Kattojen kantokykyluokitus on kaikesta (lumesta) päätellen eri asteikolla Lapissa kuin Kampissa. Puoli metriä sitä on tavallinen näky täällä. Jos lumesta on lohjennut osa, se on valahtanut muhevaksi kinokseksi ikkunoiden eteen. Jalkakäytävien reunoja kehystää vallitus, mistä voi kätevästi päätellä ulkoilutettavien koirien säkäkorkeuden. Normikoira on matalampi; joiltakin näkyy pystyssä oleva häntä.
Lumella on marenkikuori. Kun iltaneljältä hiihtää Äkäslompolon jäällä kohti majapaikkaa, matalalla oleva aurinko heijastuu lumesta niin ettei katsomaan pysty.
Aurinkoiset päivät ovat tältä erää ohi, sanoisi meteorologi. Viime yö oli leuto: seitsemältä oli vain kahdeksan pakkasastetta, kun tähän asti niitä on ollut vakiosti tuohon aikaan 15. Siitä sitten on hissuteltu 3-4 astetta ylöspäin per tunti. Alkuiltapäivästä -5 eli mainio hiihtosää. Tuulta ei nimeksikään.
Mutta tänä aamuna ei aurinkoa siis ole näkynyt. Valon väri hangella on silti hieno. Hopeinen. Yöllä on satanut vähän, joten nyt lumen syvyys on 81.5 cm, noin.
Potkukelkka on suosittu liikkumisväline. Majapaikan vuokraankin kuuluu niitä kaksi kappaletta. Ja mikäs on potkiskellessa, sillä teitä, käytäviä ja Jouni Kaupan pihaa ei hiekoteta lainkaan. Tämä on siunaus. Luonnollisesti tämä tapa siirtää vastuun liikkujalle itselleen. Ankara mutta reilu peli. Hiekotus tuntuu kivalta ja turvalliselta siihen asti kunnes mysteerisesti kuolee keuhkosyöpään vaikkei ole tupakoinut ikinä.
Tosin, autoilijan maailmaa tämä tietysti on, joten pelin riskit ovat levittyneet tasaisesti vain jalankulkijoille.
Jounin Kauppa oli merkittävä pelaaja Äkäslompolossa jo 10+ vuotta sitten kun viimeksi täällä oltiin. Nyt se on noussut K-liigassa maajoukkuetasolle. Varsinaisen ruokakaupparakennuksen viereen on noussut Jounin Kauppakeskus. Sen anti satunnaiselle kävijälle on siinä, että päätieltä pääsee kävelemään sisätiloissa ruokaostoksille.
Mielenkiintoista kyllä, S-ketjulla ei näytä olevan mitään saumaa näillä main. Yllästunturin toisella puolella, Ylläsjärvellä, on sielläkin vain yksi päivittäisruokakauppa, Eelin Kauppa. K.
Helsingin Sanomien paperilehden tilauksen pystyy kääntämään minne tahansa Suomessa vähintään viikoksi. Tässäkin palvelussa viimeinen maili on kriittisin. Meidän vuokraisäntämme ei maksa Itellalle postilaatikkoon tuonnista, joten lehti on haettava kylän logistiikkahermokeskuksesta. Jounin Kaupasta.
“Mikään ei ole niin inhottavaa. Tulet hakemaan omaa lehteä, ja joku on vienyt sen.” Hiihtolenkiltä palaava vanhempi mieshenkilö on kumartuneena ison avoimen puulaatikon päällä, suksisauvat toisessa kädessä. Vilkaisen syrjäsilmällä, olisiko tämä taas sitä sorttia lappilaista huumoria, jota etelän hippi ei heti tajua. Mutta ei, ilme on tuima.
Laitan vaivihkaa takaisin ma-ti lehdet, jotka olin ottanut pinon päältä. En huomannut, että niihin oli painettu osoitteet. “Tuossa lukee selvästi, että ottakaa omanne. Mutta ei, ihmiset ei välitä.”
Kun kauppahallin nurkalta lähtee kohti luodetta ja löytää kapean Rua de Conceiçāo’n, niin ensin sitä ylöspäin muutama sata metriä. Ei niin pientä kujaa ettei vastaan tulisi moottoriliikennettä reipasta alamäkikäyntiä, joten ei unohtumista ajatuksiin, please. Kuljettaja kääntää rattia, renaultti tottelee, renkaat vingahtavat tahmaisesti vaaleilla, neliskanttisilla kalkkikivillä – ja auto kaartaa sivukadulle. Nyt voi irtautua seinästä ja kävellä hetken keskellä tietä.
Jyrkähkön neljän kadun risteyksen takaa alkaa Rua de Santa Luzia. Kohde: numero 113. Tämä tarkoittaa noin viittäkymmentä paritonta osoitetta ja kahtakymmentä perättäistä korttelia. Tarkista tossunnyörit. Onko reppu hyvin selässä? Hapensaanti ok?
Tähän asti ei nousua ole ollut nimeksikään, mutta nyt se alkaa.
Silti silmä hämää. Sitä kuvittelee näkevänsä ajoittain vähintään 25 asteen nousukulman, koska polvet osuvat melkein palleaan. Mutta tekniikka ei petä; kännykän vatupassi väittää ettei missään mittauskohdassa ylitetä 10 astetta.
Tevere do Pinan kohdalla tekee mieli vetää henkeä. Ja kannattaakin, sillä kujan varrella on lähin ruokakauppa, joten paikka on hyvää pitää mielessä. Pinaa loivasti ylös ja alas, tiukka oikea, jyrkkä alas. Ja sama toisin päin. Majapaikasta mennen tullen rapiat 30 minuuttia, ostostapahtuma mukaan lukien. Kauppa on melko basic, mutta saa sieltä silti tuoretta leipää, viiniä ja muita peruselintarvikkeita. Oven suussa on läjä 40 litran kukkamultasäkkejä. Niille on epäilemättä tarvetta, sillä näillä main ei juuri enää näy maata an sich. Jokainen neliösentti on tuunattu. Kivetetty, asfaltoitu, rakennettu, otettu käyttöön. Mutta myös viljelykseen. Harva se talon piha, jossa ei ole paria metriä viiniköynnöstä ja muutamaa banaanikasvia.
Apropå banaani. Wikipedia valistaa, että se on lievästi radioaktiivinen hedelmä, sisältää luonnossa yleistä Kalium-40-isotooppia. Tiedä sitten, eikö samaista isotooppia ole missä tahansa mitä nielee tai hengittää päivän mittaan. Anyways, tein Wikipedia-syrjähypyn kun piti tarkistaa, voiko banaanikasvia kutsua puuksi. No voi, mutta ei se puu ole, vaan enemmänkin ruoho. Inkivääri on samaa porukkaa.
Enää R. Nova Petro José de Ornelasin ylitys, ja tuttu likaisenkeltainen, kulunut muuri on saavutettu. Nyt voi alkaa hikoilla! Oikein kunnolla tukanrajasta asti, pitkin kasvoja, hiuksien päistä roiskeina silmälaseille, polvitaipeissakin on runsaasti hikirauhasia. Tulee mieleen Helsingin metroasemien tämän talven ykkösmainoslause:”Alensimme hien litrahintaa pysyvästi!”
Muurin puolivälissä, 10 asteen mäessä, on aina parkissa jono keltaisia takseja. Ensimmäisten kuljettajat nojailevat autoonsa tai seisovat hajareisin keskellä katua. Hännillä kuskit torkkuvat ikkuna auki. Kun pääsee kohdalle, jokainen valpastuu vuorotellen. “Monte? Taxi?”
No, no Monte. Osoitetaan porttia, joka on viimeisen auton perävalojen kohdalla. Kolmimetrisen muurin päällä mutkittelee paksu, ryhmyinen, harmaa runko, josta ryöppyää kukkaa violettina koskena. Bougainvillea, joka kukkii Madeiralla (ja muuallakin etelässä) tammikuussa, keskellä talvea, jolloin viiniköynnökset vasta näkevät unta rypäleistä, Funchalin naiset kulkevat pitkävartisissa talvisaappaissa ja miehillä on pastelli villapaita harteilla.
Avain lukkoon, kääntö vasemmalle – ja sähköistetyn portin ovet avautuvat hissukseen. Tervetuloa Quinta de Santa Luziaan.
Kolmikerroksinen päätalo, joka katsoo alas Funchalin keskustaan ja Atlantille. Biljardirakennus, romanttisesti ränsistynyt eritasopuutarha, sammakkolampi, vanha tenniskenttä, uima-allas, alhaalla polun päässä erillinen B&B-talo, viiniviljelmiä, kasvihuone, lampola. Kylki kyljessä päätalon kanssa koulukäytössä oleva rakennus, josta kantautuu arkisin melskettä, jota lapsista lähtee luonnostaan kaikkialla maailmassa.
Vuokraan kuuluu kaksi vanhaa koiraa ja laikukas kissa. Kissaa ei ole näkynyt sitten tulopäivän, mutta koirat vaeltavat päivittäin ympäriinsä. Ylimpään kerrokseen ne eivät nouse. Siellä nukutaan. Usein koirat lojuvat yhdistetyn kirjasto-, työ- ja telkkarihuoneen sohvalla. Kun keittiössä kolistellaan, etäältä alkaa kuulua kynsien rapinaa. Koirat tulevat tarkistamaan, mahtaisiko lattialle tipahtaa tällä kertaa mitään. Meitä pyydettiin olemaan ruokkimatta koiria, ja sääntöä on noudatettu. Sitä vetoavien katseiden määrää!
Majoitus on niin lähellä museoasumista kuin vain voi olla. Vanhoista huonekaluista, virttyneistä matoista, tahdon voimalla kasassa pysyvistä monimetrisistä samettiverhoista ja laikukkaiksi kostuneista kirjoista leviävä tuoksu vaeltaa nenään heti kynnyksellä. Massiivipuinen pääovi on aina raollaan, jotta ilma vaihtuisi edes joskus.
Blandy-suvulla on Madeiralla pitkät perinteet. Kuinkas muuten, suvuilla aina on. Quintaa pyörittää Andrew, joka on Madeiran Blandyja seitsemännessä polvessa. Syntynyt 1978, opiskellut Englannissa mm. puutarha-alaa, isä kuollut 52-vuotiaana, äiti elää vielä. Nämä ja monta muuta asiaa voi tarkistaa melko tuoreesta historiikista. Sitä on kirjaston pöydällä selailukappale ja keittiön viereisessä pikkuhuoneessa yksi myynnissä, muovitettuna, samassa hyllyssä Blandy-madeiraviinipullovalikoiman vieressä. On sukupuut ja kaikki.
Wikipedian suhteen Blandyt ovat olleet vähäsanaisia. Blandy-hakusanalla löytää pari riviä kolmesta tyypistä, joista yksi on taiteilija, toinen murhanainen ja kolmas amiraali. Ehkä ei kukaan tätä sukua. Wikipediasta kannattaakin ottaa suuntima kohti http://www.blandy.com/en/ mikä kertoo olennaisen tästä monialayrityksestä, ja ihan tyylikkäästi kertookin.
“Good good”, sanoo Andrew, kun käy kysymässä onko kaikki ok, ja kaikkihan on ihan ok. Ystävällinen hymy, tarkka katse, kalju, pitkähkö, arkiset farkut ja tennarit, kiireinen.
Tietysti tämä on naurettavan iso talo kahdelle turistille. Ensimmäisen viikon sekoili huonejärjestyksen kanssa, ja vieläkin löytää käytäviä ja ovia, joita ei ole huomannut aiemmin. Toisin kuin ulkona, sisällä voi harrastaa horisontaalia liikuntaa, millä tarkoitan you silly people kävelyä keittiöstä ruokasalin, kirjaston, olohuoneen ja aulan kautta takaisin keittiöön.
Yksin täällä ei olla. Talon ensimmäinen, maan tasalla oleva kerros on toimistokäytössä, ja lisäksi siellä asuu pariskunta, joka tekee talonmiehen ja puutarhurin töitä.
Mitään überkallista tämä ei ole, sillä on hiljaisin = halvin kausi koko vuodesta. Takana ovat kuuluisat joulubileet ja uuden vuoden mega-ilotulitukset. Kun ensi maanantaina poistumme saarelta, tänne alkaa virrata karnevaalikansaa, ja samalla hetkellä Quintan vuokra tuplaantuu. Vanhan kaupungin majoituksesta kahdelle viikolle olisi saanut maksaa enemmän.
Luksusta? No kyllä kai, jos sellaiseksi luokittelee esimerkiki sen, että talossa ei ole lämmitystä. Lähes aina kun istuu paikallaan – ja sitä on tehty paljon, sekä sisällä että ulkona terassilla – on oltava päällä tuplasukat, villapusero ja päällä vielä fleece. Terassilla pitää olla varmuuden vuoksi mukana iso ja raskas keltainen puuvillapeitto; ainoa ylimääräinen tekstiili, joka löytyi kun kävi läpi yläkerran lukuisia vaikeasti avautuvia puukaappeja. Öisin ei tule vilu, koska sängyssä on untuvatäkki, mutta aamulla on kiire vilahtaa sängystä suoraan 110% vaatetukseen. Talon kylmin paikka on keittiö, jonka jääkaappiin pitää itse kantaa alhaalta kaupasta ruokatavarat! Ja kokata omat ruokansa! Kuten joka paikassa, huonekorkeus on keittiössäkin 5 metriä. Jos metalliveitsi tipahtaa vahingossa kivilattialle, korvat soivat minuutin. Lisäksi: muurahaisia. Ei massiivisia määriä, mutta yllättävissä paikoissa kuten sähköisen vedenkeittimen filtterissä ja pöydälle yöksi unohtuneen vihreän paprikan sisällä.
Silti. On tässä puolensa. Yksi mielenkiintoinen juttu on kirjojen määrä. Niitä on paitsi varsinaisen kirjastohuoneen seiniä kiertävissä kirjahyllyissä, myös yläkerran aulan matalissa kaapistoissa, pinoissa pöydillä, kylppäreissä, pimeiden käytävien varrella … Joku täällä on harrastanut lukemista. Yleensä majapaikoissa on ns. turistin vaihtarihylly, jonne voi lisätä ja josta voi ottaa. Aika mielenkiinnotonta, yleensä. Sanoisin fiinisti, että Quintassa kokoelma on eklektinen. Eniten on englanninkielisiä agenttitarinoita ja dekkareita. Erityisesti pokkareita, mutta myös kovakantisena. Sitten: poliittista historiaa, taloushistoriaa, henkilöhistoriaa. Viinikirjallisuutta useita hyllymetrejä, mikä ei yllätä, paljon myös portugaliksi. Vanhoja karttakirjoja. Taidetta, matkailua, vuorikiipeilyä (?), puutarhanhoitoa.
Kirjastohuone on muutenkin mainio. Sen kello on pysähtynyt jonnekin 80-luvulle. Iso valikoima VHS-kasetteja, LP-levyjä ja singlejä. Telkkari tosin on vaihdettu jossain vaiheessa littuun, mutta muuten, ken huoneeseen käy saa jättää 2010-luvun digitaaliset hömpötykset taakseen. Soittimia ei ole vielä kokeiltu.
Katetun ulkoterassin katto hilseilee ankarasti, kalusteet ovat mitä ovat, lasiovien puoliintumisaika on ohitettu kauan sitten – mutta maisema on ihana.
Mustapääkerttuja, mustarastaita, kanarialintuja, punarintoja, tuulihaukkaperhe. Isoja monarkkiperhosia, sudenkorentoja, pari hyttystä, pallopäävalaita, lepakkoja. Sammakkojen taukoamaton kurnutus lammelta. Ja kaiken yllä haukuntaa, sillä joka ikisen funchalilaisen talon takorautaisen portin takana päivystää ja yövartioi vähintään yksi koira. Erityistarkkailussa on – tietysti – postinkantaja, joka päräyttää arkisin mäkiä ylös alas punaisella mönkijällä. Sietääkin tulla haukutuksi.
Olen melko varma, että tämä oli viimeinen kerta kun osallistuin aasin ostoon. Ensimmäinen se oli joka tapauksessa. En ole vieläkään ihan varma, mitä ajatella koko jutusta. Ehkäpä yritän olla ajattelematta. Kas noin.
Muuli ja muuli. Pelkkä ruho. Ruokaa. “Paca”, kuten Loreton seudulla sanottaisiin.
Chaparri Ecolodgen omistaa Heinz Plenge, saksalaista syntyperää oleva perulainen valokuvaaja. Takana joukko valokuvakirjoja, muuta en hänestä tiedä. Eläimiä, luontoa yleensä, kulttuuria. Liman lentokentän kirjakaupassa häneltä oli myynnissä kahvipöytäopus Extreme Amazonia. Kymmenen vuotta ilmestymisestä ja edelleen näyttää menevän kaupaksi.
Meillä ei ollut Chaparrissa erityistä tuuria.
Isäntä oli kuvausmatkalla. Hänen poikansa, joka yleensä hoitaa englanninkielisen opastuksen, oli myös poissa. Tuuraajina toimivat Heinzin tytär Karen Plenge Pardo, mukava mutta kokematon luontoasioissa, ja paikallisopas Juan, joka ei osannut englantia.
Chaparrin verkkosivujen perusteella odotimme näkevämme villejä silmälasikarhuja, andienkondoreja ja runsaasti puolikesyjä Sechuran-kettuja.
Karhuja ei näkynyt, koska vuodenaika oli väärä. Kuulimme, että silloin kun mangopuut kantavat hedelmää, karhut kiipeävät niihin. Puun latvasta karhuja on huomattavan paljon helpompi spotata kuin etäiseltä vuorenrinteeltä.
Kondorit ovat harvassa, se on selvä. Hiukan enemmän onnea matkassa, ja olisimme nähneet enemmän kuin vain yhden. Se kaarteli hetken zeniitissä, lähes keskipäivän auringossa.
Kettuja kyllä liikkui lodgen lähettyvillä, mutta niin ohikiitäviä hetkiä, että hädintuskin ehti tajuta mitä näki. Alkumatkan aikaerokin painoi päälle, reagointikyky ei ollut ihan normaalitasoa.
Päätimme siis leikkiä ammattiluontokuvaajaa ja viettää aikaa haaskalla. Ehkä andienkondori laskeutuisi syömään.
Chaparrin hinta kuvaussessiolle on 320 dollaria. Hintaan sisältyy piilokoju, eväät ja muulin ruhon toimitus sovittuun paikkaan vuoren rinteellä, noin kolmen vartin kävelymatkan päähän majapaikasta.
Tuore ruho peitellään pressulla, jotta mätänemisreaktio vauhdittuu. Telelinssin kantaman päähän, tarjolla olevan vähäisen kasvillisuuden keskelle, viritellään piilokojuksi teltta, jossa on reikä linssille ja muutamia tirkistysaukkoja.
Telttaan pitää sulkeutua pimeässä, ennen lintujen heräämistä.
Kännykkä herättämään kello 04:30.
Andien länsipuoli on rutikuivaa, paikoitellen täyttä hiekkaerämaata. Chaparrinkin seutu on kuivana kautena lähes vedetön, mutta tämä vuosi on ollut poikkeus, kertoi Karen. Sadetta on tullut normaalia enemmän, ja niinpä kasvillisuuskin viheriöi hiukan.
Maasto sen sijaan on kivistä ympäri vuoden.
Otsalamppu on kätevä, koska se jättää kädet vapaaksi, mutta sen valossa pinnanmuodoista häviää kolmas ulottuvuus. Oli lievästi tuskallista yrittää olla kompastumatta kivenmurikoihin. Aina oppii. Lamppu pitäisi olla matalammalla heittämässä sivuvaloa, kädessä.
Maastokuvioituun telttaaan mahtui juuri ja juuri istumaan kaksi aikuista ihmistä. Bootsit pois, villasukat jalkaan, videokameran viritys, walkie-talkie näkösälle – “I’ll send a beep when we see a flying Condor” – ja eväät sinne tänne jalkotilaan minne mahtuu.
Ensimmäinen piilopäivä oli vähintään yhtä vuorokautta liian aikaisin. Raato ei kai ollut ehtinyt muhia tarpeeksi, tai sitten isot haaskalinnut ovat fiksumpia kuin mitä luulisi, epäilivät jäynää ja tarkkailivat. Yhtään korppikotkaa ei laskeutunut. Torkuimme vähän väliä. Söimme eväät, joimme kahvit. Alkuiltapäivästä oli pakko käydä teltan ulkopuolella. Tämä aiheutti vilkastumista vain paikallisessa kärpäsyhdyskunnassa.
Kahden jälkeen soitimme Karenille. We are ready to come back. Over.
Mieliala oli apea, omatunto soimasi. Aasiparka.
Toinen yritys. Ruhon kolmas päivä. Sama herätysaika, sama kivinen polku.
Mädäntyneen lihan haju leijui nyt vahvana. Ei sitä osannut kuvottavanakaan pitää, koska se oli niin outo. Pistävä, makeahko, täyteläinen.
Aurinko nousi.
Ensimmäiset mustat korppikotkat tulivat paikalle varhain. Tarkkaa kellonaikaa en tullut katsoneeksi, mutta suunnilleen heti lintujen aamukonsertin jälkeen. Ehkä seitsemän maissa. Päivän miittaan niitä ja punapäisiä kalkkunakorppikotkia näkyi ja kuului runsaasti. Erityisesti kuului.
Teltasta ei kannattanut kurkkia liikaa, etteivät linnut säikähtäisi. Niinpä piti vain arvailla, mitä ympärillä suunnilleen tapahtuu. Teltan huipulta näkyi vähän ulos, ja pariin otteeseen musta korppari istahti oksistoon tasan yläpuolelle. Tuijotimme toisiamme silmästä silmään, mitenkä muutenkaan.
Jatkuvaa nahistelua, koska nokkimisjärjestys. Ylipäänsä paljon ääntä, vaikka korppikotkat ovat lähes mykkiä. Sihinää, siipien läpsytystä, rapinaa.
Aurinko nousi korkeammalle, teltan lämpötila myös. Mietiskelin, kuinka nälkäinen sitä pitäisi olla, jotta lähtisi itse natustelemaan raatoa. Saisiko siitä mitään irti?
Olin sattumoisin virkeämpi kuin aviomies, joka nukahteli. Luin kännykästä Lumix-kameran manuaalia. Laatuaikaa FTW. Melkein sama kuin istuisi lentokoneessa. Ei sieltäkään mitään juuri näe.
Päivän mittaan haaskalla vieraili King Vultureja pari aikuista ja yksi keskenkasvuinen. Olivatko ne koko ajan samoja yksilöitä? Ei voi tietää.
Walkie-talkie pingahti kahdesti ja jännitys kohosi tietysti molemmilla kerroilla. Mutta yhtään andienkondoria ei tullut näkökenttään.
Istuimme teltassa noin neljään asti.
Tapiche Reserve
Murilo “Katoo” Reis iskee tonnikalapurkin Tapiche Reserven tupakeittiön jykevään puupöytään ja katsoo jokaiseen kuulijaan vuorotellen, yläruumis ojentautuneena eteenpäin.
– This indigenous woman was vegetarian. She had been eating canned tuna all her life without knowing it was fish. ‘No no, I don’t eat fish. This no fish.’
Kuulijoita on ruoka-aikaan tusinan molemmin puolin. Määrä riippuu siitä montako vierasta on, ja onko paikalla vapaaehtoistyöntekijöitä Iquitosin hostellilta, joka on samalla Reserven toimisto.
Katoo, kokki ja kaksi yleismies-opasta – Pepe ja José – ovat ydintiimi. Meistä kahdesta ehti tulla jo kalustoa, 12 yötä. Australialainen Nick viipyi kolme yötä kuten useimmat tänne tulevat. Toimistolta oli tällä kertaa liettualainen Monika ja brasilialainen Eric. Kun Nick lähti, tilalle tuli viisihenkinen amerikkalaisperhe. Heidän jälkeensä kaksi reppumatkailijapariskuntaa Euroopasta, toiset Sveitsistä, toiset Saksasta.
Oppaat ovat alkuperäisväestöä.
– They are no cityboys. José Senior, Pepe, has the best eyes on this planet. And if José Jr doesn’t hear the monkies, they are simply not there. Pepe lives in a community 1,5 hour drive from here, eight families. José has moved to Requena.
Isä-José on 54-vuotias. Ikää ja reumatismia on sen verran, että hän väsyy luontoretkillä. Aamukuudelta ajetaan veneellä muutama kilometri, ja sen jälkeen kävellään lounaaseen asti, noin puoli yhteen.
Parin ensimmäisen retken jälkeen Pepe jäikin tekemään huoltotöitä.
Yhtenä päivänä oli nurmikonleikkuuta. Machete on täällä monitoimityökalu, tehokas mutta suoraviivainen. Pepe oli yhdellä sivalluksella katkaissut vesijohdon, joka syöttää vettä viiden metrin korkuisilla tolpilla seisovasta isosta sinisestä muovisäiliöstä keittiöön, kahteen mökkiin sekä yhteiskäyttöisiin WC- ja suihkutiloihin. Nick oli nähnyt tapauksen.
– I thought they have some kind of a sprinkler system here.
Vettä pumpataan Tapiche-joesta. Kun tankki tyhjenee, veden pumppaaminen ei heti auta. Systeemiin pääsee ilmaa. Tankki on täynnä, mutta hana korisee. Apu tulee, kun jostakin kohtaa putkistoa ilmaa poistuu tarpeeksi. Pepe on pari kertaa seisonut puupallilla majamme suihkun alla ja imenyt suihkuputken päätä puolisen tuntia. Aluksi tästäkään ei ole mainittavaa hyötyä, vettä tulee pikku liruna. Vasta kun muutama muu asukas on juoksuttanut vettä tahollaan, meilläkin alkaa virrata.
José, paikan varsinainen luonto-opas, on noin kolmekymppinen, kolmen lapsen perheenisä jo. Puhuu yhtä paljon englantia kuin me espanjaa. Rauhallinen, kohtelias ja tarkkaavainen tyyppi. Juuri sellainen kun oppaan pitääkin olla. Vahinko ettei keskustelusta tullut mitään.
Ainoa asia sademetsässä, mistä olimme eri mieltä Josén kanssa, oli suhtautuminen villisikoihin.
Viimeisen päivän aamupäiväretkellä José pysähtyy äkisti. Osoittaa kädellä, odottakaa tässä, ja katoaa tiheikköön.
Kuluu viitisen minuuttia. José palaa takaisin vakavan näköisenä. Tavallisesti hän virnistää aina kun kuulee jotakin, mikä tarkoittaa että se jokin tulee näkyville kymmenen minuutin kuluttua. Levittää käsiään.
– Peccaries. Mucho mucho. Dos cientes.
Ensimmäisiä aikanaan opittuja sademetsän nyrkkisääntöjä oli se, että sikalaumojen varalta on syytä katsoa puustoa sillä silmällä, mihin on helppo kiivetä. Metrin korkeus riittää. Erityisesti White-lipped peccary -siat ovat agressiivisuuteen taipuvaisia. Kalisuttelevat komeasti hammaskalustoaan.
José ryhtyy saman tien etsimään puuta johon kiivetä. Rauhallisuuden on korvannut peitelty pelko.
Me yritämme kommunikoida että täällä sikoja metsästetään, joten ne pelkäävät meitä enemmän kuin meidän on syytä pelätä niitä. Yllätetty ja saarretuksi itsensä tunteva sikalauma on arvaamaton, muuten ei. Siat haistavat kyllä ihmisen jo kaukaa, jos ilmavirta vaan käy oikeasta suunnasta. Metsässä näin ei kuitenkaan helposti käy, koska tuuli liikkuu siellä harvoin. Parasta siis pitää ääntä että huomaavat meidät ajoissa.
José ei ymmärrä eikä kuuntele vaan viittoilee. Tuonne! Sadan metrin päässä pilkottaa aukkopaikka. Kaatunut puu.
Nyt sikalauma kuuluu jo suomalaiseenkin korvaan. Puhinaa, tonkimisen ääntä.
Reipasta kävelyä. José kiipeää ketterästi latvuston läpi rungolle. Meiltä se sujuu kameran, jalustan, oksaryteikön ja yleisen ketterättömyyden takia paljon työläämmin. Josén huoli alkaa jo vähän tarttua.
Tropiikin puut ovat mukavan isoja. Keskivertopuun rungolla on leveyttä puolisen metriä ja oksillakin pystyy seisomaan ilman tukea jos tasapaino on kohtuullinen. Jalustan pystyi asettamaan oksistoon. Kalusto oli valmiina, kun lauman kärkisikojen selkiä alkoi vilahdella kasvillisuuden seassa.
Tuhtia tuhinaa. Irrallisia karjahduksia. Hampaiden kalahtelu on tosi tehokas pelotusefekti.
Eipä kestänyt kauaakaan, kun meidät havaittiin. Koko sakki pysähtyi, hiljeni sekunniksi ja sitten – stampede! Nopeasti hurjalla ryminällä takaisin sinne mistä tultiin! Lauman kokoa ei näe, mutta saattoi hyvinkin olla yli sata yksilöä.
Lounaspöydässä Katoo kertoo, että paikallisväestö uskoo sikojen hyökkäävän kimppuun. Sademetsän legenda elää vahvana.
Kokki on kumpuvatsainen, harmaapulisonkinen Gulliver, kuusissakymmenissä, Iquitosista. Ravintolakokkina 30 vuotta, Tapichessa vasta vajaan vuoden. Rytmi: kolme kuukautta duunia, 10 päivää lomaa. Yrittää oppia englantia.
Nostan Gulliverille hattua, sillä ruokalajit olivat vaihtelevia ja maukkaita ja ulkonäköäkin oli ajateltu. Kalaa oli jos joku oli ehtinyt käydä kalassa, muuten kaikki oli kuivamuonaa, kananmunia, hedelmiä, kasviksia, tölkkiruokaa.
Banaaneja, vihreitä omenoita, mandariineja, kookospähkinöitä. Katoon omia chilisekoituksia purkeissa; esiin noukitaan pieni haarukka, tiputellaan siitä varovasti lientä ruuan päälle.
Juurekset on aina keitetty, myös porkkana.
Yhdellä lounaalla odotti yllätys: riisin oli korvannut quinoa.
– We have had this packace of quinoa in the kitchen for a while now. ‘Nobody likes it’, says Gulliver. But he doesn’t like it himself! Peruvians don’t like quinoa. That’s why it is so expensive. It’s only liked by tourists.
Quinoa-trendi taitaa olla Suomessakin jo laantunut. Hauskan näköistä tummaa ryyniä, joka ei maistu sellaisenaan juuri miltään.
Tapichen quinoassa oli paljon pikkukiviä tai muuta kovaa, joka rasahteli ikävästi hampaissa. Kuka nyt sellaisesta pitää.
Keittiön varustelutaso on Minimi+. Avotulipaikka perällä, vesipiste, nauloja lyötynä lautaseinään tavaroiden roikottamiseen, hyllykön päällä mausteet ja astiat, jääkaappi. Jääkappi on päällä vain silloin kun generaattori tuottaa kovaäänistä sähköä eli iltakuudesta noin kahdeksaan. Mutta kaapin ovi pysyy aina hyvin kiinni ja pettynyt torakkapopulaatio ulkona.
Gulliver käyttää kaasua vain silloin kun on kiire.
Kylmälaukullinen jäätä pitää tölkkisetillisen perulaista Crystal-olutta kylmänä kolmisen vuorokautta.
Lodgella ei ole mitään omaa keittiöpuutarhaa. Kaikki tuodaan veneellä Requenasta. Ainoa viherkasvi on muoviastioissa kasvatettava paksulehtinen vesikrassi. Se on kilpikonnia varten. Niistä myöhemmin.
Venematka Requenasta Tapicheen, ylävirtaan, kestää neljä tuntia, alavirtaan kolme ja puoli. Mitään kauppalaivaa ei ole, vaan jokainen hoitaa omat kuljetuksensa. Etäistä naapuria voidaan jeesata jossakin, ja se jokin näyttäisi useimmiten olevan kanisterillinen polttoainetta. Tätä juoksevaa kuluu sekä veneissä että generaattorissa.
Katoo käy keskimäärin 1,5 kertaa viikossa Requenassa viemässä vanhat asiakkaat pois ja hakemassa uudet tilalle. Samalla hoidetaan ostokset, soitetaan puheluita yms. Katoolla on Iridium-satellittia käyttävä InReach-laite, jolla pystyy auttavasti lähettelemään lyhyitä viestejä.
– Sometimes it works fine, but often it does not work at all or is very slow.
Aamukahdeksalta Nautasta lähtenyt yhteysvene on perillä Requenassa ennen puoltapäivää – ellei juutu hiekkasärkkään matkan aikana kuten kävi meille. Puolisen tuntia ähellystä, kunnes vene viimein irtosi. Sillä kohtaa Uqayali-joki on leveimmillään, veden syvyys matalimmillaan.
Kuiva kausi etenee viikko viikolta. Vesi käy vähiin. Tapichen-joenkin vedenpinta on laskenut viimeisen kuukauden aikana viitisen metriä.
Hiekkasärkillä on myös paha tapa liikkua, joten kokenutkaan kippari ei tiedä kaikkea. Väitetään että he tarkkailevat, näkyykö harmaita jokidelfiinejä; ne uivat syvemmissä vesissä. Tapiche-joella oli runsaasti sekä näitä harmaita että isompia, pitkänokkaisia vaaleanpunaisia.
Iquitosista pääsee suoraan Nautan venesatamaan bussilla kahdessa tunnissa. Bussi on ilmastoitu ja kuljettaja ystävällinen vanhempi herrasmies.
Katoolla on kaksi 50 hv perämoottoria, lasikuituvene, kaksi alumiinirunkoista venettä ja muutamia perinteisiä, puusta veistettyjä kanootteja joita käytetään myös moottoriveneinä tarpeen tullen.
Kevyempiin veneisiin mahtuu 4-5 matkustajaa kumpaankin plus heidän matkatavaransa, kauppaostokset ja bensatankit.
Veneet ovat iso kulunkierä, mutta absolut välttämättömiä.
– I bought this Yamaha engine a while ago. That was one year’s savings. The older one was stolen.
Katoo kehuu työmiehiään vuolaasti.
Töitä olisi useammallekin.
Paikka pysyy pystyssä juuri ja juuri, kirjaimellisesti. Lodge on ollut toiminnassa vasta muutaman vuoden, mutta paalujen varaan rakennetut mökit ja niitä yhdistävä, katettu kävelysilta näyttävät jo nyt siltä kuin niitä olisi uitettu Amazonin tulvavesissä vuosikymmeniä ja ravisteltu kuivaksi. Reikiä, hometta, vääntyneisyyttä, repsottamista. Lähes kaikki näkyvä on tilassa, josta on mahdoton sanoa kertooko se keskeneräisyydestä vai lahoamisesta. Mökissä on kuitenkin toimiva vesiklosetti ja suihku eikä sängyn yli vedetty hyttysverkko ole vielä vuotanut. Joten: ei paniikkia.
Nyt pitää tietysti nipistää itseään jotta muistaa missä ollaan. Lähellä päiväntasaajaa (alapuolella), lämpötila ympäri vuoden 30 C, korkea kosteusprosentti, hyönteisiä ja jyrsijöitä, sadekauden tulvat.
Rakennusten ja käytävän ulkokatto on palmunlehvistä. Normikate, joka uusitaan kerran vuodessa.
Ruokalan katossa on muita enemmän kulumisen jälkiä. Syy on opossumiperhe, joka pesii kattorakennelman sisällä, lähellä harjaa. Opossumit löytävät tarvitsemansa hyönteisruuan lehvien lomasta.
– One morning when we were having breakfast, one opossum baby fell straight on top of the table.
Lounasaikaankin saattaa tapahtua. Fred-opossumi missasi lautaseni haarukan mitalla. Yläilmoista tipahti parin sentin pituinen kikkare ja muutama isohko pisara nestettä.
Katoo kertoo, että kaikkien rakennelmien katonharjat pitäisi vahvistaa alumiinilla, mutta ruokalalle he eivät raaski sitä tehdä. Opossumit paistuisivat.
– The problem is I cannot get more men to work here. They’d earn a lot of money compared to local standards, but because I don’t tolerate hunting, they don’t come. They’d loose their reputation.
Ylimetsästyksen jäljet näkyvät, myös Katoon 6000 hehtaarin tiluksilla, joista 1500 (noin 5 x 5 km) on virallisesti rauhoitettu. Isoja kanalintuja ei enää näe, ei myöskään kauriseläimiä. Ei ainuttakaan capybaraa joen rannalla. Punaisen mölyapinan lihaa pidetään erityisen herkullisena ja hämähäkkiapinassa on eniten syömistä, mutta kaikkia muitakin apinoita ammutaan.
Eräs Katoon edellisistä luonto-oppaista oli ampunut kolmasosan tilan villa-apinoista.
– I trusted him, and then he did that. Only now some smaller woolly monkey groups are beginning to tolerate people a little. All others are still scared and you cannot see them.
Muutamia villisian jälkiä on näkynyt, samoin tapiirin. Jaguaarin tassusta oli painunut saveen tuttu leveän pyöreä kuvio, varpaat kaukana toisistaan.
Salametsästys rehottaa.
– Locals eat anything that weighs more than 100 grams. Imagine, they have no other name for the tapir or the manatee than ‘Paca’, ‘food’.
Paca-jyrsijää ei tietysti sitäkään ole. Kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa juuri ne grillataan ensimmäisenä. Hieno yöeläin, jota olemme nähneet 20 vuodessa vain kerran, Costa Ricassa, häthätää sekin kerta.
Katoo on kotoisin Brasiliasta, Pantanalin alueelta.
– We were poor. When other children had sandwiches for lunch, I had an onion. I had no shoes to play football but instead I broke all the records in swimming. One can do anything if one really wants to. Look at me. Being poor is no excuse.
Tarinankertojana Katoo on yliveto. Kaiken todenperäisyydestä ei voi olla varma, tietenkään. Hieman huonosti kuvioon sopii esimerkiksi se, että hän on matkustellut parikymppisenä Euroopassa.
27-vuotiaana Katoo kiipesi K2:lle, mistä lempinimi. Suoritus, joka paitsi onnistuu fyysisenä suorituksena vain harvalle, on myös kallis.
Metsän ostamiseen on kulunut puolisen miljoonaa dollaria.
– I have bought the forest in pieces, the last one, over 3500 hectars, two years ago. Wanted a buffer zone around the protected area. The seller is a Peruvian who lives in New York. A rich guy. The price for the last part was 70$ per hectar, earlier ones 100$. For the protection, I need to pay 3000$ a year to the government. It would be much cheeper for me to let all the forest be non-protected.
Euroopan matkalla Katoo kävi myös Suomessa.
– I bicycled from Hamburg to Turku, figured out that it would be downhill from the Alps onwards. That was in 1990. From Turku I flew to Oulu, to a Midsummer Night festival. The sun went like this (piirtää ilmaan z-kirjaimen muotoisen kuvion) first a little bit down the horizon and then up again, moving sideways. That was funny. Mosquitoes almost ate me. Your species has teeth, right?
Oululaiset olivat väittäneet Katoolle, että kaupunki on maailman pohjoisin. Kun kerroimme että jo Suomessakin on pohjoisempia, Katoo lyö nyrkkiä pöytään ja vaikeroi.
– Oh no no no, you’ve ruined my entire life!
Näyttäkää minulle ihminen, joka puolustaa luontoa niin intohimoisesti kuin Muriel Reis. Vahinko vaan että suomen ‘intohimo’ on sitten Teuvo Tulion päivien vanuttunut löysäksi. Sanan vanhempi sävy ja mielleyhtymät on kuin kehitetty Katoota varten.
– I cannot do anything to poachers but loggers, them I can handle. What they don’t know is that I never give up. This one guy had cut down one big tree. I heard it happen. Then he went away, to return later to fetch the trunk. What I did was that chopped the trunk to small pieces. It took me two days. When he came back and saw me, he began to whine:’What have you done to my trunk?!’
Uusia projekteja on vireillä. Katoo yrittää saada paikallisia kiinnostumaan superfoodista, luonnonyrteistä yms. Kaikkea sellaista aktiviteettia ja yrittämistä tulisi tukea, mikä ei vaadi rakentamista, hän painottaa.
– I try to tell people that they can sell things, get money and buy food from the shop. That there is an alternative to hunting.
Mikään ei ole täällä helppoa. Isoimpia ongelmia on kyläyhteisöjen lähes täydellinen puuttuminen. Kun yhteistä ei ole, jokainen tekee mitä huvittaa. Väki levittäytyy tänne muualta villin lännen tyyliin etsimään kultaa, salametsästämään, kaatamaan puita laittomasti.
– I have contacted the local police only once. One guy fell 40 of my trees. Now, police here is corrupted. I promised to tip one officer, and eventually he came. But that was it. ‘This man took my property and needs a punishment’, I said. ‘Yes, I talked to him and he promised not to do that again’, the policeman said. ‘But he has done it many times before!’, I said. ‘He is poor and cannot pay anything back’, he said. I haven’t been in touch with the police since.
Omaisuuden hallinta omin voimin on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Jokainen ohi ajava vene on potentiaalinen riski.
Tapiche-joen varrella on asutusta hyvin harvassa, joten veneessä on usein joko tulokkaita tai lähiseudun nuoria miehiä kokeilemassa onneaan. Erityisen epäilyttäviä ovat hämärässä liikkujat.
Katoon metsä on suosittu siksi, että muut lähiseudun kolkat on jo tyhjennetty arvopuusta ja syötävistä eläimistä.
Pilkkopimeys valahtaa lodgelle iltakahdeksan jälkeen kun generaattori sammutetaan. Muutama minuutti otsalamppujen häilyviä keiloja. Ihana hiljaisuus.
Saman tien Tropical Screech-Owl aloittaa pulputtavan ääntelynsä majan nurkalla. Sillä sanotaan olevan vakioasemapaikka riippukeinumajan katolle rakennetussa näkötornissa, josta näkee koko leirin, kaistaleen Tapiche-jokea ja vastarannan metsää joka päättyy moriche-palmuja kasvavaan suohon. Uakarit viihtyvät samaisella suolla.
Tapichen äänimaailma on hienoimpia mitä olen kuullut. Leiri on niin pieni ja kaukana kaikesta, että luonnolla on etusija.
Lähestyvän veneen ääni.
Katoo ryntää ulos majastaan taskulampun kanssa, juoksee rantaan. Jos hän ei tunnista ajajaa, hän juoksee takaisin hakemaan perämoottorin avaimen, hyppää veneeseen, survaisee perään, ajaa ohikulkijat kiinni ja kysyy tarvitsevatko he jotakin. Toistaa kysymystään – omien sanojensa mukaan kohteliaasti mutta päättäväisesti – kunnes saa vastauksen.
Unen läpi kuulee kuinka vene palaa takaisin rantaan. Katoo lampsii horjuvaa kävelysiltaa pitkin mökkiinsä, ohi meidän kaksikerroksisen majamme. Koko rakennelma huojuu askelten painosta.
Maanantaiyönä 20. heinäkuuta Katoo ei tullutkaan takaisin.
Rättiväsynyt mies palaa vasta seuraavana aamuna viideltä, juuri kun José ja me syömme aamupalaa ruokalan pöydän ääressä, pienen aurinkokennolampun pienessä valossa.
– They were so many. One boat here, then I heard another one over there…
Katoo huokaa raskaasti ja nojaa päätä käsivarsiin, näyttää nukahtavan. Hätkähtää sitten, nousee ylös. Menee jääkaapille ja hakee pussin guarana-jauhetta, sekoittaa sitä kuumaan veteen.
Varhaisaamun aamupala on aina sama: kaurapuuroa, johon sekoitetaan kuivattuja hedelmiä ja myslikokkareita. Lopuksi pikakahvia tai teetä, joko keitettyyn jokiveteen tai sadeveteen, jos sitä on jäljellä.
Aamun tunnit ovat tärkeitä.
Liikkeelle pitää lähteä varhain. Kello herättää viimeistään viideltä. Aurinko nousee nopeasti ennen puolta seitsemää, ja jo ennen yhdeksää alkaa olla liian kuuma, jos taivas on pilvetön. Eläimet hakeutuvat päivälevolle aamumurkinoinnin jälkeen, katoavat näkyvistä.
Piknik-lounas syödään metsässä, yhdeksän nurkilla. Keitetty kananmuna, paahtoleivälle ruskeaa makeahkoa tahnaa (jota käytetään mielenkiintoista kyllä myös omeletin päällä), suolakeksejä, muutama hedelmä, vettä.
Oravasaimireja, satulaselkätamariineja, ruskeita kapusiiniapinoita, punaisen mölyapinan sähköistä joukkoääntelyä, ruskeita titi-apinoita, oravia, toukkia, kovakuoriaisia, perhosia, lintuja – ja matkan teemaeläimiä, uakareja.
Uakareilla on paljon lempinimiä. En ihmettele.
Paikalliset sanovat ‘English’, mutta myös versiota ‘Russian mafia monkey’ näkyy. Minä sanoisin ‘Mad Max monkey’. Pitkäturkkinen apina, joka heiluttaa lyhyttä häntäänsä kuin koira. Uakari on kuulemma säästynyt suuremmalta salametsästykseltä siksi, että sen kalju pää ja punakat kasvot tuovat mieleen ihmisen. Korkeampi mentaalinen kynnys.
Jos uakari ei ole kovin punakka, sillä saattaa olla malaria.
Ympäristörikoksia on liuta, ja yksi niistä on kilpikonnanmunien ryövääminen ruuaksi. Jokikilpikonnat ovat rauhoitettuja, häviämisen partaalla, mutta ihmiset eivät välitä.
Mikään ei ole helpompaa kuin löytää munia hiekkaisista rantatörmistä. Kilpikonnanaaras jättää hiekkaan selvät jäljet, jotka nousevat vedestä, kiipeävät harjanteelle ja päättyvät. Munat ovat parinkymmenen sentin syvyydessä. Vain kunnon sade pyyhkii kilpikonnan telaketjujäljet.
Tapichen väellä on oma liikuttava kilpikonnansuojeluohjelmansa.
Kaikki havaitut pesät tiluksilla tyhjennetään, ja munat kaivetaan lodgen omaan hiekkatörmään. Ympärillä on verkko, jotta rannalla päivystävä iguaani ei pääse käsiksi muniin eivätkä kuoriutuvat poikaset pääse saman tien karkuun.
Pikkukilpparit siirretään omaan lampeen kasvamaan ja kovettumaan. Kolmen kuukauden päästä koittaa vapaus.
Katoo hymyilee leveästi. Tasaiset, lyhyet hampaat, joita vaikuttaa olevan harvemmassa kuin yleensä.
– We have already managed to release 180.
Juuri nyt Katoolla on ekstravaikeaa. Viisumi on uhattu kuolettaa.
– They claim that I’ve committed a murder! You cannot get your visa renewed if you have a criminal record. I have carried a gun for 17 years in Brazil when I was a policeman and worked as a park ranger, and I never shot anyone. Why would I do that here? These people who steal my property, they do not want any confrontation. They just sit quietly in their boat, and don’t come near when they see me. I’ve never been threatened except some time in the city, never here.
Nyt on vain laitettava rahaa likoon ja palkattava lisää asianajajia, Katoo pohtii.
Äkkipikainen ja nopealiikkeinen, se Katoo selvästi on. Väsyneenä, vihaisena, pikkutunneilla – mitä vain saattaa sattua. Mutta Katoo ei ole tyhmä. Täällä on luultavasti helppo astua jonkun pikkukihon aroille varpaille. Katoo halutaan pois maasta, häiritsemästä hämäriä mutta rahakkaita bisneksiä, ja viisumi on tähän kelpo kortti.
Keskiviikkona 22. heinäkuuta, lounasaikaan, neljä aseistettua, kovapintaisen näköistä poliisia ja yksi univormuton mies ajaa Tapichen rantaan. Katoo menee heitä vastaan, ja ryhmä vetäytyy lodgen korkeaan riippukeinumajaan, pyöreään rakennelmaan keskellä pihaa.
Maja on vähällä käytöllä, koska se on aina hämyisä ja täynnä hyttysiä, mutta siellä on lodgen paras sähkötökkeli. Vajaa pari tuntia sähköä vuorokaudessa vaikutti ensi alkuun katastrofaalisen pieneltä, mutta on yllättävää kyllä riittänyt hyvin, koska kuvausminuutteja on tullut odotettua paljon vähemmän.
Riippukeinumajassa äänenpainot nousevat ja laskevat. Katoo elehtii runsaasti. Kaikkien lodgen rakennusten seinät ovat 50% hyttysverkkoa, joten puhe kuuluu hyvin mutta espanjaa osaamattomalle ei selviä mistä on kyse. Hyvien uutisten sanansaattajia poliisit tuskin ovat.
– Gulli!
Kokki kolistelee keittiössä eikä kuule Katoon kutsua. Me ja amerikkalaisperhe istumme syömässä Gulliverin tekemää causaa, perulaista perinneruokaa. Se on kylmää lasagnea missä pastalevyt on korvattu parin tuuman paksuisella, keltaisella perunamuusikerroksella. Heviä stuffia.
Katoo tulee keittiöön hakemaan Gulliveria. Sanoo meille hiljaa suupielestään, silmiään pyöritellen:
– Now they say I am harrassing people who are passing by.
Niin hän tekeekin, mutta ei syyttä.
Edellisenä iltana, 21. heinäkuuta, joella oli yllättävän paljon liikennettä. Ihmettelimme, mistä moinen kruisailuinto. Katoo ei kuitenkaan mennyt kertaakaan ulos katsomaan veneitä. Oli kai niin umpiväsynyt edellisyön valvomisesta. Oliko aktiivinen veneily viritetty ansa? Oliko Katoo epäonnekseen pysäyttänyt edellisenä iltana jonkun jolla oli suhteita?
Gulliver palaa vakavan näköisenä ruokalaan, vetäytyy keittiöön. Vaihdamme siestalle.
Kuluu tunti, ja majasta alka kuulua naurahtelua. Neuvotteluissa on kai saavutettu tuloksia. Seuraavaksi ryhmä siirtyy ruokalaan. Gulliveria pyydettiin siis kattamaan lautaset myös virkavallalle. Puolisen tuntia lisää machoviritteistä naurahtelua. Vileraat palaavat rantaan ja ajavat pois.
Katoon reserven läpi virtaava Tapiche on tierasite.
Joki ja 30 metriä rantaa molemmin puolin on jokamiesoikeuden piirissä. Rannalla voi leiriytyä. Rantahiekkaan munittuja kilpikonnanmunia ei saa ottaa. Periaatteessa. Kalastaa saa mutta ei verkolla eikä kaikkia kaloja. Periaatteessa. Isoa arapaimaa saa pyytää vain tietty määrä. Teoriassa.
– I told them that I just ask people what they are looking for. They could use my services, camp on the lodge. The chief said that I need to have a policeman here, to protect my property. He tried to make a deal with me. But if I had here someone he wouldn’t go after the poachers that’s for sure. He would do nothing. I said I’d like to do the deal with the head office in Iquitos. He didn’t like that. I guess he tried to bribe me but got nothing.
Vaikka meno vaikuttaa sivustakatsojalta hurjalta, Murilo Katoo Reis ei ole eilisen teeren poikia luontoasioissa. Hänen aikaansaannostaan on kuuluisa Cristallino Reserve Brasilian Alta Florestassa.
Saksalainen televisioyhtiö tulee syksyllä kuvaamaan Tapiche Reserveen.
– It’s some kind of reality show. They’ll bring a celebrity here and so on. They had such a romantic idea of the jungle. ‘We could show how 17 year old boys go to school, and then go hunting during the weekends.’ I told them that there are schools but no teachers, and boys don’t go to school but hunt all day. They also asked me to show how to catch caimans but I said I don’t do such things.
Myös BBC Planet Earth on tulossa, ja siitä Katoo on enemmän innoissaan. Laatu on siellä enemmän kohdallaan.
– They had several kind of deals. I made one where my name is credited.
Mar 25, 2011 Looking for a real Blade Runner city? Visit Kota Kinabalu. High tech, illegal immigrant workers, street life, rain.
Tabin Wildlife Resort. No wi-fi.
Borneo Rainforest Lodge.
Mar 12, 2011 A young Japanese couple is silently staring their open laptop in the lounge of the Borneo Rainforest Lodge. A massive earthquake. It’s raining.
Mar 12, 2011 Night of The Geckos & Flying Ants. Rain persists. The world is black and beautiful, and life is plenty. Good night, Sabah.
Jul 21, 2012 At 7 PM, behind the HQ of the Wildlife Dept, near Tabin, a big family of Hose’s Langur aka Grey Leaf Monkey. Much awaited!
Jul 21, 2012 Mom is drowsy. The baby in breastfeeding is all white. The greyness increases by the age. A full gradient hops&leaps around.
Jul 21, 2012 The shape of the head and the facial colors of the Langur are striking. Forest fairies as perfect as they can get.
Jul 21, 2012 8 AM we pass the gate of the Rhino Project. Under the fence, the feet of the new (since Dec) female! Feeding time.
Jul 21, 2012 Didn’t know that rhinos speak. This one gives loud, short, high-pitched mows:”Who’s the guest here, eh? Snappy with the freakfast!”
Jul 22, 2012 Deepest night. Then: shrill beeps of a smoke detector. What? Where? Wait – this is not home. It’s a cricket.
Jul 22, 2012 “I know one word in Swedish: hackspett”. Now Mohamad, who speaks multiple languages, knows also one word in Finnish: tikka.
Jul 22, 2012 The Bornean Rhinoceros is a sub-species of the Sumatran Rhino. Only few left because of those that call themselves human beings.
Jul 22, 2012 The rhino couple here will be moved to the core area in 2015. The older female wasn’t fertile. Sadly, she is also blind now.
Jul 22, 2012 It’s proved to be very difficult to get rhinos to breed in captivity. Recently, one Sumatran gave birth at a mainland zoo.
Jul 22, 2012 The color of water in Lipad has changed. After the flood, for four days, it was cafe latte. Now it’s more like green tea.
Jul 22, 2012 8 AM. On top of a tree stump, a Crested Serpent Eagle is eating a King Cobra. Pulls out the guts. The body of the snake crumples.
Jul 22, 2012 Great Argus calls somewhere near the road. “Never seen one”, tells Mohamad. Someone has ‘cos there’s a drawing in the bird book.
Jul 22, 2012 They say that June is the best month to see Gibbons. For a Finn, that’s unfortunate; most beautiful time at home.
Jul 22, 2012 For me, durian ice cream was meat in zero temp. Couldn’t make it. Mohamad smiles. “Tasty. Sometimes we make durian porridge”
Jul 22, 2012 Above the bed on the wall, a dying Barking Lizard clings head down on one foot. On the bed, remains of a cricket. Death by poisoning?
Jul 22, 2012 25 cm, clay-colored, big eyes in a big head, long legs and tail. Handsome. Carefully, we carry the lizard outside on the porch.
Jul 22, 2012 In the morning, the body is limb, eyes half-shut. The suction surface of the toes is still strong, though.
Jul 22, 2012 Ants are already there. With some effort, we pull the toes from the wooden floor, and push the body over the edge.
Jul 22, 2012 No drive without a Monitor Lizard or two, size M or L. “Godzilla”, says Mohamad and tries to keep an earnest face. Can’t.
Jul 22, 2012 Thu-Sat: crisscross dusk driving in the far corner of the palm plantation. Tracks and rumors of an elephant herd of 40 individuals.
Jul 22, 2012 The plantation is surrounded by an electric wire fence, trapped onto wooden poles. To enter, elephants first push down a pole.
Jul 23, 2012 Huge, round tracks in the mud. Stomped grass and bushes. Dung in various phases of decay, pushing tiny white mushrooms.
Jul 23, 2012 No matter how pygmy in elephant measures, the Bornean is still big. Young bulls become easily agitated. A camera flash is a no-no.
Bornean elephant
Jul 23, 2012 The local elephant has a much longer tail in proportion than its African cousins. The tail almost sweeps the ground.
Jul 23, 2012 When Stephen encounters an elephant, he raises hand to salute&shouts:”Eli!” It works. “I’ve been 6 years in Tabin. They remember me.”
Jul 23, 2012 Like macaques, civets and rats, elephants are after the oil palm fruits. This particular time though, they are somewhere else.
Colugo
Jul 23, 2012 Colugo is an animal that science has hard times to find the right twig in the tree of species. There’s nothing quite like it.
Jul 23, 2012 The oddest part in Colugo is the mouth. Definitely a non-rodent. Upper jaw: 0 front teeth. Lower: comb-like kind-of front teeth.
Jul 23, 2012 Its gliding membrane is ridiculously big. Yet Colugo weighs less than the heaviest of Giant Flying Squirrels.
Jul 23, 2012 In Sabah forests, Colugo is fairly common. Hard to spot though because it’s mostly nocturnal. Brilliant camouflage unhelps too.
Jul 23, 2012 In the flashlight, Colugo looks like a magician wrapped in an oriental cape. Slowly turning neck, it reveals a pair of big, moist eyes.
Jul 23, 2012 Tropical nights are a playground for flash-o-holics. Novelty in Tabin is light with an aspheric lens. No spill, just spots. Unreal.
Jul 23, 2012 9 AM on the road. Pungent smell of rotten meat. With a lazy lizard gait, five Monitor Lizards approach the target in the bush.
Jul 23, 2012 Jet plane shaped Blue-throated Bee-Eaters abound. In 3/2011, they dug nest holes in the sandy helipad of Borneo Rainforest Lodge.
Jul 23, 2012 The secondary forests in Tabin were logged 40 yrs ago. A reminiscence of the past: tall, pale Menggaris trees. Hollow -> no value -> saved.
Jul 23, 2012 Menggaris is called a honeytree, and for a reason. Protruding from the trunk, high up, just below canopy: sweet yellow swollen cakes.
Jul 23, 2012 Monitor Lizard’s saliva is infectious. Mohamad tells about Swedish research investigating it. Medicine for heart attacks? To check.
Jul 28, 2012 Head still spinning, a Bornean Banded-Pitta sits still in the palm of a Danum guide. “Not the first time it flew against the kitchen window”.
Tiger leech
Jul 29, 2012 Most of the leeches here are Tiger Leeches. Big and colorful. They hang on vegetation, about 1 m high. Above or under leaves.
Jul 29, 2012 When warm, blood-filled objects pass by, they activate at once like a muscle.
Jul 29, 2012 Denny likes to tease leeches. Waves his hand an inch above a whole colony so that it twists and turns. “Spooooky!”
Jul 29, 2012 As a road block, leech socks, strapped tight under the knee, are a must. Also, the shirt sleeve needs to be tugged into trousers.
Jul 29, 2012 Only 1 bite so far. The leech sat firmly on the throat. Left w/ the help of some balm. A little bleeding for 1-2 hrs.
Jul 30, 2012 1,5 hr standstill up in the Canopy Walkway. The dusk comes closer. Last bird flights, first bat flights. Night shift.
Jul 30, 2012 In torchlight, the ground is a twinkling carpet of tiny diamonds. Lost by a Brunei Sultan? Not these ones. Spiders.
Jul 30, 2012 Soft calls like from a woodwind instrument. Surely a tree frog. “Thought so too. But no, it’s a leafhopper”, says Denny.
Jul 30, 2012 “And what EXACTLY are we looking for?” A teenage boy in Buddy Holly eyeglasses turns his back to Orangutans and yawns.
Jul 31, 2012 Borneo Rainforest Lodge is built on a wooden platform that rests on wooden pillars. Everything wobbles. Like a mild heart failure.
Jul 31, 2012 Hardly any family w/o an iPad or two. eReaders also frequent. Many ppl seem to have a rather bad net addiction.
Jul 31, 2012 A Finn. Earns his living by playing poker. Travels. Knows best Africa and Southern America. This trip: Indonesia & Malaysia.
Jul 31, 2012 “In Indonesia, language is easily a problem. English is rare.”
Jul 31, 2012 For gorilla tours, he recommended Rwanda & Uganda. If time is an issue: Rwanda. The forest is the same in both.
Jul 31, 2012 “Uganda is good, was there for 4 months. Old cultural norms still rule. If you brake them, say you steal, your ppl will punish you.”
Jul 31, 2012 “Kenya is different. Can’t go out after dark. Unsafe.”
Jul 31, 2012 Japanese rubber boots: the leg part is soft, fastened up under the knees w/ laces so boots acts also as leech socks. Clever&stylish.
Jul 31, 2012 7 AM. A long-legged bird runs over the path. Giant Pitta. Denny:”You know the Japanese guy w/ a long lens? He’s looking for this.”
Jul 31, 2012 A big brownish leaf falls down and starts to – fly? Denny runs after it, excited. Atlas Moth! One of the biggest moth species.
Jul 31, 2012 The wingspan must be over 25 cm. “2 yrs ago I saw a female this big”, Denny says, pressing wrists together and opening palms.
Jul 31, 2012 “Dead and without head, but I took a picture after all”, he grins.
A juvenile Red leaf monkey
Aug 1, 2012 Red Leaf Monkey is a funkier version of the Grey Leaf one in Tabin. Fur of hip orange hue, a face mask of dark rubber.
Aug 1, 2012 The baby is born white. Later it turns yellow, and finally the reddish orange of the parents. A big group is a colorful lot.
Aug 1, 2012 Last year we spotted one yellow grown-up. It’s a morph.
Aug 1, 2012 “150 yrs ago the River People blow-piped them”, tells Denny. Some groups are so scared it’s hard to think they aren’t still hunted.
Aug 1, 2012 Denny shows a scar on his finger. “As a scout boy, I once grabbed a Slow Loris. Easy. But its teeth were sharp and it didn’t let go!”
Aug 1, 2012 After dozens of night drives and walks in 2011-2012 both in Tabin and Danum Valley, still no Slow Loris. Maybe we’ve been out too early.
Aug 1, 2012 This week, the Moon has been full and the sky clear. A semi-day. Night animals prefer no Moon.
Aug 1, 2012 From new leaves, Loris makes a nest the size and shape of a volleyball. It’s for daytime rest, and is in use for a longer time.
Aug 1, 2012 The dry season is definitely here. Much later than normally, they say. Except the heavy downfall of the arrival day, no rain.
Aug 2, 2012 Machetes slash and swoosh. Both sides of the main road are being cleared of vegetation. “To see animals better”, explains Denny.
Aug 2, 2012 A few steps down the hill, cutting has revealed a hidden treasure. Denny stares. “I had NO idea there’s a pond. All these years!”
Aug 2, 2012 The same evening, at the dusk walk, Denny rushes to the pond like Carter to the tomb of Tutankhamon.
Aug 2, 2012 Torchlight sweeps through darkness, cuts slices left and right, stops. “Yes!”
Aug 2, 2012 There are two Wallace’s Flying Frogs. Their limbs are so big and full of web that the frogs seem unsure what to do with them.
Aug 2, 2012 A Field Guide to the Frogs of Borneo declares that this one is “the original ‘Flying Frog of Borneo’ “. Be aware of cheap copies.
Aug 2, 2012 Denny has met the author & his team. “They tried to get a photo of the flight. Well, the frog did fly, but photographing failed.”
Aug 2, 2012 Scientific methods are plenty. “The trick was to gently poke the frog into its stomach. But – it only worked once.”
Aug 2, 2012 From Tree Frogs, Four-lined and File-eared have been the most common ones on this trip.
Aug 2, 2012 A sudden sound blast of “HONK!” by Bornean Horned Frog is there. Unlike March 2011, the frog itself hasn’t shown up.
Aug 2, 2012 2011 Denny guided us to its place: under the massive generator of the lodge.
Bornean horned frog
Aug 2, 2012 There it sat, in constant humming noise, by a tiny pool of water with few grasses as decoration, looking gloomy.
Aug 2, 2012 Orangutan droppings under a fig tree. On&in them, different species of dung beetles. Denny:”In my home village, they still roast these”
Aug 2, 2012 Beetles here don’t transport the dung but eat it on the spot.
Aug 2, 2012 BTW I’m told that in the public M WC, the 1st thing you see, attached on the wall, is a futuristic urinal that glows faintly in blue.
Aug 2, 2012 Small print on the top of the appliance: Electric hand dryer by Mitsubishi.
Aug 2, 2012 A Long-legged Centipede is a marvelously creepy nocturnal insect. Like a langoustine, or a lamp by some hot interior designer.
Aug 2, 2012 The gibbon families here are well known, studied and documented.
Aug 2, 2012 For 10 yrs already, Denny has assisted a Japanese gibbon researcher. Findings will be published in 2013. Congratulations!
Aug 5, 2012 On top of the food chain you can relax, especially if you are young & mom serves you. That’s why we had time to watch them, the cats.
Aug 5, 2012 “Let’s move on to find a Flat-headed Cat”, Denny jokes. The usual 3:30 PM departure time was hot & dry. It’d stay like that until 5.
Eric “Irix” Rolando on yksi S I Toursin oppaita. Nelissäkymmenissä, perheessä vaimo ja kolme poikaa. Korrekti, fiksun oloinen, englanti erinomainen. Takana 14 vuotta luonto-opastusta Sabahissa, Malesian Borneon pohjoisessa maakunnassa.
Irix on sabahilainen tribaalinimi. Eric on annettu myöhemmin, kouluiässä. Käyttökelpoisempi yleisnimi.
“Yes, I have googled”, hän vastaa nopeasti kun ryhdymme vihjaamaan käyttöjärjestelmistä ja Silicon Graphicsista. Emme taida olla ensimmäiset nörttituristit.
Ensimmäisiä hänen tapaamiaan suomalaisiakaan emme ole. Olympia järjestää tänne seuramatkoja. Viimeksi väkeä oli ollut Oulusta. “I respect your citizens. There was a man without legs. We had arranged four people to assist him but he said No, thank you. He even did tough trecking.”
Kinabatangan-joki kiemurtelee – kaikkien jokien oletusverbi – lounais-koillissuunnassa halki itäisen Sabahin ja lopulta pullauttaa ruskean lattekahvivetensä Sulu-mereen. Matkalla on kymmenen kylää, jotka on kätevästi paitsi nimetty myös numeroitu juoksevasti eli asiayhteyteen sopivalla tavalla. Alajuoksusta päin aloitetaan, 1-10.
Virran mukana kulkee paksulehtisiä vesikasveja lauttoina. Niissä paikoissa missä lautat sattuvat pysähtymään, alkaa saman tien juurtumisoperaatio. Tehokkainta se on kuroumajärvissä (oxbow lake), jotka kasvavat hissukseen umpeen.
“All of these are introduced domestic plants gone wild”, sanoo Eric ja putsaa kiikareitaan.
Swarovski sponsoroi S I Toursia niin kuin monia muitakin luontomatkailutoimistoja. Yrityksen webisivulla lähes jokainen opas on kuvattu hymyilevänä, vihreät Swarot kaulalla. Sama rintakuvaformaatti, sama paita, sama tausta. Kuin futaajilla ikään. Eric on niitä joilla ei Swaroja ole, ja ehkä siksi valmistajan merkki onkin jätetty kouran sisään, näkymättömiin.
Ericissä on tekniikkafriikin piirteitä. Kiikarit; kaukoputki jonka okulaarin eteen on viritetty pokkarikamera; järkkäri; Samsungin älypuhelin; putsauskalusto uutta mallia; tukeva reppu.
Tavaralla on hintansa, mutta luonto-oppaat tienaavat kohtuullisen hyvin kaikkialla.
Abai Jungle Lodge on tunnin venematkan päässä Sepilokista, jossa S I Toursin päämaja sijaitsee. Maja on sikäli väärä termi, että tilat ovat veden päällä, paalujen varassa seisovalla laiturimaisella rakennelmalla, jolle en tiedä suomenkielistä sanaa. Jetty englanniksi. Sokkeloinen rykelmä asumuksia ja yrityksiä. Julkinen ja yksityinen lomittuvat.
“This is the oldest water village in Sepilok”, kertoo Eric ja esittelee miten bisneksen kasvu näkyy konkreettisesti. “See that small room there? That’s where it started.” Nyt yrityksellä (joka on samalla toimitusjohtajan koti) on oma telakka erikokoisille moottoriveneille, huoltotilat, keittiö, hulppea ruokala, punttisali, privaattitilat – ja pienen lätkäkaukalon kokoinen ja näköinen allas puolillaan vettä.
Vettä sotketaan jatkuvasti parin kevyen luokan perämoottorin antamalla energialla.
Altaassa ui laiskan oloisesti puoli tusinaa arapaimaa, maailman suurinta makean veden kalaa. Kuin miniatyyrikoon sukellusveneitä. Komeasti punaisena välkehtivä, helttamainen pyrstö, jota kala liikuttaa elegantin laiskasti sivuttain kuin krokotiili. Omintakeinen tylppä pää.
Arapaima on Etelä-Amerikan lahja maailmalle. Lähes loppuun kalastettu, sekin. Guyanan matkalla meille kerrottiin, että paikallisella väestöllä on kalastuskiintiö, muilta se on rauhoitettu. Rauha on kuitenkin suhteellinen käsite.
Se jäi epäselväksi, mitä arapaimat tekevät Borneossa. Muuta kuin uivat S I Toursin altaassa, siis. Eric tosin viittasi johonkin suunnitteilla olevaan paikkaan, jonne ne on tarkoitus vapauttaa. Ehkä jokin uusi liikeidea.
Altaan reunalla on kyltti DON’T PUT YOUR HAND IN THE WATER.
Abai Jungle Lodgella on monta valttikorttia. Yksi on kylän läheisyys. Abain parikymppiset pojat ovat rento ja tehokas henkilökunta. Toki myös edullinen. Viritetyllä pärinäveneellä pääsee minuutissa joen yli kotiin. Tytöt tekevät kotitöitä, Eric kertoo.
Toinen on luonnon läheisyys. Majat on ripoteltu puoliympyrän muotoon metsän keskelle lähelle jokea. Milloin vain voi nähdä mitä vain, koska luonto pääsee liki. Metrin korkeuteen rakennettu puinen boardwalk, joka yhdistää majat ja ravintolan, loiventaa city-ihmisen viidakkostressiä, mutta lisää siihen yllätysmomentin: päivittäisen ukkoskuuron ja tasaisen lämmön yhteisvaikutuksesta lankuille muodostuu tropiikin mustaa jäätä, eloperäistä töhnää joka näyttää vedeltä mutta on liukastetta.
Kolmas on kokki. Ruoka on hyvää, mutta lisämausteena on kokin toimenkuva ja persoona. Hän on aina paikalla auttamassa nuorta henkilökuntaa ja pitämässä mielialaa korkealla. En ole ennen ollut paikassa, missä matkalaukun kantajalla on kokin essu päällä. Lodgella on myös operatiivinen manageri, vaitonainen taustahenkilö joka kulkee paperipinon ja taskulaskimen kanssa.
Neljäs on homman pyöritys. Se toimii. Turisteja tulee ja menee. Monet vain syövät täällä lounaan matkalla seuraavaan kylään, Sukauhun, joka on Kinabatangan-turismin pääpaikkoja. Ne jotka jäävät, viipyvät yleensä vain pari yötä. Trafiikkia piisaa ja varsinkin ruokailut ovat kiireisiä, mutta asiat sujuvat koska tilat ovat avarat ja palvelu pelaa. Ja jos on erikoistilaisuuksia, kylän kundit ja kokki muodostavat pop up -bändin, joka soittaa, laulaa ja tanssittaa yleisöä.
Niiden viiden yön aikana, jonka vietimme Abai Jungle Lodgessa, kolmena iltana oli honeymoonereiden juhlintaa, kahtena jopa tuplat. Tämä tiesi lukuisia ylimääräisiä kakkukahveja.
Tunnin matkan päässä ylävirtaa on em. Sukau. Siellä ollaan jo, mekin.
DUTY FREE! DUTY FREE!
ONE THIRTY-TWO!
Danumin laaksossa aamupäivä on kääntymässä kohti lounasta. Istut hotellin päärakennuksen seinättömässä ravintolakerroksessa, kuuntelet lintujen sanomisia ja yrität päästä verkkoon.
Eteisen lattialla lojuu epälukuinen määrä varvastossuja, sandaaleja, lenkkareita ja bootseja. Joku on liikkeellä hotelleista tutuilla valkoisilla kertakäyttötossuilla.
Saman eteistilan seinien ja katon gekkotiheys on iltaisin noin 3 per neliö. Kaikki ovat vaaleita talogekkoja, mutta kun astuu ulos puiselle kävelysillalle, lajikirjo kasvaa heti; metsän gekot ovat kirjavia, yleisväritys tumma.
Samassa sydänalassa läikähtää. Taas.
Näinkö se alkaa? Tässäkö se nyt sitten oli?
Ei. Ei kammiovärinää, vaan kanta-astuva turisti. Pitkät lattialankut resonoivat jännittävästi. Kokemus on opettanut, mihin ravintolan pöytään ei kannata istua.
Alapuolella, maan tasalla, on meneillään logistinen operaatio.
Vajaan 40 hengen kiinalaisryhmä (tai Taiwanista? Hong Kongista? en ole varma) tekee lähtöä 2,5 tunnin ajomatkalle takaisin Ladah Datuun. Korkeintaan kymmenvuotiaita lapsia puolet, toinen puoli aikuisia, lasten vanhempia lähinnä. Seitsemän 4×4:sta ja kaksi pikkubussia on parkattu sinne minne mahtuu, laukkuja nostellaan sisään. Itse kuljetettavat ovat maksamassa ravintolalaskua, näpsimässä viime hetken kuvia, yrittämässä ottaa kiinni vielä yhtä kovakuoriaista, juoksemassa vielä tämän kerran ravintolan päästä päähän. Oranssiin puolitakkiin ja vaaleisiin housuihin pukeutunutta, paljasjalkaista henkilökuntaa seisoo siellä täällä. THANK YOU THANK YOU BYE BYE.
Sen verran mitä ulkopuolinen ymmärsi ryhmän tekemisistä, oltiin kahden päivän luontoleirillä.
Kiinnostus kaikkeen ympärillä etenevään tai lojuvaan oli aivan valtava. Sitä havainnoinnin, ihmettelyn, jakamisen ja valokuvaamisen määrää! Kohteen ympärille muodostui saman tien tiivis ja äänekäs kimppu katsojia. Eikä innostus suinkaan laantunut yhden valokuvan ottamiseen, vaan se jatkui ja jatkui kunnes pienimmät ja/tai hitaimmatkin pääsivät lähietäisyydelle luonnon ihmeestä.
Ennen illallista käytiin läpi, mitä päivän aikana oli nähty. Show & tell muuten paitsi että oppilas seisoi ujosti hymyillen vieressä kun opettaja näytti siniseen vihkoon tehtyjä lyijykynäpiirroksia ja hauskutti yleisöä. Sitten taputettiin.
Sellainen vanhan tyylin palautesessio. Kaikilla oli elektroniikkaa mukana viimosen päälle, mutta oppitunnin välineistö oli perinteinen, ainakin tällä leirillä.
Ne muutamat piirrokset, jotka näin (kiikarilla baarin puolelta) olivat oikein mainioita: isolla viivalla reippaasti hahmoteltuja kuningaskalastajia ja orankeja.
Niitä ryhmän yhdessä kokemisen huippuhetkiä, joita me muutkin pääsimme todistamaan, olivat 20-senttinen, punajalkainen hepokatti ja kuuluisa kello kuuden kaskas, jolla on kokoa ja näköä. Edellinen lounaalla, jälkimmäinen illallisella.
Kaskas lensi esiin pimeästä. Se päristeli valoista sokaistuneena pöytien ympärillä kunnes törmäsi koristeena olevaan saviruukkuun. Yksi opettajista heitti saman tien lautasliinan sivuun, juoksi kaskaan luo ja otti kiinni.
Tästä alkoi dokumentointirupeama, jota kesti ainakin puoli tuntia.
Taskulamppujen kiilat halkoivat pimeää, kännyköiden ja täppäreiden loistetta, kiljahduksia kun kaskas oli päästä karkuun. Seuraavaksi sitä kuvattiin uusi kierros, tällä kertaa tiedemiestyyliin valkoista lautasliinaa vasten. Sekä ylä- että alapuolelta. Lopuksi kaskasta saivat pitää kädessä kaikki jotka halusivat – jokainen näytti haluavan – ja totta kai tämäkin valokuvattiin.
Kun joskus jäi kuvaamaan jotakin pikku juttua ravintolan seinällä, lattialla tai puutarhassa, välittömästi alkoi selän taakse muodostua jonoa, odottamaan kuvausvuoroa.
Apr 3, 2013 Hotel Pullman 5km from Madrid Barajas (MAD) has got one big pro: you can stretch your legs in Parque Juan Carlos I.
Apr 3, 2013 The park is very Spanish dare I say. Huge artwork bordering surreal. Walkways of royal dimensions. Sporty people with a character.
Apr 3, 2013 All of a sudden, two parrots! My first ever in mainland Europe. Most likely escaped from captivity. Another nice sighting: Green Woodpecker.
Apr 3, 2013 It’s good to have a bottle of rum in the luggage. The concoction of heat, moist & bugs in the rainforest easily overwhelms one’s nerves.
Apr 3, 2013 The rum of Costa Rica is Rum Centenario but it’s hard to come by abroad. At MAD, we bought instead Nicaraguan 12 yro Flor de Caña.
Apr 3, 2013 This time, IBERIA flew us via the coast of Venezuela, the land of lost nature tourism opportunities.
Apr 3, 2013 Costa Rica smells of burning trash and wild coriander.
Apr 3, 2013 You know you are in Costa Rica when in Alajuela, 30 min drive from SJO, you hear the lek song of Long-tailed Manakins while you eat breakfast.
Apr 3, 2013 After Pital, the dirt road via Boca Tapada to Laguna del Lagarto Lodge was bad but better than in 2007. 3.5 hr drive from Alajuela.
Apr 3, 2013 German-born V. Schmack bought this 100+ area in the 80’s for $5K. Son of a farmer, his plan was to use the land for cultivation.
Apr 3, 2013 First he tried pineapple (a success), then black pepper (world trade prize was soaring).
Apr 3, 2013 The trouble with pepper is that you cannot hurry. When the first crop was ready, the price was down again.
Apr 3, 2013 Schmack selected tourism thanks to an advice of a friend. He could’ve just as well cut all trees, and planted cocoa. Luckily not.
Apr 3, 2013 The lodge was opened for the winter season 1992/93. German tourist groups started to check in on a regular basis. Pura vida!
Apr 3, 2013 Then, on the night of 1.1.1996, a group of masked Nicaraguan guerrilla came with machine guns to the lodge.
Apr 3, 2013 They where after money, mostly. Strategy: hostage & ransom. The group took two women, Schmack’s Toyota, and left.
Apr 3, 2013 The drama lasted over 2 months. At the end, the ransom was paid and the women were released.
Apr 3, 2013 All of this was of course a disaster for the business. The lodge was closed for a year. German tourist agencies said they’d never return.
Apr 3, 2013 Schmack is bitter on German media. He was accused for cowardice during the armed incident, and the lodge was described as a hellhole.
Apr 3, 2013 Schmack has recently published his memoirs in German:”Der lange Weg von Oberschlesien nach Costa Rica”. My tweets here are based on it.
Apr 3, 2013 Today, Laguna del Lagarto Lodge is just about the only place in Costa Rica where you can see Great Green Macaws.
Apr 4, 2013 At dinner time, dozens of wood-colored junebugs arrive, circle around the whitest bulb, land on the green tablecloth, and stay put.
Apr 4, 2013 This has been a productive year for horse-flies. Handsomely black and orange. Work between 8 and 16. Bite like little devils.
Apr 4, 2013 Cover song of today: “Me and Pumilio down by the schoolyard”. Dendrobates pumilio aka Strawberry poison-dart frog is common in Costa Rica, like in here.
Apr 4, 2013 The male has an “insectlike buzz-buzz-buzz” as someone has said, but in my ears the sound is more like a tiny engine.
Apr 4, 2013 Wikipedia features an all-red species but local ones don’t have the nickname Blue-jeans frog without a reason.
Apr 4, 2013 Frogs in Costa Rica are usually nocturnal but Pumilios hop on the forest floor and on moss-covered logs and trunks in daylight. Photogenic fellows.
Apr 6, 2013 From my notes 4/2007:”Bats (16) fly out of the restaurant roof at 6:30 pm every day” Now: new roof, no bats. With all due respect – pity.
Apr 6, 2013 “Costa Rica represents 0.03% of the world’s land surface but is home to about 12% of the world’s bat species” https://www.nhbs.com/the-natural-history-of-costa-rican-mammals-book (good book)
Apr 6, 2013 There are bird feeding platforms in front of the restaurant. Every morning, birds find a fresh bunch of bananas. It lasts until lunch.
Apr 6, 2013 Today is an exception. Banana is served all day, and the platforms are decorated w/ twigs. Professional bird photographers are here.
Apr 6, 2013 They’ve been lucky: Brown-hooded Parrot, both Toucan sp, Collared Aracari, many Honeycreeper sp etc. The most spectacular ones.
Apr 6, 2013 Another banana station is located at the entrance to forest trails. That one is on the ground level.
Apr 6, 2013 No surprise that Coati cannot resist a free banana lunch but surprisingly, also Great Curassow tiptoed out from the dark.
Apr 6, 2013 Another flash-rich day has dawned. Whenever Palm Tanagers or Clay-colored Robins land on the bananas, burst shooting goes silent.
Apr 6, 2013 Strategic thinking is not restricted to humans. A nesting Cinnamon Becard has a security deal with Great Kiskadee https://en.m.wikipedia.org/wiki/Great_kiskadee#section_2
Apr 6, 2013 It’s comforting to see that Central American Spider Monkey seems to have it OK here. One reason: a national park on the Nicaraguan side.
Apr 6, 2013 A new verb from the book: to brachiate means “to swing hand to hand beneath branches like a gibbon”.
Apr 6, 2013 Did you know that spider monkeys are next to thumbless? I didn’t (pic from Wainwright p. 146)
Apr 6, 2013 A group of spiders has been several times on top of the tall trees easily visible from the entrance of the lodge. Several youngsters.
Apr 6, 2013 Female w/ a young come often to fruiting trees near the river. It looks like they’d throw fruit down but I guess they just spill a lot.
Apr 8, 2013 The soundscape of the night is cosmic. Frogs, insects, owl. The rest is dark matter that is hard to locate, could be inside my own head.
Apr 8, 2013 Hard to tell apart here: thunder, jet, volcano. All pulsate with a deep echo. Maybe swampy areas have special acoustical qualities.
Apr 8, 2013 It’s unlikely though that you could hear the active Arenal volcano from here. The distance is over 50 km.
Apr 8, 2013 The lodge lagoon houses a number of individuals from the only member of the Alligator family found in Costa Rica, Spectacled caiman.
Apr 8, 2013 Likewise, from the Crocodile family, only one species: American Crocodile. The lodge doesn’t have them on their list.
Apr 8, 2013 If either one swims towards you in some resort, look if it has a curved ridge in front of its eyes, like a bridge on a pair of glasses.
Apr 8, 2013 Also, if the mouth is closed (probably is ‘cos the reptile is swimming) no teeth protruding from the lower jaw? Relax, it’s a caiman.
Apr 8, 2013 Anyway, “only the African Nile crocodile and the Indo-Pacific crocodile are known to include humans in their diet.” (Leenders)
Apr 8, 2013 Chestnut-colored Woodpecker has the trendiest hairdo: chestnut rasta dreadlocks that stay in horizontal position with x-strong gel.
Apr 8, 2013 The only cicada sp I’ve ever identified in Costa Rica by the sound is the Sprinkler. Truly miss the Asian singing cicadas. Beautiful, varied songs.
Apr 8, 2013 A couple of days ago, before noon, a group of German tourists had seen a Tayra up on a tree in the forest.
Apr 8, 2013 Our stats since 2000 is one Tayra / trip (all about 4 weeks in dry season) on average. All but one sightings in Corcovado National Park.
Apr 8, 2013 The book tells how A. Skutch had seen one climb 30m up a clean, vertical trunk to get at a Laughing Falcon nest.
Apr 8, 2013 In January 2004, we were honored to meet Skutch on his farm, Los Cusingos, near San Isidro el General.
Apr 8, 2013 He watched politely the short video we’d filmed in Sirena, Corcovado, feat. an ocelot walking along a river bank at noon.
Apr 8, 2013 Fragile as he was, we didn’t stay long. Sadly, he didn’t see his 100th birthday, the preparations of which were under way.
Apr 8, 2013 The visit was arranged by Pieter Westra, son of the then owner of Talari Mountain Lodge (new mgmnt now).
Apr 8, 2013 Pieter started his own birding tour company shortly after https://www.aratinga-tours.com/ Warmly recommended, Talari too I hope & believe.
Apr 8, 2013 On the 7th, just before dusk: a big, loose flock of migratory raptors heading West. I lost count but easily more than a hundred.
Apr 9, 2013 First encounter with a snake this year. Length ~1m. Frog-eating Snake, maybe?
Apr 9, 2013 Zoologists haven’t been able to fully explain why there seems to be more adult oropendolas coming out of the nests than going in.
Apr 9, 2013 Animals who pay attention to humans: spider monkeys (threatening gestures), howler monkeys (stare), Hermit hummingbirds (hover close).
Apr 9, 2013 “I smell rain”, says the US-Taiwanese guy who volunteers here for some months. Ex-software engineer, and a keen photographer. Nice chap.
Apr 9, 2013 He has been eg to Borneo (Kinabatangan River). From here, he’ll move to Ecuador. I’d expect more people like him follow suit.
Apr 10, 2013 Pasture. On one side, a herd of mooing cows. On the other, howler monkies. In the middle, a lone, tall, white tree w/ macaw nests.
Apr 10, 2013 Standing under a cow shed surrounded of all sides by wet, red mud and fresh cow dung, you cannot avoid some Sunday philosophing.
Apr 10, 2013 During the past 10 nights, we haven’t heard the remarkable, otherworldly call of Great Potoo. In 2007 we did.
Apr 10, 2013 It was full moon, and the bird began to roar at a treetop, few meters from our cabin. I seldom say “awesome” but – double awesome.
Apr 10, 2013The audio file in https://en.m.wikipedia.org/wiki/Great_potoo is uploaded by me – but it gives only a faint idea, unfortunately.
Apr 10, 2013 Another non-seen: Agami Heron, the star on the lodge’s bird list. It dons a suit that would make every colorist green with envy.
Apr 10, 2013 Corcovado Info Center has a new set of shots from Sirena on their Facebook page. Many tapirs again. Sirena is like that, still.
Apr 10, 2013 The Mono forest trail drops momentarily down to a small swamp. Beneath the wooden bridge, old tapir tracks in the mud, filled w/ water.
Apr 10, 2013 We were told that, while canooing on the Second Lagoon (2 km from the lodge), a tourist had seen a tapir’s head on the shore.
Apr 10, 2013 Baird’s Tapir suffers from illegal hunting and deforestation.
Apr 10, 2013 Time to leave Laguna del Lagarto Lodge, the simple yet practical cabin, no-nonsense food and Macaws. Next: La Selva Biological Station.
Apr 11, 2013 Although w/o armed forces, the 11th April is a national holiday to celebrate the war hero “The Porcupine”.
Apr 12, 2013 Early morning in Caribbean lowlands is not far from a Turkish hammam.
Apr 12, 2013 Two-toed Sloths do are slow. One was up on the same tree than six years ago.
Apr 12, 2013 On the 7th, tracks of two jaguars were seen ~2km from the station. Still, herds of Collared Peccaries roam the camp. Too few predators.
Apr 13, 2013 Things happen when you least expect them. Last night, in the dark, while walking back from dinner: eyeshine ~4m above the trail.
Apr 13, 2013 A Central American Woolly Opossum was showing “monkeylike specializations of its arboreal lifestyle” as Wainwright puts it.
Apr 13, 2013 With its delicate fingers and toes, it had a good grip from a twig. The partly naked, prehensile tail hang free. Pink ears, pink nose.
Apr 14, 2013 Guided night walk on the 12th. Highlights: sleeping Casque-headed Lizard; one big Fer-de-Lance (1,5m) and one much smaller, both coiled.
Apr 15, 2013 “Poisonous snakes are relatively abundant” says the La Selva welcome leaflet and doesn’t exaggerate at all.
Apr 15, 2013 In April 2007, during 5 nights, we were lucky to see 2 different venomous snakes: an Eyelash pit viper (yellow) and a big Fer-de-Lance.
Apr 15, 2013 My husband had extra luck. He almost stepped onto them both.
Apr 15, 2013 Cabins are 1 km from the station, at the end of a 1,5 m wide concrete walkway, mossy and partly covered with fallen leaves and twigs.
Apr 15, 2013 It was just before breakfast. A 10 minute walk through a cool tropical forest is the best hors d’œuvre. We were chirping like Manakins.
Apr 15, 2013 After the old iron bridge, the last leg is straight ahead. Good spot for sloths. In the distance, one corner of the soccer field.
Apr 15, 2013 We look back. On his side of the walkway, resting against the edge of concrete, a spear shaped head of a snake.
Apr 15, 2013 He stops, mid-sentence.”What was that?”
Apr 15, 2013 The Fer-de-Lance wasn’t after us. Slowly, it came up to the concrete and slid over it. 1,5 meters. The width of the walkway, exactly.
Apr 15, 2013 It is still 2007. Next day, next concrete walkway (in total, 60 km of it in the park). Guided walk on the other side of the river.
Apr 15, 2013 Midday is approaching, temperature rising. He films a Pumilio. I am half present, in lazy thoughts. The guide is a bit further away.
Apr 15, 2013 “Is that plastic?” On the ground, between his legs and the tripod, something bright yellow. Unusual color on the forest floor.
Apr 16, 2013 Why none of us saw the snake a) coming or b) being there to start with – I honestly cannot comprehend.
Apr 16, 2013 Madventurism and crocodiledandyism are not our cups of tea. I got pretty scared. One side step, and his boots would hit the viper.
Apr 16, 2013 It is in the interest of snakes not to spend the venom in vain. Would this one consider being stomped on a serious threat?
Apr 16, 2013 I signalled him -> he understood at once -> did not panic -> stepped away -> happy end.
Apr 16, 2013 The viper’s stomach was bulging and it moved clumsily, inasmuch snakes can be blamed clumsy.
Apr 16, 2013 Stars were in favourable constellations; the snake was not alert and fast but probably quite drowsy after a good meal.
Apr 16, 2013 The guide was a bit shaken about the incident. So were we. Visitors sign a liability waiver but in the end it’s just a piece of paper.
Apr 16, 2013 “Many changes in La Selva”, answers the guide when we asked about what’s been happening here since our last visit. “Global warming”
Apr 16, 2013 “Draught has become more common. We have seen many starving snakes for example, maybe because rodents are moving to higher elevations.”
pr 16, 2013 Service has improved: free WiFi in cabins; fresh fruit on every meal; restaurant area more comfortable; staff more relaxed.
Apr 16, 2013 The amount of wild life here is still staggering, changes or not. You only need to take a few steps away from the A/C-ed reception.
Apr 16, 2013 Abundant right now: Motmot (both sp found here), Great Curassow, Crested Guan, Mantled Howler Monkey.
Apr 16, 2013 Talking about reptiles, in the scope right now: a hunting Bird-eating Snake.
Apr 16, 2013 Again, it crossed the walkway very close. Below dark yellow, green above with yellow spots, > 1m (wifi courtesy of one of the labs)
Apr 16, 2013 A Snowy Cotinga! All-white with big dark eyes. Always at tallest treetops.
Apr 16, 2013 Taxi is coming soon. This is the hardest time; I want to stay here! But – next: Monteverde via San Jose.
Apr 18, 2013 Only it wasn’t via San Jose but the scenic, winding Arenal route.
Apr 18, 2013 Rd 4 ->San Miguel, 140 ->Fortuna, 142 ->Tilarán, and gravel road via another San Miguel and Turin to Santa Elena. 5 hrs.
Apr 18, 2013 The top of Volcán Arenal was in clouds, water level in Laguna de Arenal very low.
Apr 18, 2013 The souvenir shop that shares premises with Aroma Tico in Tilarán, sells local art. One oil painting features a wind turbine.
Apr 18, 2013 This is windy area. On the other side of lake Arenal is a wind farm of several dozen mills.
Apr 18, 2013 All the way from Fortuna, Toad Hall has sprinkled rd 142 with well over 100 signs of WORLD FAMOUS and MUST SEE.
Apr 18, 2013 When the target is behind, a subtle change in tone: YOU JUST MISSED TOAD HALL
Apr 18, 2013 A piece of personal nostalgia: Villa Decary some km’s before the town of Arenal.
Apr 18, 2013 In year 2000, on our first trip to Costa Rica, we spent there some nights. Back then, all was new (not any more) and wonderful (still is).
Apr 18, 2013 Alex, the driver from Costa Rica Anywhere, lives in Tamarindo, one of the beach hot spots on the Pacific side.
Apr 18, 2013 Before St Elena, Alex starts to wave to ppl. A sunglassed look in the rear mirror. “My mother, father and brother live in Monteverde”.
Apr 18, 2013 Costa Rica is constantly on four wheels. People, cattle and goods are transported from coast to coast. There is no railroad.
Apr 18, 2013 A set of mountain ranges runs from N to S through the country. It splits the country in two slices.
Apr 18, 2013 At dawn in La Selva, you hear heavy trucks change gear on rd 32 that climbs up to Parque Nacional Braulio Carrillo.
Apr 18, 2013 When Alex turns off the engine of the van at the entrance of Casa Hiro Rosa, we immediately hear two familiar bird calls.
Apr 18, 2013 Three-wattled Bellbird belongs to that avifauna that migrates latitudinally. In April, it moves up here.
Apr 18, 2013 As its name implies, Black-faced Solitaire is relatively hard to see, except in springtime.
Apr 18, 2013 If you haven’t heard the song/call of these birds, google and do.
Apr 18, 2013 Monteverde has a cute phone directory. 14 pages of the size A5.
Apr 18, 2013 Browsing the directory, you wouldn’t guess the US Quaker background of this area; a clear majority of surnames are Spanish.
Apr 19, 2013 Here, biting the dust is not yet another saying. Roads are unpaved, and in heavy use.
Apr 19, 2013 Monteverde is a top tourist attraction. Letting roads be on gravel, the Quaker community balances between income and sustainability.
Apr 19, 2013 On the premises of the Casa nests a Blue-crowned Motmot. Favorite spot: electric power cable in front of the living room window.
Apr 19, 2013 At the moment, this is the only house in Monteverde which you can rent for a couple of days. All other accommodation is hotels.
Apr 19, 2013 Sonia, the owner, is a friendly lady. Elegantly gray-haired, she must have been a ravishing beauty.
Apr 19, 2013 How many kilos fudge am I allowed to import tax free to EU, I wonder. The brand made by Monteverde cheese factory is delicious.
Apr 19, 2013 Another noteworthy product of the factory: guava cheese.
Apr 21, 2013 The wooden electric pylon number G-6 in a dusty curve, 2 km before the Reserva Biológica Bosque Nuboso Monteverde, has a resident.
Apr 21, 2013 The middle-elevation cousin to lowland toucans, Emerald Toucanet, has got all the characteristics of a cover bird.
Apr 21, 2013 The size of the bill is in perfect proportion to the body, and the guacamole feathering looks very nice in every lighting.
Apr 21, 2013 The nesting tree isn’t much but it comes w/ a view: a wide valley w/ a blanket of forest and its broccoli canopy in all shades of green.
Apr 21, 2013 For a long time, the Toucanet peaks out of the hole, just like woodpeckers do. I don’t know what’s the point, but it looks funny.
Apr 21, 2013 Is a cloud “a cloud” if it crawls towards you on ground level? Aerosolic rain. Metronomic, never-ending call of Highland Tinamou.
Apr 21, 2013 Every naturalist guide can imitate the call of a Resplendent Quetzal, a short nasal yapping. A bit irritating, if I may say so.
Apr 21, 2013 In Guatemala, Quetzal is an icon: the national bird, and the name of local currency.
Apr 21, 2013 In Costa Rica, the bird is a genuine object of attention (and source of tourism income). Quetzals mostly eat wild avocados.
Apr 21, 2013 A fair amount of plastic waste in tropical forests are caps of water bottles. They’re also useless; fall of in 5 secs from the opening.
Apr 21, 2013 Sometimes changes in nature happen as we speak, and can even be a bit symbolic if you like.
Apr 21, 2013 The Monteverde area – from about 1400 to 1800 m above sea level – was free from venomous snakes until about 10 years ago.
Apr 21, 2013 The info leaflet of the hotel Monteverde Lodge & Gardens (where we checked in yesterday) has a matter-of-fact section about snakes.
Apr 21, 2013 “Probably due to global warming,we are seeing Eyelash Vipers around the lodge. They’re leaf green, and in vegetation about shoulder level”
Apr 21, 2013 Other fairly recent comers are spider monkies. In 2007, only few had been seen. Tomorrow we’ll hear more news; a tour w/ Ricky Guindon.
Apr 24, 2013 On a clear day like this,when you stand at the Continental Divide and look W, what you see in the hazy horizon, is the Nicoya Peninsula.
Apr 24, 2013 On 5th September 2012, at 08:42, Nicoya was the epicenter of the 2nd heaviest earthquake ever recorded in Costa Rica.
Apr 24, 2013 “It lasted maybe 30 seconds but felt like forever”. Ricardo Guindon stands on the brink of a vertical slope in the Curi-Cancha Reserve.
Apr 24, 2013 “I stood right here when it started. Because I was afraid there’d be a landslide, I moved here”. He takes few steps away, and looks up.
Apr 24, 2013 “Those big trees were shaking wildly above my head (grimace) and I thought, well, there is nothing I can do.”
Apr 24, 2013 Curi-Cancha is recently been opened for public. Earlier, it was there only for the guests of the now ex-hotel El Sapo Dorado.
Apr 24, 2013 “Last Friday, on Monteverde Day, we celebrated here the 60th anniversary of buying the 5000 ha from a gold mining company.”
Apr 24, 2013 We are looking for Bellbirds. In Monteverde, there are few (you can hear them) but hard to see because they stay up in the canopy.
Apr 24, 2013 We were told that most of the Bellbirds are one ecozone lower – here, roughly 100 m. “You’ll see them everywhere in Curi-Chanca.”
Apr 24, 2013 Some claim that Bellbirds can learn their song.
Apr 24, 2013 Fact or not, one thing is clear: there are different calls.
Apr 24, 2013 A QUACK! from above. Ricky shows his ambient smile. “That’s the Talamancan dialect”, he whispers.
Apr 24, 2013 “The one on the George Powell trail in Monteverede Reserve is bilingual I think. It knows also the Monteverdian BONK!”
Apr 24, 2013 In fall 2010, one special wild avocado tree species was fruiting here like never before – and brought Oilbirds http://birdingcraft.com/wordpress/2010/08/23/oilbirds-in-costa-rica/
Apr 24, 2013 “It was such a big event that they named this trail after the Spanish name of the bird, Guácharo”
Apr 24, 2013 In her best novel so far, Sand (1986), Ulla-Lena Lundberg describes a homecoming from the wild.
Apr 24, 2013 Shower, clean clothes, a cold beer from the fridge. Everything is nice, easy, urban.
Apr 24, 2013 “Then, after two weeks or so, I started to miss back to the desert again”, she writes. I know what she means.
Apr 24, 2013 Onboard, IBERIA doesn’t offer newspapers nor a private entertainment console. So, for this return flight I’m better prepared.
Apr 24, 2013Sonia, I promise to bring back The Tailor of Panama by John Le Carré you had on the bookshelf. Gracias!
Jan 28, 2017 Green and black poison dart frog by the Camino Experimental Norte, La Selva Biological Station.
Jan 28, 2017 The previous time here was in April 2013. If you are interested, read tweets from my archive http://tuijasonkkila.fi/blog/2022/10/costa-rica-2013/
Jan 28, 2017 La Selva is shipshape. New signs, kitchen renovated, tasty meals, ultra speed laundry service.
Jan 28, 2017 Yahaira, the guide, comments on Otto, the southernmost hurricane on record to hit C America: “No big deal here”
Jan 29, 2017 What La Selva cannot do is noice-cancel Sarapiqui traffic. & gain more horsepower. Airplanes roar over fields, spraying pesticide.
Jan 29, 2017 It is silent only during wee hours. Luckily, that coincides with owls calling.
Jan 29, 2017 On the 23rd, 2-4am, a Mottled owl near the family house 3. On two subsequent nights after that, the popping call of a Spectacled owl.
Jan 29, 2017 Toucans (both Yellow-throated and Keel-billed), Collared aracaris, Rufous motmots, Slaty-tailed trogons, and Great tinamous are aplenty.
Jan 29, 2017 During the last 7 days, several Swedish birding groups have been unloaded from the archetypal Costa Rican tourist vehicle, a white minivan.
Jan 29, 2017 Later on this trip, a revisit to Mirador de Quetzales. In Jan2004, s/he was there (quetzals too). At that time, Jorge was the manager.
Jan 29, 2017 The page of La Selva mammals lists 4 species of primates.
Jan 29, 2017 However, Aotus lemurinus (Gray-bellied night monkey) has been seen here only 3 times, all in the 80’s.
Jan 29, 2017 The only time I’ve seen a night monkey species was in Oct 2007 in Peru. Few huddled together above the boat dock of Sandoval Lake Lodge.
Jan 29, 2017 Smallish groups of howler monkeys are common at La Selva and many of them stay near the station.
Jan 29, 2017 By contrast, in 7 days, only 3-4 busy spider monkeys, and a single capuchin. Lack of fruit trees? For howlers, there are always leaves.
Jan 31, 2017 Initially, after La Selva, the plan was to spend 4 nights at the Sirena station in Corcovado NP, where wildlife watching is at its best.
Jan 31, 2017 But things have changed since the last time there (April 2007). In Costa Rica too, there are new financing models for public services.
Jan 31, 2017 The station is now run (at least for three years) by an Osa Peninsula -based community organization, ADI.
Jan 31, 2017 This has brought a number of visible improvements, e.g. facilities have been renovated.
Jan 31, 2017 Earlier, eating was a slightly austere operation in a cantine. Now there’s a new restaurant where you can pay with a credit card.
Jan 31, 2017 The old plain, wooden platform for tents and hammocks is extended, and furnished with mosquito net hooded two-storey beds to rent.
Jan 31, 2017 On the other hand, new regulations are in place (e.g. no own food), and what once was free (e.g. canoeing) carries now a price tag.
Jan 31, 2017 However, the most challenging thing for a Costa Rica nature tourist these days is to get an entrance ticket to Sirena to start with.
Jan 31, 2017 We were told that a limited amount of tickets is on sale w/in a narrow time window at a time. This creates two markets for the tickets.
Jan 31, 2017 I guess hotels in the Drake Bay area and leading tour operators make a deal w/ ADI, and buy tickets in big quantities, just in case.
Jan 31, 2017 Smaller players and independent tourists have to enter the laborious “black” ticket market. Know somebody who might have spare tickets?
Jan 31, 2017 In our times when tax funding carries (sadly) a bad reputation, financing national parks and other top nature sites is a tough nut.
Jan 31, 2017 Our contact, a naturalist guide & good friend, failed to get tickets. Alas, no Sirena. Anyway, do (try to) visit Corcovado! It’s a gem.
Feb 3, 2017 If the Caribbean Lowlands featured only one Capuchin monkey, the welcome in the Osa Peninsula on the Pacific side was overwhelming.
Feb 3, 2017 The tiled roof of cabin nr 10 at Copa De Arbol Beach & Rainforest Resort in Drake Bay is enhanced by slabs of corrugated iron.
Feb 3, 2017 Around 5pm when daylight is getting old and tired, a group of a dozen Capuchins heads to their overnight tree top by the beach.
Feb 3, 2017 Their route goes via nr 10. You’re wildly shaken up from the late afternoon doze. What the…falling coconuts?
Feb 3, 2017 It’s peak season. Drake Bay aka Bahia Drake is buzzing with tourists hiking, snorkeling, horseback riding, fishing, pool-dwelling.
Feb 3, 2017 To the cooler spectrum of activities belongs a flight on a superlight, open, helicopter-type thingy. Like two bathtubs chained together.
Feb 3, 2017 Some bring their own toys. On the spacious sandy shore of the nearby Corcovado Adventures Tent Camp, a woman is operating a drone.
Feb 3, 2017 After few minutes of tap-tapping, she takes few steps back. Swiftly, the 4 rotors gain full speed, and the white quadcopter takes off.
Feb 3, 2017 At the same time, a V-shaped fleet of twenty Brown pelicans approaches. The vehicle whizzes by, but the birds show no reaction.
Feb 3, 2017 “Just taking some video from the scenery”, she explains in US English. On the tablet, surprisingly sharp live footage.
Feb 3, 2017 “In theory, it can fly up to 6 miles, but batteries may not last that long.” Her aircraft has disappeared from view.
Feb 3, 2017 Two mid-size passenger ships are anchored further away.
Feb 3, 2017 National Geographic Sea Lion, “the closest thing to Cousteau’s Calypso”, is on an 8d cruise. Start: Panama.
Feb 3, 2017 The other ship is Star Breeze. On 5 Nov 2005 at 5:50 am, on the coast of Somalia, it was attacked by pirates.
Feb 3, 2017 Here, Star Breeze is on her zigzag cruise along the Pacific coast of Costa Rica.
Feb 3, 2017 The Drake Bay area has also local residents. How many, I don’t know. Often the only witness of their houses in the woods are dogs.
Feb 3, 2017 What’s odd here compared to La Selva, is lack of mosquitoes. La Selva was swarming of them. Here, none, not even in the forest.
Feb 4, 2017 Looking back, one of the unplanned themes of the visit to La Selva was ants.
Feb 4, 2017 First, the cabin of the latter part of the stay was Zompopa (=ant)
Feb 4, 2017 Second, on two consecutive days, I was startled to find a Bullet ant walking up on my sleeve.
Feb 4, 2017 Third, a colony of army ants passed by. This happened twice, both on the same trail, Sendero Tres Rios (STR).
Feb 4, 2017 Unlike in Corcovado NP where the number one bird family following army ants is antbirds, in La Selva it’s woodcreepers.
Feb 4, 2017 Northern barred-, and Plain-brown were the most numerous species, but few Ruddy woodcreepers were also there.
Feb 4, 2017 La Selva’s main trails like STR are 1,5 m wide concrete walkways. They make a good stage to watch the movements of the ant colony.
Feb 4, 2017 Part of it flowed in narrow streams (up) while others formed short-lived dense heaps (down).
Feb 6, 2017 Night of a Half Moon in Drake Bay as seen by Sony RX100 IV. I like this idea by the Drake Bay Getaway to put up hammocks for stargazing.
Feb 6, 2017 Cocoa woodcreeper repeats its song over and over again. On the bay, boats are returning from today’s tours. Drake Bay breaths tourism.
Feb 6, 2017 There are no docks. Boats are hooked on a buoy a few 100 m from the shore. In the morning, captains paddle or SUP to their vessels.
Feb 7, 2017 On top of the steep hill where the cabins of the hotel face the bay in the N, and Corcovado NP in the SE, blooms a balsa tree.
Feb 7, 2017 The flowers are an animal magnet. Scarlet macaws, Red-legged honeycreepers, Golden-naped woodpeckers, Red-tailed squirrels…
Feb 7, 2017 You might think that wildlife is scarce here, far from the NP, but that’s not true.
Feb 7, 2017 “We have seen tapir footprints”, tells Yens Jimenez Steller, one of the two owners of the lodge, “both those of an adult – and a baby!”
Feb 7, 2017 Many striking bird species visit the garden, e.g. Orange-collared manakin, Bay-headed and Golden-hooded tanager, and Barred antshrike.
Feb 7, 2017 Yesterday, down by the lodge’s café/restaurant, a pair of Slaty-tailed trogons was picking up termites from a nest eye level on a tree.
Feb 8, 2017 Mirador de Quetzales at Cerro de la Muerte. 2,5 km above sea level.
Feb 9, 2017 As a traveller, I appreciate an active, everyday presence of hotel owners. No big bosses, no “just working here” middle management.
Feb 9, 2017 Of course this does not scale. But if you ask me, time is running out of corporations in tourism anyway.
Feb 9, 2017 Around 20 local people are hired by Drake Bay Getaway but Yens and Patrick are its face and soul.
Feb 9, 2017 I still see them standing there side by side behind the counter, one laptop each, like Kraftwerk.
Feb 9, 2017 They route meals and drinks from kitchen to tables, and chat with guests. The total area of 5×3 m makes it all easy and intimate.
Feb 9, 2017 And when transportation is needed, Patrick starts the legendary red Toyota Land Cruiser (1980) and roars up and down the hill.
Feb 9, 2017 Some of that same authenticity that makes service stand out, is still left also here, at Mirador de Quetzales aka Cabinas Eddie Serrano.
Feb 9, 2017 On the wall, a weathered 1995 article from Costa Rica Today. The then Finca was still new. Eddie Serrano had settled here in 1950.
Feb 9, 2017 Luckily, the deforestation law was soon reverted. Much of Eddie’s beautiful cloud forest is said to be intact even today.
Feb 9, 2017 We saw the place in 2002. Eddie was already dead by then, and Jorge, one of his four sons, was in charge.
Feb 9, 2017 Jorge is a bit of an artist. After dinner, he carved wooden bird miniatures, explaining characteristics of different species to his son.
Feb 9, 2017 Today, Jorge has his own lodge downhill, Paraiso Quetzal Lodge. Lawns, jacuzzis etc. The lodge seems to draw US overnighters.
Feb 9, 2017 The main attractions of the original Mirador property however, are still the many wild avocado trees, and Resplendent quetzals.
Feb 9, 2017 Mirador is now run by the family of Jorge’s brother, Oscar. 2002, there were 8 cabins. Now, 15. But ppl seem to prefer day tours.
Feb 9, 2017 If time permits, we might visit Paradise to see if Jorge is present. His dry humor, love of nature, and artwork are fond memories.
Feb 9, 2017 At 5:30 am, in your simple wooden cabin, under four blankets, you wake up to cheerful calls of a Rufous-collared sparrow.
Feb 9, 2017 The thermometer shows +8 degrees Celsius. Inside.
Feb 9, 2017 Cloths are damp, feel terrible at first. The 1st night I went to bed w/ all cloths on. This way, they stayed dry but sleep was patchy.
Feb 9, 2017 After few hours, the morning chill is long forgotten. Sunny days are gourgeous. In left, front and right: Talamanca Mountain Range.
Feb 9, 2017 Some time during early afternoon, clouds start creeping in from SW, often accompanied with gusts of wind.
Feb 9, 2017 Clouds feel like aerosol when they surround you. Visibility is zero. Temperature falls sharply.
Feb 9, 2017 Before the sun sets, clouds slowly depart again. During the night, all heat of the day is sucked up to the clear starry sky.
Feb 10, 2017 The long tail feathers of a male quetzal are a genius adaptation.
Feb 10, 2017 Cloud forest trees are full of moss the size & shape of the quetzal, with some vegetation hanging from it, swaying in the wind.
Feb 11, 2017 Also, the red of the promeliads is close to that of the quetzal, especially when seen against the sky from below (which is always).
Feb 11, 2017 So how do you search for a quetzal? One option is to find a wild avocado tree, and wait.
Feb 11, 2017 Another (better) option is to follow Oscar Serrano and a selection of his dogs on a 6-8 am walk along the 4 km trail in the forest.
Feb 11, 2017 This time of the year, male quetzals start to show off, so they are relatively easy to film. Females, on the other hand, are shy.
Feb 11, 2017 Higher altitudes in neotropics are home to many hummingbirds species. On Mirador’s list there are half a dozen.
Feb 11, 2017 To most memorable experience this time up at Mirador de Quetzales is shared between stupefying sunsets, and flocks of Barret parakeets.
Feb 12, 2017 High up on the sky, in tight formation, a very big flock of birds is approaching at astonishing speed.
Feb 12, 2017 The flock reduces height, and passes you with a loud SWOOSH, almost reaching the sound barrier.
Feb 13, 2017 The 2,5 hr drive down from Cerro de la Muerte and then NW towards Quepos brings you first to San Isidro del General.
Feb 13, 2017 Some sources describe it as a “bustling metropolis” which is silly, but San Isidro do emits urban, Latin life that feels compelling.
Feb 13, 2017 “I have lived my whole life here”. Eric, a twenty-something Morpho Vans driver, wears sunglasses, a smartwatch and impeccable haircut.
Feb 13, 2017 Near San Isidro del General is Los Cusingos, a home-cum-museum of Alexander Skutch, the father of the first definitive book of Costa Rican birds.
Feb 13, 2017 ICYMI we were honoured to shake hands with Dr. Skutch there in 2004. He was 99 yro.
Feb 13, 2017 Anyway, this time the target was further up, one of the few NPs yet to be conquered, Manuel Antonio.
Feb 14, 2017 The last half an hour before Quepos is miles after miles nothing but oil palm plantations, on both sides of a perfectly straight road.
Feb 14, 2017 Top 5 Costa Rican export: 1) needles, catheters etc; 2) bananas; 3) pineapples; 4) medical instruments; 5) other food preparations by https://wits.worldbank.org/CountryProfile/en/Country/CRI/Year/2015/Summary
Feb 14, 2017 You can be sure that what you eat is not a whimsical product. The banana handbook comes in two volumes: theory, and praxis.
Feb 14, 2017 Manuel Antonio is small and extremely crowded, but thanks to the top-notch guiding by Johan Chaves, the 7-12 tour was very good.
Feb 14, 2017 Some highlights: Helmeted iguana, Common potoo (two), Lesser nighthawk.
Feb 14, 2017 Crowdedness was partly due to Sunday, and the fact that Star Breeze (familiar from Drake Bay) was in town.
Feb 14, 2017 The picturesque beaches of the park are famous, accessible via the park itself.
Feb 14, 2017 Big groups of busy cruise guests, local families on their way to the beach with ice coolers – a bit confusing and noisy, but vibrant.
Feb 14, 2017 At the park entrance, the toilets are closed, wrapped w/ a yellow tape. Johan looks worried. “They have given only 3 days to fix this.”
Feb 14, 2017 The septic tank system is broken. Few portable toilets acts as a substitute. “In the worst scenario, authorities close the park.”
Feb 14, 2017 “But three days is not enough. Now they have appealed for deadline extension.” In peak season, closing the park would be a catastrophe.
Feb 14, 2017 There is also another looming problem in Manuel Antonio, both in the park and in local hotel gardens: Capuchin monkeys.
Feb 14, 2017 Clever and omnivore, Capuchins raid birds’ nests. That happens in the wild too, but these rather closed ecosystems are more vulnerable.
Feb 14, 2017 Capuchins love hammocks. They hop & swing & play in them. Show me a human who wouldn’t laugh and feel joy watching it all. That’s it.
Feb 14, 2017 Ecotourism has its own wicked problems. How to find a balance between healthy nature and income is one of them.
Feb 14, 2017 Here, I realized that nature guides benefit a lot from mini tablets. With offline photos and vids they can show & tell so much more.
Feb 14, 2017 Breakfast on the balcony of a Tulemar villa. A lowland rainforest species, Chestnut-backed antbird, walks by, singing its 3-tone song.
Feb 14, 2017 Despite the secluded property (or perhaps thanks to it), the resort is home to a big number of wild sloths.
Feb 14, 2017 Today’s sport fishing armadas disappeared to the South [x]. Capuchins arrived [x]. Squirrel monkies too [x]. Luggage closed [x].
Ilmestynyt alun perin Facebookissa.
21.1 illalla Iberian Boeing laskeutuu hieman töksähtäen Miamin kentälle. Ehkä miehistö oli väsynyt; lennon viimeiset tunnit alas USA:n itärannikkoa olivat jatkuvaa turbulenssia.
Vaikutelmaa keventää kaiuttimista virtaava John Lennonin, Plastic Ono Bandin ja Harlem Community Choir’in
“And so happy Christmas / For black and for white / For yellow and red ones / Let’s stop all the fight”
Vai oliko musiikkivalinta sittenkin lentoyhtiön puolisarkastinen ennuste alkaneelle vuodelle?
Muuten, en ole koskaan kuu(nne)llut sinkun b-puolta “Listen, the snow is falling”. Oletteko te?
Liput oli ostettu Finnairin lennolle, mutta kun check in -aika raksahti käyntiin, tulleessa viestissä oli maininta, että Miamin reitti lennetään koko kevään Iberian koneilla. Tämän katsottiin olevan sen verran järeä muutos, että liput olisi halutessaan voinut peruuttaa ja saada rahat takaisin.
No. Iberia on lentänyt ennenkin, kone oli vain pari vuotta vanha ja kielipuolituristeja varten mukana oli varmuuden vuoksi myös suomalainen lentoemäntä. Mielenkiintoista kyllä, kun turbulenssi uhkasi sitoa matkustajat liian pitkäksi ajaksi tuoleihinsa, suomeksi annettiin tiedote:
-Tällä Iberian lennolla teillä on mahdollisuus liikkua koneessa, vaikka turvavyövalo on päällä.
Okei?
Miamista Karibian yli Costa Ricaan.
-The flight will be choppy but we will do our best to fly you safely to San José. Please relax and enjoy your flight.
Tämä saattoi olla uutta, ovelaa psykologiaa American Airlinesilta. Ei ainuttakaan ilmakuoppaa koko matkalla. Sileää kuin photoshopattu selfieposki. Matkustajalle jäi joko se mielikuva, että ohjaamossa istui henkilöilmailuliikenteen paras kokoonpano ikinä tai sitten American is simply the best.
Kahdeksas matka tähän Viron kokoiseen maahan, joka on toistuvasti ykkösenä niissä ehdottoman tieteellisesti pätevissä kyselyissä, joissa haetaan maailman onnellisinta kansaa.
Eipä silti, eivät surveyt ihan pielessäkään ole. Jos nyt verrataan vaikka merentakaiseen naapuriin Haitiin, niin onhan Costan Rican asiat tosi mallikkaasti. Sää, esimerkiksi. Aina kun Karibian yli pyyhältää hirmumyrsky, sillä on poikkeuksetta välilasku Haitilla. Viimeisen 50 vuoden aikana Costa Ricaa on koetellut ainoastaan yksi hurrikaani. Se onkin tuore tapaus, marraskuulta 2016.
Costa Rican onni on sijainti. Se on juuri riittävän kaukana Atlantin hurrikaanivyöhykkeeltä.
Marraskuinen Otto vaati muutaman kuolonuhrin Costa Rican pohjoisosassa, lähellä maan toista kansainvälistä lentokenttää, Liberiaa. Otto mökelsi idästä länteen pitkin pohjoisen rajanaapurin, Nicaraguan, rajaa.
Siitä puheenollen, yksi asia Nicaraguasta on helppo nähdä lentokoneesta: valtava Lake Nicaragua. Etelässä se viistää Costa Rican rajaa, lännessä järven ja valtameren välissä on vain kapea kannas.
Kova Otto-tuuli aiheutti tietysti kaikenlaista ongelmaa yli koko maan.
– It was just awful. We were out of electricity for five days.
Tyynen [sic] valtameren puolella, Osan niemimaalla, Drake Bay -lahden rannalla, alueella josta kirkkaana päivänä voi kuvitella näkevänsä Panaman rannikon ja melkein näkeekin, Drake Bay Gateaway Resortin toinen omistaja Yens Jimenez Steller pyörittelee silmiään.
– We had to rent a generator!
Yens on niitä harvoja, joiden LinkedIn endorsement-lista sisältää mainesanat Virtualization, Linux ja Honeymoons. Hän ja partnerinsa Patrick Ludwig muuttivat tänne Seattlesta, perustivat Drake Bay’hyn ensin kahvilan ja vuonna 2014 hotellin. Alku on ollut mairitteleva: palkintoja ja taputuksia satelee. En ihmettele. Yens ja Patrick ovat ahkeria ja sosiaalisia ihmisiä, näköala mökeiltä on huima ja ruoka on herkullista.
– The only food that we repeat is the breakfast fruit plate. All others portions are different during your stay.
Erikoista sinänsä, mutta Yens on takaisin kotikulmillaan.
-See that red roof there? That’s the house where my family lived.
Yensin isoisä muutti tänne 1970-luvulla Costa Rican pohjoisosista kasvattamaan karjaa. Vaikka niistä ajoista tuntuu olevan vain muutama hassu teinivuosi, täällä se tarkoittaa historiaa, joka ei toistu. Sademetsään lähteneille pioneereille jaettiin maata käytännössä ilmaiseksi. Heidän katsottiin tekevän valtiolle palveluksen kesyttämällä villi luonto ihmisen hyötykäyttöön.
Hotelli on sustainability-luokan mallioppilas. Ei kertakäyttötavaraa, ei energiasyöppöä ilmastointia, minimivalaistus, lähiruokaa jne.
Sähköä sinänsä toki kuluu paljon. Omistajapari itsekin seisoo päivittäin tuntikausia ravintolatiskin takana ja näpyttelee läppäriä samalla kun seurustelee asiakkaiden kanssa, kantaa keittiöluukulle asetetut annokset pöytiin, ottaa vastaan smoothie-tilauksia ja suristelee erilaisia kahviannoksia kromatulla masiinalla. Kahvilan lattiaan on asennettu sähköpistokkeita puolen metrin välein.
Kahvin ja mansikoiden suhteen Yens on periaatteen miehiä.
– We don’t use strawberries.
Yens rytmittää nopeaa puhettaan horisontaalisilla, täsmällisillä kädenliikkeillä, kyynärpäät lähellä vartaloa, seisoo ryhdikkäästi, katsekontakti ei hellitä. Kaikesta huomaa että hän on tehnyt uraa yritysmaailmassa.
Kaikki tuntevat Costa Rican kahvimaana, mutta mansikka on tuntemattomampi suuruus. Pääkasvatusalue on Poás-tulivuoren rinteet. Kaikkialla on mustalla verkkokankaalla peitettyjä kasvitarhoja, ja ohikulkijoille kaupitellaan tien varresta mansikoita kilometrien matkalla. Mansikkamarkkinat läpi koko vuoden. Vapise, Suonenjoki!
Jos Yensiltä kysytään, niin paras kahvi tulee sekin Poásilta. Hotellissa käytetään vain sitä. Jos oikein keskittyy, kahvissa on havaitsevinaan tuliperäisen maan rikin aromin.
Syy mansikkaboikottiin ei käy täysin selväksi. Arvelen että taustalla on sekä halua erottautua massamarkkinoista että puoltoääni kahvinviljelyn puolesta ylipäänsä. Mansikat näyttävät vallanneen alaa kahvilta, ja tämä on pieni maa. Vaikka en asiantuntija olekaan, luulen että kahvin on tarkoitus pärjätä minimi-interventiolla – samaan tapaan kuin viiniköynnös – onhan kahvi täällä kotonaan. “Vieraslajina” mansikka taas vaatii jatkuvaa paapomista.
Toisin kuin viimeksi tässä maassa (huhtikuussa 2013), wifiä on nyt tarjolla about kaikkialla. Hotelleissa myös huoneissa/mökeissä. Ensimmäisenä wifiä tarjosi kännykkänsä hot spotin kautta Morpho Van -taksifirman kuljettaja. Kuten sovittu oli, hän odotti meitä San Josén kentällä Alajuelassa pahvilapun kanssa, ja sitten ajettiin vuorten yli Karibian puolelle, La Selvan biologiselle asemalle. Viikon kuluttua hän haki meidät takaisin. Seuraavana aamuna 12-paikkaisella koneella etelään, Osaan.
La Selvan salaateissa oli mansikkalohkoja.
Elintaso on noussut. Kuljettajalla oli Applen älykello, auto uusi, mukava ja äänetön, vuoristotiet hyvässä kunnossa.
Kuluneen Osa-viikon piti mennä toisin. Pääkohde oli Corcovadon kansallispuisto, Sirenan asema. Ei onnistunut, joten oli pakko turvautua plan-B:hen ja varata Drake Bay’sta hotelli neljäksi yöksi. Onneksi wifi! Jos kiinnostaa, mikä suunnitelmissa mätti, niin olen puhunut siitä jo tarpeeksi Twitterin puolella. Lyhyesti: sen jälkeen kun puiston majoitus- ja ruokailupalvelut ulkoistettiin jokin aika sitten, sinne on ollut todella vaikea saada sisäänpääsylippuja. Kenenkään. Lisäksi sinne ei enää saa viedä omia eväitä. Kuten Yens asian ilmaisi:
– We don’t know any more what’s going on!
Viimeksi eilen illalla Drake Bay’n hotelleilla oli ollut yhteiskokous, jossa oli pohdittu painostustoimia. Toivon hartaasti, että Costa Rica ei mene samaan jekkuun kuin eräät muut maat, joissa kansallispuistot ollaan ajamassa alas, “koska ei ole varaa”.
Rant over.
Fregattilintujen aaltosulkufiguurit taivaalla; lahdelle parkattuja veneitä siivotaan päivän snorklaus-, kalastus-, delfiininkatselu- ja tavarankuljetusretkiltä; pihan Lantana-suvun kukkapensaissa asioi suklaanruskeapäisiä, vihreäselkäisiä, sinivatsaisia (Bay-headed) tangaroita; (Rufus-tailed) kolibrit zingahtelevat viivana pisteestä toiseen; ihan kohta (Chestnut-mandibled) tukaanit lentävät korkeimmille puunoksille ja aloittavat kaikkialle kantautuvan illansuukieunnan.
Mitähän keittiölabra on tänään kehittänyt illalliseksi?
Julkaistu alun perin Instragramissa ja Facebookissa.
8.7
The first night behind, and already two wolves (too far for my snapshot gear), 7-8 bears, 50+ ravens, and a bunch of gulls. This particular hideout site is at the edge of a big swamp. The distance from the hut to the feeding place is about 50 m. The bears know you are there but don’t care because of the food (pig or salmon, depending on what’s available). Wolverines haven’t shown up yet, perhaps because of wolves. Soon to today’s/tonight’s trip in another site. The agenda: late lunch at 4pm, stay in hide 5pm-8am, breakfast, sleep. #wildlifefinland #kuikkacamp
9.7
The second hideout was on the shore of an oval-shaped, dark-watered bog pond with water lilies. Most of the bear traffic was over at 9 pm already. I lost count of individuals but I’d say not more than 10. The width of the pond was maybe 30 m at most, which was kind of thrilling. Other sightings were birds. Besides the usual suspects of ravens and gulls: a goldeneye, a juvenile white-tailed eagle, and a peregrine falcon who tried to catch a sandpiper but failed.
During these still long midsummery days with hardly any night I begin to realize that the day versus night thing is also a social construct of the modern man. You need sleep but not 8 hours straight unless you have a daytime work inside four walls or something similar. Outside, it feels natural to split the day in 1-2 hour bursts of activity, followed by a nap. Not on top of the foodchain, humans better be prepared. #wildlifefinland #kuikkacamp
10.7
The third hideout is by a beautifully rugged old boreal forest. Irregular terrain with big rocks, trees both alive and dead, shrubs of blueberry, crowberry and lingonberry, moss. A perfect place to play geocaching by modified rules: food is welcomed, and finders keepers.
None knows how to perform an unexpected arrival to the stage like the wolverine. Now it isn’t there, now it is. With the no-nonsense determinism of an intelligent, curious and agile mammal who has a superb sense of smell, it checks every possible nook and corner, whether low or high. And the wolverine doesn’t give up easily; if it suspects that some odd place was still left unchecked, it returns. One individual (recognizable from a scar over its right eye) kept coming back the whole night, once escorted by a red fox. The fox was screaming loudly, perhaps warning its cubs somewhere nearby. #wildlifefinland #kuikkacamp
11.7
Because of the topsy-turvy agenda here, one really should be sleeping when at the camp. However, it isn’t that simple. Local dogs for example need their daily attention. Note how the German wirehaired pointer can also be trained to find edible mushrooms. #wildlifefinland #kuikkacamp
13.7
The last night at the swamp was dramatic although nothing actually happened as such. The bears acted quite differently than on the previous two nights. They seemed shy, even suspicious. Bolted away for no (for us) obvious reason, and stayed away for hours. Maybe there was a new smell, an unknown visitor.
Bears are said to reveal their emotions and are therefore easier to understand whereas wolves for example are unpredictable. Maybe so but there is always the slippery slope of anthropomorphism. Anyway, wolves are 100% predators so to survive they need to have capabilities that let them attack the target. Bears on the other hand are all-eaters.
There is only one known pack of wolves around this area. A ”pack” in this case is only two, an alpha male and its new female. The old alpha female has died, and all the offspring has moved elsewhere. The male wolf is a handsomely pale individual, almost white. We had zero luck in filming/photographing it. An example of the unpredictability of the wolf if you like was that it seemed to visit the area during the wee hours of the day, around 2 am, except when it did not.
The last morning was rainy. The wind blew harshly over the swamp from the North, making every loose part of the small hideout to flap. The camera lens needs protection from the rain, so we had pulled all our stuff in. It was time to leave anyway, we would be picked up in fifteen minutes. It was precisely at that point when the male wolf appeared from the right. Very close to the hideouts for some reason, or for no particular reason. I had just enough time to see how the long pale fur waved in the wind, how light the gait was. There it was, the canine that is both passion and hate embodied for so many humans.
We were not the only ones who suddendly saw the animal. When several long lenses hastely returned to the peeping holes and turned towards the wolf it stopped, turned on its heels and ran as hell back where it came from.
Instead of a snapshot featuring a wolf at close range, here is Antti Silen spreading some dogfood for the bears. He and other staff had interesting stories to tell about the life here at the border zone. Respect.
14.7
The distance between Kuhmo and Suomussalmi is a 2 hr drive. In theory. It took us 4 but then again we stopped twice: first at Tokmanni Kuhmo to buy SD cards and warm long johns for both of us, and later on at the Mäkeläisen Pojat village grocery store in Ala-Vuokki.
The store isn’t just for food. In 2000, the owner Saku Mäkeläinen started an online shop of Pioneer electronics. Today, the selection is much wider. To enter his store is a Doctor Who type of experience. Outside, the building looks a regular K market with a small post office at the other end. Inside, it is something completely different. Surreal. Warmly recommended.
Back to bears. Martinselkonen Wilds Centre is famous and it’s easy to see why. There. Are. Many. Bears. And then there are cubs.
The first hideout place was in the corner of a swamp. A small area nicely framed by a forest. Bears walked closer the hides than ever in Kuhmo.
These cubs are 1,5 year old. Baby cuteness is taken over by teenage looks and behaviour.
15.4
Just like at Wildlife Finland in Kuhmo, the second night was at a lake. The scenery was wide, wild, wonderful.
BTW here’s one thing: pro nature photographers like water because it reflects, generates fog, is swimmable etc. In a word: action. A cliché, you might say, but surely water is a versatile element.
No bears from 4:30 pm until 7:45 pm. Then, a more or less constant flow of them until almost midnight. Several families of mom and 2-3 young ones. Lone males in all ages, some deep brown, some with a silvery coating. Somewhere between 10 and 15 different individuals in total I think.
Although no open aggressions, there were few mild confrontations between the males. These were displayed by standing in a majestic posture on two feet against a dead tree and shaking it; rubbing the butt against a well-grown pine tree so that it sways, not much but just enough; blowing and teeth-clattering.
What a show.
19.7
The last night at Martinselkonen was in the forest. They call this site their main one, and no wonder. After a ten minute drive and a brisk 15 minute walk on the mosquito-rich forest path up and down small hills, past big dead tree trunks and over numerous roots, you arrive to a clearing – and it is full of bears! They just sit and stand there, waiting for us (well, food). We were told not to stop for photographs but to continue to our respective hideouts a bit further away.
It looked absolutely crazy. True but so abnormal. A bit like in classic Disney animations were all the animals of the forest are gathered together to help Cinderella. Wild bears for sure but used to come here for supper.
Later that night, a mother with three cubs loitered past our hut few times. Our position was not the best one perhaps but still, good to see members of the youngest generation. Cubs are not made for photos but film. They just don’t stop but wrestle, climb, and run.
Bears are no early birds. Next morning we left at 7. Not a single bear was visible.
Suomussalmi is within the reindeer herding area. This means that well before the opening of the bear hunting season on August the 20th, Martinselkonen is closing down, and bears wander wherever bears wander when they need to be on their own. Many of these individuals are wise enough to head East.
Bye bye, brown bears. Take care and prosper.
The hideouts are special movable constructions big enough for two normal size adults to sit and sleep. Basketball players might feel uncomfortable I think. You need to stay in for ~14 hours so there’s also a pot. The tall chimneys are for ventilation. They produce a peculiar, wind instrument like deep humming sound.
Back in the camp it’s time to relax, take a hot shower, eat, and cuddle the setter.
If not for the bears, visit Martinselkonen for their jam made of strawberries, blueberries, and apples. Dark blue with an elegant taste that resembles black currant. Five stars.
19.7
The 4 hour drive from Suomussalmi to Lieksa is also a journey between two Finnish regions. You leave Kainuu behind, and enter North Karelia. I fell in love with the vast uninhabited distances in Lieksa. Miles after miles without anything else in sight than green hills, and swamps with the most beautiful palette of colors. I tried my best not to see the frequent clearcuttings, and the shortage of (for me) real forests; the majority is cultivated tree parks.
The last few kilometers before the destination you drive along a stunning high ridge of sand. The gravel road makes pleasant turns left and right, sometimes tilting horizontally. An awesome stretch of road!
At Erä-Eero you feel welcomed immediately. The camp site is like from a fairytale, or LOTR. Cozy old buildings, friendly atmosphere, and one of the best sauna experiences I’ve ever had in Finland. Saunaseura’s services in Lauttasaari are nr 1 but then again, that’s their core business.
Erä-Eero himself is a delight to listen to. He has tons of amusing backstage stories about the various international film groups that are frequently seen here, the top site in the world to film wolverines.
Whatever nature documentary you watch featuring wolverines, the chances are that they are filmed here at Erä-Eero, no matter which country the doc is said to represent.
Stories about coding, travels, and history | Koodailua, matkoja ja historiaa
![Structural load [x]](https://live.staticflickr.com/1704/25901657496_52ef42cb26_n.jpg)
Time to turn on the lights, and step into the jungle. 
First
and then 
until past midnight. 
-
-en code of conduct in the cabin is apt when it explains why you can’t sleep outside:‘There are a ”wild” animals in the forest’. 
& 
gain more horsepower. Airplanes roar over 
fields, spraying pesticide.
