Julkaistu alun perin Facebookissa.

1.2

Safarilinkin 12-paikkaisen Cessnan kapteenilla on pitkät, kapeat, taipuisat sormet. Niillä hän sulkee kaasuvivun vaakasuoran nupin huolellisesti oikean käden kämmenen sisään, tukee ranteen kaasuohjainlaatikon reunaan, avaa kertaalleen sormet ääriasentoon, sulkee. Käden asento on kuin modernin tanssin ohjelmistosta; luonnottoman kulmikas, liikkumaton, täynnä ladattua energiaa. Kohta lähtee!

Amerikkalaisvalmisteinen Cessna Caravan C208B on yrityksen esitteen mukaan rugged workhorse. Tämä tarkoittaa sitä, että malli on omiaan olosuhteissa, joita Wikipedia kuvailee sanoin jungle clearings and desert strips of third-world countries. Markkinoilla koneen hinta on reilut miljoona dollaria. Haluat sittenkin paineistetun ja 50% nopeamman kyydin thank you? Silloin valintasi on kanadalainen Bombardier Dash. Hinta nousee noin viisinkertaiseksi ja voit unohtaa laskeutumiset muulle kuin asfaltille.

Safarilinkin laivueessa on 10 Caravania ja kolme Dashia. Näillä hoituvat sekä Maasai Maran tapaiset luonnonkentät että urbaanimmat kohteet kuten Intian valtameren rannikon Mombasa tai pohjoisessa, lähellä Turkana-järveä sijaitseva Lodwar – tuttuja mm. John le Carrén romaanista Constant Gardener.

Maan sisäiset lennot lähtevät Wilsonilta, jonne ajaa kansainväliseltä lentokentältä puolessa tunnissa, ainakin näin sunnuntaiaamuisin. Kuljettaja muistuttaa, että Nairobissa on yli neljä miljoonaa asukasta. Monella heistä on auto.

Kenian liikennetilastot eivät näytä hyvältä eivätkä sitä olekaan. Maasai Maraan voisi siirtyä myös maitse, mutta Basecamp Explorerin edustaja ei varsinaisesti suositellut kuuden tunnin ajomatkaa. ”You take a flight”.

Täyspilvistä, ripsoo sadetta.

Sunnuntaiaja(tteli)ja voi päätellä yhtä ja toista kansakunnasta, kun katsoo julkista taidetta.

Läntisessä naapurimaassa Ugandassa liikenneympyrän keskellä on usein koroke, johon on nostettu liioitellun suuri ja psykedeelisen värikäs näköispatsas. Jonkin tunnetun eläinlajin edustaja on jähmetetty valtiomiesmäiseen poseerausasentoon.

Jomo Kenyattalta ajetaan Wilsonille pitkin Nairobin bisneskeskustan ohittavaa moottoritietä. Sumuisessa horisontissa erottuu rykelmä pilvenpiirtäjiä.

Moottoritien ruohikkoiselle keskialueelle on sommiteltu lähes luonnollisen kokoisia, tummia, metallisia eläinhahmoja. Afrikan elefantteja perhekunnittain, aikuisten massiivisten tolppajalkojen alla vilkkaita pikkuronsuja kärsät mutkalla. Perässä, sopivan välimatkan päässä, yksinäinen iso uros seuraa laumaa korvalehdet lepattaen. Gnuantilooppeja hajalaumana. Tutun parrakas, liehuvahäntäinen, kulmikkaan tumma olemus, kuin suoraan graafikon piirustuspöydältä, aina valmiina keinuvaan juoksuun.

Eläimet suuntaavat kohti kansainvälistä lentokenttää. Taiteilijan kannanotto? Todennäköisempää on, että maahan juuri saapuneille ei näytetä etääntyviä takalistoja vaan etupää.

Wilsonin modernissa terminaalissa on aluksi hiljaista, mutta parin tunnin odottelun aikana sali täyttyy. Koko seinän peittävistä lasi-ikkunoista näkee kompaktille kentälle, jossa koneita tankataan ja huolletaan. Konepellinkin alle vilkaistaan, mutta erityisen monta kertaa pyöritetään käsin etunokan potkuria. Lavoissa ei saisi olla sinkoutuneiden kivien aiheuttamia koloja.

Sade yltyy. Lentomekaanikot ja matkatavaroiden kantajat yrittävät hoitaa hommiaan iso, avattu sateenvarjo toisessa kädessä.

Lähtöportteja on vain yksi. Lähtöjä on silti lyhyen ajan sisällä eri puolelle maata. Mikkiin pikaisesti hönkäisty swahilinkielinen paikannimi ei kuulosta miltään tutulta. Palvelumuotoilija on ratkaissut ongelman: boarding passit ovat kirjanmerkkiä muistuttavia, tanakoita pahvisuikaleita, joissa kaikissa on samat logot ja mainostekstit, mutta pohjaväri vaihtelee. Niinpä kuulutukset sujuvat tähän tyyliin:”Attention! Flight to Olo’aloala is ready to board. Yellow boarding pass, please.”

Lounaanjälkeiset tupluurit katkaisee klassinen ääni: bensakäyttöinen ruohonleikkuri karahtaa kiveen.

Siunattu asia sinänsä, ettei siimaleikkuri ole vielä täällä. Toivottavasti se pysäytetään rajalla.

Basecampin vanhin telttaleiri on Talek-joen mutkassa (ei siis Dalek), lähellä samannimistä kylää. Puistomainen, istutettu alue. Keskusaukion reunoilla, Talekin töyräällä, on parikymmentä erikokoista telttaa. Teltan puuverannalta pilkottaa Maasai Maran luonnonpuisto.

Meidän teltaltamme joki ei näy. Töyräälle on matkaa kymmenisen metriä, ja siitä on pudotusta viitisen metriä.

Kolmantena yönä herään pilkkopimeässä. Unensekaiset aivot yrittävät rekonstruoida, mitä on meneillään. Voimakas, tasainen suhina. Kuin lojuisi valtameren maininkien äärellä. Vai tuultako tämä on? Teltan ikkunana toimii karkeasilmäinen verkko, jonka läpi silmä fokusoi hankalasti. Lähipensaiden lehdet eivät liiku. Teltan päädyssä on heikko yövalo, joka heittää kelmeää valoa puuverannalle. Mitään ei näy, kohisee vain.

Aamu sarastaa puoli seitsemän maissa.

Veden pinta joessa on noussut ällistyttävästi. Kohina oli ollut silkkaa virtauksen voimaa kasvillisuuden läpi. Ruskea vesimassa pyyhkii yhä ohitse vuolaana, paikoin akanvirtaisena. Näyttää siltä, kuin joen keskellä vesi olisi korkeammalla kuin sen laitamilla. Teltan edustalla ruohikko on laossa. Sulan suklaan värinen, märkä savi ulottuu puisen platformin alle. Vesi on siis jo laskemaan päin.

Ravintolarakennus on aivan joen rannassa. Vesi on yltänyt yöllä sinne asti. Henkilökunta kuivaa lattioita ja kertoo, että Talek-joen pinta on ollut näin korkealla viimeksi vuonna 2006.

Sääennusteet osuivat kohdalleen: sadetta on tullut taajaan ja runsaasti, yleensä ukkosen kera. Useimmiten illansuussa jatkuen myöhään yöhön. Pilvestä toiseen lyövät salamat valaisevat taivaan maksimissaan lähes viideksi sekunniksi. Kaukana häämöttävät vuoret saavat osansa sateista ja juoksuttavat sitten vedet jokia pitkin ensin Talekin sivujokiin, sitä kautta Talekiin ja lopulta Maraan, joka laskee Victoria-järveen.

Kenia-käsikirjan mukaan maassa on kaksi sadekautta, lyhyt ja pitkä. Lyhyt alkaa loppusyksystä ja kestää muutaman viikon. Talvi on kuivaa kautta. Pitkä sade hallitsee kevättä.

Nyt ei mennä by the book.

Lyhyt sadekausi on venynyt usealla kuukaudella. Kuiva kausi uhkaa jäädä kokonaan pois välistä.

Kolmen yön jälkeen siirrytään Basecampin seuraavaan leiriin Eagle View. Se sijaitsee 30 x 30 kilometrin kokoisella Naboisho-suojelualueella, jossa on hieman rennommat säännöt kuin Maasai Maran kansallispuistossa. Siinä missä Maasaissa puistosta pitää poistua iltakuudelta, Naboishossa saa ajella kuinka myöhään tahansa.

Eagle View’n apulaisjohtaja Christine seisoo lähellä, katsoo tiukasti silmiin.

– Rain is a blessing. And also, we cannot do anything about it.

Tämän voi tulkita joko niin, että jotkut turistit ovat jo ehtineet valittaa olosuhteista tai sitten se on varotoimi mahdollisten negatiivisten TripAdvisor-päivitysten varalta. Onhan tunnettua, että siellä itketään jopa siitä, jos ulkoa kuuluu eläinten ääniä.

Savanni alkaa täälläkin paikoitellen muistuttaa suota. Savipitoinen maa on heikko imemään. Sekä varsinaisilla teillä että safariajelujen tuloksena ruohomaahan sinne tänne syntyneillä ajourilla valuu, lilluu ja kuravelliytyy vettä. Sammakot kurnuttavat. Niillä ei ole hätäpäivää.

Nelivetojeepit ovat sitkeitä, mutta kuljettajan on silti syytä olla huolellinen.

Kello on kahdeksan aamulla. Öinen sade on vaimennut puoli seitsemältä, juuri sopivasti jotta ehditään siirtyä autoon ja lähteä aamuajelulle. Täyspilvistä. Aurinko on nousemassa, mutta tänään sitä ei huomaa.

Eläinrintamalla on hiljaista. Yksinäinen gnu seisoo hievahtamatta keskellä puutonta maisemaa. Harmaasävyinen, härkämäinen siluetti taivasta vasten. Kauempana joukko thomsoningaselleja näykkii yhteistuumin ruohoa. Lyhyt häntä vipattaa taukoamatta puolelta toiselle.

Älykännykkä tyytähtää etupenkillä. Puhelin kuuluu Johnille, paikalliseen maasai-heimoon kuuluvalle opas-kuljettajalle. Jos olisin ollut fiksu ja opiskellut varuiksi swahilia (en ole), oppi olisi mennyt hukkaan. John puhuu tuttujen kanssa maa-kieltä, jolla on luultavasti juuret siellä missä maasaillakin, Niilin yläjuoksun tietämillä.

Puhelu päätty. John kääntyy etupenkillä, pidättelee naurua. Yksi hotellin jeepeistä oli jäänyt jumiin savannilla. Kuljettaja oli soittanut työkaverin apuun. Kuinkas sitten kävikään?

– He got stuck too! I will bring you now to the lodge and go help them.

Sadejeremiadista huolimatta Maasai Mara ja Naboisho ovat olleet hieno kohde. Kaikkia isoja kissoja on päästy näkemään läheltä, esimerkiksi.

3.2

Kävelysafari aamuisella savannilla kuulostaa yksinkertaiselta toimitukselta—you know, kävellään—mutta turvajärjestelyt tekevät siitä ison numeron. Varman päälle pelaaminen syö luontokokemusta, mutta paha mennä sanomaan missä kohtaa voisi löysätä.

Jeeppi on eläinten näkökulmasta iso, ajoittain örisevä, enimmäkseen harmiton otus. Se joko väistää tai on hiljaa. Kaksijalkainen ihminen sen sijaan on jotakin, mihin pitää ottaa kantaa.

Mukaan lähtee oppaan lisäksi kolme muuta maasaita. Kaksi kulkee edellä tähystämässä ja kolmas tulee ryhmän viimeisenä. Kaikilla on mukana pitkä keihäs; osalla se on kokonaan metallia, toisilla varsi on puusta.

Ennen kuin lähdetään pidemmälle, John tuikkaa keihään maahan pystyyn, ottaa esitelmöintiasennon ja pitää briiffin. Käydään läpi mahdolliset mutta epätodennäköiset vaaratilanteet.

Isot villieläimet eivät yleensä piittaa ihmisestä, ellei ihminen häiritse niitä, käyttäydy uhkaavasti tai asetu emon ja pennun väliin. Vahingoittunut eläin on luonnollisesti arvaamaton myös. Lisäksi—asia jonka John jättää mainitsematta, koska tietää sen olevan hankala—koska eläimet ovat yksilöitä, niillä saattaa olla muuten vaan huono päivä. Niin tai näin, ykkösasia on pitää niihin kaikkiin etäisyyttä. Jos etäisyys syystä tai toisesta supistuu, pysytellään tuulen yläpuolella. Vai oliko se alapuolella… anyway paikassa jossa tuuli ei tuo hajuasi eläimen sieraimiin.

”Ne” ovat ruohosavannin olosuhteissa leijona, kafferipuhveli eli afrikanpuhveli ja elefantti. Virtahepo on yleisissä kuolemansyytilastoissa fataalein, mutta hipot liikkuvat ruohotasangolla vain öisin syömässä ruohoa (kop kop).

Ironista sinänsä, että nykyihmisen oman toiminnan tuloksena isoista nisäkäslajeista ovat jäljellä enää suurimmat ja agressiivisimmat. Ihminen tappoi nopeasti sukupuuttoon kaikki pienemmät ja helpommin metsästettävät. Virtahepojakin on aikanaan ollut vähintään kahdeksaa eri lajia.

Leijonan metsästysvietti on vahva kuten kissoilla yleensä, joten leijona on riistalle tai sitä muistuttavalle riski myös päivällä, vaikka varsinaista ruuanetsintäaikaa onkin yö. Mitä pienempi olet, sitä ikävämpi tilanne. Jos kaiken lisäksi käännyt ja pinkaiset juoksuun, selässäsi lukee kissankorkuisin kirjaimin OTA MINUT KIINNI.

Neuvo kuuluu, että leijonan edessä ihmisryhmän on tiivistyttävä näyttääkseen isommalta, ja peräännyttävä sitten vähitellen selkä edellä. Tiedä sitten, onko kenestäkään neuvoa noudattaneesta myöhemmin kuultu. Vältä paikkoja, missä leijonien tiedetään viettävän päiväsiestaa. Kierrä puskat kaukaa. Pysy keskellä aukeaa.

Puhveli ja elefantti ovat kasvissyöjiä thank god mutta ihminen on inisevä hyttynen kummankin rinnalla.

Kafferipuhveli on agressiivinen laumaeläin, mikä on epäsuotuisa lähtökohta tapaamiselle. Yllättävää kyllä, puhvelipalaverista voi selvitä hengissä, jos a) on puita mihin kiivetä tai b) jos a on negatiivinen, heittäydyt vatsallesi maahan.

Puhvelin heikko kohta ovat sen massiivisten sarvien kärjet; ne kääntyvät ulospäin. Sisäelimesi saattavat välttyä kuolettavilta pistoilta. Loukkaannut vaikeasti, mutta elämisen kannalta se on kaikki kotiinpäin.

Afrikanelefantti. Ei. Älä. No can do.

Summa summarum: kävelysafarilla liikutaan keskellä ruohotasankoa, jossa ei aamuisin tapahdu juuri mitään. Puoliksi hajonneita gnun kalloja, topi-antiloopin sorkanjälkiä savessa. Aamukasteesta ja kaikesta sateesta märkää ruohoa, joka kastelee jalkasi polvia myöten.

Vali vali. Jänskää, kivaa ja kaunista kaikki on. Sitä paitsi: korvaketun (bat-eared fox) pesäkolo, josta pilkistää rivi aktiivisia, mustia korvapareja!

5.2

Mainitsiko joku kävelysafarin turvapykälistä? Pysy aukealla? Njäää, mennään puskan läpi. Säilytä etäisyys eläimeen? Hmm, yritetääs päästäänkö lähemmäs.

Basecamp Explorerin leiri Leopard Hill on rakennettu Naboishon lounaisrajalle. Täällä ollaan matalalla. Muualta laskee alueelle vettä tasaiseen tahtiin kuin kastelujärjestelmästä. Sen ansiosta uutta ruohoa pukkaa jatkuvasti, seikka jota monikymmenpäinen seepralauma osaa arvostaa.

Manageri Belinda tekee kädellään täysmittaisen panoraamaliikkeen. Sen sisään mahtuu koko itään aukeava näkymä. Etualalla kasvaa superpitkää ruohoa ja kolme isoa viikunapuuta, taustan täyttävät matalat akaasiapuut niin kauas kuin näkee. Joukko kirahveja näykkii niiden latvoja kaula hankalasti 90 asteen kulmassa.

Belindalla on äänessä tervettä ammattiylpeyttä.

– There was a lot of water here in the beginning. We built ponds and things, a whole watering system. Now we have no floods here and never a draught.

Naboisho on yksi noin paristakymmenestä maasaiden maille perustetusta suojelualueesta (conservancy). Naboisholla on noin 500 omistajaperhettä. Luontoturisteilta veloitetaan päiväkohtainen käyntimaksu. Järjestely vaikutta onnistuneelta. Koko yhteisö saa rahaa kouluihin, sairaaloihin ja muuhun infraan, villieläimet säästyvät, ja lisäksi maasait voivat laiduntaa nautakarjaansa sovituilla puskurivyöhykkeillä. Satunnaiset petoeläinten aiheuttamat kotieläinhävikit korvataan yhteisestä rahastosta; raadellun tilalle annetaan 1-2 elävää. Salametsästystä yritetää hillitä partioinnilla ja kirjaamalla ylös kaikkien alueelle tulevien autojen rekisterinumerot.

Ihmisluontoon kuuluu tylsä tapa hypettää omalla tai toisten sotaisuudella ja raaoilla perinteillä. Maasaiden brutaalit initiaatiomenot, sukuelinten silpomiset, säännöistä poikenneiden jättäminen hyeenojen saaliiksi savannille—forget all of it and do it quickly please.

Vauraus on tuonut maasainuorille uusia mahdollisuuksia elämään ja kaikille pääsyn Instaan ja Tubeen. Arvostan.

Toinen ja tämän matkan viimeinen kävely käynnistyy aamuseitsemältä.
Kypsän mangon värinen aurinko on juuri noussut. Afrikanpöllöpari (African Wood Owl) vetäisee viimeisen matalan dueton, sammakkolammen yökonsertti on tauonnut jo aiemmin.

John odottaa meitä ravintolateltan luona.

Kuten aina töissä, tänäänkin päällä on maasaimiehen virkapuku: yhdestä kangaspalasta leikattu polvipituinen, hihaton kietaisuasu, swahiliksi kanga (Wettenhovi-Aspa: ”Jes!”) Punaista skottiruutukangaa näkee paljon. Paljaissa jaloissa on mustat muovisandaalit. Lanteilla roikkuu helmipunoksesta ja pienistä, kiiltävistä metallipelleteistä kokoonpantu vyö, joka helisee vienosti kävellessä. Kaulakoru samaa tyyliä. Värikkäästi helmikirjailtu ranneke kummassakin kädessä.

Tämä on korujen normisetti, joka täydentyy tarvittaessa lisämateriaalilla.

Monella on näkynyt myös korvakoruja. Johninkin korvalehtien päällä on isot reiät, mutta ainakaan meidän nähden hän ei ole pitänyt niissä mitään. Epäilen, että pitkät, metalliset helistimet suoraan korvakäytävän edessä haittaavat pahasti kuulemista.

Lämpötila ei ole vielä noussut 20:een. Perinteinen apu kylmyyttä vastaan on iso mutta ohut villahuivi. Maasait käärivät ja solmivat siitä monenlaisia variaatioita yläkropan suojaksi. Kätevä kuin mikä. Punaista väriä suositaan siinäkin. Modernimpi lämmike on vetoketjullinen fleece. Johnilla on molemmat.

Vapaa-ajalla kanga vaihtuu shortseihin ja t-paitaan.

Kävelyseurueeseen liittyy tällä kertaa peräti neljä muuta maasaita. Tulee ihan VIP-olo.

Läntinen osa Leopard Hillin aluetta on tiheästi kasvavaa pusikkoa, idässä sen sijaan aukeaa ruohikkoinen kaistale. Sinne.

Hyeenan ja virtahevon jälkiä. Liukkaita saviläntäreitä.

Maasait puhuvat keskenään lähes tauotta. Kieli on nopeaa, rullaavaa, vokaalipainotteista.

Pahkasian pesue saa ainakin minut hätkähtämään. Emo ja possut pärähtävät esiin maakuopasta ja säntäävät häntä pystyssä kohti pensaikon reunaa.

Iso lauma hirviantilooppeja (eland) väistää heti kun huomaa meidät, kiirehtii ylös kivikkoista rinnettä. Suurin nykyään elävä antilooppi on paljon säikympi kuin pienemmät serkkunsa.

John pysähtyy, ottaa Nikon-kiikarit esiin ja ryhtyy tuijottamaan kasvillisuuden peittämää kukkulaa muutaman kilometrin päässä. Meidän ja kukkulan välissä on soinen alue. Puita harvassa ja nekin pieniä, vetisiä silmäkkeitä siellä täällä.

Kukkulan rinteellä erottuu kaistale paljasta kalliota. Sen laella, juuri ja juuri kiikarietäisyyden päässä, lepää leopardi. Näin kaukaa ei näe kuin pään muodon ja yleisvärin (ruskehtava). Turkin tyylikästä täplitystä ei pysty erottamaan.

– They told me that it has been seen here for the last five days.

Lähdetään etsimään paikkaa, josta sen näkisi paremmin. Kahlataan kahden reippaasti virtaavan pikkujoen yli, noustaan elandien jäljissä viereiselle kukkulalle, puserrutaan puskien läpi, väistellään piikkisiä akaasioita, loikitaan kiveltä toiselle. Tulee hiki.

Sillä välin leopardi on vaihtanut paikkaa, siirtynyt enemmän varjoon. Nyt siitä näkyy vain hännän vaalea pää ja toinen korva.

Hiki sumentaa silmälasit, kädet tärräävät.

Puoli tuntia seistään ja kiikaroidaan. Lopulta leopardi nousee ylös, venyttelee ja katoaa. Mutta hei—kallion takaa tulee saman tien esiin kaksi muuta, pienempää hahmoa. Pentuja!

Expedition Leopard Hill oli menestys. Tutkimusmatkailijat palasivat hengissä leiriin.

Tämä oli jo toinen leopardihavainto tällä matkalla. Maasai Marassa meillä oli onnea heti ensimmäisenä iltana: emo ja pentu tapasivat toisensa päivän päätteeksi ruohosavannilla, leikkivät yhdessä ja viettivät muutenkin laatuaikaa. Valo oli silloin jo vähissä. Kuvista tuli pehmeitä ja rakeisia.

6.2

Kenian ihmeitten joukosta valitsen paluumatkalle muistoksi viirupääskyn (Lesser striped swallow). Yleinen telttaleirien lähellä. Lämpimää ruskeaa, yönsinistä, vahvasti viiruinen vatsa. Ja—laululintu! Kolmen askeleen pärisevä, laskeva sarja, kuin entisajan modeemin numerovalinta. Hymyilyttää joka kerta. Pariskunta seisoo vierekkäin puuverannan kaiteella ja laulaa vuorovedoin.