Julkaistu alun perin Facebookissa.

19.1

Munantuottaja tiluksillaan. Le Petite Village’n continental breakfast sisälsi ällistyttävän monia leipälajeja, pihan toisella laidalla pöhisevän Le Patisserie’n valmistamia. Taustalla Kampalan keskustan smog. Tänään viiden tunnin ajomatka suoraan länteen, Kibaleen. Churchill Safaris & Travelin kuljettaja, Brighton, odottaa jo.Munantuottaja tiluksillaan. Le Petite Village’n continental breakfast sisälsi ällistyttävän monia leipälajeja, pihan toisella laidalla pöhisevän Le Patisserie’n valmistamia. Taustalla Kampalan keskustan smog.

Tänään viiden tunnin ajomatka suoraan länteen, Kibaleen. Churchill Safaris & Travelin kuljettaja, Brighton, odottaa jo.

31.1

Ishasha Wilderness Camp, Queen Elisabeth National Park, Uganda. Here, Congo is just few kilometers away.

At noonish, a family of elephants comes to the river to drink and splash water just for the fun of it. Their favourite spot can be seen from the camp restaurant area.

There is also a lone bull that visits the camp site from time to time. “He is friendly”, says the escort who follows us to our tent after dinner around 9 PM. ‘Escort’ in this case doesn’t mean a rifle like in some places, just a torch.

Internet is a scarce commodity in wild Uganda, as is electricity.

1.2

Pienestä nonchaleerauksestani huolimatta Ishasha osoittautui mainioksi luontopaikaksi. Ja siis nimenomaan telttaleiri.

Joka päivä norsuperhe käy joella ja yksinäinen uros meluaa metsässä armeijan majojen takana – “All Ugandan lodges have some local army people for the safety”, selitti Brighton.

Mustavalkoisia, liehuvaturkkisia Pied Colobus -suvun apinoita (paholaisgueretsa lienee ainoa suomenkielinen nimivastine) ruokailee ja yöpyy puissa. Niiden äänekäs kurkkusointinen älämölöinti (tuntemattomasta syystä) on hienoa kuultavaa yön tunteina.

Borneossa sarvinokat ovat aina läsnä, mutta täälläkin on muutamia varsin vaikuttavia yksilöitä, vaikkakin hiljaisempia. Ylilennossa Black-and-white-casqued Hornbillin siivistä kuuluu vahva matala WOOSH WOOSH. Muita wau-lajeja: kirkuva, valkopäinen African Fish Eagle; söpö African White-backed Vulture; lukuisat eri mehiläissyöjälajit; lähes metrinen, punk-hiuksinen Great Blue Turaco joka näyttää hassulta kun se seisoo puun latvassa; totaalisen ällistyttävästi vihreää ja keltaista auringonpaisteessa toistava African Emerald Cuckoo; monet eri Sunbird-lajit joita tuli ihasteltua jo E-Afrikassa, pieniä koukkunokkaisia, mettä juovia jalokiviä; ja ehkä wauin kaikista tähän asti: variksen kokoinen Splendid Starling josta jo nimikin sanoo että awesome on, niin ääneltään kuin ulkonäöltään. Superlatiivisakkia kaikki.

Ehkä kaikkein kaunein näkemäni matelija on täällä yleinen: Blue-Headed Agama.

Hyönteisosasto on suht vaatimaton. Perhosia on kyllä paljon keskipäivän kuumuudessa, mutta lajikirjo ei ole kovin suuri, mikä voi olla kiinni vuodenajastakin. Tämä on kuukausista kuumin. Amerikoissa perhosten määrä kasvaa mitä ylemmäs nousee, saas nähdä miten asiat ovat täällä. Pari jalopuista sarvijäärää. Runsaslukuisimpia ovat iltaisin jostakin ilmestyvät, parin tuuman pituiset sirkat, cricketit. Ensimmäisenä iltana niitä kannettiin teltasta ulos puolisen tusinaa kunnes tajuttiin että tätä krikettipeliä ei oysty voittamaan. Ne tai niiden sukulaiset kömpivät saman tien takaisin. ‘Teltta’ ei ole varsinaisesti teltta vaan maahan paalutettu platformi jonka päälle on viritetty tuplakerros telttakangasta. Rakoja ja reikiä on yllin kyllin.

Jottei kaikki olisi pelkkää auvoa, nyrjäytin nilkkani koko matkan ensimmäisen aamukävelyretken alussa.

Aina, aina pitää katsoa mihin astuu tai laskeutuu! Aina. Mutta ei, en katsonut kun hypähdin jeepistä ulos aamun hämärässä. Edessä oli koko päivän simpanssiretki Kibalen puistossa. Bootsit jalassa tietysti, mutta pudotus olikin yllättävän iso ja alla ei tietenkään ollut tasamaata vaan jonkinlaiset portaat. Osuin täsmälleen portaan reunaan. Kirosin, mutta purin hammasta. Muutamaan tuntiin en juuri tuntenut mitään, kun käveltiin lähes koko ajan. Mutta puoliltapäivin, lounastauon aikaan ja varsinkin sen jälkeen, alkoi mennä hankalaksi. Silti kestin puoli kolmeen asti, lähes 9 tuntia. En tiedä olenko ylpeä itsestäni ja onko sillä mitään väliä, mutta ainakaan en missannut simpansseja joten so far so good. Nyt, lähes pari viikkoa tapahtuneesta, nilkka on suht koht ok mutta ei suinkaan terve. Odotan ihmeparantumista ensi yönä koska aamulla odottaa ehkä työläin kävely: gorillojen luo kävely vuoristoisessa, sumuisessa (tai sateisessa), nokkosia kasvavassa metsässä. Aikaa kävelyyn kuluu mitä tahansa väliltä 15 minuuttia – 6 tuntia, riippuen siitä mihin gorillaryhmään meidät on arvottu; niiden paikat tiedetään melko tarkkaan. Gorillojen luona ollaan tunti, ja sitten samat 15min-6 tuntia takaisin.

5.2.

Engagi Lodge, Bwindi Impenetrable Forest.

Rujo tie vajaasta kilometristä ylös 1500 metriin. Monin paikoin pelkkä raaka tienpohja. Isoja, karkeita kiviä. Yllättäviä kuoppia, joiden kohdalla autossa kaikki hypähtää ylös penkiltä ja rämähtää takaisin alas. Pölyä. Brighton etsii parasta ajoreittiä molemmilta puolilta tietä, siksakkia. Kun vastaan tulee auto joka tekee samaa, vaihto vasemmalle puolelle tietä tehdään vasta aivan viime hetkessä. Jos vastaan tulee vähintään kuorma-auton kokoinen ajoneuvo, sillä on isomman oikeudella lupa ajaa vaikka keskellä tietä; pienemmän on väistettävä puolittain penkan puolelle.

Henkilöautoja on hyvin vähän. Autoista leijonanosa on matkatoimistojen nelivetoja, joilla turisteja kuskataan nähtävyydestä toiseen. Kampalan seudulla liikkuu myös kimppataksibusseja.

Paikallisten asukkaiden ykköskulkuneuvo on omat jalat. Tien vartta kävelee ajoittain runsaastikin kaikenikäisiä ihmisiä. Matkalla pellolle tai kouluun, myymään tai ostamaan tavaraa markkinoilta, hakemaan muovikanisterilla vettä kylän kaivosta – mihin sitä nyt ihmiset ikinä keksivätkään asiaa tai ajanvietettä.

Moottoripyöriä on paljon, mutta nähtävästi suurin osa niistä on takseja. Minkä tahansa taajaman keskeisellä paikalla, heikkoa varjoa heittävän puun suojassa, nojailee tusinoittain nuoria miehiä pestyihin, omanlaisekseen tuunattuihin ajokkeihin, odotellen asiakkaita.

Sunnuntait erottaa siitä, että väellä on paremmat vaatteet, ollaanhan menossa messuun tai palaamassa sieltä. Naisilla on korkeat tukkalaitteet ja koreasta kankaasta tehdyt leningit, joissa on omintakeiset, äkkijyrkät hartialeikkaukset. Taksimotaristilla ei olekaan tarakalla asiakasta vaan tyttöystävä joka istuu sivuttain, tukka tiukassa asetelmassa, hymy herkässä.

Joitakin polkupyöriä on näkynyt. Bwindin seudun erikoisuus näyttää olevan puinen, omatekoinen, pyörän ja potkulaudan välimuoto. Isot raa’at banaanitertut näyttävän kulkevan sillä melko lailla kätevän näköisesti, vaikka värkin on pakko olla todella raskas ja oikukas käsiteltävä.

Moottoripyörän päälle voi viritellä mahtumaan ääretön kombinaatio ihmisiä ja tavaraa: kokonainen sohvakalusto, viisihenkinen perhe, kaksi miestä ja kaksi vuohta, ruumisarkku (luultavasti myös täytenä).

Filippiineiltä tuttuja sivuvaunullisia, kuomullisia pyöriä täällä ei ole näkynyt. En tiedä, miten kuljetus avopeleillä mahtaa toimia sadekaudella. Toisaalta, ei se sade silloinkaan taukoamatonta ole.

Uganda on tiehidasteiden luvattu maa. “There’s all too much of them”, Brighton huokaa kun taas kerran vaihtaa pienemmälle ja jarruttaa. Jokaisen kyläpahasenkin kohdalla on korkea töyssysarja sadan metrin välein.

Töyssyjäkin enemmän on vuohia. Mustia, valkoisia, mustavalkoisia, ruskeita, laikullisia, yksivärisiä. Pieniä ja hieman isompia. Täysin irrallaan, yhdestä jalasta kiinni narulla tienpenkalla tai ohjatussa laumassa matkalla kohti uusia laidunmaita. Paimen kuuluu yhä Ugandan ammattiluokitukseen. Olemme tähän mennessä nähneet 3667 vuohta, ensimmäiset jo Kampalassa.

Vaikuttavimpia maatilan elikoita mitä missään olen nähnyt on täkäläinen härkä. Sarvet ovat reilusti yli metriset, loivasti sisäänpäin kaartuvat. Awesome!

Ei ohi vilahtavaa taajamaa ilman Mobile Payment- ja Pork Joint -kioskeja; myyntitiskejä joille on pinottu näyttäviä pyramidiasetelmia tomaateista ja perunoista; maahan levitettyjä kankaita joilla kuivatetaan kahvia, teenlehtiä tai maissintähkiä; lukuisia myyjiä joiden ainoa artikkeli on banaani.

“Potassium, it is good for your health”, esitelmöi Brighton painokkaasti, katsoo peruutuspeiliin ja vahvistaa faktoja isoilla, hitailla käsiliikkeillä joihin kuuluu käden nosto sormet suorana kello kymmeneen, etusormen heristys, kämmenen avaus ja heti perään käden pudotus alas. Brightonin vasemmassa kädessä loistaa paksu kultainen vihkisormus ja löysästi ranteessa roikkuva, kullanvärinen rannekello.

47-vuotias, naimisissa, kaksi lasta, lintumies, pelaa futista. Churchill-matkatoimiston leivissä jo ties kuinka kauan, ja näin ollen tuttuja joka paikassa Kampalasta länteen. “He is my friend”, Brighton selittää kun on taas kerran heilauttanut kättä tervehdykseen. “Hello, my brother”, hän sanoo kun henkilö ei ole tuttu mutta voisi olla: hymytön hotelliportin avaaja, kansallispuiston virkailija hitaine askelineen ja ikuisine blanketteineen, bensa-aseman henkilökuntaa (BTW nelivedossa on kaksi 70 litran tankkia, “that’s why I like these cars. You just drive and drive and drive”).

Brighton pitää puhumisesta, isolla peellä. Ajoittain haukotuttaa, ja Kekkos-Suomi palaa mieleen. Ylikorrekteja ilmauksia, retorista toistoa, besser-wisserismiä. Pitää tietysti muistaa maan tapa; olen ymmärtänyt että Ugandassa ollaan varsin konservatiivisia. Sekin pitää muistaa, että puhuminen on Brightonin ässä, hänen assettinsa.

On aina mielenkiintoista seurata, miten hän rakentaa kohtaamistilanteita. Niihin kuuluu pitkähkö alustus, jossa vaihdetaan omaan ja perheen vointiin liittyvät kysymykset ja vastaukset. Usein kätellään, joskus myös halataan jos ollaan oikein hyviä tuttuja. Sitten naurahdellaan kevyesti samalla kun aletaan kaivamaan esiin transaktion välineitä kuten papereita, mutta korostetun hitaasti. Loppuun liittyy alun tapaisia toivotuksia, jotka jatkuvat niin kauan kuin ihmisääni kantaa moottorin äänen yli. Käsi jähmettyy heilautusasentoon avoimeen autonikkunaan.

Bwindin hieno pilvimetsä, Uganda ja sen gorillat jäävät huomenna taakse. Varhain aamulla auton nokka kohti Ruandan rajaa.

Ennen rajaa on kuitenkin edessä pysähdys. Matka kulkee Brightonin kotipaikan kautta, ja olemme sopineet että hän voi käydä tervehtimässä maanviljelijävanhempiaan sillä aikaa kun me syömme box lunchit läheisessä tourist hotellissa. “They are my friends. I’ll tell them that they take good care of you. You are the King and the Queen after all!” Brightonin vakiovitsi on esitellä meidät Suomen kuningasparina.

Ruandan puolella odottaa toinen matkan gorillakeikoista, tällä kertaa kahdessa kilometrissä. Bambumetsikköä enemmän kuin Bwindissä, sanovat. Yksi yö päälle ja sitten taas varhain aamulla autoon ja koko päivän ajo Ruandan halki, Nyungwen metsäalueelle etelään.

Rajan ylitys maitse Ugandasta Ruandaan jännittää pikkasen. Ollaan sitä sukupolvea joka on kokenut tiukkapipoista syyniä, tavaroiden epäluuloista penkomista, läpivalaisua, nestekieltoa, you name it. Tarinoita liikkuu siitä miten Afrikassa viranomaiset konfiskoivat kameroita ja muuta elektroniikkaa. Ruanda on lisäksi yksi niitä maita joissa yritetään lainsäädäntöteitse vähentää muovijätteen syntymistä ja mm. estää muovipussien ja -kassien maahantuonti. Ekologisia järkisyitä on, eikä siinä mitään. Mutta on muovia ja muovia. Tavaroita pitää voida kuivattaa ilmatiiveissä muovipusseissa silikonin avulla. Entä ei kai vaan yritetä lahjontaa? Edellinen Madagascarin matka on ikävästi mielessä, sillä siellä on vajottu näkyvään korruptioon; lentokentällä, maasta poistuessa, virkailija laittoi passin sivuun, madalsi ääntään ja kysyi onko meillä antaa dollareita. Piti esittää täysin naiivia ja suurin silmin sanoa että mitään rahaa ei valitettavasti ole. Surullisia asioita on leegio, ja kansakunnan rakenteiden romahtaminen köyhyyden ja poliittisen mielivallan vuoksi on yksi niistä.

Noh, tuskinpa mitään odottamatonta tapahtuu. Ruanda kävi alhaalla mutta on nykyään Keski-Afrikan mallimaita. Köyhyyttä on mutta halua edetä. Ugandankin maahantulomuodollisuudet Entebben lentokentällä olivat erittäin kevyet ja professionaalit. Viisumirahat tiskiin, sormenjälkien skannaus ja NEXT!

Pakataan tripodi ja kamerat ja kiikarit ja kännykät ja MiniGripit (ja pari pientä brandypulloa) matkalaukkuun, otetaan passit, viisumihakemukset ja taalat kauniiseen käteen ja mennään. “Let me talk to them”, sanoo Brighton.

11.2

Nyungwe Forest Lodge, Ruanda

Black-billed Turaco haukahtelee unettavasti. Lounaan jälkeinen torkkukytkin on päällä. Keskipäivän auringonpaiste on vaihtunut pilviseen, ja ukkonen kolistelee peräkylillä.

Aamupäivän retki oli vaativaa kävelyä jyrkillä rinteillä. Kulmaa oli välillä useita kymmeniä asteita. Vaikka kunto onkin tyydyttävä ja nilkka lähes terve taas, niin 2.5 kilometrin korkeudessa on pakko välillä pysähtyä läähättämään oikein tosissaan.

Eilen kävimme luonnonpuiston offiisissa varta vasten pyytämässä, että pääsisimme katsomaan Mona Monkey -suvun paikallista edustajaa joka tunnetaan nimellä Dent’s Monkey. Se ei kuulu puiston vakio-ohjelmistoon kuten simpanssit, mutta saimme vihjeen että niitä voisi olla lähettyvillä. Toimiston pomo, Mr. Alfonse, oli tiukan ja malttamattoman oloinen nuori mies, mutta kuitenkin yllättävän joustava. TripAdvisorin perusteella oletimme, että täällä ei normista juuri poiketa, mutta propsit puistolle.

Luonnonpuistoissa toimitaan kaikkialla samalla tavalla. Jäljittäjät, trackerit, lähtevät varhain aamulla etsimään apinoita. Koska niitä seurataan joka päivä iltaan asti, yöpymispaikka on melko hyvin selvillä. Sieltä he aloittavat aamulla. Luonto-oppaat, jotka vetävät turistiryhmiä, ovat trackereihin yhteydessä radiopuhelimien ja/tai kännyköiden avulla. Kun trackerit on yhytetty, kaikki alkavat seurata apinoiden liikkeitä. Kuvataan, kiikaroidaan, etsitään paikkoja lehvistön seasta josta ne näkyisivät parhaiten. Jos/kun lauma lähtee eteenpäin, sitä seurataan pitkin metsää välittämättä varsinaisesta polkuverkostosta. Kasvillisuudesta ja maanpinnan muodosta riippuen tämä osuus voi olla melko työlästä, kuten täällä tänään. Korkeuseroja on runsaasti, sillä koko Nyungwe on yhtä suurta, aaltoilevaa vuorijonoa. Maaperä rinteillä on pehmeän haurasta.

Nyungwe Forest on Afrikan viimeisiä laajoja vuoristosademetsiä. Ajoimme koko puiston halki kun tulimme tänne pohjoisen Volcanoes National Parkista. Aivan huikea metsä. Säätila vaihtelee äkisti, ja osa vuorista on usein pilvien peitossa. Tie on serpentiiniä ylös-alas-vasemmalle-oikealle, ja aina välillä mutkan takaa avautuu maisema joka alkaa kuristaa kurkkua.

Lodgen huoneessa numero 4 on kehystettynä kolme mustavalkoista valokuvaa. Kaikissa esiintyy tutsi-heimon jäsen. Minun lapsuudessani heistä käytettiin nimitystä watussi.

Vanhin (retusoitu) kuva on 1800-luvun puolivälistä. Siinä Kigeri IV Rwabugili, silloinen Ruandan kuningaskunnan hallitsija, istuu sivuttain kuvaajaan, päässään tyylikäs sulkapäähine josta roikkuu helmin koristeltuja nyörejä. Hieno profiilitutkielma miehestä, josta Wikipedia tietää kertoa, että hän oli ensimmäinen ruandalainen kuningas joka tapasi eurooppalaisia.

Kaksi muuta valokuvaa kertovat siitä, mistä watussi-tutsit tulivat aikanaan kuuluisiksi: sotaisuudesta ja pituudesta.

Jousta jännittää atleettinen mies. Hauiksen ympäri kiedottu nauha on kireällä, ranteissa ja kaulassa rivi koruja. Taustalla ruohosavannia ja muutama epätarkaksi jäävä ihmishahmo.

Korkeushyppääjä on juuri ylittämässä – tai pudottamassa – riman. Sisäjalantyylillä, ehkä. Olisikohan riman korkeus yli kaksi metriä? Telineen vieressä seisoo afrikkalaisittain puettu pariskunta valvomassa suoritusta, jonkin matkan päässä istuu rivi ihmisiä. Heidän kasvojaan ei erota, mutta vaikuttaa siltä että he muodostavat yleisön. Nyt ei olla millään eurooppalaisella stadionilla.

Tutsien arvioidaan harrastaneen korkeushyppyä enemmänkin näytösmielessä kuin kilpaillakseen. Hyppytyylin piti olla sellainen että sillä päätyi jaloilleen, koska alla oli kova maa. Ponnahdusalustana toimi termiittikeko.

Pitkillä automatkoilla tulee katseltua ihmisiä. Minun silmiini väki ei ole Ruandassa sillä tavalla erikoispitkää kuin hollantilaiset nykyään ovat, mutta toki joitakin kaksimetrisiä henkilöitä on tullut vastaan. Niin kuin tulee Etelä-Esplanadillakin.

Tutsit ovat Ruandassa vähemmistönä, enemmistö on hutuja.

Kuninkaista puheen ollen, lodgen Tea Loungessa on joitakin valokuvakirjoja. Yksi niistä on Kings of Africa (Daniel Lainé). Seuraavan linkin takaa löytyy muutama esimerkki teksteineen:
http://twistedsifter.com/2012/07/kings-of-africa-portraits-by-daniel-laine/ Herkullisia henkilökuvia. Asetelmia tietysti, viimosen päälle, mutta sopii teemaan. Kuninkailla on parasta olla huumorintajua, olot kun ovat mitä ovat. Sitä en tiennyt, että kuninkaallisilla on edelleen seremoniallinen asema ja että heitä on (oli) näinkin iso joukko vielä elossa, mukana valkoihoisiakin.

Teetä.

Kun oli ajettu vain muutama tunti Ugandan pääkaupungista Kampalasta länteen ja noustu yli kilometriin, Kasesen kaupungin paikkeilla – niin jo alkoivat teeviljelmät. Horisontista horisonttiin kumpuilevassa maisemassa pelkkää vaaleanvihreää, metrin korkuista, tiheään kasvavaa teepensasta. “Mainly exported to Europe”, Brighton selittää. Pensaikkoa lyhennetään mekaanisesti mutta itse teelehdet poimitaan käsin. Uutta lehteä pukkaa viikottain. “Plantations give a lot of jobs, and one tea factory can occupy a thousand workers.”

Nyungwe Forest Lodge rakennettiin 2011 keskelle valtion omistamaa teeplantaasia, Gisakura Tea Estate’a. Alue oli ennen osa Nyungwen metsää, sen tasaisempaa osaa. Kansallispuiston luonto-opas puhuu suoraan:”They cut the trees, shot the Mountain Elephants that liked to stay there, and planted tea. And that was the end of the elephants here.”

Rewind viikko taaksepäin.

Rajan ylitys Ugandasta Ruandaan kesti puolitoista tuntia. Puoli tuntia Ugandan puolella, loput Ruandan. Ugandassa oli kahden luukun systeemi (jonka tarkoitus ei ihan käynyt selväksi), Ruandassa yhden.

Ruandan rajan ‘Entry’-puolen jonotus oli kokemus sinänsä. Ihan näin härskiä etuilua tai sen yritystä en muista kokeneeni, vaikka eivät suomalaisetkaan häävejä jonottajia ole. Laji vaikutti olevan erityisesti naisten suosiossa. Jatkuvasti joku yritti tunkea edelle, vielä tiskilläkin. Peukaloskannaus Hamster IV -laitteella, naamakuva Logitechin webbikameralla, kahdesta viisumista 60 taalaa yhteensä ja siinä se.

Autoa ja matkatavaroita ei tsekattu ollenkaan. “They know me, and they know I wouldn’t do any harm to my brothers. I told them you are my clients, and that in the suitcases you have only clothes.”

12.2

Retrospektiiviä:

Mountain Gorilla View Lodge, Volcanoes NP, Ruanda

Puistossa on 19 ihmisiin totutettua (habituation) gorillaryhmää, joista 9 on varattu tutkimukselle. Näistä kaksi on varalla siltä varalta, että jokin turistikäyttöön tarkoitettu ryhmä ei löydykään.

Habituation toteutetaan niin että apinat näkevät ihmisiä joka päivä. Kahdessa vuodessa totutus on sillä tolalla, etteivät apinat säntää karkuun kun kuulevat ihmisten lähestyvän. Ei luontoturismia ja tasaista tulonlähdettä täällä ilman habituation-prosessia; eläinten muistissa on jälki joka kertoo että iso kahdella jalalla kävelevä otus tappaa.

Meille ja kuudelle amerikkalaiselle allokoitu ryhmä oli isohko, yli 20 yksilöä. Johtajauros silverback, puolisenkymmentä naarasta, loput eri-ikäisiä nuoria ja babyja.

Ryhmän historiassa on ollut draamaa (varmaan kaikkien ryhmien on, ei sen puoleen).

Entinen johtaja, silverback, kuoli mutta adjutantti, blackback, ei osannutkaan ottaa ryhmää haltuunsa. Ulkopuolinen uros tuli ja otti vallan. Aluksi osa naaraista ei hyväksynyt sitä, murjottivat ja olivat eri mieltä. Leppyivät aikanaan, ja lauman naarasmäärä kasvoi kun uros voitti niitä muualta. Blackback yritti paluuta 2000-luvun lopulla mutta hävisi, menetti tappelussa näkönsä ja kuoli jonkin ajan kuluttua.

Kello on aamukahdeksan huitteilla. Hentoa sadetta, mikä toivon mukaan kuivahtaa aamupäivän aikana. Onhan kuiva kausi.

Allons-y !

Perunapellon laitaa reilu puoli tuntia kunnes saavutetaav puiston reuna.

Mutaa, runsaasti ja jatkuvasti. Polku on puhveleiden käyttämä, mistä merkkinä isoja, tuoreita kirkkaanvihreitä läjiä. Bambumetsää.

Pari tuntia tallustelua ennen kuin trackerit tavataan. Puoli tuntia lisää, ja on aika valmistautua kohtaamaan sukulaislaji.

Gorillojen luo ei saa viedä kättä pidempää – ehkä siksi että paikalliset asukkaat hätistelevät villieläimiä pois maatilkuiltaan kepeillä – eikä heidän läsnäollessaan syödä eikä juoda, ettei vaan levitetä mitään tauteja.

Reput ja kävelykepit jätetään kantajien luo. Edessä ja takana kiväärimies – elefanttien varalta – seuraavana trackerit, sitten opas ja me muut.

Yksinäinen naaras istuu buddhalaisessa asennossa avoimella rinteellä, taustalla painii pari nuorta. Pikkuvanhan näköisiä, turkin musta jäykkä karva sojottaa kuin Seitsemällä veljeksellä.

Silverback astuu näyttämölle. Kiipeää saman tien ja yllättävän ketterästi bamburyteikön latvaan. Yhtä bambun vartta pitkin temppu ei onnistu, niitä pitää kahmaista iso kourallinen.

Liikutaan eteenpäin, aukiolle, jossa kasvaa nokkosia ja muuta vihreää mitä gorillat syövät. Useita naaraita ruokailemassa, yhdellä baby ratsastamassa selässä.

Meihin ei juuri kiinnitetä huomiota. Alta kulmien vilkaisuja, selän kääntämistä.

Nokkoset pistelevät makeasti polven yläpuolelle, ohuiden housujen läpi. Sitten penskavuosien en muista juuri ottaneeni kontaktia nokkosiin. Tuntemus säilyi seuraavaan aamuun asti.

Turisteille suunnatuissa ohjeissa kehotettiin ottamaan hanskat mukaan nokkosten varalta. Jenkit olivat totelleet ja vetivät jo lähdössä puutarhahanskat käteen. Kaliforniasta kotoisin olevat, eläkeikäiset pariskunnat olivat kovasti huolissaan ja kyselivät toistamiseen:”Is THAT a nettle?” Siellä päin ei nokkosia kasva.

Ugandan puolella, Bwindissä, gorillaretkueessa oli kolme brittiä. Kun opas esitteli nokkoskasvia, yksi heistä sanoi:” We eat those back home.” Me nyökyttelimme, johon hän jatkoi:”Actually we have an annual nettle-eating contest in Devon. The trick is to roll the leaves so that the sticking side is left inside.” Britit!

Aina kun ollaan lähellä aikuisia gorilloja, opas ja trackerit urahtelevat kakistelemalla kurkkua. Ääntely opetettiin meillekin aamulla, briefing-istunnossa. Ilmeisesti sillä tahdotaan sanoa että “eipä tässä muuta kuin ohikulkumatkalla vaan, ilman valtapyrkimyksiä.”

Meille kerrottiin myös, että jos silverback lyö rintaansa ja näyttää hampaitaan, se ei ole hyvällä tuulella. Pelkoa ei kuitenkaan pidä näyttää eikä juosta pois; peräännytään rauhallisesti ja istahdetaan tarvittaessa maahan. Jos hampaita ei näy, kyse on gorillojen välisestä kommunikaatiosta tai muusta harmittomasta näytöksestä.

Rauhallista ruokailua ja mehevää piereskelyä, joka kikatuttaa jenkkejä armottomasti joka kerta.

Amerikkalaiset ottavat taukoamatta ryhmäkuvia ja meitsieitä gorillat taustalla.

Erikoisin kuvaussessio tällä matkalla oli Ugandan Kibalessa, jossa tehtiin koko päivän matka katsomaan habituoituja simpansseja. Eräs naisturisti otti itestään ja apinoista kuvia iPadilla. Meni kielloista huolimatta oikein lähelle eläimiä ja marmatti miehelleen kun ei tahtonut saada kunnon kuvia.

Tunti on täynnä, mutainen paluumatka edessä.

Tämä gorillaryhmä oli tasapainoisen oloinen. Ei ärhentelyä, ei rintaan kumauttamisia. Valtasuhteet olivat reilassa. Opas oli asiantunteva mutta napakka turistiryhmän johtajauros. Ihmisten kaitseminen tällaisissa tilanteissa vaatii kanttia. Bwindissä oltiin minusta turhan löperöitä, trackerit oikein kehottivat menemään lähemmäs kuvaamaan, ehkä isompien juomarahojen toivossa.

Osin huonosta katselumoraalista johtuen se pienehkö gorillaryhmä, joka siellä tavattiin, oli levoton. Tupattiin jatkuvasti liian lähelle. Tosin ryhmä oli myös vaiheessa: irtautunut vastikään isommasta ryhmästä, ja johtaja oli asemastaan epävarma blackback. Se hyökkäsi kohti useita kertoja, yritti haroa nilkkoja. Useampi meistä turisteista pyllähti maahan, yleensä hän jolla oli paras kuvauspaikka.

Bwindin gorillahistoria kertoo parista varsinaisesta turvallisuuspoikkeamasta.

Toisessa gorilla oli retuuttanut naisturistia nilkasta muutaman metrin. Toisessa turisti oli käyttänyt salamaa joka on no-no. Gorilla oli napannut kameran pois ja istunut kuvaajan päälle.

Näitä tyyppejä pitäisi saada salamapoliiseiksi kaikkiin luonnonpuistoihin.

Nyt kun on nähnyt kaikki ihmisapinat, on pienen reflektoinnin paikka.

Simpansseilla näyttäisi olevan samanlaisia huonoja ominaisuuksia kuin ihmiselläkin. Lyhyt pinna. Kiljumista ja huutoa kurkku suorana, ajoittaista lihan metsästystä.

Gibbonit ovat poikkevia tyyppejä. Supersuoriutujia liikkumisessaan, hämmästyttäviä vokalisteja. E-rit-täin kaukainen sukulainen ainakin minulle.

Gorillojen jäyhänpehmeästä olemuksesta ei voi olla pitämättä. Voimaa on muttei sillä hössötetä.

Oranki on joukon zen-filosofi. Paljolta murheelta olisi säästytty, jos ihmisessä olisi reilusti enemmän orankia kuin simpanssia.

14.2

Bye-bye, Rwanda, and hello again soon (which means we need to buy another visa) Uganda!

Return flight goes via Entebbe where we need to spend 1,5 days. Which is probably just fine because now we have some time to get a glimpse of Lake Victoria, the largest tropical lake in the world, according to some measurements and scales.

15.2

Karibu Guesthouse, Entebbe, Uganda

Kadehdin tätä nuorta uusiseelantilais-korsikalaista paria, joka omistaa tällaisen pienen keitaan lähellä Victoria-järven rantaa, vartin ajomatkan päässä lentokentältä. Avattu 2012.

Talossa on vaikutteita epämääräisestä suunnasta. Maureja, pohjois-Afrikkaa, Espanjaa, Välimerta. Ilmeisesti jokin huonoon kuntoon päässyt siirtomaa-ajan herrasväen residenssi. Uusien omistajien hienovaraisesti uudistama. Viereen on noussut kolmen huoneen lisärakennus, joka noudattelee samaa tyyliä. Simppeliä mutta eleganttia.

Tuskin tänne mikään helppo on asettua ja saada hommat rullaamaan. Henkilökuntaa on 20, tontti on aidattu, aidan päällä on piikkilankaa, ikkunoissa on takorautaiset kalterit, ovimies asuu portin pielessä ja kolme koiraa vartioi minkä koiranelämältään ehtii.

Silti, on tämä varmasti ollut hyvä sijoitus, jos bisnespuolta ajattelee.

On reissattu neljä viikkoa ympäri nyppyläisiä maita ja pölyisiä mantuja – ja suurin tihentymä tropiikin ällistyttäviä lintuja löytyy täältä. Sellaista se on.

Viimeiset tunnit Afrikan kamaralla. Koditon olo, kun majapaikan päivähuone piti luovuttaa klo 17 ja taksi kentälle tulee vasta klo 22.

Loput kamasta pakattiin matkalaukkuihin varastohuoneen lämmössä, hyttysten säestämänä. Pääsin juuri kehumasta matkan hyttysettömyyttä, mutta kun näki RwandAirin koneesta Victoria-järven umpeenkasvaneet rannat, aavisti että täällä asiat ovat toisin.

30 astetta, pimeää, gin&tonicit ravintolan terassilla. Kukaan ei tänä iltana syö illallista. Yövartija kävelee ohi. Respassa kuunnellaan Neil Youngia. Gekot vispaavat häntää seinällä lampun luona.

Kuten Riitalle juuri kirjoitin, Ugandassakin harrastetaan saunomista. Emme testanneet mutta tutustuimme muuten.

Puulauteet, kiuas puulämmitteinen – tulipesä on tosin saunan ulkopuolella eli henkilökuntalämmitteinen – mutta kivien sijasta hiekkaa. Kuulemma noin 60 asteeseen lämmitetään.