Julkaistu alun perin Facebookissa ja Twitterissä. Tässä versiossa poistettu toimimattomia linkkejä yms.
9.8
Place: Hotel Fazenda Baia das Pedras (-19.2568653384, -55.7862468326)
Address: Campo Grande, MS, Brazil
Aamupäivän autokierros sillä osaa tiluksia, joka on tulvan alla. “This is the fourth year when rainy season and dry season are kind of mixed”, sanoo luonto-opas Stefan joka tuli samalla Cessna-kyydillä Campo Grandesta. “It’s been raining quite a lot in a few weeks”.
Sitä en tiennyt, että suurin osa tätä Pantanalin suistoaluetta on yksityisomistuksessa. Kaikki yhtä suurta ulkoilmaeläintarhaa; samalla tulvaniityllä nautoja, hevosia, kapybaroja, kaimaaneja ja sikoja. Viimeksi mainittuja on sekä kesyjä että villiintyneitä (feral pigs).
Doio ja Rita Coelho Liman tilalla on kokoa 17 000 hehtaaria. Parikymmentä kilometriä suuntaansa.
Kylmä säärintama on päällä, ja näkyvyyttä muutama sata metriä aina kello kymmeneen asti.
13.8 Tweets
The fan bolted to the wall has the same sound as the 4-seat Cessna we flew with from Campo Grande in here, Baia das Pedras, Pantanal. The skyline of Campo Grande is surprisingly grand. “Cow money”, says Stefan, a naturalist guide who came to Brazil five years ago. The city has got one of the biggest slaughterhouses in South America.
The wifi of the lodge is aptly named ‘INTERNET’. No password. Here, the nearest neighbour is more than 20 km away.
The cattle ranch of Doio and Rita Coelho Lima is 17 000 hectars, twice the size of the metropolitan area of São Paulo. Everything is XL incl. the Giant Armadillos, the main reason why we stay here.
Pantanal is privately owned, give or take some smaller patches of land. For research, this is not necessarily a bad thing.
14.8
On the far end of the sandy courtyard is the tent camp of the research team. Under a low shelter nearby is the cage of Gaja. Gaja is trained to become an armadillo tracker. “She also finds bat guano”, explains her owner, a biologist-cum-dog entrepreneur. The dog already masters the various flavors of the armadillo scent. Next lesson: how to stay put when a nesting burrow is found.
Dr. Arnaud Desbiez locks his dark eyes on you and fires a series of sarcastic comments. “In-the-resting’? So British. Field work is boooring”. Arnaud knows the ins and outs of his field of research. It’s also obvious that in him the team has a leader who is fun to work with.
Mating frenzy of Yellow Armadillos 4-5 PM. Much running on a sandy road, digging reddish soil, pushing & hissing. 1 female, 4 males.
The ranch has nearly 6000 cows. Last year, pumas killed 50 calves. Rita raises seven fingers. “Jaguar kills.”
On one side of the main building: 75 yro mango trees, a perfect shade for a herd of domestic pigs in all sizes & color combinations.
The late Michael Jackson would be green with envy. This is a vast private zoo where rare wildlife wanders together with livestock.
9-11 AM, Gabriel Massocato plays (well) a double role: polite host serving water and crackers & serious scientist doing field work.
We are at the Cerrado, sitting quietly under a lone tree. 20 meters ahead of us, underground, is a Southern Naked-tailed Armadillo. This is nature geocaching with high stakes. The animal (it’s a she) has got a GPS chip. The battery lasts for about 8 months.
Gabriel takes a light, hand-held antenna (familiar from nature documentaries), clicks the receiver to channel 6, and concentrates. Faint, steady PINGs among electrical cacophony. Gabriel nods. “Still there.” When the armadillo moves, the sound begins to oscillate.
She was found by the Giant Armadillo Project. “By accident”, Gabriel smiles behind his sunglasses. He observes her from time to time.
The armadillo comes up few times a day between 9 and 15, and stays out in the open from a few minutes up to half an hour. We wait. Gabriel tiptoes forward, listens, and draws a circle in the air ~5m from the hole the animal had dug, went into, and covered. “I heard it brake a root, it’s on a move”. Cameras, ready.
The script said that she’d first put out her nose, sniff the air ~5 min, and when all clear, start walking about.
What she did however, was that she basically popped up at once, and scurried behind a hump of ground at the back of the stage. Maybe she was extra hungry. During the ~10 min she was up, she started to dig in several places, looking for ants and termites. Big ears, that was my first impression of the armadillo. Didn’t really have the chance to see its big claws, nor the famous tail.
The most common avian predator is Southern Crested Caracara. I don’t fancy acts of chase, but this time couldn’t help watching one.
We were filming the nest of a Jabiru, 100 m from the main building. The nest is on a massive dead tree overlooking a sheep pen. Enter Caracara, chaising a Cattle Egret, which is roughly its size. Such a dumb idea of the egret to land inside the cramped pen! Sheep are not the smartest of animals, but the way they totally ignored what was going on around them, was odd. Caracara hops from sheep to sheep, trying to catch the egret that zigzags in the dense jungle of feet. When it all starts to look desperate, a miracle: the egret gets enough space and flies over the wire fence. There, it finds allies.
Nesting Southern Lapwings patrol the wet fields, chasing away all suspicious creatures, in which they include everyone. What lapwings do not tolerate a second are raptors. The caracara doesn’t take any risks of loosing tail feathers, and gives up.
15.8
In the dusk, few dozen Nacunda Nighthawks lay on the ground near water, purring. Then, in a white flash of fluttering wings, they all take off at the same time.
Although this is dry season, it’s been raining so much that low areas are flooding. Capybaras, caimans, frogs & waterfowl everywhere.
All big parrots are fantastic, but Hyacint Macaws are stupendous in so many ways. When you see them on the ground, breaking nuts with their huge bill, you start to suspect that wordly scales are somehow distorted.
16.8
On a shelf in the corner of the cabin is a small gadget. Every 15 min it emits repellent w/ a loud sneeze as if it’d have a bad cold.
Ipê-amarelos are in full bloom. The yellow is so – yellow
16.8
Place: Hotel Mohave (-20.46708, -54.63005)
Address: Avenida Afonso Pena, 602, 79005-001 Campo Grande, MS, Brazil
Eilen: kuusi tuntia Pantanalista tänne poliisin kyydissä.
“On the road”, sanoi Stefan ja piirsi virtuaalihipsut. Ensin ranchilta kaksi tuntia tietöntä savannia, sitten järjettömän pölyinen suora kohti Campo Grandea. Toisessa suunnassa tie päättyy toiseen farmiin; tie on olemassa jotta karjankuljetusautot pääsevät tänne osaa Pantanalia hakemaan eläimet Campo Grandeen teurastettaviksi.
Jefferson, vähäpuheinen kolmekymppinen on ammatiltaan poliisi mutta tekee myös ajokeikkaa Pantanaliin. Eikä siinä kaikki, ammattilentäjäopinnot ovat puolivälissä.
Taajamasta toiseen. Aamiaisen jälkeen taksi kentälle ja Gol-koneen nokka kohti Cuiabáa, pohjoisen Mato Grosson pääkaupunkia.
Campo Grande on toffeen ystävien salainen kokoontumispaikka. Tästä ja muusta ensi kerralla.
17.8 Tweets
Traffic around the airport of Cuiabá, the capital of Mato Grosso, is slightly chaotic. A tram line is under construction. Tracks are there already, and the site is buzzing with workforce. On the horizon, Cuiabás skyscrapers. This is the town of Varzéa Grande.
To see some wildlife, you only need to drive 30 minutes, pass 50 roundabouts and cross 100 speed bumps. And not just “some” wildlife but Black-tailed Marmosets, living in a tiny protected area of 4 hectars.
The marmosets are so used to people (and bananas they usually bring) that it doesn’t take long before the group is there. We people are different in that a) no bananas and b) we climbed over the fence to get in. Unlike agreed, the gate was closed. Anyway, marmosets were fun to watch. Sadly, all man-made noise almost drowned their very high-pitched, birdlike communication.
Next: on Transpantaneira as long as it lasts, which is Porto Jofre.
20.8 Tweets
Transpantaneira is a dirt road. Before it reaches Porto Jofre, you’ve crossed 145 wooden bridges (says the driver, Wikipedia: 122). Before long, roadsides begin to be marked by motionless, gleaming, 1-2 m long items that seem to be casted out of metal. The number of Spectacled Caimans is staggering. In the late morning sun, these crocodilian reptiles look like seals. On top of electric power poles: bulky, multichambered nests of Monk Parakeet colonies. The power line ends hrs before the 6 hr ride.
21.8 Tweets
‘ONE JAGUAR PER LINE, PLS.’ Onboard the Jaguar Flotel operated by SouthWild, on a white felt pen board, is a jag log. The flotel is anchored on the Cuiabá river bank, 30 min boat ride from Porto Jofre. Jaguar data is a table. Sightings in rows, variables in columns: date, name, relation, time, where, behaviors. The oldest date on the board is 13th August. “On average, we see 2.5 jaguars per day”, says Dr. Charles A. Munn. Data confirms his words. 14 rows in the last 7 days.
Munn is a known figure in nature tourism of S America. Tall, dreamy-eyed and courteous, he is a successful businessman personified. Finnish names incl. ours are notoriously difficult to pronounce. Not to him. Busy, Munn is only on a short visit to the flotel.
Arms race also in Pantanal. The bigger engine on the boat, the quicker you arrive to the jag; the longer lens, the closer close-ups. When the walkie-talkie shouts “onça!”, big guys & girls vanish behind the next bend, leaving us put-putting in their foamy waves. Then again, we are here longer than most, six nights. Average on this flotel seems to be 2.
“Very large and heavy, built for power, not for speed” as Louise H. Emmons puts it. The first wild jaguar I see in my life walks languidly along a river bank. It’s 4 PM, and the heat of the day is slowly cooling down. In today’s beauty standards, the cat might perhaps lose some pounds. Still, a handsome animal. “In Amazon, jaguars weigh up to 120 kg, here to 150”, says Oscar who is guiding us. He is a lowland Peruvian w/ experience on both. The patterns on the body resemble the city block structure of Barcelona from above. The rest is more plotty. People in SouthWild know the local population. 20+ different individuals are identified.
During the daily agenda of 5+3 hrs on the boat, slowly going up and down the small tributaries of Cuiabá, your mind starts to wander. Water has the color of liquid cream fudge. The riverbed looks convex. Filming here is nerve-wrecking. Photographers can shoot from the boat but for the tripod we need solid ground, often N/A. Also, no chance of natural sound. Engines, walkie-talkie blabber and human OOH!’s fill the audio track. Understandable, unavoidable. Rant over. In 4 days, good footage of 9 different big cats, one found by us (=captain). You become spoiled so easily, and want more.
The flotel creates a small watery ecosystem between it and the shore. In its fauna: Amazon Kingfisher, Rufescent Tiger Heron, Rufous-Tailed Jacamar, Yellow-billed Cardinal, capybara (w/ 2 cubs), caiman.
On the same (!) side of the river but 100 m away, under the shade of a tree, a female jaguar named Patricia. Patricia had a sore left front paw. When she finally stood up and walked away, she limped.
22.8
Jaguar Flotellin peltikatto laajenee rämähtäen keskipäivän auringossa.
Ollaan Cuiabá-joella, puolen tunnin venematkan päässä Porto Jofresta.
Joen rantapenkasta kuuluu Rufous-tailed Jacamarin kireitä, yksittäisiä kirkaisuja.
Siinä parin metrin levyisessä, muutama kymmenen metriä pitkässä vesiekosysteemissä, jonka SouthWild-firman asuntolaiva muodostaa penkan puolelle, muutama Amazon Kingfisher kisaa strategisesti parhaista oksista puussa. Puu on joskus kaatunut jokeen mutta toistaiseksi jäänyt paikalleen, koska juuristo haraa vielä vastaan. Kuningaskalastajalle on a ja o saada hyvä paikka mistä tuijottaa pikkukaloja.
Capybara on täsmälleen saman värinen kuin penkan savi. Ruskea, mutainen ja auringon kilon juovittama. Sen kaksi pientä poikasta – normaali lapsiperheen koko täällä – erottuvat juuri ja juuri, niin tiukasti ne painautuvat emon takaliston suojaan. Penkkaa ei tällä kohtaa ole nimeksikään.
Silmälasikaimaani on liikkumattomana pysymisen ammattilainen. Vaatii melkoisia lihaksia olla tekemättä mitään, vaikka paksu panssari ehkä jeesaakin. Tässä paikassa se on yksin, mutta pienillä sivujoilla niitä on niin paljon, että vaikka moottoriveneen kuljettaja yrittää väistellä, aina johonkin kopsahtaa. Kaimaaniurosten tyyliin kuuluu kellua keskellä jokea osoittamassa missä menee veteen piirrettynä viivana niiden reviiri. Isoimpia lukuun ottamatta kaikki lopulta väistävät. Isot kihot eivät liikahda vaan alkavat uhittelemaan veneelle; matalat, äänekkäät urahdukset kuulostavat matelijaksi harvinaisen nisäkäsmäisiltä.
Flotellin capybara on sekin poikkeus. Yleensä nämä isot jyrsijät ovat pieninä perhekuntina avarilla paikoilla jokien vihreillä rantatörmillä tai hiekkasärkillä. Ne erottaa jo kaukaa. Kuono on tutun neliskanttinen ja koko olemus pönäkkä vertikaalinen möntti horisontaalisessa maisemassa. “Unmistakable” kuten tavataan sanoa eläimestä, jota ei hevillä voi luulla muuksi. Etelä-Pantanalin puolella, Baia das Pedraksen tulvaniityillä, villiintyneitä isoja sikoja saattoi erehtyä pitämään capybaroina ja päinvastoin, koska korkea heinä esti näkyvyyttä ja aakeaa laakeaa oli kilometritolkulla. Täällä pohjoisen suistoalueella näkee sivusuunnassa vain joen leveydeltä, eteen ja taakse sen verran kun joessa on suoraa pätkää, mikä ei yleensä ole paljon. Eipä silti, vedessä veneessä mittasuhteet ovat vaikeita, tottumattomalle.
Kahdeksan tuntia päivässä, viisi päivää putkeen. Veneessä ei ole katosta. Vielä ei auringonpistosta ole tullut, vaikka sitä tarmokkaasti nenästä kaivetaankin.
Perämoottorin heppamäärä on niin vaatimaton, että kuljettaja on peittänyt koko hoidon hupulla. Täällä jylläävät vähintään 100-hevosvoimaiset. Sen todella huomaa kun tulee kiire. Hetki vain, ja muut veneet kaartavat näkymättömiin. Me putputamme perässä, isoja jälkimaininkeja väistellen.
Eipä silti, meillä on aikaa. Kuusi yötä, kun muut ovat flotellilla keskimäärin noin kaksi.
Kiireen aloittaa radiopuhelimen yhtäkkinen, säröinen metakka.
“Onça?” Perusta kotoisin oleva luonto-opas Oscar, joka istuu etutuhdolla, kääntyy kuljettajaan päin. Moottorin pärinältä ei kuule mitään, mutta Oscarin huulilta pystyy lukemaan. Tämä, “Otra onça?” ja “Vamos” muodostavat oppaan ja kuljettajan välisen keskeisen, yhteisen sanavaraston. Oscar puhuu espanjaa ja vähän englantia, kuljettaja vain portugalia. Me istumme keskellä ja viittilöimme millä kielellä vaan.
Kun jaguaarihavainto on varmistunut, nupit kaakkoon! Se lisää volyymiä, ei juurikaan vauhtia.
Välimatkojen taittaminen kestää yleensä puolesta tunnista tuntiin. Aina ei ehditä paikalle ajoissa. Finder’s keepers tuntuu olevan vallalla, eli ne jotka jaguaarin äkkäävät, saavat kuvata jonkun aikaa ennen kuin ilmoittavat muille. Jos ilmoittavat. Täällä pelataan kaikenlaista peliä.
Oscar on kriittinen Brasilian ja eritoten Pantanalin menolle. “No rules, no national park. In Manú, we have rules.” Manún kansallispuistosta Perussa on juteltu sen mitä keskustelemaan on pystytty, koska 2007 syys-lokakuussa olimme siellä, ja paikka on myös Oscarille tuttu.
Tämä osa Pantanalia on valtion omistamaa, mutta kukaan muu ei valvo mitä täällä tehdään ja miten, kuin turismia pyörittävät yritykset itse. Kansallispuisto toisi sisäänpääsymaksun, jolla palkata valvojia. Ei se tietysti ainoa ratkaisu ole. Myös neighbour watch voi toimia, mutta vain jos kaikilla on yhteinen eettinen säännöstö kirkkaana mielessä ja sitä noudatetaan. Näin ei ole. Houkutukset ovat liian suuret. Tänään nähtiin esimerkki.
Jättiläisjokisaukkoja ei tapaa usein, vaikka ne eivät varsinaisesti harvinaisia olekaan. Kaikki toki haluavat niistä kuvia. Hurjia, isoja, kuvauksellisia eläimiä.
Pantanal Eco Explorer oli paikalla kahdella veneellä. Toisessa oli kuljettajan lisäksi joukko vanhempia naisia, toisessa yksinäinen mies. Kaikilla isot putket kameroissa ja muutkin välineet viimeistä huutoa. Ammattikuvaajia tai kunnianhimoisia amatöörejä.
Naisten vene ohjattiin jatkuvasti kaikkien muitten eteen, aivan saukkojen viereen. Muut veneet pitivät etäisyyttä vähintään 5-10 metriä, mikä on virtapaikoissa inhimillistä (tai eläimellistä, miltä kantilta sen nyt ottaa).
Miehen veneen annettiin vapaasti ajautua kiinni saukkoihin niin, että niiden oli pakko sukeltaa viime hetkellä turvaan. Kun osa saukkoryhmästä siirtyi pienelle lammelle, sama vene ohjattiin sen suulle. Näin saukot jäivät nalkkiin veneen eri puolille. Saukkojen ääntely on voimakasta ja vaikkei sen sanomaa voi tietysti tajutakaan, vaistonvaraisesti ymmärsi että ne olivat hädissään. Ryhmän integriteettiä oli uhattu.
Valokuvaajalle huudettiin useasta muustakin veneestä, mutta tyypin ilme ei värähtänytkään. Puistattavaa. Hän voi tietysti aina sanoa, että so what, hän vaan kuvaa ja venettä hoitaa joku muu, niin kuin tekikin. Isoin syyttävä sormi osoittaa firmaan, mutta kyllä kuvaajallakin oli osansa. Hän olisi voinut kieltää moisen toiminnan.
Luontomatkailussa on aina mukana nurja puoli. Sitä pitää yrittää minimoida, ei maksimoida. Toivottavasti kukaan ei osta näitä valokuvia, on äärihurskas toive. Firman nimen voi aina yrittää nostaa kuivumaan, mutta kuvaajasta ei ole tietoa.
Jaguaareja? Kyllä! 4,5 vuorokauden ja 35 tunnin (5 tuntia jäljellä) jokikruisailun tuloksena on muisti-, valo- ja videokuvaa yhdeksästä eri jaguaarista. Se on vajaa kolmasosa siitä kissapopulaatiosta, jonka täkäläiset tunnistavat, lähinnä pään täplityksen perusteella.
Ensimmäinen vaikutelma: aika paksu jaguaariksi. Tanakka. Kaunis eläin! Kellertävä pohjaväri. Vartalon kuviot tuovat mieleen Barcelonan korttelirakenteen ilmasta katsottuna; kaupungin matkamuistoista tuttu. Pää, jalat ja vatsa täpläisiä, hännässä paljon mustaa. Iso pää.
Eräät tahot väittävät, että jaguaareja syötetään täällä. Että niitä ei muuten olisi näin paljon ja useimmiten “hot spoteissa”, tiettyjen Cuiabá-joen sivuhaarojen yläjuoksulla. Toiset tahot sanovat että bullshit. Oma vaatimaton vaikutelmani on, että ei syötetä. Jokainen näyttäytyminen on ollut erilainen ja eri paikassa. Kolme kertaa jaguaari on ollut metsästämässä, kävellyt tarmokkaasti rantapenkkaa eteenpäin. Kahdessa näistä se sai lopulta kiinni kaimaanin – mikä ei liene vaikea homma, mutta riskinsä saattaa siinäkin olla. Muut kissat ovat torkkuneet, istuskelleet, käveleskelleet.
Muita nisäkkäitä onkin sitten vähemmän tässä osassa Pantanalia. Mustia mölyapinoita (tyypillistä nimipolitiikkaa, sillä vain koiras on musta, naaras on täysin vaalea) on näkynyt muutamia. Tapiiri on harvinainen toisin kuin Etelä-Pantanalin puolella. Siellä me näimme kolme, kaikki puolen tunnin sisään.
Yksi iltakeikka jäljellä, pari tuntia huomisaamuna. Sitten takaisin Porto Jofreen, Transpantanalia jonkun matkaa ja yöpyminen SouthWild-firman lodgessa. Mutta se onkin sitten jo aivan toinen juttu.
Vamos!
23.8 Tweets
I stand corrected about (at least) two things about jaguars. First, the one that our crew found, has the name Bianca, not Patricia. Secondly, the number of identified cats THIS YEAR is 20+. Over the years, they’ve recognized up to 80.
Two hours of Transpantaneira towards Poconé, sitting up on an open truck, is a multi-sense experience. There is not much traffic but every vehicle produces a frightening, yellowish cloud of dust that lasts a small eternity. Patience is Oscar’s 2nd name. He arrived from Peru by bus. “Three days”, he shouts over the wind, flashing a wide but narrow smile. A stereotypic Finn isn’t a cocktail party hot-shot, but I’m sure Oscar could stay silent for weeks.
Our 2 ppl (hobby) filming team is a toy project compared to what Oscar has been contributing to. In 2012, Luc Jacquet (eg ‘March of the Penguins’) filmed ‘Il était une forêt’ in Peru. Oscar & co took part in pre-production.
Back in the land of gates. Wandering on dry land of Pantanal means that you frequently depart one cow pasture and arrive in another.
SouthWild Pantanal Lodge along the Pixaim River is a former cattle ranch, now a relaxed overnight hotel.
At 5:15 you wake up to a peculiar sound. Like after heavy rain, when wather is still pouring out of drainpipes in irregular splashes. A herd of capybaras is munching grass in front of the cabin. Fresh, muddy footprints on the pale concrete terrace floor.
28.8 Tweets
Along rivers, you often see jabirus standing alone on the shore. A tall, long-legged, silent figure. Body wrapped in a big white cape, it stands still.
The black head continues as a black peak. Vis-à-vis body, the structure makes jabiru a muscular eighth note. I try to avoid anthropomorphism, but a lone jabiru, staring at horizon, is a character from an Ingmar Bergman film.
Many young jabirus grow up in an almost uninterrupted, loud chatter of Monk Parakeets. These middle-sized parrots like to build their community dwellings underneath jabiru’s bulgy nest. The roof part they can skip.
Jabiru families are in different stages. Many nests are occupied & repaired but without any sign yet of incubation activity. In quite many other nests, hairy juveniles (often 2) half the size of an adult. Their bill looks like carved from old driftwood. An iconic bird – closely followed by the Toco toucan – jabiru waits for you already at international airports. Looking for a wooden jabiru with cool, dark sunglasses? Or a guitar playing jaguar? No problem.
The rainy season is approaching. Dryness cannot get much drier, hot hotter. On Tuesday afternoon, thermometer hits 37°C. Farmers have already started seasonal burnings. Sunsets are extra-red and smoky.
For a reason only known by the two Tegu lizards themselves, they walk around the yard of Pouso Alegre Lodge only counterclockwise. The older one has a broken tail. Despite this, the ranking order is clear: age rules. Depends on whom you ask, of course. Tegu looks like a hybrid of iguana and monitor lizard. Iguana’s flshy neck. Body and walking style of monitor.
They are at the right place. The owner, Luiz Vicente Campos, is a part-time herpetologist.
“But nowadayz, no time to anything”. His English is perfect, decorated with the musical s’s of local Portuguese. In a 6-yr research project at the lodge, they’ve listed 40 species of snakes. “When we started, I was aware of 15. My guess is we’ll find 50.” Luiz himself has done field work by traps: a few meter of green net strategically placed on the ground leads to a plastic can.
The only snake so far: a motionless Yellow-tailed Cribo, eye-level, on top of vegetation on Cuiabá River.
Wasp nests can be perplexingly elaborate. 30 min walking distance from the lodge, ~3 m up on a tree trunk, was one such. This one was not yet finished but the shape was there already: Synoeca Big, dark, elegant wasps.
A group of 5+ Long-tailed Marmosets in an island of dry forest. Fur&tail in much better shape than on those in Cuiabá. Which is nice.
Lodges w/ all the food are lucrative for wildlife, and ppl love to see animals. We too. But there’s a tradeoff. “Coatis, they are worst.” Danilo Kluyber shakes his head. He works as a vet in the Giant Armadillo Project. “Teeth like chisels.” All is well as long as food is served as usual. But if not, the cuddly South American Coati can turn mean.
29.8 Tweets
Insect life has been quiet. This one was up on the wall during lunch time.
The Bare-faced Curassow is “shy in most areas, but due to reduced hunting pressure now much tamer along Transpantaneira.” True. The 1st thing we see when we sign in to Araras Eco Lodge at noon: 3 curassow’s (female, 2 males) wander in the outdoor lunch area. Several Chaco Chachalacas and Purplish Jays plus countless Yellow-billed Cardinals are present, too. In a man-made multi-level fountain, a Narrow-billed Woodcreeper takes a bath by first dipping its tail. Sayaca Tanager just drinks. So much avian fauna so close to food keeps staff busy. Every item has to be under cover, and cleaning takes time.
30.8 Tweets
A Brown Capuchin Monkey takes a firm position, and bangs a palm nut four times against a thick horizontal branch. It is left-handed. Two more vigorous hits, and the nut cracks open.
Do you see gray, 1-2 m tall, pointy or tombstone kind of termite mounds? If yes, you’re in the Northern Pantanal. If mounds are of reddish soil, max 1 m tall, and of roundish shape like blown inside, that’s the South style. Point anyone in S/N at this or other difference that a tourist notices, and you’ll hear:”Oh, but we do have them here also!” In S you’ll see Burrowing Owls, Red-legged Seriemas and armadillos, not in the N. Maybe soil in S is more sandy, easier to dig, and more of clay in N? “No no, we have sandy areas here too”, Luiz’s answer is quick. “There were armadillos when I waz a child. More flooding here I suppose.”
“We are like the UN here. So many nationalities. Nice!” An explosive laughter cuts the soundscape of the A/C’ed dining room. Like all ranch/lodge owners we’ve met on this trip, also Andre Thuronyi spends quite some time w/ his guests, especially the meals. The size of his property, Araras Ecolodge, divided by Transplantaneira in two slices, is 1/10 of that of Baia das Pedras. Faded jeans, loose white shirt, wild hair, barefoot. Thuronyi’s slim figure is that of a well-matured rock star. “I don’t speak Hungarian”, he says. Over a plate of grilled fish, mashed pumpkin, rice, beans & salad, few words on Uralic languages.
Looking back, It was the “tittarfilm” competition of SVT Natur about 10 years ago that made me aware of Pantanal. I wonder what places here the lucky winner visited, and what they were like. I didn’t know how much is not known. Take savanna, for instance. Preservation today is a Q of attention value. It’s been said that savannas and dry forests are far less glamorous ecosystems than rainforests, which is probably true.
After few weeks in Brazil, I cannot get rid of the silly feeling that all of this is some film by Werner Herzog. The spirit of adventure and unexplored wilderness is there. Yet, Brazil is a booming industrial nation with e.g. car manufacturing. VW 4×4 is a common sight.
At the overnight hotel in Campo Grande, I flipped through the TV channels. You know you are in an agricultural power land when you switch over to Canal Rural. The channel is owned by JBS S.A., a food processing giant.
In the program that was on, a slideshow was presented, visualizing some statistics.
Days with the same, previously unknown, private naturalist guide follow roughly the Hype Cycle. With Aynore, we are now on the Plateau of Productivity. BTW, I’ve no idea if guides in turn experience mood changes towards their clients. Guiding is their job, after all. Of all guides I’ve met, Aynore is among the most pro ones. Specialized in birds, but tracking mammals belongs to his assets too.
Frankly, I didn’t realize that Pantanal would be this hot. Yesterday 40°C. Today, at least the same. Rainforests stay cool-ish. Open land like this, not. During the night, temperature drops slowly to 25 or so.
1.9
Place: Araras Eco Lodge, Pantanal, Brazil (-16.512013551896, -56.711254119873)
Address: Rodovia Transpantaneira, km 32, 78175-000 Poconé, MT, Brazil
Kello on 5:30. Hetki, jolloin ei ole enää pimeää mutta valostakaan ei voi vielä puhua. Aurinko nousee kuuden maissa.
Betonisen kävelytien mutkassa seisoo Aynore Soares. Hänet erottaa juuri ja juuri. “Had a good rest?” Tummasta hahmosta irtoaa käsi. Se heilahtaa kohti Araras Ecolodgen pihan nurkasta alkavaa pitkää puista kävelysiltaa. “This way. Let’s go.”
Jos joku on täsmällinen liikkeissään, se on Aynore. Kun valoa tulee muutama lumen lisää, näkee mitä hänellä on yllään. Eikä se olekaan mikä tahansa lenkkeilyasu vaan täydellinen sotisopa jolla villi luonto otetaan haltuun.
Farkut; maastokengät; vihreä kauluspaita hihat viikattuna hauiksen alapuolelle; maastokuvioinen lierihattu nyöri kireänä takaraivon kohouman alla; harun lierin päällä aurinkolasit; harmaat liivit, joiden etumuksessa on useita erikokoisia, läpällisiä taskuja välineille joita en osaa kuvitellakaan saati selostaa; henkselit, joilla maastokuvioitu kiikari pysyy heilumatta rintalastan päällä; lanteilla vihreä vyö, josta roikkuu, vartalon eri puolilla, viidakkoveitsikotelo ja musta vyölaukku (jossa laserosoitin ja MP3-soitin linnunäänineen), molemmat nyöritettynä reiden ympäri etteivät ne hakkaa kävellessä reittä vasten; housunkauluksessa, takataskun seutuvilla, klipillä radiopuhelin; selässä iso reppu jonka painoa jakaa rinnan yli kiinnitetty hihna; kädessä monopodi kameralle.
Aynore kävelee hallitun ripeästi ja tasapainoisesti, selkä suorana, kyynärpäät hieman koholla. Kääntelee samalla päätään puolelta toiselle ja skannaa tiukasti ympäristöä kapean lierin alta.
Reilut 180 senttiä urheilullista, parransänkistä, tummasilmäistä, matalaäänistä, noin kolmekymppistä brasilialaista miestä. Ei ole vaikea kuvitella elokuvaa/peliä/kirjaa/leluvalikoimaa, jossa hänenlaisensa eco-warrior taistelee hyvien puolella ahneita luonnontuhoajapahiksia vastaan.
“Excuse me, I have to take my medicine”. Aynore poistuu illallispöydästä varhain. Sen ajan minkä hän pöydässä viettää, hän on hiljaa ja syö nopeasti.
Vielä joitakin vuosia sitten tämä luonto-oppaamme oli lupaava ratsastuksenopettaja. “I have been riding horses since I was four”, kertoo hänen LinkedIn-profiilinsa. Sitten, onnettomuus. Mikä, sitä hän ei ole tarkentanut emmekä ole viitsineet udella enempää. Veikkauksia: hevosen selästä putoaminen, hevosen potku, autokolari. Oli mikä oli, leukaluu murtui. “Eating hurts.”
Naurettavuuden rajoja hipovan täsmävarustelun selittää neljä vuotta armeijan palveluksessa.
Matkan kolme luonto-opasta (Stefan, Oscar, Aynore) olivat kaikki erikoistuneet lintuihin, mitä emme olleet suinkaan toivoneet. Linnut ovat jees ja niitä on helppo seurata, mutta luonto on niin paljon enemmän kuin ne. Hyvät yleisluonto-oppaat ovat harvassa. Erikoistumisen ymmärtää kun näkee, miten isoimmat rahat liikkuvat juurikin lintuturismissa, edelleen. Voisin joskus avautua tästä asiasta enemmänkin mutta en nyt, viimeisenä päivänä Pantanalissa.
Stefan on ainoa tapaamani ihminen, jolla on kolmen maan passi: Brasilia, USA ja Hollanti. “That’s difficult to say”, hän nauroi kun ensi kertaa kysyin mistä hän on kotoisin. Syntynyt Rio de Janeirossa, äiti Kaliforniasta, isä Hollannista. Vuoden ikäisenä Englantiin, jossa asui n. 30 vuotta. Kielitieteen yliopisto-opinnot Edinburgissa, Skotlannissa. Ala-asteen opettajana. Viimeiset viisi vuotta Brasiliassa, Pantanalin tietämillä. Isällä oli sielä karjatila, joka harjoitti myös luontomatkailua. Yleinen konsepti täällä. Itseoppinut freelancer luonto-opas, jonka kanssa oli mukava jutella mistä vaan mm. koska englanti.
Huomenna kamat kassiin, aamulla pari tuntia autolla Cuiabáan ja sieltä sitten lentokenttähyppelyllä lopulta Helsinki-Vantaalle.
Jo on aikakin. Päivä päivältä kuumempaa ja kuivempaa. Ei jaksa kävellä, ja suolainen hiki valuu silmiin.
Tää Pantanal on niin nähty.
2.9. Tweets
Marshy area at the back of the lodge. From there, repeated whines of an immature Black-collared Hawk. Mom isn’t much bigger. Similar family scenes 1: A couple of Plumbeous Ibis feeds their twins. Long decurved bills mean laborious I/O syncing. 2: The immature Southern Crested Caracara is still a crybaby. When a frog escapes, the wanna-be mighty predator starts to weep.
This. Cuiabá River just after sunset. First big bats fly around the boat, near water. Sky, still bright, shines through their wings.