkyvät.

Tämä osa Iwokramaa on korkeammalla eikä tulva ole koskaan yltänyt lodgelle asti, kuulemma. Sen sijaan puiston pääasema Essequibo-joen varrella on alamaata ja helposti veden alla.

Sade on iso musta hevonen. Suramassa, Burro Burro -joen leiripaikalla Rock Landingilla järjestetään guyanalaisen Bushmasters-järjestön selviytymisleirejä. Paikallista partiojuttua machomausteilla. Leiri on tukikohta josta lähdetään metsään. Tavoite on olla metsässä kuusi päivää omillaan, ilman lisähappea, napanuorana radiopuhelin. Viime vuonna (kuten tänäkin) kuiva kausi oli kovasti myöhässä. Bushmasterit lähtivät metsään – “to the bush” kuten täällä sanotaan – ja aluksi kaikki sujui selviytymisoppaan mukaan. Kolmannen päivän aamuna alkoi sataa. Eikä tauonnut. Burro Burron vedenpinta alkoi nousta. Illalla metsässä riippumatto piti sitoa normaalia ylemmäs. Aamun valjettua kuivaa maata ei näkynyt enää missään. Kantti petti, radiopuhelimella yhteys leiriin, joka sekin oli jo veden alla – sieltä soitto Suramaan, ja koko Bushmasters-väki evakuoitiin. “It was a historic event”, naureskeli Roy Surama Eco-Lodgesta ja osoitti nescafe-kupillisella Rock Landingin majojen rapaista ulkoseinää. Kuivunutta ruskeaa töhnää oli puolen metrin korkeudelle asti. Burro Burro suhisi vaimeasti taustalla, kymmenisen metriä alempana.

Atta Rainforest Lodgen majat ovat viime vuodelta. Ulkokylppärin kalusteet ovat paljon paremmassa kunnossa kuin kotona. 54 Mbit/sek internettiä tarjolla. Baari. Kylmää paikallista Banks-olutta ja erinomaista guyanalaista El Dorado -rommia.

Lauantaihin asti vain me yövymme täällä plus kokki, apulainen ja opas. Apulainen on nuori makushi-tyttö Annaista. Ollut täällä neljä kuukautta. Opettelee lukemaan luontoa Cassiuksen johdolla ja opastaa päivävieraita, jotka tulevat katsomaan puolen kilometrin päässä olevaa nähtävyyttä, latvuston tasalle viritettyä riippusiltaa (Canopy Walkway).

Lodgen tähtiä ovat metrin korkuiset metsäkanat (Black Curassow). Kaksi nuorta yksilöä käppäilee silloin tällöin aukion laitamia ja mylvii. Ääni on tuttu jo vuosien takaa Costa Ricasta: palleaa tärisyttävä matala “uuh-uuh”, joka kantaa metsässä pitkälle. Enemmän lihastuntemusta kuin ääntä. Tämä on jo toinen sukupolvi, joka on tottunut ihmisiin. “Joskus ne kyllästyvät valokuvaamiseen ja ovat poissa pari päivää”, sanoi Cassius.

Curryn tuoksua. Kokki on aloittanut lounaan valmistamisen, onhan siihen enää kaksi tuntia aikaa! Guyanalainen cuisine on monipuolinen. Sekoitus Intiaa, Karibiaa… Tiesitkö muuten, että suurin Intian ulkopuolella oleva intialaisten keskittymä on Guyanassa? Siihen on ei-niin-ylevät historialliset syyt. Siirtomaaherra Englanti rahtasi tänne 1800-luvun lopulla halpaa työvoimaa alueiltaan, sokeriplantaaseille.

25.2

Liekö Atta saanut nimensä Atta-suvun muurahaisista, ei tietoa. Murkkuja ei täällä ole mitenkään erityisen paljon, mielestäni, mutta seurattavaa riittää.

Kahta vaeltajamuurahaisten (Army ant) kolonnaa ja niitä seuraavia erilaisia anttilintuja (omakeksimä, engl. antbird) on päästy katsomaan läheltä. Aina Tapaus. Army antit liikkuvat isona elävänä mattona paikasta toiseen, ja kai ne joskus liikkuvat vahingossa toisesta paikkaankin, eh-heh.

En tiedä muurahaisista juuri mitään. Yhden ja saman kuningattaren jälkeläisiä kaikki, siinä tiivistetysti yleistietous. Mutta ainakaan nämä army antit eivät ole kekomuurahaisia vaan nomadeja. Kolonnan tulo on hieno mediatapahtuma. Metsä sähköistyy. Ensin alkaa kuulua matalalta, metristä-parista, rullaavaa hyrinää, kiljahduksia ja naksutusta. Anttilinnut tulevat! Eivätkä ne ole mitä tahansa ruskeita pikkulintuja. Niissä on metsänpohjan hämärässä selvästi erottuvia yksityiskohtia ja paljon muunnelmia teemasta. Joillakin hätkähdyttävän sininen silmänympärys, toisilla suorana sojottava valkoinen töyhtö nokan tyvessä tai täyskirjava etumus. Anttilintujen mukana on usein puukiipijöitä.

Lintujen kiihtyneisiin ääniin alkaa sekoittua suhinaa. Lähestyykö sade? Ei nyt. Tällä kertaa se on liikennettä.

Linnut seuraavat armyjä hyvästä syystä. Kolonnan tieltä hyppii, lentää, juoksee ja loikkii pakoon kaikki mikä ehtii tai osaa. Hämähäkkejä, kovakuoriaisia, päivätorkulla olleita yöperhosia, pieniä sammakoita. Muurahaiset syövät hitaat ja linnut napsivat pakenijat.

Army anteista liikkuu kaikenlaisia juttuja, syövät tieltään kokonaisia lehmiä ynnä muuta yhtä groteskia. Tarinoihin pitää suhtautua varauksella, hypetys keksittiin jo ennen internettiä. Kymmenen neliön kolonna on toki vaikuttava näky, ja sitä väistää jokainen jolla on järki päässä.

Riippusillan platformien kaiteilla liikkuu suomalaisen hevosmuurahaisen kokoisia bullet antteja Niiden pureman avulla voi testata omaa kipukynnystään. En ole koskaan testannut kun en harrasta madventuresia. Tropiikin sääntöjä nro 1: jos seisot metsäpolulla pidempään tsiikailemassa pään päällä melskaavia apinoita tai muuten vain yrität näyttää fiksulta, niin muista silti aika ajoin skannata maaperä ympäriltäsi bullettien varalta.

Kaikki te tiedätte lehdenleikkaajamuurahaiset. Sateella niitä ei näy. Jäljellä on vain polulla hiljalleen vettyvä, horisonttiin katoava lehtileikkeiden jono.

Karanambu Ranchin tuore, vasta vuosi sitten tänne New Yorkista muuttanut manageri Salvador oli raivoissaan. “Those bastards!” hän jyrisi ja huitoi tupakallaan. Majojen ympärille istutetut hibiskukset ja muut koristekasvit oli putsattu lehdistä. Niinpä Salvador on päättänyt hävittää lehdenleikkaajamuurahaiset. Siinä hänellä onkin tekemistä. Voittaja ei ole suinkaan varma. Metsässä näkee lehdenleikkaajien pesäalueita, lentopallokentän kokoisia punertavia kumparekaupunkeja. Ihminen meni tyhmyyksissään puuttumaan luonnon kiertokulkuun tälläkin kohtaa ja pisti lihoiksi suuren osan jättiläisvyötiäisistä. Giant armadillot olivat tehokkaita lehdenleikkaajien kannan säätelijöitä. Söivät ja tasasivat kokonaisia yhdyskuntia pesineen. Yön jättiläisiä on onneksi vielä jonkin verran jäljellä. Vahvojen kynsien jäljiltä on kuoppia siellä täällä metsässä ja jokien varsilla, erityisesti etelämpänä Rewan alueella.

Tulimuurahaisia (Fire ant) ei ole näkynyt. Sanottakoon: onneksi. Niiden olemassaoloa ei aina muista. Pieniä ovat. Seisahdut majan nurkalle auringon läikkään (ei tosin tällä matkalla) kiikaroimaan lintujen sekaparvea, sandaaleissa – ja samassa reaktiivinen systeemisi käynnistyy pärähtäen. Rajapinta sinun ja fireanttien välillä on tulinen. Polte ei ole infernaalinen mutta ei sitä silti kestä sekuntiakaan.

BTW, suurin eliömassa maapallolla muodostuu muurahaisista.

Tätä menoa Atta alkaa olla vetisimpiä paikkoja joissa on koskaan yövytty neotropiikissa kaudella, jonka sanotaan olevan kuiva. Selvää sadekautta tämä tietysti on. Tuuheaa häntää joka tapauksessa. Jo neljättä päivää pitkiä, rankkoja vesikuuroja. Öin päivin. Aurinkoakin, mutta vain muutamia hätäisiä tunteja. Juuri sen verran että ehtii virittää riippumaton taivasalle ja kiehnätä siinä etsien parasta asentoa, jossa voisi sekä torkkua että tarkkailla ympäristöä.

Ollaan 300 metriä merenpinnan yläpuolella. Jos Iwokraman alempana olevat paikat alkavat tulvia, sieltä alkaa siirtyä eläimiä ylemmäs. Kuuluisin on sininen nuolimyrkkysammakko, jota on enemmän Surinamin puolella, mutta ei tavaton täälläkään. Tarvitaan kuulemma vain kolme päivää jatkuvaa sadetta, niin polun vartta voi alkaa katsella sillä silmällä, näkyisikö sinistä.

Tilastollisesti ja perstuntumaltakin märin majapaikka on ollut Rara Avis Costa Rican Karibian puoleisella vuoristoalueella, vajaassa kilometrissä. Sademäärä 5 metriä vuodessa. Buzzwordia käyttääkseni “eeppinen” käynti monella tapaa, mutta siitä joskus toiste (ehkä). Rarasta jäi päällimmäisenä mieleen vetisyyden lisäksi savi. Savikerros oli paikoitellen ainakin metrin paksuista, silkinhohtoisen märkää ja tuliperäisen maan ansiosta punertavaa tai okraan, oranssiin ja keltaiseen vivahtavaa. Savea oli pakko aina välillä käydä hivelemässä ja läpsyttelemässä tien poskessa, niin vastustamatonta se oli.

26.2

Karanambu Ranch aloitti karjatilana. 80-luvun alussa siirryttiin maatilamatkailuun. Kuuluisaksi Karanambu tuli kesyistä jättiläissaukoista (niitä ei enää ole) ja savannilla elävistä jättiläismuurahaiskarhuista.

Tilaan kuuluva savannialue on laaja ja aukee. Nautoja on nyt satakunta. Isohkolta tuntuva määrä, mutta vain murto-osa entisestä. “The whole savannah was full of them”, muistelee Jerry, tilan Associate Manager, ja piirtää kädellään kaukaisuuteen täyden ympyrän. Seisomme Karanambua ja muita lähipaikkoja palvelevan lentokentän laidalla, rommipunssilasit kädessä. Tänne on ajettu varta vasten katsomaan auringonlaskua. Mitään esteitä ei ole. Horisontista horisonttiin pelkkää vaakatasoa. Lentokenttä on täsmällinen termi tässä yhteydessä: kenttä on, ei muuta. Tiukaksi painunutta hiekkamaata pienlentokoneiden laskeutua ja nousta.

Pohjoisen Rupununi-alueen historiassa on mustelma, joka ei ole täysin parantunut vieläkään. Se tunnetaan nimellä Rupununi Uprising. Alueen englantilaistaustaiset karjatilalliset aloittivat 60-luvulla aseellisen kapinan keskushallintoa vastaan. Piirittivät lähimmän poliisiaseman ja esittivät kovaäänisiä vaatimuksia. Kuolleitakin tuli. Syistä on paha sanoa, mutta jonkinlaisesta turhautumisesta oli kai kyse. Kapina kuivahti. Georgetownin rangaistus oli symbolinen mutta tuntuva: tilallisten karjat teurastettiin. Niin loppui suur-Karanambukin.

Karanambun keittiö- ja ravintolarakennuksen seinässä, pitkän puupöydän takana, roikkuu joukko puisia, varrellisia, tylppäpäisiä esineitä. Arvelin niitä maatalostyökaluiksi. Jerry korjasi:”They are weapons.” Kolautus-, mäjäytys- ja kallonhalkaisutyökaluja sievänä etnografisena kokoelmana. Muistuttamassa siitä, että menneisyyttä ei ole unohdettu eikä lyöty kättä päälle asianosaisten kanssa.

Tietyssä vaiheessa Karanambun jättiläismuurahaiskarhubalanssi keikahti. Turisteja alkoi virrata niin taajaan ja heillä oli niin kiire, että jättiläisiä alettiin etsiä savannilta maastoautolla. Eläimet häiriintyivät, ja piiloutuivat kun kuulivat peltilehmän ulvahduksen. Nyt on tultu siihen pisteeseen, että tarina alkaa kääntyä rumaksi.

Jos jättiläismuurahaiskarhua ei löydetä ensimmäisellä yrityksellä, selitetään että on “liian sateista” tai “liian myöhäistä/aikaista”. Mikäli turistilla on aikaa ja halua toiseen etsintään kuten meillä – viivyimme majapaikassa viikon siinä missä vakioaika on kaksi yötä – yritetään uudestaan. Jos ja kun sekään ei onnistu, ajetaan Karanambun nk outpostille, savannin toisella laidalla könöttävän talon pihaan. Täällä asuvat tilan kaksi jäljellä olevaa cowboyta perheineen, hevosineen, koirineen ja kanoineen.

Kuljettaja ja kuistilla ratsastuskamppeita huoltava cowboy lyövät kättä ja alkavat käydä keskustelua kreolin ja makushin sekoituksella. Radiopuhelin otetaan esiin, annetaan cowboylle. Jotain sovitaan. Kuljettajan englanti on sen verran vaatimatonta ja lyhyttä, että emme ymmärrä mitä hän meille selittää järjestelyistä. Levittelee käsiään. Nähtävästi kyse on eläimen paikantamisesta. Kun se on löydetty, cowboy pirauttaa lodgelle radiopuhelimella ja me tulemme paikalle.

Seuraava aamu. Kännykkä herättää 5:30. Hyttysverkon alta pois ja pikainen pukeutuminen, sillä hämärän rengit iskevät nopeasti.

Keskellä Karanambun pihaa kasvaa yhtä leveä kuin korkeakin tamariinipuu. Puun alla seisoo eläköitymistä odottava puutarhakalustesetti. Pöydälle tuodaan joka aamu puoli kuudelta termarillinen brasilialaista kahvia, ja viereen sytytetään kynttilä. Varttia vaille kuusi on vielä sen verran hämärää, että kynttilää ei viitsi puhaltaa sammuksiin. Kahvia kuppiin ja katselemaan taivaalle, miltä päivän sää näyttää. Kello on kuusi, kun Little Chacalacha -kanalinnut kajauttavat Rupununi-joen suunnalta reippaan, monikurkkuisen aamulallatuksensa. Viittä yli. Päivä on alkanut. Pihan perällä yskähtää käyntiin 60-luvun nuori, Land Rover -pickup. Kuljettaja sitoo narulla ohjaamon oven kiinni ja kurvaa puun viereen. “Ready?”. “Yeah.”

Kiipeämme lavalle ja lankulle istumaan. Manuel ja Jeremiah, yksi Karanambun nuorista allround-kavereista, jäävät roikkumaan lavan takareunalle.

Edellisinä aamuina muurahaiskarhuja on tarkkailtu innokkaan oloisesti neljän hengen voimin heti kun on päästy savannille. Pojat ovat seisseet lavalla ja kiikaroineet. Tänä aamuna on toisin. Kundit rupattelevat keskenään, istuskelevat. Vaikuttaa siltä, että kaikki on jo järjestetty. Niin kuin onkin. Ajetaan suoraan ilman kurvailuja outpostin lähelle. Jo etäältä näkee, että siellä seisoo kaksi ratsukkoa. Ajetaan viereen. Kuljettaja sammuttaa moottorin, ei sano mitään. Katsomme toisiimme ja ihmettelemme, mitä nyt. “Do we step down here?”. “Yeah.”

Sadan metrin päässä, toisen ratsun takana niin ettei sitä heti äkännyt, liikkuu tumma eläin. Koiraa isompi.

Muurahaiskarhu on pois tolaltaan, yrittää päästä karkuun. Juoksee yllättävän ketterästi ja lujaa. Täyttä laukkaa eteenpäin, keinahdellen eteen ja taakse. Jokainen pakoyritys päättyy siihen, että ratsastajat karauttavat sen kiinni ja johdattavat takaisin kohti autoa ja meitä. Silkkaa karjanajoa.

Typertyneinä kuvaamme eläintä pari minuuttia ja pyydämme sitten, että sen annetaan mennä. Hetkessä musta selkä on kadonnut pusikon sekaan.

Luontoturisti kuten kuka tahansa ulkomaan elävä joutuu kamppailemaan omantuntonsa kanssa. Hiilijalanjälki, tippauskulttuuri, köyhyys, eriarvoisuus – lista on pitkä ja pitenee koko ajan. Sille kuuluu myös eläinten kohtelu. Se raastaa, jos eläimiä pidetään pelkkinä rahasampoina, viihdykkeinä tai objekteina.

Guyanasta on opettajien aivovuotoa Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, kertoi Atta Rainforest Lodgen Cassius. Maassa ei riitä töitä nyt kun hallitus on taas luopunut peruskoulutuksen järjestämisestä. Sama on siis tapahtunut ennenkin. Ikävä juttu, sillä harvat rikkaat laittavat lapsensa yksityiseen kouluun. Köyhille eli lähes jokaiselle jäävät vain pappien vetämät opinahjot, jossa luonnontieteellinen opetus on mitä on.

Taikausko tappaa. Karanambussa opaskeikkoja tekevä Manuel kertoi, että hänen kotikylänsä savannilla, lähellä Yupukarria, eli vielä joitakin vuosia sitten seitsemän jättiläismuurahaiskarhua. Kylässä alkoi kiertää huhu, että ne tuovat huonoa onnea. Niinpä vanhemmat pistivät lapset asialle. Lapset tottelivat kiltisti ja ehtivät tappaa muurahaiskarhuista kuusi, ennen kuin Manuel ja muut luontoturismista leipänsä ansaitsevat tajusivat mitä oli tapahtunut. “We went to the village council and told them that anteaters do no harm”.

Yhden muurahaiskarhun henki säästyi, ja tämä yksilö meidän oli ilo nähdä. Se tapahtui ikävän karjanajovälikohtauksen jälkeisenä aamuna, Manuelin henkilökohtaisen aloitteellisuuden ja aktiivisuuden ansiosta. Hän varasi tilan paremman jeepin, sopi kuljetuksesta ja neuvotteli managerin kanssa. Matkaan lähdettiin neljän jälkeen aamulla. Ennen kuin eläin spotattiin savannilta kello 7 jälkeen, Manuel ehti jo luvata että jos karhua ei näy, voimme mennä yöpymään hänen kotiinsa – hän näkee sen ikkunastaan joka aamu.

Onnekas mutta epäilemättä perin yksinäinen muurahaiskarhu käveli rauhallisesti pitkin savannia, ehkä etsien ruokaa tai lepopaikkaa tai molempia. Tuulen yläpuolella seisten pystyimme seuraamaan eläintä ja sen puuhia puolisen tuntia. Välillä karhu ohitti itse meidät kymmenisen metrin päästä. Nosteli kuonoa ja haisteli. Oliko lähettyvillä jokin uusi odööri? Lopulta se otti etäisyyttä ja katosi suonotkelmaan, jossa kasvoi korkeaa ruohoa ja palmuja.

Jättiläismuurahaiskarhu on fysiikaltaan ja kävelytekniikaltaan vertaansa vailla. Pitkänhuiskea häntä ja pitkä, notkea kärsännäköinen kuono. Kapea, korkea ruumis. Pienet likinäköiset silmät. Voimakkaat eturaajat, joissa kämmen on kaartunut sisäänpäin. Kaikki palvelee kaivamista. Kävely hoituu rystysillä. Toisin kuin nimi väittää, ruokavalio koostuu termiiteistä.

27.2

Cassiuksen on vaikea peitellä tuohtumustaan. “When I came here, the company promised to give us a car. Nothing has happened”.

Lähes viivasuora highway rannikon Georgetownista Brasilian rajalla sijaitsevaan Lethemiin on kohtuullisessa kunnossa. Ainakin ajettavassa. Tie avattiin 1992. Suunnitelmat olivat isoja niin kuin tällaiset suunnitelmat aina; piti tuli moottoritie, saatiin tavallinen soratie. Matkalla ei ole suuria korkeuseroja, joten maanvyörymistä ei ole pelkoa. Sadekaudella tie kuuleman mukaan tulvii paikka paikoin, mutta arvaamattomampia ovat sillat.

Tie siis on, mutta miten päästä tien päälle?

Georgetownista lähtee puoliltaöin minibussikaravaani kohti Brasiliaa. Toyota-pakuja täynnä minibudjetilla matkaavia turisteja ja paikallisia, joilla raha on aina tiukalla. Tavaratelineelle on köytetty rivi bensakanistereita, polkupyörä, erinäisiä kapsäkkejä pressun alla. Aamukuudelta saavutetaan Iwokraman puiston portti. Ajoitus on tärkeä, sillä puiston läpi ei pääse kuin päiväsaikaan. Yöllä portit ovat säpissä. Illansuussa ehditään Lethemiin.

Atta on vain kahden tunnin ajomatkan päässä Annain kylästä, Brasilian suuntaan. Sieltä saa tuoreita kasviksia, lihaa, generaattoriin ja vesipumppuun polttoainetta ja kaasua keittiöön. Matka ei ole pitkä, mutta Attassa ei ole mitään millä kulkea eikä varsinkaan mitään, millä saada tavarat kulkemaan. Oletin, että ruokahuolto toimisi Iwokraman pääaseman, River Lodgen, kautta. “No, we get everything from Rock View in Annai or from Georgetown”, Cassius sanoo, “but transportation is a big problem. There are truck drivers that don’t want to stop by our junction but continue straight to Rock View and leave the stuff there. And then there are these security issues”.

Cassius on vastuussa Attan asiakkaista. Näin julistaa Iwokramaa pyörittävän valtiollisen firman paragraafi. Kun astuu aukiolta metsän puolelle, voimaan astuvat luonnonlait. Vastuu riisuu bootsinsa ja ottaa nokkaunet riippumatossa. Riittää, että 30-metrinen Suya-puu pudottaa yhden parikiloisista hedelmistään juuri kun Mary Andersson kulkee puun alta. Puita kasvaa riippusillalle johtavan polun varressa, niin kuin missä tahansa muuallakin metsässä. Mitä tekee Cassius? Juoksee alas lodgelle, käynnistää generaattorin, rukoilee että läppäri toimii ja satelliitti löytyy, kirjoittaa häthätää sähköpostin “Send an ambulance immediately!”, lähettää sen (minne, ei aavistusta), ja jää odottamaan.

Karanambun johtaja Salvador sanoi sen suoraan:”This is not a place to get sick in.”Ja heillä on siellä sentään useampi auto ja oma lentokenttä!

Vielä viime vuonna highwayta liikennöi säännöllisesti bussilinja. Sen kun vain seisoi Attan pistotien risteyksessä, nousi aamulla kyytiin, asioi Annaissa ja palasi illalla takaisin. Bussiyhtiö oli kuitenkin sitä mieltä (virallisesti) että tie oli syvältä, ja lopetti.

Rock View Annain kylässä on Tuurin kyläkaupan märkä uni. Logistiikkakeskus, jossa on lentokenttä, kasvitarha, hevostalli, posti, kauppa, puutarha ja majatalo, lodge. Kesy tapiirikin käyskenteli puutarhassa vielä viime vuonna. Niin ja se kivi. Pikimusta lohkare jonka päälle on pultattu penkki. Kiveltä näkyy missä ollaan: vihreässä, aidatussa keitaassa keskellä kuivaa savannia. Kaukana siintävät vuoret ja Brasilia.

Rock View -minivaltion perustaja, päämies, kyläpäällikkö, patruuna ja toimitusjohtaja on englantilaissyntyinen Colin Edwards. Hän on täällä instituutio. “You know what, I am just a farmer”. Colin brittiaksentti on yhä virheetön. Hän tarttuu vierailijaa olkapäästä, katsoo tiukasti silmiin 30 sentin etäisyydeltä ja purskahtaa raikuvaan nauruun niin että poninhäntä heilahtaa. Savannin laidalla heinätupsuja mutustelevat aasit hätkähtävät ja kiljahtavat takaisin.

Lodgessa ovat vierailleet kaikki vähänkin merkittävät henkilöt kuten prinssi Charles, Guyanan vastikään väistynyt presidentti ja reggaetähti Eddy Grant. “He was nice. We went fishing”, sanoo Vitor, Colinin toiseksi nuorin poika, kolmannesta avioliitosta. Ensimmäinen vaimo kuoli malariaan, toinen avioliitto päättyi eroon. Vitorin äiti on makushi, syntynyt Suramassa, Annain naapurikylässä. Vitor on juuri saanut oppivelvollisuutensa suoritettua, aikoo jäädä Rock View Lodgeen. “Dad is becoming old”, Vitor sanoo.

Rock View viettää ensi kuussa 20-vuotisjuhliaan avoimin ovin. Colinista on tullut hallituksen palkitsema mesenaatti, palveluntarjoaja, amerintiaanien ekomatkailun konsultti, arvostettu seuramies ja arkkitehti. Hän on suunnitellut sekä oman lodgensa että Atta Rainforest Lodgen (tästä on iso plakaatti päärakennuksen ulkoseinässä).

Rock View Lodgen iltaohjelmaan kuuluu klo 19 alkava rommiaperiitivituokio. “Single or double?” Isäntä viihdyttää vieraitaan, tarjoilee paahdettuja cashew-pähkinöitä ja esittelee taidekokoelmaansa. Sitten syödään illallinen. Colin istuu aina vieraittensa kanssa. Politikoi, tekee bisnestä, verkostoituu.

Mekin yövyimme lodgessa mennen tullen Rewasta. Oli pakko. Siirtymiset ovat pitkiä eikä pimeällä liikuta, ei varsinkaan joella.

3.3

Tie ei ollut huonoin mitä on nähty, mutta huonokuntoisista pisin. 250 mailia, ajoaika reilut yhdeksän tuntia. Ennen Lindenin kaupunkia keskinopeus oli 30 km/h. Lindenin jälkeen tie muuttui päällystetyksi ja vauhti parani. Normikeli oli tien leveydeltä veden täyttämiä monttuja tai raakaa kuraa. Varmasti ajettiin kymmeniä kilometrejä ylimääräistä. Jatkuvaa väistöliikettä ja ajouran etsintää. Positiivista oli se, että liikennettä ei ollut juuri lainkaan ennen kuin vasta Lindeniä lähestyttäessä. Olisikohan vastaan tullut 20 autoa koko matkalla.

Tie kuuluu Guyanan valtiolle, mutta sen ylläpito on ulkoistettu. “The company doesn’t care”, sanoi Georgetownissa asuva kuljettaja Andre. “Look. Everything is done wrongly.” Andren ammatti on mekaanikko, mutta turistikaudella hän tekee ajokeikkoja.

Iwokrama päättyy Essequipo-jokeen ja lossiin, joka palvelee kerran tunnissa ja vain toispuolisesti. Auto pitää peruuttaa lossille, ja puolimatkassa koko systeemi kääntyy ympäri.

Joen toisella puolella kaikki muuttuu radikaalisti. Sademetsä jää taakse. Perusmaisemaan ilmestyy yllättäen valkoista hiekkaa, paikoitellen dyyneiksi asi. Kuvittelin, että kaikki maa-aines on punertavaa kuten tiekin. Andre selitti, että tien sora on tuotu muualta. Kestää säätä paremmin.

Tästä eteenpäin on vain ihmisen jälkiä ja niitä on lapsellisen helppo seurata: hakkuualueita, kultakaivoksia, hylättyjä leiriytymispaikkoja ja koneita, sahoja, jättimäisiä puunrunkoja varastoituna ja merkattuina. Tien kylkeen on kasvanut taajamia, joissa on palveluja kaivosten ja sahojen mustille työntekijöille. Levottoman oloisia mestoja, joissa näkyi älykkäitä kapusiiniapinoita kiinnitettynä tolppaan ja häkeissä suurimpia papukaijoista, aroja. Tervetuloa Eldoradoon!

Werner Herzog on liikkunut näillä main vaikkei ihan täsmälleen täällä. Dokumenttielokuva The Diamond Land on kuvattu Guyanan ykkösturistikohteessa, maailman korkeimmalla vesiputouksella Kaieteur Fallsilla. Se on täältä pohjoiseen, linnuntietä ei kovinkaan kaukana. Fiktiiviset Aguirre ja Fitzcarraldo taas on filmattu Perun ja Brasilian Amazonilla. Herzogit täytyykin katsoa uudestaan. Aikanaan ne vaikuttivat ylidramaattisilta, tuskin enää. Hullun ahne kiilto silmissä täällä liikkuu moni.

Lindenin laitamilla, suunnilleen sillä kohtaa, missä tie vaihtuu sorasta päällystetyksi, on paikallinen kaatopaikka. Sinne on tultu autolla ja dumpattu kamat maastoon. Kaikkialla on muovia, tietysti. Painajaismaisen iso bauksiittitehdas sylkee taivaalle savua, joka ei näytä terveelliseltä. “The market price has come down, and the government tries to keep up the plant. I guess they hope to get some Chinese money in here”, kertoo Andre. “The smoke? Well yes, people are always complaining”.

Jaguaaria ei tavattu, mutta nähtiinpä tien varressa joukko kultatassutamariineja ja punaperäisen agoutin pesue, emo ja kolme siilinkokoista penskaa.

Georgetownissa satoi kaatamalla koko illan, yön ja aamun. Aivan niin kuin satoi kuukausi sitten, silloin kun sieltä lähdettiin sisämaahan.

Uganda ja Ruanda 2014

Julkaistu alun perin Facebookissa.

19.1

Munantuottaja tiluksillaan. Le Petite Village’n continental breakfast sisälsi ällistyttävän monia leipälajeja, pihan toisella laidalla pöhisevän Le Patisserie’n valmistamia. Taustalla Kampalan keskustan smog. Tänään viiden tunnin ajomatka suoraan länteen, Kibaleen. Churchill Safaris & Travelin kuljettaja, Brighton, odottaa jo.

31.1

Ishasha Wilderness Camp, Queen Elisabeth National Park, Uganda. Here, Congo is just few kilometers away.

At noonish, a family of elephants comes to the river to drink and splash water just for the fun of it. Their favourite spot can be seen from the camp restaurant area.

There is also a lone bull that visits the camp site from time to time. “He is friendly”, says the escort who follows us to our tent after dinner around 9 PM. ‘Escort’ in this case doesn’t mean a rifle like in some places, just a torch.

Internet is a scarce commodity in wild Uganda, as is electricity.

1.2

Pienestä nonchaleerauksestani huolimatta Ishasha osoittautui mainioksi luontopaikaksi. Ja siis nimenomaan telttaleiri.

Joka päivä norsuperhe käy joella ja yksinäinen uros meluaa metsässä armeijan majojen takana – “All Ugandan lodges have some local army people for the safety”, selitti Brighton.

Mustavalkoisia, liehuvaturkkisia Pied Colobus -suvun apinoita (paholaisgueretsa lienee ainoa suomenkielinen nimivastine) ruokailee ja yöpyy puissa. Niiden äänekäs kurkkusointinen älämölöinti (tuntemattomasta syystä) on hienoa kuultavaa yön tunteina.

Borneossa sarvinokat ovat aina läsnä, mutta täälläkin on muutamia varsin vaikuttavia yksilöitä, vaikkakin hiljaisempia. Ylilennossa Black-and-white-casqued Hornbillin siivistä kuuluu vahva matala WOOSH WOOSH. Muita wau-lajeja: kirkuva, valkopäinen African Fish Eagle; söpö African White-backed Vulture; lukuisat eri mehiläissyöjälajit; lähes metrinen, punk-hiuksinen Great Blue Turaco joka näyttää hassulta kun se seisoo puun latvassa; totaalisen ällistyttävästi vihreää ja keltaista auringonpaisteessa toistava African Emerald Cuckoo; monet eri Sunbird-lajit joita tuli ihasteltua jo E-Afrikassa, pieniä koukkunokkaisia, mettä juovia jalokiviä; ja ehkä wauin kaikista tähän asti: variksen kokoinen Splendid Starling josta jo nimikin sanoo että awesome on, niin ääneltään kuin ulkonäöltään. Superlatiivisakkia kaikki.

Ehkä kaikkein kaunein näkemäni matelija on täällä yleinen: Blue-Headed Agama.

Hyönteisosasto on suht vaatimaton. Perhosia on kyllä paljon keskipäivän kuumuudessa, mutta lajikirjo ei ole kovin suuri, mikä voi olla kiinni vuodenajastakin. Tämä on kuukausista kuumin. Amerikoissa perhosten määrä kasvaa mitä ylemmäs nousee, saas nähdä miten asiat ovat täällä. Pari jalopuista sarvijäärää. Runsaslukuisimpia ovat iltaisin jostakin ilmestyvät, parin tuuman pituiset sirkat, cricketit. Ensimmäisenä iltana niitä kannettiin teltasta ulos puolisen tusinaa kunnes tajuttiin että tätä krikettipeliä ei oysty voittamaan. Ne tai niiden sukulaiset kömpivät saman tien takaisin. ‘Teltta’ ei ole varsinaisesti teltta vaan maahan paalutettu platformi jonka päälle on viritetty tuplakerros telttakangasta. Rakoja ja reikiä on yllin kyllin.

Jottei kaikki olisi pelkkää auvoa, nyrjäytin nilkkani koko matkan ensimmäisen aamukävelyretken alussa.

Aina, aina pitää katsoa mihin astuu tai laskeutuu! Aina. Mutta ei, en katsonut kun hypähdin jeepistä ulos aamun hämärässä. Edessä oli koko päivän simpanssiretki Kibalen puistossa. Bootsit jalassa tietysti, mutta pudotus olikin yllättävän iso ja alla ei tietenkään ollut tasamaata vaan jonkinlaiset portaat. Osuin täsmälleen portaan reunaan. Kirosin, mutta purin hammasta. Muutamaan tuntiin en juuri tuntenut mitään, kun käveltiin lähes koko ajan. Mutta puoliltapäivin, lounastauon aikaan ja varsinkin sen jälkeen, alkoi mennä hankalaksi. Silti kestin puoli kolmeen asti, lähes 9 tuntia. En tiedä olenko ylpeä itsestäni ja onko sillä mitään väliä, mutta ainakaan en missannut simpansseja joten so far so good. Nyt, lähes pari viikkoa tapahtuneesta, nilkka on suht koht ok mutta ei suinkaan terve. Odotan ihmeparantumista ensi yönä koska aamulla odottaa ehkä työläin kävely: gorillojen luo kävely vuoristoisessa, sumuisessa (tai sateisessa), nokkosia kasvavassa metsässä. Aikaa kävelyyn kuluu mitä tahansa väliltä 15 minuuttia – 6 tuntia, riippuen siitä mihin gorillaryhmään meidät on arvottu; niiden paikat tiedetään melko tarkkaan. Gorillojen luona ollaan tunti, ja sitten samat 15min-6 tuntia takaisin.

5.2.

Engagi Lodge, Bwindi Impenetrable Forest.

Rujo tie vajaasta kilometristä ylös 1500 metriin. Monin paikoin pelkkä raaka tienpohja. Isoja, karkeita kiviä. Yllättäviä kuoppia, joiden kohdalla autossa kaikki hypähtää ylös penkiltä ja rämähtää takaisin alas. Pölyä. Brighton etsii parasta ajoreittiä molemmilta puolilta tietä, siksakkia. Kun vastaan tulee auto joka tekee samaa, vaihto vasemmalle puolelle tietä tehdään vasta aivan viime hetkessä. Jos vastaan tulee vähintään kuorma-auton kokoinen ajoneuvo, sillä on isomman oikeudella lupa ajaa vaikka keskellä tietä; pienemmän on väistettävä puolittain penkan puolelle.

Henkilöautoja on hyvin vähän. Autoista leijonanosa on matkatoimistojen nelivetoja, joilla turisteja kuskataan nähtävyydestä toiseen. Kampalan seudulla liikkuu myös kimppataksibusseja.

Paikallisten asukkaiden ykköskulkuneuvo on omat jalat. Tien vartta kävelee ajoittain runsaastikin kaikenikäisiä ihmisiä. Matkalla pellolle tai kouluun, myymään tai ostamaan tavaraa markkinoilta, hakemaan muovikanisterilla vettä kylän kaivosta – mihin sitä nyt ihmiset ikinä keksivätkään asiaa tai ajanvietettä.

Moottoripyöriä on paljon, mutta nähtävästi suurin osa niistä on takseja. Minkä tahansa taajaman keskeisellä paikalla, heikkoa varjoa heittävän puun suojassa, nojailee tusinoittain nuoria miehiä pestyihin, omanlaisekseen tuunattuihin ajokkeihin, odotellen asiakkaita.

Sunnuntait erottaa siitä, että väellä on paremmat vaatteet, ollaanhan menossa messuun tai palaamassa sieltä. Naisilla on korkeat tukkalaitteet ja koreasta kankaasta tehdyt leningit, joissa on omintakeiset, äkkijyrkät hartialeikkaukset. Taksimotaristilla ei olekaan tarakalla asiakasta vaan tyttöystävä joka istuu sivuttain, tukka tiukassa asetelmassa, hymy herkässä.

Joitakin polkupyöriä on näkynyt. Bwindin seudun erikoisuus näyttää olevan puinen, omatekoinen, pyörän ja potkulaudan välimuoto. Isot raa’at banaanitertut näyttävän kulkevan sillä melko lailla kätevän näköisesti, vaikka värkin on pakko olla todella raskas ja oikukas käsiteltävä.

Moottoripyörän päälle voi viritellä mahtumaan ääretön kombinaatio ihmisiä ja tavaraa: kokonainen sohvakalusto, viisihenkinen perhe, kaksi miestä ja kaksi vuohta, ruumisarkku (luultavasti myös täytenä).

Filippiineiltä tuttuja sivuvaunullisia, kuomullisia pyöriä täällä ei ole näkynyt. En tiedä, miten kuljetus avopeleillä mahtaa toimia sadekaudella. Toisaalta, ei se sade silloinkaan taukoamatonta ole.

Uganda on tiehidasteiden luvattu maa. “There’s all too much of them”, Brighton huokaa kun taas kerran vaihtaa pienemmälle ja jarruttaa. Jokaisen kyläpahasenkin kohdalla on korkea töyssysarja sadan metrin välein.

Töyssyjäkin enemmän on vuohia. Mustia, valkoisia, mustavalkoisia, ruskeita, laikullisia, yksivärisiä. Pieniä ja hieman isompia. Täysin irrallaan, yhdestä jalasta kiinni narulla tienpenkalla tai ohjatussa laumassa matkalla kohti uusia laidunmaita. Paimen kuuluu yhä Ugandan ammattiluokitukseen. Olemme tähän mennessä nähneet 3667 vuohta, ensimmäiset jo Kampalassa.

Vaikuttavimpia maatilan elikoita mitä missään olen nähnyt on täkäläinen härkä. Sarvet ovat reilusti yli metriset, loivasti sisäänpäin kaartuvat. Awesome!

Ei ohi vilahtavaa taajamaa ilman Mobile Payment- ja Pork Joint -kioskeja; myyntitiskejä joille on pinottu näyttäviä pyramidiasetelmia tomaateista ja perunoista; maahan levitettyjä kankaita joilla kuivatetaan kahvia, teenlehtiä tai maissintähkiä; lukuisia myyjiä joiden ainoa artikkeli on banaani.

“Potassium, it is good for your health”, esitelmöi Brighton painokkaasti, katsoo peruutuspeiliin ja vahvistaa faktoja isoilla, hitailla käsiliikkeillä joihin kuuluu käden nosto sormet suorana kello kymmeneen, etusormen heristys, kämmenen avaus ja heti perään käden pudotus alas. Brightonin vasemmassa kädessä loistaa paksu kultainen vihkisormus ja löysästi ranteessa roikkuva, kullanvärinen rannekello.

47-vuotias, naimisissa, kaksi lasta, lintumies, pelaa futista. Churchill-matkatoimiston leivissä jo ties kuinka kauan, ja näin ollen tuttuja joka paikassa Kampalasta länteen. “He is my friend”, Brighton selittää kun on taas kerran heilauttanut kättä tervehdykseen. “Hello, my brother”, hän sanoo kun henkilö ei ole tuttu mutta voisi olla: hymytön hotelliportin avaaja, kansallispuiston virkailija hitaine askelineen ja ikuisine blanketteineen, bensa-aseman henkilökuntaa (BTW nelivedossa on kaksi 70 litran tankkia, “that’s why I like these cars. You just drive and drive and drive”).

Brighton pitää puhumisesta, isolla peellä. Ajoittain haukotuttaa, ja Kekkos-Suomi palaa mieleen. Ylikorrekteja ilmauksia, retorista toistoa, besser-wisserismiä. Pitää tietysti muistaa maan tapa; olen ymmärtänyt että Ugandassa ollaan varsin konservatiivisia. Sekin pitää muistaa, että puhuminen on Brightonin ässä, hänen assettinsa.

On aina mielenkiintoista seurata, miten hän rakentaa kohtaamistilanteita. Niihin kuuluu pitkähkö alustus, jossa vaihdetaan omaan ja perheen vointiin liittyvät kysymykset ja vastaukset. Usein kätellään, joskus myös halataan jos ollaan oikein hyviä tuttuja. Sitten naurahdellaan kevyesti samalla kun aletaan kaivamaan esiin transaktion välineitä kuten papereita, mutta korostetun hitaasti. Loppuun liittyy alun tapaisia toivotuksia, jotka jatkuvat niin kauan kuin ihmisääni kantaa moottorin äänen yli. Käsi jähmettyy heilautusasentoon avoimeen autonikkunaan.

Bwindin hieno pilvimetsä, Uganda ja sen gorillat jäävät huomenna taakse. Varhain aamulla auton nokka kohti Ruandan rajaa.

Ennen rajaa on kuitenkin edessä pysähdys. Matka kulkee Brightonin kotipaikan kautta, ja olemme sopineet että hän voi käydä tervehtimässä maanviljelijävanhempiaan sillä aikaa kun me syömme box lunchit läheisessä tourist hotellissa. “They are my friends. I’ll tell them that they take good care of you. You are the King and the Queen after all!” Brightonin vakiovitsi on esitellä meidät Suomen kuningasparina.

Ruandan puolella odottaa toinen matkan gorillakeikoista, tällä kertaa kahdessa kilometrissä. Bambumetsikköä enemmän kuin Bwindissä, sanovat. Yksi yö päälle ja sitten taas varhain aamulla autoon ja koko päivän ajo Ruandan halki, Nyungwen metsäalueelle etelään.

Rajan ylitys maitse Ugandasta Ruandaan jännittää pikkasen. Ollaan sitä sukupolvea joka on kokenut tiukkapipoista syyniä, tavaroiden epäluuloista penkomista, läpivalaisua, nestekieltoa, you name it. Tarinoita liikkuu siitä miten Afrikassa viranomaiset konfiskoivat kameroita ja muuta elektroniikkaa. Ruanda on lisäksi yksi niitä maita joissa yritetään lainsäädäntöteitse vähentää muovijätteen syntymistä ja mm. estää muovipussien ja -kassien maahantuonti. Ekologisia järkisyitä on, eikä siinä mitään. Mutta on muovia ja muovia. Tavaroita pitää voida kuivattaa ilmatiiveissä muovipusseissa silikonin avulla. Entä ei kai vaan yritetä lahjontaa? Edellinen Madagascarin matka on ikävästi mielessä, sillä siellä on vajottu näkyvään korruptioon; lentokentällä, maasta poistuessa, virkailija laittoi passin sivuun, madalsi ääntään ja kysyi onko meillä antaa dollareita. Piti esittää täysin naiivia ja suurin silmin sanoa että mitään rahaa ei valitettavasti ole. Surullisia asioita on leegio, ja kansakunnan rakenteiden romahtaminen köyhyyden ja poliittisen mielivallan vuoksi on yksi niistä.

Noh, tuskinpa mitään odottamatonta tapahtuu. Ruanda kävi alhaalla mutta on nykyään Keski-Afrikan mallimaita. Köyhyyttä on mutta halua edetä. Ugandankin maahantulomuodollisuudet Entebben lentokentällä olivat erittäin kevyet ja professionaalit. Viisumirahat tiskiin, sormenjälkien skannaus ja NEXT!

Pakataan tripodi ja kamerat ja kiikarit ja kännykät ja MiniGripit (ja pari pientä brandypulloa) matkalaukkuun, otetaan passit, viisumihakemukset ja taalat kauniiseen käteen ja mennään. “Let me talk to them”, sanoo Brighton.

11.2

Nyungwe Forest Lodge, Ruanda

Black-billed Turaco haukahtelee unettavasti. Lounaan jälkeinen torkkukytkin on päällä. Keskipäivän auringonpaiste on vaihtunut pilviseen, ja ukkonen kolistelee peräkylillä.

Aamupäivän retki oli vaativaa kävelyä jyrkillä rinteillä. Kulmaa oli välillä useita kymmeniä asteita. Vaikka kunto onkin tyydyttävä ja nilkka lähes terve taas, niin 2.5 kilometrin korkeudessa on pakko välillä pysähtyä läähättämään oikein tosissaan.

Eilen kävimme luonnonpuiston offiisissa varta vasten pyytämässä, että pääsisimme katsomaan Mona Monkey -suvun paikallista edustajaa joka tunnetaan nimellä Dent’s Monkey. Se ei kuulu puiston vakio-ohjelmistoon kuten simpanssit, mutta saimme vihjeen että niitä voisi olla lähettyvillä. Toimiston pomo, Mr. Alfonse, oli tiukan ja malttamattoman oloinen nuori mies, mutta kuitenkin yllättävän joustava. TripAdvisorin perusteella oletimme, että täällä ei normista juuri poiketa, mutta propsit puistolle.

Luonnonpuistoissa toimitaan kaikkialla samalla tavalla. Jäljittäjät, trackerit, lähtevät varhain aamulla etsimään apinoita. Koska niitä seurataan joka päivä iltaan asti, yöpymispaikka on melko hyvin selvillä. Sieltä he aloittavat aamulla. Luonto-oppaat, jotka vetävät turistiryhmiä, ovat trackereihin yhteydessä radiopuhelimien ja/tai kännyköiden avulla. Kun trackerit on yhytetty, kaikki alkavat seurata apinoiden liikkeitä. Kuvataan, kiikaroidaan, etsitään paikkoja lehvistön seasta josta ne näkyisivät parhaiten. Jos/kun lauma lähtee eteenpäin, sitä seurataan pitkin metsää välittämättä varsinaisesta polkuverkostosta. Kasvillisuudesta ja maanpinnan muodosta riippuen tämä osuus voi olla melko työlästä, kuten täällä tänään. Korkeuseroja on runsaasti, sillä koko Nyungwe on yhtä suurta, aaltoilevaa vuorijonoa. Maaperä rinteillä on pehmeän haurasta.

Nyungwe Forest on Afrikan viimeisiä laajoja vuoristosademetsiä. Ajoimme koko puiston halki kun tulimme tänne pohjoisen Volcanoes National Parkista. Aivan huikea metsä. Säätila vaihtelee äkisti, ja osa vuorista on usein pilvien peitossa. Tie on serpentiiniä ylös-alas-vasemmalle-oikealle, ja aina välillä mutkan takaa avautuu maisema joka alkaa kuristaa kurkkua.

Lodgen huoneessa numero 4 on kehystettynä kolme mustavalkoista valokuvaa. Kaikissa esiintyy tutsi-heimon jäsen. Minun lapsuudessani heistä käytettiin nimitystä watussi.

Vanhin (retusoitu) kuva on 1800-luvun puolivälistä. Siinä Kigeri IV Rwabugili, silloinen Ruandan kuningaskunnan hallitsija, istuu sivuttain kuvaajaan, päässään tyylikäs sulkapäähine josta roikkuu helmin koristeltuja nyörejä. Hieno profiilitutkielma miehestä, josta Wikipedia tietää kertoa, että hän oli ensimmäinen ruandalainen kuningas joka tapasi eurooppalaisia.

Kaksi muuta valokuvaa kertovat siitä, mistä watussi-tutsit tulivat aikanaan kuuluisiksi: sotaisuudesta ja pituudesta.

Jousta jännittää atleettinen mies. Hauiksen ympäri kiedottu nauha on kireällä, ranteissa ja kaulassa rivi koruja. Taustalla ruohosavannia ja muutama epätarkaksi jäävä ihmishahmo.

Korkeushyppääjä on juuri ylittämässä – tai pudottamassa – riman. Sisäjalantyylillä, ehkä. Olisikohan riman korkeus yli kaksi metriä? Telineen vieressä seisoo afrikkalaisittain puettu pariskunta valvomassa suoritusta, jonkin matkan päässä istuu rivi ihmisiä. Heidän kasvojaan ei erota, mutta vaikuttaa siltä että he muodostavat yleisön. Nyt ei olla millään eurooppalaisella stadionilla.

Tutsien arvioidaan harrastaneen korkeushyppyä enemmänkin näytösmielessä kuin kilpaillakseen. Hyppytyylin piti olla sellainen että sillä päätyi jaloilleen, koska alla oli kova maa. Ponnahdusalustana toimi termiittikeko.

Pitkillä automatkoilla tulee katseltua ihmisiä. Minun silmiini väki ei ole Ruandassa sillä tavalla erikoispitkää kuin hollantilaiset nykyään ovat, mutta toki joitakin kaksimetrisiä henkilöitä on tullut vastaan. Niin kuin tulee Etelä-Esplanadillakin.

Tutsit ovat Ruandassa vähemmistönä, enemmistö on hutuja.

Kuninkaista puheen ollen, lodgen Tea Loungessa on joitakin valokuvakirjoja. Yksi niistä on Kings of Africa (Daniel Lainé). Seuraavan linkin takaa löytyy muutama esimerkki teksteineen:
http://twistedsifter.com/2012/07/kings-of-africa-portraits-by-daniel-laine/ Herkullisia henkilökuvia. Asetelmia tietysti, viimosen päälle, mutta sopii teemaan. Kuninkailla on parasta olla huumorintajua, olot kun ovat mitä ovat. Sitä en tiennyt, että kuninkaallisilla on edelleen seremoniallinen asema ja että heitä on (oli) näinkin iso joukko vielä elossa, mukana valkoihoisiakin.

Teetä.

Kun oli ajettu vain muutama tunti Ugandan pääkaupungista Kampalasta länteen ja noustu yli kilometriin, Kasesen kaupungin paikkeilla – niin jo alkoivat teeviljelmät. Horisontista horisonttiin kumpuilevassa maisemassa pelkkää vaaleanvihreää, metrin korkuista, tiheään kasvavaa teepensasta. “Mainly exported to Europe”, Brighton selittää. Pensaikkoa lyhennetään mekaanisesti mutta itse teelehdet poimitaan käsin. Uutta lehteä pukkaa viikottain. “Plantations give a lot of jobs, and one tea factory can occupy a thousand workers.”

Nyungwe Forest Lodge rakennettiin 2011 keskelle valtion omistamaa teeplantaasia, Gisakura Tea Estate’a. Alue oli ennen osa Nyungwen metsää, sen tasaisempaa osaa. Kansallispuiston luonto-opas puhuu suoraan:”They cut the trees, shot the Mountain Elephants that liked to stay there, and planted tea. And that was the end of the elephants here.”

Rewind viikko taaksepäin.

Rajan ylitys Ugandasta Ruandaan kesti puolitoista tuntia. Puoli tuntia Ugandan puolella, loput Ruandan. Ugandassa oli kahden luukun systeemi (jonka tarkoitus ei ihan käynyt selväksi), Ruandassa yhden.

Ruandan rajan ‘Entry’-puolen jonotus oli kokemus sinänsä. Ihan näin härskiä etuilua tai sen yritystä en muista kokeneeni, vaikka eivät suomalaisetkaan häävejä jonottajia ole. Laji vaikutti olevan erityisesti naisten suosiossa. Jatkuvasti joku yritti tunkea edelle, vielä tiskilläkin. Peukaloskannaus Hamster IV -laitteella, naamakuva Logitechin webbikameralla, kahdesta viisumista 60 taalaa yhteensä ja siinä se.

Autoa ja matkatavaroita ei tsekattu ollenkaan. “They know me, and they know I wouldn’t do any harm to my brothers. I told them you are my clients, and that in the suitcases you have only clothes.”

12.2

Retrospektiiviä:

Mountain Gorilla View Lodge, Volcanoes NP, Ruanda

Puistossa on 19 ihmisiin totutettua (habituation) gorillaryhmää, joista 9 on varattu tutkimukselle. Näistä kaksi on varalla siltä varalta, että jokin turistikäyttöön tarkoitettu ryhmä ei löydykään.

Habituation toteutetaan niin että apinat näkevät ihmisiä joka päivä. Kahdessa vuodessa totutus on sillä tolalla, etteivät apinat säntää karkuun kun kuulevat ihmisten lähestyvän. Ei luontoturismia ja tasaista tulonlähdettä täällä ilman habituation-prosessia; eläinten muistissa on jälki joka kertoo että iso kahdella jalalla kävelevä otus tappaa.

Meille ja kuudelle amerikkalaiselle allokoitu ryhmä oli isohko, yli 20 yksilöä. Johtajauros silverback, puolisenkymmentä naarasta, loput eri-ikäisiä nuoria ja babyja.

Ryhmän historiassa on ollut draamaa (varmaan kaikkien ryhmien on, ei sen puoleen).

Entinen johtaja, silverback, kuoli mutta adjutantti, blackback, ei osannutkaan ottaa ryhmää haltuunsa. Ulkopuolinen uros tuli ja otti vallan. Aluksi osa naaraista ei hyväksynyt sitä, murjottivat ja olivat eri mieltä. Leppyivät aikanaan, ja lauman naarasmäärä kasvoi kun uros voitti niitä muualta. Blackback yritti paluuta 2000-luvun lopulla mutta hävisi, menetti tappelussa näkönsä ja kuoli jonkin ajan kuluttua.

Kello on aamukahdeksan huitteilla. Hentoa sadetta, mikä toivon mukaan kuivahtaa aamupäivän aikana. Onhan kuiva kausi.

Allons-y !

Perunapellon laitaa reilu puoli tuntia kunnes saavutetaav puiston reuna.

Mutaa, runsaasti ja jatkuvasti. Polku on puhveleiden käyttämä, mistä merkkinä isoja, tuoreita kirkkaanvihreitä läjiä. Bambumetsää.

Pari tuntia tallustelua ennen kuin trackerit tavataan. Puoli tuntia lisää, ja on aika valmistautua kohtaamaan sukulaislaji.

Gorillojen luo ei saa viedä kättä pidempää – ehkä siksi että paikalliset asukkaat hätistelevät villieläimiä pois maatilkuiltaan kepeillä – eikä heidän läsnäollessaan syödä eikä juoda, ettei vaan levitetä mitään tauteja.

Reput ja kävelykepit jätetään kantajien luo. Edessä ja takana kiväärimies – elefanttien varalta – seuraavana trackerit, sitten opas ja me muut.

Yksinäinen naaras istuu buddhalaisessa asennossa avoimella rinteellä, taustalla painii pari nuorta. Pikkuvanhan näköisiä, turkin musta jäykkä karva sojottaa kuin Seitsemällä veljeksellä.

Silverback astuu näyttämölle. Kiipeää saman tien ja yllättävän ketterästi bamburyteikön latvaan. Yhtä bambun vartta pitkin temppu ei onnistu, niitä pitää kahmaista iso kourallinen.

Liikutaan eteenpäin, aukiolle, jossa kasvaa nokkosia ja muuta vihreää mitä gorillat syövät. Useita naaraita ruokailemassa, yhdellä baby ratsastamassa selässä.

Meihin ei juuri kiinnitetä huomiota. Alta kulmien vilkaisuja, selän kääntämistä.

Nokkoset pistelevät makeasti polven yläpuolelle, ohuiden housujen läpi. Sitten penskavuosien en muista juuri ottaneeni kontaktia nokkosiin. Tuntemus säilyi seuraavaan aamuun asti.

Turisteille suunnatuissa ohjeissa kehotettiin ottamaan hanskat mukaan nokkosten varalta. Jenkit olivat totelleet ja vetivät jo lähdössä puutarhahanskat käteen. Kaliforniasta kotoisin olevat, eläkeikäiset pariskunnat olivat kovasti huolissaan ja kyselivät toistamiseen:”Is THAT a nettle?” Siellä päin ei nokkosia kasva.

Ugandan puolella, Bwindissä, gorillaretkueessa oli kolme brittiä. Kun opas esitteli nokkoskasvia, yksi heistä sanoi:” We eat those back home.” Me nyökyttelimme, johon hän jatkoi:”Actually we have an annual nettle-eating contest in Devon. The trick is to roll the leaves so that the sticking side is left inside.” Britit!

Aina kun ollaan lähellä aikuisia gorilloja, opas ja trackerit urahtelevat kakistelemalla kurkkua. Ääntely opetettiin meillekin aamulla, briefing-istunnossa. Ilmeisesti sillä tahdotaan sanoa että “eipä tässä muuta kuin ohikulkumatkalla vaan, ilman valtapyrkimyksiä.”

Meille kerrottiin myös, että jos silverback lyö rintaansa ja näyttää hampaitaan, se ei ole hyvällä tuulella. Pelkoa ei kuitenkaan pidä näyttää eikä juosta pois; peräännytään rauhallisesti ja istahdetaan tarvittaessa maahan. Jos hampaita ei näy, kyse on gorillojen välisestä kommunikaatiosta tai muusta harmittomasta näytöksestä.

Rauhallista ruokailua ja mehevää piereskelyä, joka kikatuttaa jenkkejä armottomasti joka kerta.

Amerikkalaiset ottavat taukoamatta ryhmäkuvia ja meitsieitä gorillat taustalla.

Erikoisin kuvaussessio tällä matkalla oli Ugandan Kibalessa, jossa tehtiin koko päivän matka katsomaan habituoituja simpansseja. Eräs naisturisti otti itestään ja apinoista kuvia iPadilla. Meni kielloista huolimatta oikein lähelle eläimiä ja marmatti miehelleen kun ei tahtonut saada kunnon kuvia.

Tunti on täynnä, mutainen paluumatka edessä.

Tämä gorillaryhmä oli tasapainoisen oloinen. Ei ärhentelyä, ei rintaan kumauttamisia. Valtasuhteet olivat reilassa. Opas oli asiantunteva mutta napakka turistiryhmän johtajauros. Ihmisten kaitseminen tällaisissa tilanteissa vaatii kanttia. Bwindissä oltiin minusta turhan löperöitä, trackerit oikein kehottivat menemään lähemmäs kuvaamaan, ehkä isompien juomarahojen toivossa.

Osin huonosta katselumoraalista johtuen se pienehkö gorillaryhmä, joka siellä tavattiin, oli levoton. Tupattiin jatkuvasti liian lähelle. Tosin ryhmä oli myös vaiheessa: irtautunut vastikään isommasta ryhmästä, ja johtaja oli asemastaan epävarma blackback. Se hyökkäsi kohti useita kertoja, yritti haroa nilkkoja. Useampi meistä turisteista pyllähti maahan, yleensä hän jolla oli paras kuvauspaikka.

Bwindin gorillahistoria kertoo parista varsinaisesta turvallisuuspoikkeamasta.

Toisessa gorilla oli retuuttanut naisturistia nilkasta muutaman metrin. Toisessa turisti oli käyttänyt salamaa joka on no-no. Gorilla oli napannut kameran pois ja istunut kuvaajan päälle.

Näitä tyyppejä pitäisi saada salamapoliiseiksi kaikkiin luonnonpuistoihin.

Nyt kun on nähnyt kaikki ihmisapinat, on pienen reflektoinnin paikka.

Simpansseilla näyttäisi olevan samanlaisia huonoja ominaisuuksia kuin ihmiselläkin. Lyhyt pinna. Kiljumista ja huutoa kurkku suorana, ajoittaista lihan metsästystä.

Gibbonit ovat poikkevia tyyppejä. Supersuoriutujia liikkumisessaan, hämmästyttäviä vokalisteja. E-rit-täin kaukainen sukulainen ainakin minulle.

Gorillojen jäyhänpehmeästä olemuksesta ei voi olla pitämättä. Voimaa on muttei sillä hössötetä.

Oranki on joukon zen-filosofi. Paljolta murheelta olisi säästytty, jos ihmisessä olisi reilusti enemmän orankia kuin simpanssia.

14.2

Bye-bye, Rwanda, and hello again soon (which means we need to buy another visa) Uganda!

Return flight goes via Entebbe where we need to spend 1,5 days. Which is probably just fine because now we have some time to get a glimpse of Lake Victoria, the largest tropical lake in the world, according to some measurements and scales.

15.2

Karibu Guesthouse, Entebbe, Uganda

Kadehdin tätä nuorta uusiseelantilais-korsikalaista paria, joka omistaa tällaisen pienen keitaan lähellä Victoria-järven rantaa, vartin ajomatkan päässä lentokentältä. Avattu 2012.

Talossa on vaikutteita epämääräisestä suunnasta. Maureja, pohjois-Afrikkaa, Espanjaa, Välimerta. Ilmeisesti jokin huonoon kuntoon päässyt siirtomaa-ajan herrasväen residenssi. Uusien omistajien hienovaraisesti uudistama. Viereen on noussut kolmen huoneen lisärakennus, joka noudattelee samaa tyyliä. Simppeliä mutta eleganttia.

Tuskin tänne mikään helppo on asettua ja saada hommat rullaamaan. Henkilökuntaa on 20, tontti on aidattu, aidan päällä on piikkilankaa, ikkunoissa on takorautaiset kalterit, ovimies asuu portin pielessä ja kolme koiraa vartioi minkä koiranelämältään ehtii.

Silti, on tämä varmasti ollut hyvä sijoitus, jos bisnespuolta ajattelee.

On reissattu neljä viikkoa ympäri nyppyläisiä maita ja pölyisiä mantuja – ja suurin tihentymä tropiikin ällistyttäviä lintuja löytyy täältä. Sellaista se on.

Viimeiset tunnit Afrikan kamaralla. Koditon olo, kun majapaikan päivähuone piti luovuttaa klo 17 ja taksi kentälle tulee vasta klo 22.

Loput kamasta pakattiin matkalaukkuihin varastohuoneen lämmössä, hyttysten säestämänä. Pääsin juuri kehumasta matkan hyttysettömyyttä, mutta kun näki RwandAirin koneesta Victoria-järven umpeenkasvaneet rannat, aavisti että täällä asiat ovat toisin.

30 astetta, pimeää, gin&tonicit ravintolan terassilla. Kukaan ei tänä iltana syö illallista. Yövartija kävelee ohi. Respassa kuunnellaan Neil Youngia. Gekot vispaavat häntää seinällä lampun luona.

Kuten Riitalle juuri kirjoitin, Ugandassakin harrastetaan saunomista. Emme testanneet mutta tutustuimme muuten.

Puulauteet, kiuas puulämmitteinen – tulipesä on tosin saunan ulkopuolella eli henkilökuntalämmitteinen – mutta kivien sijasta hiekkaa. Kuulemma noin 60 asteeseen lämmitetään.

Directions of streets in Helsinki

A Shiny app that shows the orientation of the streets of Helsinki by district, and of the whole city. Data comes from Register of public areas in the City of Helsinki.

The whole exercise might seem a little silly (and probably is too) but if anything, it made me realize e.g. how the district of Viikki looks like a galloping horse when you look at its streets from this perspective.

Having done that, I used the Python library OSMnx to plot polar histograms. Here is a notebook where I tell how it went, and why Pasila is not where it should be.

#minätutkin

In October 2021, Finnish academic Twitter was active with the hashtag #minätutkin, My/I research. I wrote a guest posting to the rOpenGov blog (in Finnish) how I categorized these tweets by field with the help of the automatic keywording provided by Finto AI.

The image shows the proportion of the different fields by day.

A year later, the hashtag was popular again, so I re-ran the experiment and tweeted about it on September 11th.

The R code is on GitHub.

Aaltodocbot

Although I don’t belong to Aalto University staff any longer, I still maintain the Twitter bot FromA! that saw daylight in January 2015. It posts links to articles, dissertations, reports et al. published in the Aalto University publication archive https://aaltodoc.aalto.fi

The posting cycle is slightly random at the moment because I still haven’t built it on GitHub Actions, which is the plan. On my private Windows 10 laptop, scheduling proved to be oddly hazardous with Task Scheduler so I had to deactivate it and run the bot manually every now and then.

If you are interested in the bot code, it is on GitHub.

The search after PDO product descriptions

You never know when a small piece of casual information develops to a journey into something a lot bigger. This time, it was a remark by a local cheese seller.

A notebook on how to search protected foodstuff names from the semantic repository of EU publications with SPARQL, and how to find their product description document. Includes a Shiny app to select product links from a small subset.

Walks (and biking) in Helsinki

Walking is fun. When there is something to look at (or listen to), it is even funnier. Urban tree walks are popular – see e.g. TreeTalk – and in Helsinki there are over 50K planted trees to stand by and admire. Besides, there are roughly 12K park roads to stroll around. In most cases, these two come together. More inclined to man-made stuff like buildings? The register of buildings protected in the plan of the city of Helsinki has nearly 5K rows.

Where to go? One option is first to choose a district.

No matter what you are up to these days, you better have a mobile app for planning, navigation, and information. Thanks to the fairly new shinyMobile library, former desktop-only R Shiny web applications can now easily be modified to mobile-friendly ones. In this app, by district, I added several layers of Helsinki-related data points to a standard OpenStreetMap base map: park roads (in brown), planted trees (opaque green), protected buildings (orange), and City Bike stations (biggish yellow circles). Hint: click a bike station. After a second or two, it shows the number of available bikes.

The default district of the app is Kluuvi, the commercial centre of Helsinki. Fun fact: geographically, this area is a gloe lake (kluuvi), the final stage in the process where a bay in the sea turns into a freshwater lake due to post-glacial rebound. Select another district from the hamburger icon top left.

For some reason, the granularity of Helsinki park roads is amazingly high. To demonstrate this, there is a separate tab for just park roads, with a histogram 🙂

Two years back, my nearest planted tree was an Allegheny service berry. Since last fall, when the first bicycle boulevard of Helsinki took shape, there are new trees that grow ever nearer (I guess). But, they are not in the urban tree database yet, so I don’t know their species, nor their coordinates.

Planted trees by the Kulosaaren puistotie biking boulevard

Almost all of the protected buildings in Helsinki are just that, separate buildings (rakennus). However, there are some intriguing exceptions. One of them is a protected facade. There is only one of those in the database – and it is part of our house!

A protected facade

The R code of the mobile app is here. There is also a desktop version with the respective code.

Classifying images and other housekeeping with Instagram data

The other day I requested my data from Instagram where I have had a public account since late 2012. Within one hour the data was ready for download. In my case, it was roughly 500 MB worth of JPG photos, MP4 videos, and metadata as JSON files.

What was perhaps a small surprise was that the likes data was not reciprocal. I have now detailed information about whose photos I have liked and when but who has liked mine? No record. The little I have looked at the Instagram API, you cannot fetch this information via it either.

Below, as two separate images, is my liking behaviour over the years rendered as a calendar heatmap. The R code is on Github. Just about the only bigger thing I needed to do to the Instagram data was to fiddle with the data types so that I could input dates to the calendar function by Paul Bleicher.

What about my own postings?

My first Instagram years I spent mostly watching, then gradually liking a bit more. It took some time before I started to contribute myself but after that, it’s been a rather steady stream of photos at a rate of 2 per day in average. Actually, somewhat under 2 because the original data doesn’t include zero-image dates.

Anyway, what are the photos about? Time to some elementary ML.

Something I was not aware of is that, following the concept of transfer learning, you can directly use pre-trained models to classify images. The most popular models are available via the Keras Applications API.

I found Transfer Learning in Keras with Computer Vision Models by Jason Brownlee to be a good hands-on introduction to the topic. The model used here for classification, VGG16, is popular for learning purposes I’m told. I also learned that VGG16 isn’t state-of-the-art any longer so I shouldn’t expect it to give anywhere near accurate results except perhaps in some limited classes. However, as it turned out, using the model against my images was an eye-opener, and a funny one at that!

I have a Windows machine and have been using Anaconda a little already so to get all that was still missing from the setup, Installing a Python Based Machine Learning Environment in Windows 10 by Frank Ceballos worked very well. Unlike Frank I prefer Jupyter Notebooks over the Spyder IDE but following his advice I first checked in its console that all packages were installed correctly. However, for coding I open Anaconda Navigator, select the PythonCPU environment I made, and launch Notebook.

In this ~13 MB Notebook I first print out a manually curated selection of some 90 images, their most likely class label according to the model, and its probability. Then, for the sake of statistics I gather all labels, and count the most frequent ones. I didn’t clock but the latter one took at least what felt like half an hour on my Lenovo ThinkPad X1 Carbon (Intel Core i7 CPU 18GB RAM)

As you can see from the individual images, if the photo features an animal and not much else, the model performs surprisingly well. Especially dogs seem to be well-trained (pun not intended) but other common mammals are not far behind. Other canines pose a challenge, see e.g. hare (37.17%) which is a jackal.

Among dog breeds, dalmatians are obviously easy, ditto chows. However, if the whole body is not visible, things get trickier. One notable exception in this respect is the pointer; almost exactly the right breed although you only see the head. At times, the dog hammer makes everything look like a nail, see wire-haired_fox_terrier (26.29%) !

From other animals, some species are universally easy. Chameleons, snails, lions, ibexes, bears, zebras… no other fauna quite resembles them – unless it’s a dog in a zebra suit! The weevil was almost too perfect for this exercise thanks to the solid white background.

Given the accuracy of labeling dogs, it baffled me why the model did not give notice at all to the gray poodle. Why instead an ashcan with 30% probability? Well, there is an ashcan in the lower left corner. A similar case is the moving_van (27.47%) where the by far most prominent object is a big mural of a bear. But, there is a van. What’s happening here? Is the lower left corner a hot spot of some kind?

In the code, by image, I retrieve the highest probability class with

label = label[0][0]

In these two photos, ashcan and van simply get a higher score than the other objects in the image. When I define

label = label[0][1]

the labels are returned as soft-coated_wheaten_terrier (28.72%) and bison (12.02%), respectively. Next highest probabilities that is, and now also with a dog breed. To continue, with

label = label[0][2]

the result is streetcar (7.90%) and Newfoundland (8.34%). In other words, we are not just ascending the probability tree but also moving towards slightly more abstract, or at least not so obvious, classes. Derived, if you wish.

The model cannot be fooled that easily. Parachute (69.60%) shows a piece of textile with two tropical birds, artistically drawn but still with distinct features of real-life bird species. No matter how much you lower the probability of the class, the model is adamant that the image is about texture, not animals: sleeping_bag (11.72%), pillow (8.84%), quilt (4.95%), shower_curtain (0.63%)

It is interesting how VGG16 reveals bits and pieces about its training set.

First of all, avian fauna is mostly American. The bird pic I lol’d the most at was boldly labelled bald_eagle (14.20%) The image shows a European starling up on a pine tree. Goldcrest is taken either a jacamar or hummingbird, depending on the angle, although with a lowish probability in both cases. Likewise, architectural classes tell about a society where the state-of-the-art construction for people to live in is a house, as it is in the US. This explains why local blocks of flats are grimly classed as prisons! What was also intriguing to notice was that images on commercial activities like various merchandise must have been well represented in training data. Otherwise I cannot understand why shoe_shop (84.31%) and butcher_shop (78.01%) were so spot on.

At first sight, on the level of all my 2000+ photographs, the VCC16 model does not seem to perform that good, which was expected. There are only so many clear images of animals. Yes, it is true that water is a frequent element in my shots, but lakeside and breakwater could have been elaborated on a bit more maybe, park_bench and stone_wall too. Yet, at the end of the day, I think that these top four labels do are quite accurate classes (although it’s mostly seaside rather than lakeside). And the rest? Some of them sound a bit odd.

Lines of text in the image is a hard nut to crack. Is it a book, book_jacket, menu, doormat, envelope, packet, or a web page? In my case it’s oftentimes a screenshot from a web page I guess. Besides, how would you classify an abstract and artsy image without any discernible shapes? There is no “right” class for them. That’s why the class can be anything really; maze, window_shade, fountain etc.

Let’s face it, I like to take (and post) obscure pictures. Especially if there is a shortage of dogs, benches, walls and water.

Trees and areas

The city of Helsinki is home to quite a big number of trees. Trees are interesting living organisms, and their sheer existence makes your life better in so many ways. This is how I personally feel anyway.

Thanks to the newly opened Urban tree database of the City of Helsinki we can now look at trees’ whereabouts also digitally. Note that the database is not exhaustive, error-free, nor regularly updated. The coverage is better on trees growing along streets, less so on trees within parks, which I find understandable.

To start with, let’s take a sample of 5000 (10%) and plot them as points on top of the Helsinki district map.

Here we can start to get a general understanding of where Helsinki is as its greenest at street level. The southernmost green points fall on the island of Suomenlinna so imagine that you see the shoreline somewhere above those.

Where are the tree hotspots? A density map reveals that they are not far from the city centre; around Töölö bay and Hietaniemi cemetery, and in Kaivopuisto by the sea.

I was surprised by the number of different tree families, 115! Yet, the top 8 families are far more common than the rest: linden (Tilia), maple (Acer), birch (Betula), elm (Ulmus), rowan (Sorbus), oak (Quercus), pine (Pinia), and alder (Alnus).

Rowan trees are the most widespread ones whereas pines are very concentrated to SW.

How about the age of the trees? Data does not tell about the age very much at all, but a good proxy is the size.

Smallish trees seem to the most widespread. Their density is relatively high especially in the city centre which sort of sounds right; in recent years, Helsinki has been quite busy in rejuvenating its tree population. Note that only about 3% of the trees are missing the size info, i.e. the size is given as a NA.

While at it, I also checked which tree grows closest to where I live, and which one the most far.

Turns out that the nearest one is 150 m from my home door, on the bank of the Itäväylä highway. An Amelanchier laevis, planted last year.

The most remote one on the other hand was planted earlier this year on the southern shore of the Kerava River, 11 km to the North from here. The family? Thuja, my namesake 🙂 More exactly, a Thuja plicata, a Western red cedar.

These Thujas can become tall if all goes well. The Finnish name Jättituija (“giant Tuija”) reflects this fact. In North America where the species is native, its wood has been frequently used in e.g. Haida totem poles, few of which I only this week had the chance to see in British Museum, London.

With almost 50K items in the dataset, there is really no easy and practical way to show information from every tree at the same time. Instead, I decided to combine data with another open dataset from Helsinki, Valuable environments in the public areas of the city of Helsinki. This interactive web app shows, which trees are located inside these areas. The bigger the tree (diameter on the chest level), the bigger the circle that points to its location. Be aware that all text in tooltips and pop-up boxes is in Finnish.

R code is available here.

M/S Haaga

M/S Haaga

On a sunny +1 C mid-winter Saturday, when the Helsinki metro was having a two-day maintenance break, I walked via Mustikkamaa to Helsinki city center. While passing the Sompasaari area with its 45 year old Hanasaari power plant, I noticed that there was a cargo ship moored at its general berth (I learned new English words while writing this piece), its cranes slowly transporting coal from the ship on land.

It was M/S Haaga, owned by ELS Shipping, a subsidiary of ASPO plc.

ASPO is a four-legged conglomerate with an interesting selection of branches: chemicals, shipping, electronic solutions especially for mobile work, and bakery technologies. The acronym ASPO comes from the Finnish Asunto-osakeyhtiöitten Polttoaine Osuuskunta (Energy coop of housing cooperatives). The company started in the late 1920’s by importing petroleum coke.

The past and present fleet of ELS Shipping carries names that sound familiar to Helsinki city dwellers; they are named after the districts of the city.

M/S Haaga is a 25,600 dwt self-discharging, ice classed, LNG-powered bulk carrier, launched in Nanjing, China on 20th October 2018. The port of registry is Madeira, Portugal, mainly due to its tax benefits I understand.

From China, M/S Haaga arrived to the Baltic Sea through the Northeast Passage (article in Finnish), after having first sailed to Japan for a cargo of raw materials.

Based on information at Marine Traffic and Vessel Tracker, M/S Haaga has been criss-crossing the Baltic region since mid-November 2018. To fill its tanks with liquefied natural gas (LNG), the ship sails to Oxelösund, Sweden. For coal, M/S Haaga heads South-East.

Ust-Luga is an important coal terminal in Russia. According to Wikipedia, the target is high:

As of 2005, the population of Ust-Luga does not exceed 2,000, but the port administration expects it to grow to 34,000 by 2025. This would make Ust-Luga the first new town built in Russia after the fall of the Soviet Union.

Whether M/S Haaga is transporting coal mined in Russia, Poland or some other European country, I don’t know, but Russia is a good candidate. In his book Coal Energy Systems, Bruce G. Miller writes:

Russia’s main coal basins contain coals ranging from Carboniferous to Jurassic in age. Most hard coal reserves are in numerous coalfields in European and central Asian Russia, particularly in the Kuznetsk and Pechora basins and the Russian sector of the Dontesk basin.

The Helsinki area still depends a lot on coal, especially in district heating. However, the aim is to become carbon neutral by 2035.

Energy sources

The dashed line denotes the fact that there are no data points between 1990 and 2000. R code.

Our 4-family housing company is one of the customers of district heating of HELEN, the energy company owned by the city of Helsinki.

On average, we consume 180 MWh for heating per year. This means a roughly 13,000 Euro bill. As heat of combustion, hard coal is about 30 MJ/kg. In MWh, 1 tonne of coal is ~8 MWh. Our yearly 180 MWh is thus 180 / 8 = ~22 tonnes. From the 25,600 deadweight tonnage (dwt) of M/S Haaga, that’s less than a 1/1000.

Where is Haaga now? After a one week stay in Helsinki, it is now back to Russia, this time in St. Petersburg.